Mainittakoon myös, että käytän pokkana itseäni esimerkkinä. Toipumismatkan varrella tapaamani ihmiset ovat myös tunnistaneet itsessään samanlaisia piirteitä. Näkemykseni ei siis ole 100%:sen yleistävä. Potentiaalisille kritisoijille tiedoksi muistuttaisin, että suhtautuminen sairauteen muuttuu voimakkaasti riippuen siitä, missä vaiheessa sairautta on. Sairaudesta toipuneet ja etääntyneet eivät siis välttämättä suhtaudu aivan samalla tavalla kuin sairastavat.
Anorektikot ovat pirullisia
Kyllä. Uskallan väittää että suuri osa anorektikoista erityisesti sairauden "kuherruskuukauden" aikana viihtyy mainiosti omassa kuplassaan, jossa minä-keskeisyys loistaa. Anorektikot nousevat myös herkästi kuplan ulkopuolella olevien ihmisten ylipuolelle tietäen kaiken paremmin.
Monia anorektioita yhdistää uskomaton kyky loukkaantua tosiasioista. Hoitohenkilökunnan ohjeet ja mahdollinen palaute tulkitaan hyökkäykseksi. Anorektioille ominaiseksi piirteeksi saatetaan määritellä herkkyys. Luulen että todellisuudessa kyse on sairaus -kuplan aikaansaamasta asenteesta. Syömishäiriö -käyttäytymisen kyseenalaistaminen on loukkaus.
Haasteeksi kuitenkin nousee jatkuva ymmärtämisen tarve, jonka moni anorektikko ponnauttaa takaisin: "Sinä et voi ymmärtää minua. Kukaan ei voi ymmärtää minua." Mikäli hoitoon sitoutunut anorektikko vaatii jatkuvaa "pään silittelyä", hellyyttä, ymmärtäväisyyttä ottamatta itse toipumisen kannalta merkittäviä askeleita, hoitohenkilökunta on voimaton. Ennemmin tai myöhemmin heiltä loppu keinot auttaa.
Check in, check out, check in, check out jne.
Osastolle, kotiin, osastolle kotiin jne. Osa jää "jojoilemaan" sairauden kanssa. Syitä tähän voi olla monia. Yksi ongelma on sairauden omaksuminen osaksi persoonaa. Sairaudesta tulee eräänlainen tavaramerkki, jota ilman anorektikko ei usko olevansa mitään. Tavallaan tämä on loogista: hän on saanut sairauden kautta myötätuntoa, huomiota ja on ylipäänsä näkyvissä.
Miksi hoitohenkilökunta ei aina ota jokaista palaavaa ilolla vastaan? Lähdetään liikkeelle vaikkapa resursseista. Kiitos sosiaalisen median, anoreksiaan ja syömishäiriöihin yleensä sairastuu säännöllisesti lisää ihmisiä. Paranemisprosentti ei kuitenkaan aina kompensoi uusien sairastuneiden kanssa.
Lisäksi mahdollisuus saada hoitoa ei ole aivan tasapuolista. Tässäkin taloudellinen tilanne ratkaisee. Hoito erityisesti osastolla ei ole halpaa lystiä, ja "asuminen" siellä on hintavaa. Käytännössä tämä tarkoittaa niinkin ikävää tosiaa, kuin että sairastuneen varallisuus kertoo kuinka paljon hän voi saada hoitoa.
Wohoo!!!
Hoitohenkilökunnan kannalta on luonnollisesti yksi ja sama kuka hoitoon tulee. Toisaalta myös he ovat tietoisia suurista jonoista ja jonoon tulleista "ensikertalaisista", joilla motivaatio sekä mahdollisuudet toipumiseen ovat suuremmat kuin kroonistuneilla syömishäiriöisillä. Brutaalia ehkä, mutta vakioasiakkaat eivät saa bonuspisteitä.
Niin ne hoitotavoitteet..
Punnitukset olivat painajainen! Silloin sitä kauhisteli miten hoitohenkilökunta saattoi hymyillä vaakalukeman noustessa. Niin no, sehän on hoidon tavoite. Jos vaakalukema laskee, hoidon tavoitteet viivästyvät. Mitä erityisesti anorektikko ei tahdo muistaa hoitoon sitoutuessaan, on hoidon tavoitteiden saavuttaminen. Ideana on saada hänet osastolta pois tavoitteiden mukaisessa kunnossa, ei huonommassa.
Vaikka silloin painon nouseminen tuntui pahalta, näin jälkeenpäin sitä miettii: Miksi hoitajat eivät olisi saaneet olla hyvillään hoidon edistymisestä? Reaktiot olivat kuitenkin hillityn asiallisia, ei hokemista, hyppimistä riemusta yms. Totta puhuen vika taisi olla allekirjoittaneessa.
Maailman ainoa potilas
Vaikka anorektikko antaa itsestään "herkän ihmisen" kuvan, hän voi olla yllättävän kilpailuhenkinen ja sitä vastoin todella huono häviäjä. Osastolla muistan päätyneeni kilpailuun, jossa sijoituin huonosti: en ollut riittävän sairas. Oma BMI:ni oli luokkaa "vaikea alipaino", mutta numero oli liian suuri verrattuna kärkijoukkoon. Välillä mietin, että bulimikoille (moni normaalipainossa) joukko anorektikoita samassa tilassa oli varmaan todella ahdistavaa.
Potilaan roolissa anorektikko on ristitiirainen tapaus. Hän pyrkii kanssaihmisten välisessä kilpailussa saamaan itsensä mahdollisimman huonoon kuntoon kuntoon, jolloin hän pääsee hoitohenkilökunnan "silmäteräksi". Mahdollisimman p**ka kunto on meriitti. Vaikka anorektikko on sitoutunut hoitoon, hänen on todella vaikea luopua saavutuksistaan.
Luopumistaistelunsa keskellä anorektikko ei muista, että koko maassa, tai edes hänen asuinalueensa sairaaloissa on muitakin potilaita. -Saati sitten sitä, että joukossa on parantumattomasti sairaita. Jos muisti sallii näiden ihmisten visiitin mieleen, heillä on varmasti tavalla tai toisella helpompaa. Taas pääsemme asian ytimeen: minä, minä, minä.
Pohdintaa
Olen tietoinen jyrjästä asenteestani ja puutteellisesta empatiasta. Toisaalta kannustan jokaista syömishäiriöistä panostamaan toipumiseen, sillä kuplan ulkopuolella elämä on paljon monipuolisempaa. Näin jälkeenpäin suorastaan nolottaa miten itsekeskeinen sitä osasi olla. Olen todella kiitollinen hoitohenkilökunnalle ja läheisilleni, jotka minua ovat tukeneet. Kun perspektiivi on vuosien ja sairaudesta etääntymisen myötä laajentunut, voin todeta ettei kukaan näistä tehnyt tai sanonut mitään väärää. Jokainen sana osoitti, että he halusivat minun toipuvan.
Vaatihan se kuplasta irtautuminen kiukuttelua, "itkupotkuraivareita", draamaa ja ties mitä. Korvia punoittaa kun muisteleekin. Mutta se oli pakollinen paha mikä oli käytävä läpi. On hienoa huomata, että maailmassa on muitakin ihmisiä ja muidenkin ihmisten elämiä kuin omani.
Valitettavasti en usko pään silittelyyn, hellyyteen ja (liialliseen) ymmärtäväisyyteen. Itse ex-anorektikkona tarvitsi nimenomaan useamman potkun hanurilleni, järjen takomista päähän sekä asioiden vääntämistä rautalangasta. Sanotaan että syömishäiriöitä on niin paljon kuin sairastavia. Tavallaan olen samaa mieltä. Mutta jokaisen heistä on ennen pitkää kasvettava aikuisiksi, mikäli haaveena oikeasti on toipuminen. Kasvukivut ovat sillä matkalla pakollinen paha, mutta lopputulos on sen arvoinen.
Terveiseni hoitohenkilökunnalle: Kiitos. Jatkakaa samaan malliin, pysykää tiukkoina älkääkä antako liikaa siimaa. Sillä olette antaneet monelle mahdollisuuden elämään.
Toisella tavalla psyykkisesti sairastuneena, ja myös jossain vaiheessa syömishäiriön oireita kärsineenä, minulla on samantyylinen kokemus. Pelkkä pään silittely ja ymmärrys ei auta, sillä sairaus alkaa käyttää sitä hyväksi eikä toipuminen etene. Monesti olen itse omalla järjelläni tiennyt, että miten pitäisi toimia, mutta olen silti toiminut käytännössä juuri päinvastoin ja joskus ollut myös kauhuissani siitä, että nykyinen tie vie tuhoon.
VastaaPoistaOlen myöhemmin hoksannut, että aikoinaan monesti hoitohenkilökunnan tarkoitus lienee tietyissä tilanteissa ollut hyvä, mutta mm. asioiden esiin ottaminen tehtiin kannaltani tiedon puutteen ja muiden tekijöiden johdosta väärällä tavalla, ja se johti vain tilanteen pahenemiseen.