perjantai 31. lokakuuta 2014

"Olen nainen, saan lyödä!"

En ole asiantuntija missään historian osiossa, mutta se ei sulje pois mielenkiintoani tiettyjen aiheiden kohdalla. Naisen asema eri kulttuureissa on ollut yksi minua kiinnostanut asia jo pitkään, kenties osaksi siksi että sellainen olen itsekin. - Ellei sitten perheeni, lääkärini ja puolisoni ole jättänyt jotain merkittävää kertomatta. Yhtenä Suomen historian merkittävänä taitekohtana pidän äänioikeuden laajenemista koko kansaan sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Oman ammattini suhteen naisten mahdollisuus pappisvihkimykseen ja kyseisen ammatin harjoittamiseen on myös suuri askel. On äärimmäisen hieno asia, että naisilla on vapaus valita mitä he tekevät ja olen kiitollinen niille naisasialiikkeen edustajille, joilla yli sata vuotta sitten oli rohkeutta marssia ja sanoa mielipiteensä ääneen. Vuodet vierivät ja hiljalleen naiset saivat lisää oikeuksia. Jos vuosien ajan naiset ovat voineet toimia johtajina, tuomareina, poliiseina, rekkakuskeina, missä tahansa.


Itse pidän sukupuolista tasa-arvoa tärkeänä, mutta en katso sen olevan synonyymi miesvihan kanssa. Sukupuoli käsitteenä on toki peräti viime vuosikymmenten aikoina jouduttu määrittelemään uudelleen. Oikeastaan juuri siksi kannatan ajatusta, että ihmisen kykyjä, älyä ja muita taitoja ei tule arvioida sukupuolen perusteella. En kannata sukupuolikiintiöitä sen enempää työnhaussa kuin koulutuksessa. Kun kyse on fyysisistä tekijöistä, en katso ongelmaksi todeta, että miehillä on synnynnäisesti siinä etumatkaa naisiin verrattuna. Toisaalta ruumiinrakenne ei jokaisella ole samanlainen, siispä ei tämäkään asia ole yksiselitteisesti tulkittavissa. No, en ole asiantuntija myöskään miesten suhteen (toisaalta en tiedä ymmärränkö naisiakaan). Nyt hyvät naiset, älkää missään nimessä ottako tätä alenvana toteamuksena! En ehkä ole kuitenkaan täysin väärässä jos väitän, että ("normaaleilla") miehillä on naisiin se asenne, että naisia tulee kohdella hellästi. Toisin sanoen: naista ei tule lyödä. Arvostan tätä asennetta täysin, tosin mielestäni ketään ei tulisi lyödä ellei tilanne vaadi sitä, kuten vaikkapa itsepuolustuksena.


Aihe mikä välillä hyvin varoen on noussut pintaan on ollut miehiin kohdistunut väkivalta. Jos tarkennus on tarpeen, tekijänä ovat olleet naiset. Koska olen asunut kumppanini kanssa vasta kuukauden toisella paikkakunnalla, Kontulassa vietetty aika on hyvin mielessä. Kun naispuolinen henkilö riehuu humalassa siinä määrin että tarvitaan järjestyksenvalvojia, usein kuultu rääkäisy on muotoa "v*tun peto, että kehtaatkin satuttaa naista!!!". Mitä oli sitten tapahtunut? Nainen oli itse lyönyt tai yrittänyt lyödä ja kenties kynsiä järjestyksenvalvojaa. Liikkuvana ja lihaskuntoa harjoittamana naisihmisenä olen tietoinen siitä, että me naisetkin osaamme lyödä ja kipeästi. Jopa pienet lapset kykenevät lyömään kunnolla. Vaikka lopputuloksena kallo ei murskautuisi, isku voi olla todella voimakas ja saada ikävää jälkeä aikaan.


Kun kyse on parisuhdeväkivallasta, mies mielletään ensisijaiseksi syylliseksi. Jos naisella on kasvoillaan jälkiä, mies on paha. Mies kävelee jäykästi naisen vierellä yrittäen pitää ilmeensä "peruslukemilla". Millainen tarina oikeasti voisi olla takana? Tässä on yksi kuvitteellinen vaihtoehto: nainen humalatilassa on suutuksissaan kumppanilleen syystä tai toisesta. Mies yrittää rauhoitella naista, mutta nainen reagoi rauhoitteluun ensin kamppaamalla miehen lattialle ja potkii sitten miestä kylkeen sellaisella voimalla, että kylkiluuhun tulee vähintään hiusmurtuma. Jos nainen lyö, tekeekö se asiasta hyväksytymmän? Miehillä on etunaan suurempi määrä fyysistä voimaa, mutta me naiset olemme saaneet myötätuntoisen suhtautumisen. Jos tuota suhtautumista käyttää väärin, onko kyse enää sukupuolisesta tasa-arvosta? Jos joku liittää tällaisen toiminnan feminismiin tai naisen heikkouteen mieheen verrattuna, itse näen kyseisen toiminnan törkeänä hyväksikäyttönä. Itsepuolustus on asia erikseen, mutta en katso miesten kokemaa väkivaltaa niin parisuhteessa kuin muussakaan tilanteessa yhtään sen hyväksyttävämpänä kuin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Sukupuolten väliseen tasa-arvoon ei kuulu minkäänlainen alistaminen eikä hyväksikäyttö. Jos nainen käyttäytyy väkivaltaisesti ja sen seurauksena häneen tartutaan tiukasti, on turha vedota edustamaansa sukupuoleen. Hyvät naiset, älkää kääntäkö kieroon kaikkea sitä työtä mitä olemme tehneet viimeiset yli sata vuotta. Olemme saavuttaneet kunnioituksen suurimmalta osalta miehistä. Siispä pitäkäämme kiinni myös itsekunnioituksesta.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Asettumista arkeen ja uuteen kotiin

Viikko muutosta on mennyt vauhdilla. Arki alkoi heti maanantaina sekä minulla että puolisollani. Osaksi se oli hyvä asia, sillä niin arkeen pääsi helpommin kiinni. Toisaalta muuttoprojektista palautumiseen oltaisiin tarvittu pari päivää vapaata. Mieli tekisi laittaa paikkoja kuntoon, mutta velvollisuudet on myös hoidettava, oli kyse sitten opiskelusta tai työstä. Onneksi latinan ohella kirkkohistorian kurssi antaa mukavaa vaihtelua. Muuton vuoksi olin hieman laiminlyönyt opiskeluun liittyviä tehtäviä, mutta keskiviikkona pääsin takaisin kiinni latinan kurssin tehtäviin. Junassa sain tehtyä yli puolet tehtävistä, loput jääkin huomiselle. Huojentuneena voin todeta, että junareissut ovat sujuneet ongelmitta, etenkin kun reissuja Kontulaan ei tarvitse enää tehdä. 

Tiistaina olin ensimmäisen kerran avustamassa seurakunnan eläkeläiskerhossa. Olin hieman "tyhjän päällä", mikä toisaalta oli hyvä asia. Alkuosan piti pastori, ja minulle jäi kevyempi osuus. Olin hieman yliarvioinut taitoni säestää. Tai mahdollisesti taidoissa ei ollut suoranaista vikaa, mutta uusi tilanne toi yhtäkkisen jännityksen. Kämmenet hiessä sain säestettuä ja laulettua virsiä, siis niitä mitä tunsin itsekin entuudestaan. En olisi uskonut, että muutama vuosi lapsena kirkkokuorossa olisi osoittaunut hyödylliseksi mukavien muistojen ohella. Naurattamaan kyllä jäi pieni virheeni. Ehdotin virreksi virttä 135, Jumala loi . Vähän ylimenneen innostuksen kera totesin virren olevan varmasti tuttu monille kouluajoista. Pienen hiljaisuuden jälkeen yksi henkilö sanoin hieman huvittuneella äänellä, ettei kyseistä virttä ollut heidän kouluvuosinaan. Katsoin virsikirjaa, ja selvisi että kyseinen virsi oli sävelletty 70-luvulla. No, kaikella toiminnalla on aina jonkinlainen alku? Muuten tuo tiistainen iltapäivä varttuneemman ikäluokan kanssa oli antoisa, ja kuulin monia mielenkiintoisia tarinoita. Oli erittäin positiivista huomata, että tuo seurakunnan kerho tarjosi monelle mahdollisuuden sosiaaliseen kanssakäymiseen ja ystävystymiseen muiden jäsenten kanssa. Luulen että osalle on vaikea ottaa osaa kirkon järjestämään toimintaan, sillä sen ajatellaan olevan sisällöltään kuin vanhan ajan lukukinkerit. Tietenkin uskonto oli mukana, mutta tunnelma vaikutti vapautuneelta ja ihmiset viihtyivät toistensa seurassa. Ja minä sain "laiskanläksyä" virsien suhteen... Oudoimmalta kuitenkin tuntui lukea Herran siunaus kerhon päätteeksi. Jotenkin tuntui siltä, että en olisi voinut lukea sitä. Ehkä siksi, että olen tottunut että sen lukee joku sellainen, joka on minulle auktoriteetti. Olenko minä kelvollinen lukemaan nämä sanat ääneen?

Perjantaina tyttökin pääsi viimeinkin kyläilemään, ja samalla tutustumaan uuteen asuntoon. Jos totta puhutaan, kyllä jokaiselle on mukavampi kuin tilaa on enemmän. Ihmetelvää uudessa asunnossa oli, ja moni tavara oli vielä kadoksissa, kiitos innokkaan Aliisan joka laittoi tavaroita vähän liian innokkaasti "paikoilleen". Nyt kun piano oli viimeinkin saatu pysyvästi yhteen paikkaan, alkoi ahkera harjoittelu. Itsekin nautin paljon siitä, kun viimeinkin pääsin soittamaan niin pianoa kuin viulua. Jälkimmäisessä jousikäden kanssa ongelmat ovat palanneet. Mutta erityisen mukavaa oli opettaa tytölle soittamista. Samat kappaleet kaikuivat asunnossa mitä itsekin joskus kaukan sitten olin soittanut. Välillä meinasi "en osaa" -ajatus saada vallan, mutta ilmeisesti minussa on siinä määrin diktaattorin vikaa, että uusi kappale opittiin oikein hienosti, ja kolmatta päästiin harjoittelemaan. Jos jokin olisi mukavaa, niin se, että saisi saman innostuksen tarttumaan mikä joskus itseenikin tarttui vuosia sitten, eikä vieläkään ole poistunut vaikka välillä soittamisessa taukoja tuleekin. 

Ja mitä arkeen tulee, uskallan väittää viihtyväni "emännän" roolissa, mikäli kyseistä käsitettä sopii tässä käyttää. On ollut mukava laittaa ruokaa kun keittiössä on tilaa eikä tarvitse miettiä kannattaako mitäkin ruokaa laittaa. Nyt viikonloppuna kokeilin toista kertaa porkkanapihvien tekemistä, ja tänään uutena yrityksenä tulivat omena-kaneli -letut, vegaaniversiona. Ilmeisesti kaikki meni "raadissa" läpi, Nyt kun syöjiä on enemmän kuin minä itse, sitä jaksaa innokkaammin kokeilla kaikkea uutta, tai edes tehdä muutakin kuin puuroa. Ja yllätys yllätys: tänään sain aikaiseksi tilata uuden tangon! Mitä sen jälkeen käy esimerkiksi tuntien suhteen, se jää nähtäväksi. 

Aliisa toivottaa oikein mukavaa jatkoa viikonlopulle itse kullekin!