”Nauti
hetkestä!” Tätä kuulee kerran jos toisenkin. Tavallaan siinä on
paljon ideaa, eikä kehotuksen noudattamisesta liene haittakaan.
Joskus todellakin on hyvä pysähtyä, ja vain keskittyä. -Ja miksei
nauttiakin. Minulla ei ole mitään tätä ajatusta vastaan, mutta
rehellisyyden nimissä en koe kuuluvani siihen ihmistyyppiin, jolle
yksittäiset hetket antaisivat paljon. Sitäkin enemmän nautin
pidemmän aikavälin tarkastalusta, ja jatkuvasta, eteenpäin
vievästä liikkeestä. Ehkä sitä voisi kutsua myös progressioksi.
Mistä
on kyse?
Jos
minun pitäisi valita jokin paikka jossa viihdyn jäähallin ja
kuntosalin ulkopuolelta, vastaus voi olla varsin erikoinen:
huvipuistot, tai tarkemmin ottaen laitteet. Minusta on hauskaa
viilettää erilaisissa vuoristoradoissa ja testata riepottelua
liikeradoissa, joita en muussa elämässä koe. Ainakaan vielä
pahoinvointi ei ole rajoittanut. Vaikka laitteiden kulkusuunta
vaihtelee, silti minusta koen niissä yhden huikaisevan tunteen:
etenemisen.
Olen
aina halunnut pyrkiä eteenpäin ja kehittyä. Kehityksen ei
kuitenkaan tarvitse olla jatkuvaa kiirimistä yhä vaikeammalle
tasolle, vaan osaamisen laajentamista uusille alueille. Jäällä
tämä tarkoittaisi opitun liikkeen tekemistä esimerkiksi
erilaisista lähdöistä tai vaihtamalla käsien asentoa. Soitossa
etenminen voi tarkoittaa myös tyyliltään aivan erilaisen kappaleen
opettelua, eikä niinkään teknisesti haasteellisemman.
Progression
suunta ei siis ole vain ja ainoastaan ylöspäin. Oikeastaan sille
varattu suuri liikkumatila viehättääkin paljon, samoin alueet
joissa sitä voi toteuttaa. Kyse ei ole esimerkiksi pakenemisesta,
vaan halusta hyödyntää mahdollisuutta kehittyä useammalla eri
tasolla.
Jatkuva
kehittyminen → Jatkuva suorittaminen?
Tähän
kysymykseen olen törmännyt säännöllisesti. Oikeastaan ymmärrän
kehittymisen tavoittelun rinnastamisen suorittamiseen. Minussa on
myös suorittajaluonnetta, voin kyllä myöntää sen. Näen
suorittamisen kuitenkin paljon rajoittavampana toimintana, jossa
alkuperäisestä suunnasta poikkeaminen on lähellä katastrofia.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos kehitystä ei tapahdu
juuri tietyllä tavalla ja tietty määrä, kaikki on pilalla.
Miten
tällainen halu kehittyä sitten eroaa suorittamisesta? Omalla
kohdallani koen asian siten, että näen kehitystä useammalla kuin
vain yhdellä osa-alueella. Suorittaminen kohdistuu usein tekniselle
alueelle, jossa vaikeustason on noustava jatkuvasti. Joskus itsekin
asennoiduin näin. Nykyään haen kehitystä tekniikan lisäksi
ilmaisun, suorituspuhtauden, variaatioiden ja rentouden lisäämisen
kautta. Mainittakoon että nämä pätevät myös moneen muuhunkin
asiaan kuin luisteluun. Esimerkiksi tenttiin lukiessa tuntuu upealta
kokea tekstin aikana oivalluksia, ja tehdä parhaassa tapauksessa
myös uusia johdopäätöksiä. Lukeminen ei siis jää pelkkään
sivuilta saadun tiedon opetteluun. Ehkä tässä voisi kutsua
kehittymisen ohella myös syyvyden saamiseksi.
Jääkö
juuri tämä hetki tulevaisuuden varjoon?
Niin.
Kun mielessä pyörii eteneminen ja kehittyminen, unohtuu juuri tämä,
myös erittäin merkityksellinen hetki? -Ehkä joskus, suurimmaksi
osaksi ei. Vaikka eteneminen ja kehitys yhdistetään usein tulevaan,
itse tarkastelen tapahtumista kehitystä nimenomaan menneen ja tämän
hetken aikavälillä. Tietenkin tulevaa varten on tehtävä
suunnitelmia, mutta en sellaisen sulkevan pois tätä hetkeä.
Oikeastaan
koen tämän hetken saavutukset (taas jälleen usemmalta tasolta
tarkasteltuna) paljon merkityksellisemmiksi, sillä ne liittyvät
pidemmälle aikavälillä. Tämä hetki näyttää tehdyn työn.
Vaikka ”mitä seuraavaksi” -ajatukset pyörivätkin mielestä, ne
eivät poista tämän hetken, ja tähän asti tehdyn työn
merkitystä. Oikeastaan voisi sanoa, että tähän asti tehty työ on
erityisen merkityksellinen, sillä se luo pohjan jatkoa varten.
Pohdintoja
Kenties
tekstini eksyi hieman korkealentoiselle tasolle, mutta jostain syystä
halusin kirjoittaa juuri tästä aiheesta. Olen erittäin samaa
mieltä, että suorittamiseen liittyy paljon riskejä. Toisaalta
suorittamista saatetaan silloin tällöin ”ylidiagnosoida”
esimerkiksi sellaisten ihmisten kohdalla, jotka yksinkertaisesti
haluat tehdä paljon ja olla aktiivisia. Jokainen heistä ei tee
runsaasti asioita pakon edessä, vaan siksi, että nauttivat
sellaisesta, sanoisinko jopa elämäntyylistä.
Myönnän
itsekin harrastaneeni tuota ylidiagnosointia, ehkä loppujen lopuksi
silkasta kateudesta. Minulla on taipumus verrata itseäni tavalla tai
toisella ”parempiin” ihmisiin muistamatta sellaisen toiminnan
tarpeettomuutta. Olen myös liian usein tuominnut ihmisiä syyttä
tajuamatta, että heidän toimintansa on heille ominaista. Kun
vähitellen siirryin aktiiviliikkujaksi ja jonkinlaiseksi
kilpaurheilijaksi, olen saanut kokea oppimisen ilon, mihin
luonnollisesti liittyy myös kehittyminen. En usko, että tekemisestä
sekä oppimisen ilosta nauttiminen tekevät kenestäkään
suorittajaa. Itse näen juuri niiksi asioiksi, joista tekemisen ilo
muodostuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti