Taaperoaika: Mitä haluan lapselleni opettaa?

 Taaperoarki on tuonut mukanaan suuren ahaa-elämyksen, mikä toisaalta saa aikaan hieman päänvaivaakin: Nyt lasta on oikeasti kasvatettava. Olen perehtynyt kasvatustieteisiin sekä opintojen että jossain määrin työn kautta. En ole minkään tietyn metodin fanaattinen seuraaja. Ajattelen, että jokaisesta "ismistä" voi napata jotain sopivaa mikä kyseiselle lapselle sattuu sopimaan. Oikeastaan yksilö- ja lapsilähtöisyys ovat ainoita asioita, joihin voin jopa sitoutua. Millaiset asiat läsnä kasvatustyylissäni tällä hetkellä?

Tunnetaidot

Olen itse elänyt aikaa, jona tunnetaidot olivat tuntematon käsite. Erityisesti kouluympäristössä negatiiviset tunteet kategorioitiin kiukutteluksi. Tosin hämärästi muistan, että jokunen opettaja oli varsin empaattinen ja kannusti esimerkiksi kertomaan mikä itkettää. Muistan hämärästi tilanteen jossa minut suljettiin yhteisleikin ulkopuolelle. Tämä oli jostain syystä niin satuttavaa, etten luokkahuoneessa edes kyennyt kunnolla selittämään. Pari oppilasta kertoi opettajalle tilanteen. Miten opettaja toimi? Sen sijaan että hän olisi todennut että tämä unohdetaan koska oppitunti alkaa, hän lausui syvää myötätuntoa ilmaisevia lauseita. Tänäkin päivänä olen kyseiselle opettajalle tuosta todella kiitollinen. 

En näe syytä olla katkera lapsuuteni kasvatuskulttuurista. Se oli sitä aikaa, ja myös aikuiset oli koulittu kyseiseen ajattelutapaan. Ehkä moni mielessään saattoikin kritisoida. Lopputulos on, että minä ja varmasti moni muukin aikuinen saamme itsekin harjoitella tunnetaitoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, etteivät esimerkiksi itku, väsymys, uupumus tai esimerkiksi ärtymys ole negatiivisia tai kiellettyjä tunteija. Toki tunnesäätely on tärkeää hallita, mutta "pakko" vetää aina iloisen ihmisen roolia on onneksi vähenemään päin. 

Empatia

Toivon että kykenen opettamaan lapselleni empatiaa. Tällä hetkellä opetan sitä osoittamalla sitä häntä kohtaan aina kun mahdollista. -Myös tilanteissa joissa omaa kärsivällisyyttäni koetellaan. En hae tällä "vuoden äiti" -statusta. Kun Juniorin kanssa on meneillään tahtojen taistelu esimerkiksi siitä, saako ihan kaikkea tehdä, tietenkin lopputuloksena ainakin jonkinlainen mielenosoitus. Yritän samalla puhua Juniorille rauhallisesti ja todeta: "äiti ymmärtää että sinusta tuntuu nyt kurjalta". 

Ehkä joku pitää tällaista turhana. Itse taas halua asettua lapsen asemaan. Juniori täyttää kaksi vuotta ja on oppinut paljon uusia taitoja joita hän haluaisi käyttää. -Aivan kuten kuka tahansa muukin samanikäinen. Maailma muuttuu avoimemmaksi ja viimein on mahdollista päästä melkein minne vain itse. Mielestäni on täysin ymmärrettävää että hyvät ideat pysäyttävä aikuinen aiheuttaa suuren turhautumisen ja harmin. En voi antaa lapseni tehdä mitä vain, mutta ainakin voin osoittaa häntä kohtaan ymmärrystä siitä, että asia todella harmittaa. 

Dialogisuuus

Juniorin sanavarasto kasvaa satunnaisen säännöllisesti, ja välillä hän yllättää minut uusilla sanoilla. Olemme jo pidemmän aikaa kommunikoineet. Juniori ei vielä käytä lauseita, vaan hän enemmänkin eleitä ja yksittäisiä sanoja. Kun sanavarasto ja puhe tuosta kehittyy, haluan panostaa nk. dialogiin. Taaperon kohdalla tämä käsite voi kuulostaa turhalta "hifistelyltä". Mutta.. joskus hifistely on hauskaa siinä missä yritykset päteä?

Kiinnostus tähän teemaan heräsi päiväkodin ohjeistuksesta koskien dialogista lukemista. Ajatuksensa siis on, että lukiessa lapselle esitetään kysymyksiä ja lapsi saa myös kommentoida luettua vapaasti. -Eli keskustelemme lukemisen ohessa sitä mitä kirjassa ja sen tarinassa on. Esimerkiksi Pupu Tupuna leikkipuistossa -kirjaa lukiessamme pohdimme, onko missä Juniori on päässyt keinumaan ja laskemaan liukumäkeä.  

Liikunta, luonto ja luovuus

Juniori oppi kävelemään hieman yli puolentoista vuoden iässä. Nyt hän osaa kipittää oikein vauhdulla, pyöriä, tehdä karhukävelyä ja harjoittelee kovasti hyppimistä. Yritän parhaani mukaan opettaa hänelle uusia liikkeitä näyttämällä mallia. Ulkoleikkinä tämä on ollut erityisen hauskaa, sisätiloissa taas tanssimme milloin minkäkin musiikin tahtiin. -Emme siis todellakaan joka hetki.. Uusien taitojen myötä Juniori on selvästi alkanut nauttia liikkumisesta, ja yritän siis parhaani mukaan tukea häntä liikkumaan mahdollisimman monipuolisesti. Mitään harrastusta ei vielä ole, sillä ikää on juuri ja juuri kaksi vuotta. Ensi syksynä katsomme josko asuinpaikalle olisi jotain mihin pääsemme yhdessä. 

Olemme Juniorin kanssa hieman tutustuneet luontoon mm. meren rannalla. Luonto on toki käsitteenä vielä tuntematon näin pienelle, mutta pikku hiljaa yritän näyttää hänelle mitä kaikkea luonnossa on: vettä, kasveja, puita, hiekkaa, kiviä, kesällä ökötököitä jne. Toivon että Juniori oppisi viihtymään luonnossa ja nauttimaan kaikesta mitä mikäkin ympäristö voi tarjota. Asumme nk. kaupunkiympäristössä, mutta onneksi llähellä on mm. ranta ja metsää. 

Luovuuden suhteen Juniorin on vahvasti kallistunut musiikin puolelle. Hän on mielellään kokeillut pianoa, mutta luulen että musiikin sijaan Junioria kiinnostaa lähinnä ajatus siitä, että koskettimista tulee ääniä. Junioriin tarttuu eri laulujen melodiat vahvasti, ja jo todella pienenä hän oppi hyräilemään. Nykyään hän hyräilee taitavasti jopa vaikeita melodioita. Sanoja mukana on vasta muutama, mutta pikku hiljaa niitäkin tulee. Lisäksi Juniori näyttää pitävän kovasti siitä, että hänelle lauletaan. No, kun äiti soittaa pianoa, viulua ja laulaa, lapsen on kai turha edes yrittää paeta musiikin täyttämää ympäristöä. Myös päiväkodissa on havaittu Juniorin kiinnostus musiikkiin. Kieltämättä toivon että syksyllä tulisi mahdollisuus käydä musiikkileikkikoulussa.  

Ajatuksia

Vaikka lopuksi painotin erityisesti liikuntaa ja musiikkia, en koe tarvetta yrittää kasvattaa lapsestani alansa huippua, saati sitten "lapsineroa". Itse asiassa koen jopa pienoisen dilemman. Haluaisin kannustaa lastani esimerkiksi perehtymään musiikkiin ja innostumaan jonkun instrumentin soittamisesta, mutta en halua asiasta liian suorituskeskeistä. Toki jokaisen soittamista harrastavan tulee ymmärtää, että säännöllinen harjoittelu on tärkeää. Toisin sanoen: jonkin verran on tehtävä töitä. Toisaalta.. jos lajina olisi vaikapa jalkapallo, myös se vaatii ohjeiden kuuntelemista ja harjoittelua. Silt soittoharrastus tuntuu saavan herkemmin "kurinalaisen" aktiviteetin leiman. 

Kaikkein tärkeimpänä kuitenkin pidän sitä, että Juniorilla olisi kotona lupa ilmaista juuri ne tunteet, joita mikäkin tilanne vaatii. Kiukku ja turhautuneisuus ovat sallittuja tunteita tilanteissa, joissa lapsi joutuu toimimaan toisin kuin tahdoisi. Tämä ei tarkoita sitä etteikö hampaat silti pestäisi. Toki jos isomman lapsen kanssa on tärkeää keskustella ettei kiukuttelun tarvitse olla tapa. Voi olla että olen liian optimisti, mutta lähtökohtaisesti yritän kannustaa lasta kertomaan mikä asiassa harmittaa, ja pohdimme asiaa sitten yhdessä. Jos sekään ei auta.. joudun ilmeisesti keksimään jotain muuta? 

Ennen kaikkea haluan antaa lapselleni sellaisen kasvuympäristön, missä yhdistyy vapaus kasvaa omaksi itsekseen, mutta samalla sopeutuminen ihmisten kanssa toimiseen. Haluan kannustaa lastani ajan myötä myös oman itsensä kuuntelemiseen sekä tunnistamaan omat tunteensa. Toivon myös, että voin auttaa häntä löytämään keinoja käsitellä niitä. Pysyvä asia kuitenkin on, että äidin syliin saa tulla milloin vain, eikä mikään asia ole niin paha etteikö siitä saisi puhua. Haluan tehdä parhaani, että kotona olisi hyvä olla.