Taitolajeissa
kehittyminen monilla tärkeässä asemassa. Jos minulta kysytään,
kehittymisen ei tarvitse tarkoittaa jatkuvaa edistymistä yhteen
suuntaan. Omassa lajissani vaikeustasoa voi kohottaa ihanan vapaasti
monella tavalla. Esimerkiksi hypyissä edistymisen ei tarvitse
tarkoittaa siirtymistä yksöishypyistä kaksois- tai peräti
kolmoishyppyihin, vaan yksisöishyppyjen hallitsemista erilaisista
lähdöistä ja vaikkapa vaihtamalla käsien asentoa. Nyt
aktiivisemmin lajia tavoitteellisesti harrastaneena olen oppinut ns.
ihanteellisesta harjoittelutyylistä yhtä sun toista. Tässä
muutamia ajatuksia:
”Kehittyminen
vaatii suuren määrän toistoja!”
Olen
osittain samaa mieltä, mutta pienten tarkennusten kera. Toistoja
tarvitaan paljon, mutta oikella tekniikalla. Virheellinen tekniikka
taas tahtoo juurtua entistä syvemmälle runsaan toistomäärän
seurauksena. En tiedä miten muissa taitolajeissa suorituksen
”laadullinen” puoli etenee, mutta itselläni (ja monilla
muillakin) liikkeissä on omanlaisensa parasta ennen -rajansa. Kun
raja ylittyy, liike menee ainoastaan pieleen. Jos tekniikassa haluaa
kehittyä, kannattaa oppia tunnistamaan tuo raja ja lopettamaan sen
antaessa itsestään merkkejä.
Kyllä mutta....
Ajoissa
lopettaminen ei kuitenkaan tarkoita välttämättä vähäistä
toistomäärää. Liikettä tulee mielestäni toistaa tuhansia
kertoja. Jokaista niistä ei vaan kannata yrittää ahtaa parille
harjoittelukerralle. Kun tekniikka kehittyy, laadukkaiden suoritusten
määrä kasvaa vähitellen. Itse päasin kuukausi sitten
maksimissaan kaksi vähän enemmän onnistunutta axelia. Nyt määrä
on noussut kolmesta neljään. Tulen hyppäämään kyseistä hyppyjä
kerta toisensa jälkeen, mutta haluan toistaa nimenomaan laadukkaita
yrityksiä, en virheellisiä.
Kuten
Pikku Myy totesi sieniretken perään, ”laatu ratkaisee eikä
määrä, minun sieneni ovat syötäviä.” Tätä viisautta voi
soveltaa monelle osa-alueelle. Kehittyminen vaatii suuren määrän
toistoja, mutta laadulla on merkitystä. Jos laadukkaat yritykset
rajoittuja 2-3 hyppyyn tai piruettiin, 2-3 on suurin mahdollinen
määrä sillä hetkellä. Kärsivällisyyttä peliin, parin
kuukauden päästä määrä voi olla kaksinkertaistunut. Luulen sama
ilmiö esiintyy myös muissa lajeissa.
Vain
suuri harjoittelumäärä vie eteenpäin
Kyllä
ja ei. Treenin sisältö ratkaisee paljon. Jos jokainen
harjoittelukerta sisältää raskasta lihaksia ja hapenottokykyä
kuormittavaa harjoittelua, suunta todennäköisesti menee alaspäin.
Toki asiaan vaikuttavat monet tekijät, kuten unen määrä ja laatu
sekä ravinto. Pidemmän päälle kuitenkin harjoittelutuntien
sisältä on myös merkittävässä roolissa.
Omasta
mielestäni treenaan paljon, vaikken aivan ”extreme -tasolla”.
Keskimäärin treenaan 1-3 tuntia päivässä, mikä tekee 7-21
tuntia viikossa. Yleensä 14 tuntia taitaa olla keskiverto. Kuulostaa
ehkä suurelta määrältä. Harjotiteluni ei kuitenkaan ole
yhtäjaksoisesti fyysisesti kuormitavaa. Jäällä tulee tehtyä
hyppyjä, joskus hieman enemmänkin. Myös ohjelmaa harjoittelen
kerran pari. Oheisharjoitteluna toimii salitreeni. Osa ajasta menee
kuitenkin muun muuassa notkeuden harjoittamiseen, tekniikkaan,
teränkäyttöharjoituksiin jäällä sekä tasapainoharjoituksiin
jään ulkopuolella. Myös hidastempoisia akroharjoituksia tulee
tehtyä kehonhallinnan kehittämiseksi. Valitettavasti tämä osuus
on tauolla kenkkuilevan olkapään vuoksi, mutta onneksi baletista
napatut liikkeet auttavat paljon.
Voisin
arvioida yli puolet harjoittelusta olevan sellaista, mikä ei ole
fyysisesti niin kuormittavaa. Toki kuntoharjoittelua on hyvä tehdä,
sillä se mahdollistaa jaksamisen jään puolella. Harjoittelutunteja
voi olla viikossa useitakin. Jos opiskelu jaa eivät häiritsisi
luisteluani, voisin mielelläni käyttää enemmänkin tunteja
harjoitteluun. Ns. hienosäätöön tähtäävää harjoittelua kun
ei koskaan ole liikaa. Pieni selvennys jo kauhistuneille: vaikka
liikunta onkin minulle tärkeää, pidän erittäin mielelläni
kiinni myös muusta elämästä.
Plie..perusliike jota tanssija toistaa lukuisia kertoja.
”Keho
on vietävä säännöllisesti äärirajoille”
Jälleen
totean kyllä ja ei. Olen sen verran mukavuudenhaluinen, että en
kovin mielelläni nosta sykettä äärirajoille tai tee oikeasti
hapottavaa lihastreeniä. Säännöllisen satunnaisesti yritän
kuitenkin hieman koputella mukavuusalueen rajoja ihan vain saadakseni
tietää missä maksimitason suorituskyky liikkuu. Toisaalta olen
harjoittelun myötä todennut, ettei kunnon kehittyminen välttämättä
vaadi treenaamista verenmaku suussa.
En
todellakaan ole mikään liikunta-alan asiantuntija, mutta oman
kokemuksen perusteella olen huomannut, että pienempienkin eteenpäin
vievien askeleiden kautta voi kehittyä. Olen tuota rajojen
koputtelua harrastanut säännöllisesti, mutta sellaista oikeasti
rajoja koettelevaa treeniä en ole tehnyt aikoihin. Silti kehitystä
on tapahtunut. Toisaalta jonkinasteinen äärirajojen tavoittelu
silloin tällöin voi olla hyväkin vaihtoehto, siis terveissä
lukemissa. Tällaiset hetket kuitenkin voivat kasvattaa motivaatiota
ja tuoda esille ”minä tein sen!!” -tunteen. Toisaalta
kehittyminen voi olla myös asteittaista, jolloin esimerkiksi
viikottainen seuranta voi auttaa hahmottamaan kehitystä.
Hölkkääminen voi tuntua kahden viikon aikana täysin samalta,
mutta viikkojen päätteeksi sitä saattaa huomata lisänneensä
matkaa neljäsosalla. Kehitystä on siis tapahtunut!
Äärirajoille
vai ei säännöllisesti vai ei? Kai tämä riippuu paljolti
tavoitteesta ja käytettävissä olevasta ajasta. Liian nopealla
tempolla projekti todennäköisesti luhistuu jo alkumetreillä.
Realistisella ja yksilölle sopivalla ajalla rajojen koputtelu voi
ehkä tehostaa kehitystä, mutta palautuminen on tärkeää. Itse
edustan ”askel kerrallaan” -tyyliä tai mitä lie välimaastoa.
Olen kohottanut kuntoani hitaasti, mutta selkeästi.
Lepo
Olen
samaa mieltä. Lepo on tärkeää ja välttämätöntä. Levon aikana
lihakset palautuvat seuraavaa harjoittelua varten. Oman kokemuksen
perusteella uskallan todeta, että levon aikana myös tekniikka
kehittyy paremmin. Ehkä myös aivot ”sulattelevat” opittuja
asioita? Välillä ihmettelen omalla kohdallani, miten olen
onnistunut sivuuttamaan levon merkityksen. En muista että edes
aikoinaan terveystiedon tunneilla olisi levosta puhuttu niinkään
paljon kuin liikkumattomuuden ja sitä kautta tulevan ylipainon
vaaroista. Kyllä, näin yksinkertaista kaavaa meille posotettiin.
Voi myös olla että nukuin osan tunnista, mutta jotenkin minulle jäi
liikunnasta kuva tyyliin ”mitä enemmän, sitä enemmän ja sitä
paremmin”. Laadun merkitys jäi sikseen.
Lepo
liittyy omalla tavallaan myös harjoittelun sisällön suunnitteluun,
sillä liiallinen määrä kuormittavaa harjoittelua tulee lopulta
pilaamaan mahdollisuudet kehittyä. Siksi suuremmasta
harjoittelumäästä on tärkeää ”uhrata” myös kevyemmälläe
hienosäädölle ja toisaalta myös kehonhuollolle. Näiden ohella on
hyvä pitää säännöllisesti päiviä, joina kehon ohella myös
aivot saavat pientä lepuuttelua.
Pohdintaa
Kokonaisuus
ratkaisee, se jos mikä on konkretisoitunut kuluneiden vuosien
aikana. Aktiiviliikkujiksi siirtyvien olisi mielestäni (omien
kokemuksieni ja mokieni perusteella) hyvä tarkastella harjoittelua
nimenomaan kokonaisuutena, ei suoritettavana tuntimääränä. Näin
kantapään kautta oppineena voin myös todeta, että harjoitteluun
käytettävää tuntimäärää ei kannata tarkastella numerona, vaan
muistaa sisällön merkitys. Viikon aikana voi varmasti treenata
kymmeniä tunteja, mutta en usko kehon kestävän sellaista ainakaan
silloin, jos harjoittelu on pääosin todella kuormittavaa.
Harjoittelun
tuntimäärän suhteen pidän tärkeänä myös muistaa, että kaikki
on kotiinpäin. Itse aikoinaan sorruin ajattelemaan kevyemmän,
nimenomaan hienosäätöön liittyvän harjoittelun olevan miltei
laiskottelua. Joudun kuitenkin myöntämään olleeni pahasti
väärässä. Esimerkiksi jäällä minulla on ollut tällainen
asenne perusluistelua ja askeleita kohtaan. Nyt viimeisen puolen
vuoden aikana olen yhä enemmän kiinnostunut hyppyjen ohella mm.
käänteiden ja silmukoiden harjoittelusta. Kas kummaa, nämä
vähemmän kuormittavat (mutta oikeasti aika vaikeat) liikkeet ovat
vaikuttaneet positiivisesti myös hyppyihin. Uskon tämän olevan
lähes yleistotuus taitolajeissa: Kevyempi mutta tarkka
perustekniikan hiominen on aina hyödyksi.
Sanotaan
että kehittyminen on aikuisilla hidasta. No, en ole tainnut yhtäkään
liikettä oppia kunnolla ensimmäisellä yrityksellä, että myönnän
asian olevan näin. Toisaalta on hyvä muistaa, että harvempi
lapsikaan oppii tekemään liikkeen puhtaasti ensimmäisellä
yrityksellä. Jos 3-4 -vuotiaana lajinsa aloittanut lapsi kilpailee
vaativammassa sarjassa 10-vuotiaana, hänellä on todellakin se
seitsemän vuotta harjoittelua takana. Kun asiaa miettii näin, eivät
ne lapsetkaan kehity lajinsa huipuiksi ensimmäisen parin
harjoitteluvuoden aikana, joten realismin nimissä aikuisenkin
kannattaa varata matkaevääksi myös reilu annos kärsivällisyyttä.
Kehittyminen
vaatii todellakin lukuisia toistoa, mutta oikealla tekniikalla. Tämä
tahtoo usein rajoittaa toistojen määrää harjoittelukertaa kohden,
mutta entä sitten? Uusi harjoittelukerta tulee vielä, ja projekti
jatkuu sen yhteydessä. Kehitystä tapahtuu varmastii itse kullakin,
sitä on vain tarkasteltava pidemmällä aikavälillä ja riittävän
laajalla alueella.
Ilon kautta! Jos treeni tuottaa iloa olet motivoitunut, niin sitä kautta myös edistyt. Montako tuntia viikossa on vain yksi laskutapa. Tärkeämpää on tehokas aika. Joku tarvitsee positiivista palautetta, joku ahaa-elämyksiä.
VastaaPoistaTodella tärkeä huomio! Ilon kautta se motivaatio todellakin löytyy. Myönnän olevani koukuttunut suunnitelmien laatimiseen, noudattamiseen ja tulosten seuraamiseen, mutta ehdottoman tärkeää on pitää siitä mitä tekee :)
VastaaPoista