Vaikea elämä: kenen vika?

 Olen elänyt aikaa, jona en suoranaisesti elänyt. Olin hengissä, mutta aikani käytin.. lorvailuun. Pidin itseäni sekä työkyvyttömänä että opiskelukyvyttömänä. Miksi näin? Mikä oli sitten oli niin huonosti? En suoranaisesti muista, mutta ilmeisesti vähän kaikki. Olennaista oli, suuri oli jonkun tai jonkin syytä. Elämäni ei kulkenut eteenpäin, ja vetosin ulkopuolisiin tekijöihin. Näin vuosien jälkeen häpeän tuota aikaa. Vaikka mukana oli aitoa sairautta, uskon että vähän paremmalla asenteella olisin päässyt nopeammin eteenpäin ja pidemmälle. 

Jokaiselle sattuu ja tapahtuu

Ehkä on ihmisiä joiden elämä menee ongelmitta, mutta en usko tähän täysin. Ulkopuolisten sattumusten puuttuessa harva selviää elämänsä aikana ilman sitä, että oma mieli alkaa tavalla tai toisella temppuilla. Itse uskon, että lähes jokainen käy läpi elämänsä aikana jonkinlaista henkisen hyvinvoinnin kriisiä. Eri asia on, vaikuttaako se muuhun elämään, ja "hoituuko" itsestään. Osa selviää ilman ulkopuolista apua, aikalisää tai minkänlaisia toimenpiteitä. Osa taas tarvitsee tukea. 

Olen jo vuosia kritisoinut ongelmien ja elämässä tapahtuvan draaman jatkuvaa vertailua. No, toki lienee hieman eri asia jos esimerkiksi läheinen kuolee traagisesti kuin että kaikki on mallillaan mutta elämä vain jotenkin tuntuu mauttomalta. Tosin jälkimmäinenkin muuttuu äärimmäisen vakavasti silloin, jos asiaan ei puututa. Toisaalta juuri se vertailuasetelma saa liian monet pelkään avun hakemista. -Ihan vain siksi, koska muilla menee huonommin.  

Mitä elämässä ikinä sattuukaan, on yksilökohtaista miten helposti suosta noustaan ja mitä siihen tarvitaan. En voi edes kuvitella miltä tuntuu menettää esimerkiksi joku läheinen vaikkapa traagisessa onnettomuudessa. Ainoa mitä saatan hämmentyneenä todeta: On ihmisiä jotka selviytyvät. Ehkä olennaista on, että vaadittava prosessi käydään läpi niin perusteellisesti, että elämä voi lopulta jatkuva ja tapahtuneesta tulee osa ns. elämäntarinaa.

Olen itse eksynyt jumittamaan tilaan, jossa ongelmien käsittelyn sijaan syytän ties mitä ja keitä omista ongelmistani ja ennen kaikkea siitä, miksi elämäni pyörii vain niiden asioiden ympärillä joihin olen jämähtänyt. Valitettavasti joudun toteamaan, että päätös ottaa ne eteenpäin vievät askeleet oli merkittävin apu. Kun ymmärsin, että elämäni on omissa käsissäni ja saan tarvittaessa tukea, oikeastaan koko elämäni muuttui. Aloin elää omaa elämääni.  

Vastuu omista valinnoista

Sairauksia: syömishäiriöt, alkohlismi, peliriippuvaisuus yms. Näitä yhdistää se, että sairastava hakee syytä toiminnalleen itsensä ulkopuolelta. Karu totuus kuitenkin on, että alkoholisti kaataa viinan itse kurkkuunsa. Harvemmin kukaan aseella uhaten vaatii sitä häneltä. Samalla tavalla anorektikko päättää jättää aterian väliin ja juosta kymmenen kilometrin lenkin, vaikka hän tietää hyvin sen olevan itselleen haitaksi. Toki taustalla oleva pakkomielle tekee sairaudelle ominaisen toiminnan vastustamisen todella vaikeaksi, mutta edelleenkään kyse ei ole ulkopuolisesta pakosta. 

Ei ollut helppoa 15 vuotta sitten pystyä istumaan aterian jälkeen. Mutta se kaikki pakko tehdä muuta oli korvien välissä. On myös monia muita asioita jotka eivät ole olleet helppoja, mutta ne vain on tehtävä. Sitten asioita jotka kannattaa jättää tekemättä vaikka miten vaikeaa olisi. PIdemmän päälle jokaisella on vastuu omista valinnoista. Jokainen meistä tekee enemmän tai vähemmän virheitä. Eri asia on, miten asian tiedostaa ja tuleeko vastuu kannettua. 

Ja hieman tunnetumpi esimerkki ilman sairauksia taustalla: Vaikka taustalla olisi miten kitkerä ero tahansa, kaikki mitä ympärillä tapahtuu ei myöskään aina ole exän syytä. Eikä välttämättä kenenkään muunkaan. Harvan elämään ei mahdu ihmisiä joiden kanssa oleminen tai ehkä jopa pakollinen yhteystyö ei olisi vaikeaa. Kuitenkin on hyvä ymmärtää mitkä ongelmat ja haasteet ovat sellaisia, joihin todellakin voi itse vaikuttaa ihan vain omilla valinnoilla. Tämän valinnan oivaltaminen on ollut minulle todella merkittävä asia: Voit myös valita sellaistene ihmisen ignooraamisen joista ei ole muuta kuin harmia. 

Kukaan ei ole maailman keskipiste

Ajattelutavassani voi olla ristiriitaisuutta. Mielestäni jokainen ihminen ja ihmiselämä on arvokas, ja yksilö. Jokainen ansaitsee olla erityinen omalla tavallaan. Samaan aikaan ajattelen, ettei kukaan ole maailman keskipiste. On luonnollista ja ymmärrettävää että joskus omat huolet ovat ylittäneet sietokyvyn rajat liian moneen otteeseen. Tämän seurauksena kaikki päätyy aina samaan kohteeseen: asioihin jotka ovat huonosti. 

On myös luonnollista, että ihminen haluaa löytää syy miksi hänen asiansa ovat kuten ovat . Vaikka yhteiskuntamme saa runsaasti kritiikkiä ja olen itsekin ajoittain valmis sitä antamaan, silti koen, että avun saamine ei ole mahdotonta. Kuitenkin on tärkeää muistaa, että saadun avun kautta on tarkoitus lähteä liikkeelle omien valmiuksien mukaan, ei pysähtyä. Toki tämäkin on valmiuksista kiinni. On tilanteita, joissa pysähtyminen on ainoa vaihtoehto, ainakin väliaikaisesti. 

No, elämäntilanteeni ei ole aivan sellainen kuin viisi vuotta sitten oletin. Minun piti olla naimisissa, perheellinen ja vakaasti työelämässä. Tämä toteutui vain osittain. En ole naimisissa. Olen määräaikaisessa työssä ja minulla on taapero jolle olen ainoa lähivanhempi. Kyllä, koen elämäni joskus hieman raskaaksi. Fakta kuitenkin on, että tämä tilanne on paljolti seurausta omista valinnoistani. Osan tein harkitusti ja pyrin valitsemaan "pienemmän pahan". -Tosin ymmärtäen seuraukset. En tästä syystä näe mitään perustetta hakeutua maailman keskipisteeksi, saati sitten uhriutumiskortin vilauttamista. Apua ja tukea voin pyytää, mutta erivapauksia. 

Vastuu omista unelmista

Jokaisella on oikeus omaan elämään ja unelmiin. Valitettavasti aivan kaikki unelmat eivät ehkä ole toteutettavissa, mutta sopivalla muokkauksella voi päästä hyvinkin lähelle. Vastuu on asianomaisella itsellään. Yksi pahimpia asioita mitä ihminen mielestäni voi tehdä, on luopuminen omasta elämästä ja unelmista puhtaasti katkeruuden vuoksi. Katkeruus ja traumat on helppo sekoittaa toisiinsa, ja ehkä ne kulkevatkin käsi kädessä joskus. 

Joskus elämä hajoaa pirstaleiksi. Myös minä olen testannut miltä tuntuu, kun jäljellä on vain ymmärrys siitä, että olenpa tullut k**etetuksi ja noin 98% unelmista kaatui siinä samalla. Jäljellä on vain häpeä ja täydellinen sekasotku, jonka seassa oma itsetunto sekä itsekunnioitus ovat useassa osassa. Siitä suosta nouseminen ei ole helppoa, etenkin kun itse tekisi mieli kadota. "Emme anna haastatteluja". Olen hyvin alkanut ymmärtää tuota lausetta. Kun asiat ovat menneet riittävästi pieleen, ihan ensimmäisenä siitä ei halua antaa tilanneraporttia. 

Aika kuluu, parantaa haavat ja henkilökohtainen korjausprosessi etenee omaan tahtiinsa. Takapakkia voi tulla, mutta usein suunta pysyy oikeana vaikka eteneminen olisikin tuskastuttavan hidasta. Jossain vaiheessa tulee päivä, kun on taas aika elää omaakin elämää. Paras keino hidastaa tuon päivän ilmenemistä on syyttää muita. Anteeksi vain paasaava sävyni, mutta oikeutan itseni siihen koska pohjalla on käyty. 

Lopuksi

Tulen varmasti vielä monesti kompastumaan omiin sanoihini. Todennäköisesti olen ensimmäinen joka keksii syyttää muita ihmisiä, asioita tai vaikka sitten yhteiskuntaan oman elämän haasteista. -Vaikka miten tiedostaisin oman vastuuni. Toisaalta uskon siihenkin, että elämä on arvokas ja kenties ainutkerrtainen. Mihin sitä ei kannata käyttää? -Ainakaan sitä ei kannata antaa sellaisille jotka ovat sitä joskus vaikeuttaneet.