Se olisi jälleen perjantai! Erona moniin muihin perjantai -päiviin pitkästä aikaa tässä on se, että takana on myös ensimmäinen työviikko. Jäin tosiaan äitiysvapaalle koronan vuoksi hieman aikaistetusti helmikuussa 2022. Eli työelämästä on oltu poissa hieman päälle kaksi vuotta. Nykyinen työsuhteeni on määräaikainen, joten vaihtoa on taas luvassa. Mutta.. miltä tuntui palata työelämän puolelle nk. ruuhkavuosien merkeissä?
Minuuttiaikataulut..
Tämä ei kirpaissut niin paljoa kuin oletin. Asiaa on saattanut helpottaa se, että olemme Juniorin kanssa eläneet aikataulutettua arkea siitä asti kuin se oli mahdollista. Kun nukkuminen tasaantui, päivärytmi aikaistui. Tietenkin rauhoittumishetkien puuttuminen on kuormittavaa, mutta toisaalta olen päätynyt ajoittamaan levon iltaan ja yöhön. -Eli aikaan jolloin on tarkoitus nukkua. Toki viikonloppuisin on mahdollisuus hidastettuun tekemiseen ja pysähtymiseen.
Aikataulullisesti kuulumme enemmistöön. Oma herätykseni on 06:00, ja Juniorin hieman ennen seitsemään. Kyllä, olen tuossa määrin pitänyt kiinni hitaista aamuista. Lähdemme matkan viimeistään klo 07:30. Juniorin päiväkoti on mukavan lähellä, samoin bussipysäkki. Suunnat ovat hieman eri, joten saan mahdolllisuuden pieneen aamulenkkiin. Ollessani liikkeellä rittävän ajoissa, olen kävellyt pari pysäkinväliä lisätäkseni hyötyliikuntaa. Samaa olen harrastanut iltapäivällä.
Ovathan päivät aikamoista kellon katsomista, mutta niinhän ne ovat monilla muillakin niin samaa kuin eri vaihetta elävillä ihmisillä. Juniori on ollut varsin yhteistyökykyinen kiireessäkin. Osaltaan tähän vaikuttaa se, että tiedän hänen reagoivan hoputtamiseen. Asiat sujuvat paljon nopeammin jos ne vain tehdään ilmaan pakon ja kiireen korostamista.
Juniorin sopeutuminen
Oli onni että Juniori sai totutella päiväkotiin porrastetusti. Alku oli rankkaa, mutta vähitellen Juniori sopeutui ja itku väheni. Myös hoitoaikaa pidennettiin, mutta ei niin pitkäksi kuin työpäivinäni. Kun hoitoaika piteni jälleen töiden alettua, mitään katastrofaalisia muutoksia ei tapahtunut. Juniori on jaksanut päiväkodissa hyvin, mutta kotona hän ilmaisee vahvasti että äitiä on ollut ikävä. Tätä ollan hoidettu pidennetyllä "läheisyysterapialla". -Siis syli- ja imetystuokiolla.
Aamut ovat suureksi onneksi tosiaan sujuneet hyvin, ja olen itsekin kyennyt säilyttämään rauhallisuuden ja hyväntuulisuuden menneen yön laadusta laadusta huolimatta. Kotona on hämmentävää huomata Juniorin oppineen uusia taitoja. Ihanaa on myös se, että Juniori on ikävän aiheuttamaan itkuisuutta lukuunottamatta hyväntuulinen ja tykkää kovasti yhteisestä tekemisestä kun sellaisen aika on. Juniori on tosiaan siitä omanlaisensa, että hän edelleen haluaa myös leikkiä tai vaikkapa tutkia kirjoja itsenäisesti omassa rauhassa.
Omat tuntemukset..
Rehellisesti? Minulle nuo Juniorin itkuhetket ovat olleet raastavia huonon omantunnon vuoksi. Minulle ei ole ongelma lohduttaa lastani ja olen itsekin hämmentynyt miten energiani on riittänyt työpäivän jälkeen. Mutta suurempi ongelma itselleni on tilanteen hyväksyminen: Minä olen töissä, ja joudun kestämään sen etten voi olla olla lapseni kanssa niin paljon kuin tämä ehkä haluaisi. Kyllä, tiedän että tällaista se on. Mutta tällaisia ovat myös ne tunteet joita tilanne nostaa pintaan.
Haluaisin kovasti löytää keinoja olla lapseni kanssa enemmän, mutta se lienee mahdottomuus. Toki tiedän, että moni lapsi joutuu olemaan päivähoidossa melkein iltaan asti, ja selviävät siitä mainiosti. Tämä ei kuitenkaan poista huonoa omaatuntoa. Joskus mietin jopa mahdollisuutta työhön, mitä voisi tehdä enemmän etänä. Tosin tämä vaatisi silti päivähoitoa lapselle, sillä keskittyminen töihin taaperon ollessa paikan päällä (hereillä) ei ole aivan yksinkertaista. -Ainakaan minun keskittymiskyvylläni.
Toisaalta on ollut mukava palata töihin ja päästä enemmän ihmisten pariin. Tunteet ovat siksi hieman ristiriitaiset. On ihanaa päästä työpaikan antaman sosiaalisen elämän pariin, mutta samalla taidan ikävöidä lastani ja toivoisin että voisin olla hänen kanssaan enemmän. Jälleen: Tiedän että tällainen on normaalia ja yksinkertaisesti kestettävä. Mutta sallin itselleni myös juuri nämä tunteet, enkä halua esimerkiksi hävetä niitä.
Tästä eteenpäin?
Koska määräaikainen työni ei kestä pitkään, viimeistään kesäkuussa on edessä uuden työpaikan etsiminen. Jostain syystä en jaksa olla erityisen huolissani, sillä olen huomannut ettei maailma kaadu jos paikkaa ei löydy heti. Toki toivoisin että löytäisin pitkäaikaisen työn, sillä pidemmän päälle lyhyet määräaikaiset työsuhteet ovat stressaavia. Se mitä kaipaisin, on pysyvyys. Työpaikka kuitenkin tuo taloudellisen turvan, ja rytmittää arkea. -Ja tuo omanlaistaan sisältöä arkeen. Lisäksi.. minusta on mukavampi tienata rahani itse tukien varassa elämisen sijaan. -Siis aina kun olosuhteet sallivat työnteon. Yksi olennainen asia on työpaikka. Jotta töissä voisi käydä, työpaikka on varsin oleellinen tekijä.
Toivon että ajan kanssa oppisin sellaista priorisointia ja ajanhallintaa, mikä mahdollistaisi lapsen kanssa vietetyn laatuajan maksimoimisen. Kaikessa itsekkyydessäni haaveilen myös luistelun saamisesta säännölliseksi, mutta se ei ole prioriteeteissa aivan kärkisijoilla. Tällä hetkellä minulle on riittänyt riittävän hyvän peruskunnon ja kehonhallinnan ylläpitäminen sitä aikaa odottaen, kun säännöllinen harjoittelu jäällä on taas mahdollista.
Toivon siis oppivani järjestämään asiat niin, että pystyisin panostamaan sekä lapseen että muuhun tekemiseen, toki lapsi etusijalla. Minulla on pari projektia jotka liittyvät ns. uuden osaamisen kehittämiseen, ja olen voinut työstää näitä niin ikään "ohessa". Kehitykselle ei ole liian selkeitä tavoitteita, sillä nykyisessä elämäntilanteessa voin sitoutua vain säännölliseen työstämiseen. Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö voisi panostaa harjoittelun laatuun.
Ja lopuksi myönnän jotain: Väsyttää hieman. Mutta uskon sen johtuvan aloittamisesta ja uusien rutiinien omaksumisesta. En ole tällaisessa mitään kameleontti -tyyppiä. Hallitsen sen puolen vain sosiaalisissa tilanteissa joissa minulla on selkeä rooli. Mutta.. sillä mennään mitä on. Ja näillä ajatuksilla kohti uutta viikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti