Valmistuttuani ammattikorkeasta tein vain vähän kyseisen alan töitä. Osasyynä tähän oli pitkä toipumisaika jotka anoreksia ja mielenterveysongelmat aiheuttivat. Maisterin paperit saatuani en päässyt tekemään täysin oman alani töitä, mutta jotain sentään. Aloitin rankan opiskeluvuoden väsyttämänä (leikin "superopiskelijaa") aluksi lyhyillä keikkatöillä joiden määrää lisäsin säännöllisesti. Lopulta sain pidempiä jaksoja ja ensimmäisen pitkäaikaisen sijaisuuden. Tätä seurasi toinen määräaikainen sijaisuus jossa työskentelen edelleen.
Yhtäjaksoinen työssäolo on siis lisääntynyt. Nyt olen ollut yhtäjaksoisesti töissä vuoden verran. Vaikka opiskelu ajoittain houkuttelee, olen mielelläni töissä. Millainen asenne minulle on kehittynyt työnteon muututtua osaksi arkea?
Kuukausipalkka, päivärytmi, tehtävissä kehittyminen
Erityisesti vuosi takaperin ideologinen työttömyys ja liian hyvät mahdollisuudet elää tuilla nousivat uutisotsikoihin. Sitten taisikin tulla korona, mutta ideologisen työttömyyden vähenemisestä tai loppumisesta en tiedä. Toisaalta ehkä osalla pakkoa tai mahdollisuus (miten kukin asian ottaa) etätyöhön on voinut muuttaa asenteita positiivisempaan suuntaan. Jos näin on, periaatteessa hyvä niin.
Käytännössä pientä huolta aiheuttaa mahdollisuus koronatilanteen helpottamiseen ja sitä kautta etätöiden vähenemiseen. Entä jos jonkun muun tahon sanelema paikka ja käytetty aika työpaikalla eivät houkuttele? Itse olen kokeillut sekä työajatonta että työajallista työtä. Molemmat menevät, kumpikin vaatii oman totuttelunsa. Tosin myönnän pitäväni mahdollisuudesta tehdä osan töistä itsenäisesti ja halutessani etänä. Jos sellaista mahdollisuutta ei jonain päivänä ole, sitten sitä ei ole.
Pidempi aika työelämässä on opettanut pitämään muutamasta asiasta. Ensinnäkin kuukausipalkka on harvinaisen mukava asia. Sen verran pitkään jouduin hyödyntämään valtion tukia, että vaihtelu virkistää. Tosin veronmaksajana osallistun jonkun muun tukien mahdollistamiseen. Harmi etten voi valita erikseen kohderyhmää. Ilkeää tai ei, ideologisesti työttömät jäisivät listalta pois.
Pidän myös selkeästä päivä- ja viikkorytmistä. Liian vapaat aikataulut eivät ole koskaan sopineet minulle, ellei kyse sitten ole yksittäisistä lomapäivistä joina nukkumiselle on keskimääräistä enemmän aikaa. Opiskelussa jäin kaipaamaan uuden oppimista ja kehittymistä. Onnekseni olen saanut tehdä työtä, jossa voin kehittyä ja toisaalta hyödyntää omaa osaamistani.
Häpesin statustani toipilaana ja opiskelijana
Erikoista kyllä, jälleen jos ajattelen muita ihmisiä kuin itseäni, en kummasakaan mitään hävettävää. Harmikseni joudun toteamaan, että omasta itsestäni lähtevän häpeän ohella kyseinen asenne tuli lähipiiristäni. Erityisesti opiskelijoihin ja erityisesti akateemisiin suhtauduttiin harvinaisen negatiivisesti. Tähä kuului myös ajatus ettei opiskelu ole järkevää, ja että se olisi helppoa.
Olen itse arvostanut "duunareita" niin kauan kuin muistan. Ehkä myötäilläkseni raukkamaisesti kaveriporukkaa nyrpistin nenääni ajatukselle ammattikoulusta. Todellisuudessa taisin päätyöä lukioon ensisijaisesti siksi, koska en itse olisi koskaan pärjännyt yhdelläkään ammattikoulun linjalla. Nim. kaikkea muuta kuin käytännölinen ihminen. Toistan aiemminkin laukomaani vitsiä: voi sitä joka lähtisi ajamaan minun "korjaamallani" autolla..
Myös toipilasaika hävetti, toisaalta ehkä syystäkin. Näin jälkeenpäin uskallan väittää, että heikko motivaatio siirtyä laitostuneesta elämäntyylistä vastuun kantamiseen omasta elämästä ei ollut riittävän suuri. Ehdin tottua siihen että joku muu kantaa huolen. Anoreksia oli ehtinyt elämäntavaksi. Kaikki terveet tuttavani sen sijaan elivät jotain aivan erilaista elämää, mitä aloin kadehtia. Tajusin olevani kaiken ulkopuolella ilman aikatauluja, tavoitteita ja selkeää suuntaa. Halusin tehdä elämälläni jotain. Tie tähän missä nyt olen oli pitkä ja vaati usein lusikan ottamista kauniiseen käteen. -Myös kirjaimellisesti, vaikka kauniista käsistä ei voi kohdallani puhua.
Opiskelisinko vielä täyspäiväisesti?
Jos sellainen joskus olisi mahdollista, todennäköisesti kyllä. Pidin opiskelusta ja myönnän opintopisteiden ilmestymisen Weboodiin tuoneen suurta tyydytystä. Toisaalta joka kurssin jälkeen tunsin itseni tietämättömämmäksi, mikä tosin ei haitannut. Itse asiassa pidin siitä tunteesta.
Jos saisin opiskella päätoimisesti, ehkä alana olisi historia, painopisteenä Suomen historia. Jos liikkumatila olisi vieläkin laajempi, opiskelisin jotain missä voi hyödyntää kädentaitoja. Ala olisi todennäköisesti vaatesuunnittelu ja ompelu tai puusepän ammatti. Kyllä, niin absurdilta kuin jälkimmäinen kuulostaakin, puu on mielestäni kiehtova elementti. Todennäköisesti tuotokset olisivat huonekaluja, käyttöesineitä ja jonkin sortin veistoksia. Ja pohjataidot.. no, siitä näkökulmasta ompelu ja vaatesuunnittelu olisivat realistisempia vaihtoehtoja.
Toisaalta hitaasta tahdista huolimatta opiskelen edelleenkin, tosin sivutoimisesti. Edistymisen vauhti ei päätä huimaa, mutta yritän olla ottamatta paineita. Vaikka pidän asuinpaikastani ja elämästä johon totun koko ajan enemmän, opiskelumahdollisuuksia rajoittaa välimatkat. Eli jos opiskelu ei ole mahdollista etänä, itse opiskelukaan ei tahdo onnistua.
Pohdintaa
Niin karua kuin jonkun korvaan voikaan olla, mielekkään työn ohella olen valmis nostamaan säännölliset tulot hyväksi puoleksi. Toisaalta jos tekisin työtä jossa jo työpaikalle lähteminen saa vatsan kääntymään nurinpäin, palkka ei välttämättä kannustaisi. Tosin pakon edessä ihminen on valmis tekemään mitä vain, vainakin väliakaisesti. Jos tietäisin epämieluisan työn olevan väliaikainen pakko, todennäköisesti se kävisi ilman suurempaa draamaa.
Kuten mainittua tuli, arvostan niin "duunareita", opiskelijoita, akateemisen alan ihmisiä ja työntekijöitä ylipäänsä. Toki myönnän että arvostus esimerkiksi sellaisia opiskelijoita kohtaan joilla juhliminen on pääaineena, ei ole korkeimmillaan. Omasta tahdosta riippumaton työttömyys on myös asia minkä ymmärrän. Olen itse senkin kokenut, tosin onneksi en pitkäaikaisena jaksona. Tai miten sen kukin määritelee ja kokee.
Olen varautunut henkisesti siihen, että vaikuista työpaikkaa/ virkaa en tule saamaan, vaan tulevat vuodet työikäisenä mennään määräaikaisilla pesteillä. Tämä ei itseäni haittaa, toki toivottavaa olisi että työsuhteiden kesto olisi mahdollisimman pitkä. Uskon että täyspäiväinen opiskelu on poissuljettu vaihtoehto siinä missä täyspäinenkin. Jälkimmäistä en ole tainnut koskaan kokeilla. Toki elämä on yllätyksiä täynnä.
Vaikka yhtäjaksoisempaa työntekoa on takana vähän pidempi aika, edelleen arvostan suuresti sitä että minulla on työpaikka. Myönnän stressaavani etukäteen tulevaa syksyä, vaikka siihen onkin paljon aikaa. Mutta se epävarmuus.. No, ehkä sekin asia vielä järjestyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti