Elämä ja arki yhden vanhemman taloudessa: Meidän tapaus

Yhden vanhemman taloudet eivät ole harvinaisuus. Se, miksi vanhemmat eivät asu samassa osoitteessa voi johtua useista tekijöistä, eikä taustalla aina ole ero tai ylipäänsä se etteivät vanhemmat ole millään tavalla parisuhteessa. Olen itse kahden vaiheilla siitä miten pitäisi reagoida, kun parisuhteessa ja toisen vanhemman samassa taloudessa asuva luonnehdin itseään "yksinhuoltajaksi". Toki jos tämä vanhempi kokee olevansa kaikesta kotiin ja lapseen tai lapsiin liittyvässä vastuussa yksin, en häneltä voi kyseistä tunnetta kieltää. 

Toisaalta haluaisin hieman viilata pilkkua. Yksinhuoltajuus on juridisesti saatu "status", minkä saaminen ei ole helppoa edes tilanteissa, joissa se olisi lapsen etu. Vaikka henkilö olisi lapsen ainoa lähivanhempi, se ei tee hänestä yksinhuoltajaa. Ainoana lähivanhempana oleminen puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että samassa taloudessa ei ole sitä toista vanhempaa tai muutakaan aikuista. Näin ainoan lähivanhemman roolissa olleena tekisi mieli todeta, että hetkinä joina saan paikalle toisen aikuisen joka esimerkiksi toteaa "käy vaan suihkussa kaikessa rauhassa, olen lapsen kanssa sen aikaa" on.. huikeaa. Se on kuin saisi jotain todella harvinaista minkä saatavuudesta ei ole takeita. Mitä ainoana lähivanhempana oleminen omalla kohdallani on tarkoittanut?

Alusta asti..

Olen tässä mielessä päässyt helpolla. Minulla on tukiverkostoa, mutta olen ollut lapsen kanssa yksin alusta asti. Uskon, että jos joutuisin esimerkiksi nyt kokemaan eron ja jäämään lapsen kanssa itsekseni, olisin varmasti aika hukassa ja peloissani. En suosittele omaa tyyliäni kenellekään, mutta silti uskon että yksinolo alusta asti on mahdollistanut pärjäämisen. Julkisesti en ole valmis tarinaani avaamaan tämän enempää: Kyseessä oli tarkoin ja pitkään harkittu, mutta oma valinta mahdolliset riskit tiedostaen. Taustalla ei myöskään ollut oma etuni tai tunteeni. 

Kun Juniori siirtyi oleskelemaan vartaloni ulkopuolella, koen että jonkinlainen symbioosi jatkui pitkään. Se ei edelleenkään ole poistunut, mutta iän myötä Juniori on oppinut kiintymään myös muihin aikuisiin. Olen ollut tästä ainoastaan helpottunut. Tietenkin haluan tehdä kaikkeni siinä, mitä lapsen äitinä minun tuleekin tehdä. Teen sen kaiken myös mielelläni, niin ikään jonkinlaisena kutsumuksena. Mutta se että Juniori on oppinut kiintymään myös muihin aikuisiin, tuo "pelivaraa". Kaikki ei enää ole täysin minun varassani. 

Myönnän että olen halunnut käydä itseni kanssa dialogia kokemistani tunteista. Olen esimerkiksi miettinyt herääkö minussa mustasukkaisuutta, haikeutta tai muita, yleisesti vähemmän sallittuja tunteita. Haikeuden myönnän, mustasukkaisuutta sen sijaan ei. Oikeastaan tunne on ollut helpotus. Minusta on ollut ihanaa kuulla päiväkotipäivän jälkeen, että Juniori on viihtynyt mainiosti. Sama pätee muihin tilanteisiin, joina Junioria hoitaa joku muu kuin minä. Helpotus liittyy nimenomaan siihen, ettei kaikki ole enää minun varassani. 

On itsestäänselvyys tehdä kaikki itse

Kuten itse kukin, oikeastaan minkä ikäisen lapsen tahansa vanhempi tietää, että tehtävälista arjessa on ajoittain mittava. Ja kuten jokainen yhden vanhemman taloutta edustava vanhempi tietää, on helppo arvata kuka ne hommat hoitaa: Se joka peilistä katsoo. Toki osa saa lapset käsipariksi siinä vaiheessa, kun lasten ikä ja taito riittävät. -Ja motivaatio. Itse toivon että onnistuisin kannustamaan lapseni osallistumaan kotitöihin. Kyllä, se vaikuttaisi viikkorahaan tai kuukausirahaan. Mutta olennaisempi syy olisi se, että lapsi saisi onnistumisen kokemuksia ja tunteen siitä, että hänestä on suuri apu. Tällä hetkellä vajaa kaksivuotias Juniori auttaa lelujen siivoamisessa paikoilleen. 

Myönnän etten oikein tiedä kuinka reagoida puheisiin, jotka ilmaisevat turhautuneisuutta siitä mitä kaikkea taloudessa oleva toinen aikuinen (yleensä kumppani) ei suostu tekemään. Osa minusta olisi valmis tuohtumaan ja toteamaan että taloudessa sentään on se toinen aikuinen. Toisaalta lienee turhauttavaa sekin, että taloudessa olisi toinen joka voisi tehdä osan askareista, mutta tunteitaan ilmaiseva osapuoli kokee tuon toisen aikuisen enemmänkin rekvisiittana. Joskus mietinkin, onko yksin olevilla vanhemmilla sittenkin tavallaan helppoa, koska heidän ei tarvitse miettiä kuka kaiken tekee. -Vastaus on yksinkertainen: He itse. 

Onko suu aina hymyssä?

Olen perusluonteeltani rauhallinen ja tunneilmaisuni on varsin tasaista. Ehkä jopa tylsää. On yksittäisiä hetkiä joina olen räiskyvämpi, mutta harvoin. Toisaalta perusolotila on positiivinen. Vaikka haluan kannustaa lastani tunnetaidoissa, pyrin itse pysymään rauhallisena. Perustelen tätä sillä, etten näe tarpeelliseksi enkä lainkaan reiluksi purkaa lapseni nähden sellaisia negatiivisia tunteita joihin lapseni ei ole osallinen. Kyllä, olen joskus äärimmäisen väsynyt. Silloin vedän henkeä ja teen mitä täytyy. Kun pakolliset hommat ovat tehty, osallistuminen lapsen leikkeihin esim. tutkimalla ja kyselemällä on omalla tavallaan jopa meditatiivista. 

Se mitä somessa tuon esille esimerkiksi Instagramin puolella, ei todellakaan ole koko totuus. Myös minulla on huoleni ja haasteeni, mutta en näe mitään syytä tuoda niitä ainakaan eksaktilla tasolla esille somessa. Mieluummin keskityn asioihin joista saan iloa ja energia. -Tämä ei  tarkoita kahvia. Tietenkin pidän tärkeänä tunteiden käsittelyä, mutta minun on tehtävä se "lapsiystävällisesti". Käytännössä tämä tarkoitta panostamista sellaisiin asioihin, joiden lomassa tunteiden käsitteleminen on mahdollista: Liikunta, musiikki, kirjoittaminen ja asioista puhuminen mahdollisuuksien mukaan. 

Tällä hetkellä minulla peräti kolme tahoa, joilta saan tällä osa-alueella tukea. Kyse on lähinnä keskusteluavusta, ja näistä ainakin yksi jää pian pois. Kolme voi jonkun korvaan kuulostaa suurelta määrältä. Kyse on eri aihepiireistä, joista kukin on erikoistunut omaansa. Mikäli tilanteeni muuttuu muutamilta osilta turvallisemmaksi, pystyn ehkä kertomaan hieman tarkemmin. 

Entä jos mukana olisi toinen aikuinen? 

Joskus tätä tulee mietittyä. Entä jos päätyisin kahden aikuisen talouteen, eli kansankielellä esimerkiksi avoliittoon johtavaan parisuhteeseen? Luulen että aluksi voisi olla sekä ihanaa että kamalaa. Kahden vuoden aikana "reviirini" on kehittynyt varsin pitkälle, osaltaan siksi että selviytyisin. Toisen aikuisen mukaantulo vaatisi siis monenlaista asenne- ja ajatustyötä. Toisaalta muutamien virheiden jälkeen olen asennoitunut siten, että parisuhteessa tulisi vallita tasavertaisuus, turvallinen ja positiivinen ilmapiiri sekä vapaus jokaiselle tunteelle. -Ja avoin keskusteluyhteys. Jos nämä tekijät toteutuvat ja kokonaisuutta tukee myös rakkaus, lopputulos voi olla varsin onnistunut. 

Toinen asia mitä pohdin: Miten pitkään osaisin arvostaa toisen aikuisen olemassaoloa? Ymmärtäisinkö loppuun asti miltä tuntuu kun kaikkea ei tarvitse tehdä yksi ja jaksaa yksin, vai unohtaisinko parissa kuukaudessa ja harmittelisin miten vaikeaa kaikki on? Joskus mietin tätäkin: Olenko vain sitä ihmistyyppiä joka on tyytyväinen kaikkeen vain väliaikaisesti? Tämä ei ole suoranaisesti itsesyytöstä, vaan eräänlaista reflektointia. Mielestäni jokaisen on tärkeä osata "katsoa peiliin" etenkin silloin, kun asiat menevät säännöllisesti haasteellisiksi. Joskus oma käytös ja valinnat todellakin voivat vaikuttaa kokonaisuuteen. Edelleen jättäisin pois syyttämiset. Ajatus on yksinkertainen: Jos havaitset jotain mikä ehkä vaatisi muutosta, käy asiaan kiinni. Siten voit itse vaikuttaa omaan elämääsi. 

Jos siis mukaan tulisi toinen aikuinen, joutuisin myös tarkastelemaan omaa toimintaani ja käyttäytymismallejani. Kyse ei ole siitä, että minun pitäisi muuttua. Mutta toimiva arki ja yhteiselo vaatisi molemmilta aikuisilta yhteistyötä, joustamista, sopeutumista ja toisaalta myös avoimuutta. Olen silti optimisti. Uskon edelleen, että tunnetaidot ovat tärkeä asia myös meillä aikuisilla. Juuri ne peitellyt tunteet ovat myrkkyä kaikelle sosiaaliselle elämälle aina parisuhteesta ystävyyssuhteisiin ja esimerkiksi työpaikalla vaadittavalle sosiaaliselle kanssakäymiselle.  Tunteista puhumisen ei tarvitse tarkoittaa muutaman tunnin mittaista syvällistä analyysia, vaan yksittäisen asian ilmaisemista reaaliajassa. 

Lopuksi..

Yhden vanhemman talouksia on erilaisia ja ihmiset ovat yksilöitä. Itse en ole kokenut tätä dramaattisen vaikeaksi, mutta minäkin olen "tapaus" muiden joukossa. Panostan asioihin jotka takaavat ensisijaisesti selviytymisen, ja sitä kautta paljon muutakin: Pidän huolta fyysisestä ja henkisestä terveydestäni jotta kykenisin pitämään huolta lapsestani ja olemaan hänelle riittävän hyvä vanhempi. 

Taipumukseni itsekritiikkiin ei ole syyttämishakuista, eli näin ollen en kannata tällaista lähestymistapa muidenkaan kohdalla. Mutta kannusta jokaista miettimään myös omaa toimintaa sekä mahdollisia tarpeita tehdä muutoksia. Itse olen joutunut tekemään nimenomaan itseni kanssa paljon töitä sekä astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Toisaalta olen viimein hyväksynyt itsessäni muutamat piirteet ja oppinut löytämään niistä runsaasti vahvuuksia. 

Kyllä tämä tästä, sillä meillä menee Juniorin kanssa riittävän hyvin. Samalla olen avoin tulevalle, ja ehkä kaikenlaiselle onnelle. Olen valmis aloittamaan työt ja hyppäämään niihin aitoihin ruuhkavuosiin. Kyllä tuo kaksivuotias maailman ihanin vesseli tuo jokaiseen päivään sellaista valoa, että sen voimin jaksaa vaikka olisi talvihorroksesta herännyt.