Irti syömishäiriöstä: Kuinka sain kehonkuvani muuttumaan?

Kirjoitin hieman aiemmin tekstin kehonkuvani muuttumiseesta noin kahdeksan vuoden ajalta. Teksti löytyy täältä. Pakko tunnustaa, että kirjoittaessani itsekin yllätyin miten suuri muutos kehonkuvassani on tapahtunut, siis positiivisempaan suuntaan. Toisaalta joudun myös toteamaan, ettei muutosta tarjoiltu minulle valmiina. Jo ne kahdeksan vuotta kertovat, että muutokseen eteen oli tehtävä töitä. Ja realismin nimissä soutamista ja huopaamista tapahtui kerran jos toisenkin. Ehkä eniten minua auttoivat pienet asenteelliset muutokset, jotka hallitsin ajan myötä paremmin. Tässä muutamia tärkeitä ”työkaluja” kehonkuvan muuttumisessa:

Hyväksyn satunnaisen ”läskiahdistuksen”

Syömishäiriö tekee todella itsekkääksi ja itsekeskeiseksi: ”minä, minä, minä, minä jne.” Kaikki todellakin pyöri oman kropan ympärillä. Valitettavasti tämä asenne jäi omalla tavallaan päälle. Siinä itsekeskeisessä kuplassa en käsittänyt, että aika moni ”normaalikin” nainen kokee silloin tällöin hetkiä, joina se oma keho ei ole esteettisimmästä päästä. Kun ymmärsin tämän pienoisen tosiasian, osasin käsitellä ”läskiahdistusta” paremmin. En enää mennyt samalla tavalla sen tunteen mukaan, vaan hyväksyin sen ns. joka naisen vaivana siinä missä pms -oireetkin.

Tämä oivallus auttoi myös tajuamaan tunteen ohimenevyyden. ”Läskiahdistus” ei ollut enää syömishäiriökuplan pitkäaikainen tila, vaan ohimenevä tunne. Tajuttuani sen yleisyyden, tunne menetti tehonsa, eikä enää kyennyt häiritsemään samaan tapaan kuin ennen.

”Tähään hätään en saa itseäni viittä kiloa hoikemmaksi”

Oikeastaan tämä liittyy ”läskiahdistuksen” hallintaan. Jos olen lähdössä jonnekin ja ulkoasua peilistä tarkastettaessa kroppa ahterini näyttää kaksinkertaiselta eiliseen verrattuna reisistä puhumattakaan, muistutan itseäni että juuri nyt asialle ei voi tehdä mitään. Sen sijaan minun oli tarkoitus mennä paikkaan X, eikä itkeminen peilin edessä ole parempi vaihtoehto kuin lähteä sinne mihin pitikin.

Ajatus on yksinkertainen: Nyt ahdistaa, mutta koska se toivottu kilomäärä ei minusta poistu seuraavan kolmen minuutin aikana, on fiksumpaa antaa asian olla. Alkuaikoina ahdistus ei tietenkään mennyt ohi saman tien, mutta kummasti sen kesto on lyhentynyt vuosien aikana. Tässä kohden voisin olla jopa iloinen taipumuksestani jättää lähtö viime tippaan. Kun metrolle saa juosta hirveällä kiireellä, ulkonäkökompleksit unohtuvat harvinaisen tehokkaasti!

”On tässä tärkeämpääkin tekemistä”

Kun ulkonäkökompleksit iskevät, yhä useammin muistan etteivät ne ole priorisoinnin arvoisia. On gradun tekemistä, tenttilukua, luistelua, salitreeniä ja ties mitä. Miksi uhraisin näihin käytettävää aikaa kroppani murehtimiseen?

 Tai sitten voi opetella uusia taitoja..

Tämä oivallus on auttanut monella tavalla. Ylipäänsä opin ymmärtämään, että elämä koostuu monesta muustakin asiasta kuin ulkoinen olomuoto. Vaikka hoikka tai silloin sairaalloisen laiha kroppa houkutteli, sillä ei saavutettu paljoakaan. Sillä ei läpäisty tenttejä, luettu kirjoja, soitettu pianoa, koettu hauskoja hetkiä läheisten kanssa, eikä myöskään opittu ja oivallettu uutta. Tuon kaiken teki kropan omistaja, ja yksi perusvaatimus oli riittävä terveys. Olen tehnyt ja kokenut kaikkea mainittua. Tekijä olin minä, ei se, paljonko painan.

Erittäin pienet vaatteet pois kaapista

En tiedä pitävätkö (nais)ihmiset vaatekaapissaan ns. tavoitevaatteita. Itselläni ne olivat anorektisilta ajoilta säilyneitä lastenvaatteita tai muuten todella pienikokoisia. Osastoajan jälkeen en suositusten mukaan hävittänyt näitä vaatteita. Tosin en liene ainoa.. Näin jälkeenpäin minua hieman naurattaa eräs asia. Sairastuin syömishäiriöön aikuisiällä, mikä tarkoittaa sitä, että kroppani oli kehittynyt ns. päätepisteeseensä. Minulle oli siis tullut esimerkiksi lantioksi kutsuttu pirulainen. No, ihan sama miten monta kiloa olisin pudottanut, olisiko lantio kadonnut minnekään? Eli vaikka kinttuni olisivat olleet miten kapeat tahansa, en koskaan olisi mahtunut ns. ylikapeisiin pillihousuihin. Syy: satuin syntymään naiseksi, eikä vartaloni jäänyt aivan poikamaiseksi.

Sellainen pieni tarina siis. Mutta mitä niihin pieniin vaatteisiin tulee, miksi säilyttää niitä jos paino on normaali ja terveys hyvä? Ymmärrän toki että ihmiset haluavat ajoittain muokata kehoaan, ja itsekin pyrin sellaiseen. Jos joku innostuu tähän tarttumaan, haluaisin yläkroppaani vähän lisää lihasmassaa, mutta ennen kaikkea voimaa. Käytännössä tämä muuten johtaa väljempien paitojen hommaamiseen. Mutta mitä niihin pieniin vaatteisiin tulee, ne kannattaa poistaa vaatekaapista kiusaamasta.

”Olinko onnellinen alle 40-kiloisena?”

Painoni oli matalimmillaan kolmosella alkava, mikä anoreksiahuumassa oli luonnollisesti saavutus. Tietenkin minua harmitti, kun en päässyt ”kunnolla” kolmosella alkavien lukujen puolelle. Mainittakoon että ennen osastojaksoa yritin tietoisesti pudottaa painoani niin paljon kuin mahdollista. Ja jos joku kysyy pituutta, se on huimat 158 cm. Vaikka BMI- lukema meidän ”terveempien” näkökulmasta kuulostaa hurjalta (alle 16), syömishäiriöisten keskuudessa projekti on vasta puolitiessä. Ne ns. onnistuja pääsivät 13:een, jopa 12:n puolelle. Olin siis vielä täysi amatööri.

No, en ajattele näin nykyää. Minulla on todella vähän muistikuvia ajalta, jona olin alle 40-kiloinen. Toisaalta en myöskään muista että olisin ollut onnellinen. Sain tietenkin jotain kieroa mielihyvää painon laskemisesta, mutta ei se mitään onnellisuutta ollut. Aivan samaa tapaan kuin nytkin ”läskiahdistus” iski myös silloin. Erona oli kuitenkin se, ettei minulla ollut muuta elämää kuin syömishäiriö.

Pohdintaa

Vaikka tekstissä mainitut oivallukset saattavat näyttää samana hetkenä syntyneiltä, ne kehittyivät pitkän ajan kuluessa. Kehonkuvan muuttuminen vaati aktiivista ja tietoista työskentelyä. Mitään ei siis todellakaan tuotu eteeni valmiina. Ikävä todeta, mutta surullisen moni syömishäiriöinen olettaa ainakin toipumisen ja hoitojaksojen alkuvaiheessa, että hoitohenkilökunta hoitaa hänen parantamisensa. Valitettavasti näin ei ole. Toipuminen ja paraneminen vaativat jatkuvaa, ehkä jopa elämänmittaista työstämistä.

Kuulostaako masentavalta? Tässä kohden on hyvä muistaa, että myös aika moni ”normaali” ihminen kamppailee ulkonäkökompleksien kanssa säännöllisesti. Kyseessä ei ole enää mikään erityinen ongelma, johon vain syömishäiriöisellä on omistusoikeudet. Toisaalta ne hetkelliset ”läskiahdistukset” ovat todellakin vain hetkellisiä, minkä jälkeen elämä ja arki jatkuvat samaan tapaan kuin ennenkin.

Näin ”ruokaremontin” aikaan olen antanut itselleni luvan myös suoriutua joinakin päivinä huonommin. Tämä ei siis tarkoita mitään etukäteen suunniteltua syömättömyyttä. Mutta jos ruokahaluni sattuu joinain yksittäisinä päivinä olemaan huono, kiire painaa tms., maailma ei siihen kaadu. Seuraavana päivänä on uusi mahdollisuus skarpata.

Jos tätä lukee joku samaa kokenut tai samassa tilanteessa oleva (eikä siihen tarvita edes syömishäiriöitä), kehottaisin kärsivällisyyteen ja sitkeyteen. Vaikka yksitäisiä ”nopeita heräämisiä” voikin olla, valitettavasti suuri osa joutuu taistelemaan pidemmän kaavan mukaan. Etene rauhallisesti, mutta pidä suunta samana. Vaikka välillä tapahtuisikin lipsahduksia, ne eivät tarkoita kaiken tehdyn työn mitätöitymistä. Etenemistä kannattaa tarkastella myös pidemmällä aikavälillä, koska silloin edistymiset huomaa paremmin. Pyri myös ottamaan arkeesi ja elämääsi asioita, jotka menevät reippaasti ulkonäön edelle.

Ja vielä ”läskiahdistusta” poteville yksi neuvo: hakeudu säännöllisesti myös terveiden ihmisten pariin. Vaikka ajatus vertaistuesta voikin kuulostaa hyvältä, joskus ajanvietto ei niin samanhenkisten parissa tekee hyvää. Vertaistuen varjopuolista lisää löytyy täältä. Ja vielä: elämässä on oikeasti paljon muutakin kuin ulkonäkö, mutta keskittymällä ja murehtimalla ulkonäköä liikaa, elämästä on pelottavan helppoa heittää hukkaan monia merkityksellisiä asioita.

Mukavaa sunnuntaita kaikille!