torstai 11. joulukuuta 2014

Ei sittenkään niin kankea kalkkis!

Viimeinkin koulun suhteen helpottaa, tosin nyt pitäisi vielä löytää jostain se kadonnut pala motivaatiota ensi viikolla odottavaan latinan välikertaukseen. Olen yrittänyt nyt päivittäin olla kieliopin ja sanaston kanssa tekemisissä edes jossain määrin, jotta rutiini pysyisi. Opiskelun ohella soittaminen ja liikunta ovat jälleen toimineet piristävänä vaihteluna. Viime aikoina "lisäprojektina" on ollut notkeuden lisääminen. En ole vieläkään ymmärtänyt miten uusien liikkeiden oppiminen notkeuden suhteen on onnistunut vasta aikuisena. Muistan kyllä lapsena harjoitelleeni spagaattia ja spiraalia. Jälkimmäinen taisi mennä hieman lähemmäksi. Toisaalta harjoittelu saattoi olla melko satunnaista päivittäisyyden sijaan. Selän suhteen olen ollut melko notkea jo lapsena, sillä silta ja jopa biellman -piruetti onnistuivat. Tosin tuo biellman -asento ei ollut niin lähellä spagaattia kuin olisi ehkä pitänyt, mutta ote sentään onnistui. Vauhti piruetissa tosin taisi olla niin hidas, että kierrokset jäivät muutamaan.


Kuten joskus taisin kirjoittaa, onnistuin spagaatissa n. 25-vuotiaana. Itse asiassa ensimmäinen onnistuminen taisi tapahtua tankotanssitunnilla, kun spinnistä (pyörähdyksestä) päädyttiin spagaattiin. Muutamaa vuotta myöhemmin spagaatti onnistui myös toisinpäin. Spiraalin suhteen menetin toivoni jo kauan sitten, sillä olin varma että lonkkani olisivat sen malliset, ettei kyseinen liike onnistuisi ikinä. Tämä lienee saamattomuuden ohella osasyy siihen, etteivät niin motivaatiota täynnä olleet haaveeni balettitunneista toteutuneet. Vajaa viikko sitten huomasin jotain epäilyttävää. Olen tankotreenin ohella tehnyt myös balettiharjoituksia (onneksi kukaan asiantuntija ei ole näkemässä). Jalkojen aukikiertoa yritän lähinnä puolitosissani, mutta ns. sammakkovenytyksen olen lisännyt loppuvenytyksiin säännöllisesti. Olin joskus kesällä kokeillut spiraalia, mutta liike stoppasi vähän 90 asteen kulman jälkeen. Nyt asento aukesi selkeästi enemmän. Tätä menoa olisi ehkä mahdollista onnistua spiraalissa ennen pyöreitä vuosia! Ilmeisesti olen fyysisesti "hidas hämäläinen", sillä tämänkin liikkeen onnistumiseen olisi tällöin mennyt vain 20 vuotta. Mikäli se ihme tapahtuisi että spiraali onnistuu, siitä saisi inverteissä mukavan lisän. Teknisesti tai uusien liikkeiden suhteen tankoilussa ei ole tapahtunut mitään merkittävää edistymistä, mutta ehkä pieni malttavaisuus on hyväksi. Nyt ainakin on hyvä mahdollisuus keskittyä nykyisten liikkeiden hioimiseen ja toisaalta myös voimaharjoitteluun.


Lauantaina odottaa mielenkiintoinen paluu lapsuuteen. Minulla kävi uskomattoman hyvä tuuri, sillä selvisi että ystäväni jo lapsuuden ajoilta asuukin lähes naapurissa. Kävimme aikoinaan monta vuotta taitoluistelussa. Nyt kun samainen jäähalli on pienen kävelymatkan päässä, tarkoitus olisi lauantaina testata miten jäällä käy. Koska edellisestä luistelukerrasta on aikaa ainakin viisi vuotta ellei enemmänkin, harkitsen vakavasti takamuksen vuoraamista tyynyillä. Luulen että ensimmäisen viisitoista minuuttia saattavat olla jopa turhauttavia, mutta jospa se vanha tuntuma jostain vähitellen löytyisi. Axel -hyppy saa jäädä harjoituskertaan X, sillä nyt varmasti saa jo taistella sirklauksen kanssa valssihypystä puhumattakaan. Pääasia kuitenkin on pitää hauskaa ja terästää vanhoja taitoja, ei yrittää väkisin päästä samalle tasolle kuin yli kymmenen vuotta sitten. Lauantaina "iltapäivityksessä" selviää sitten miten kävi, mikäli luistelureissu vain onnistuu.



Varaudun myös tällaiseen tilanteeseen....

 

lauantai 15. marraskuuta 2014

Kyllä se kannatti!

Viikonloppu! Vaikka luentojen suhteen viikonloppuni alkaa jo torstaina, se ei vähennä kotona tehtävien koulutöiden määrää. Motivaatiota sentään löytyy enemmän kuin esimerkiksi alkusyksystä. Osasyy lienee siinä, että olen enemmän päässyt tekemisiin systemaattisen teologian kurssien kanssa. Mielipiteet ja kiinnostuksen kohteet saattavat toki muuttua ajan ja uuden saadun tiedon myötä, mutta koen pääainevalintani juuri itselleni sopivaksi. Välillä tosin tuntuu siltä, suurempi määrä pohjatietoja olisi hyväksi erityisesti filosofian suhteen. Dogmatiikan ohella minua on yhä enemmän alkanut kiinnostaa kristinuskon etiikkaan ja moraaliin liittyvät kysymykset. Jos vertaan ajatusmaailmaani esimerkiksi neljä vuotta sitten, nyt tuntuu siltä, että olen enemmän alkanut hahmottaa sen tosiasian, etteivät asiat ole yksiselitteisiä. Ehkä juuri se vetää puoleensa kristinuskon etiikassa, että ns. täydellisesti oikeita ratkaisuja löytyy vain harvoin. On ollut hieno, mutta samalla hämmentävä kokemus ymmärtää miten esimerkiksi yksittäiseen etiikan haasteeseen vaikuttavat kulttuuri, konteksti, aikakausi, näkökulma yms. Vaikka olen persoonana ehkä liiankin tarkka ja perfektionisti, jokin viehättää näissä kysymyksissä joita ei loppujen lopuksi voikaan saattaa loogiseen järjestykseen.


Viikko meni jälleen vauhdilla. Tiistaina kävin toiseen otteeseen yliopiston kuntosalilla, mikä jälleen osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Treeni piristi ja toisaalta myös rentoutti, eikä kotona tarvinnut miettiä ehtisikö kuntoilemaan. Tiistaisin ja torstaisin päivästä suurin osa on tahtonut mennä poissa kotoa ensimmäisten luentojen alkaessa aamulla ja viimeisten loppuessa neljältä. Usein kotiin ehtii vasta puoli kuuden paikkeilla. En tiedä onko tämä ajatus vain "korvien välissä", mutta salitreenistä näyttäisi olevan hyötyä muun harjoittelun ohella. Lisäksi selkäkivut ovat vähentyneet jonkin verran. Tangolla en ole ottanut varsinaisia uusia liikkeitä, mutta ayshasta olen hiljalleen yrittänyt opetella muunnelmia. Tällä hetkellä harjoitteilla on jalkojen siirtäminen attitude -tyyppiseen asentoon, eli etummainen jalka koukussa ja taaempi ojennettuna taakse. Jälleen yritin tähän lisätä kuvan, mutta en onnistunut. Haasteena kuitenkin tuossa ayshan muunnelmassa on tasapainon löytäminen. Yritän kuitenkin olla kiirehtimättä liikaa. Olen myös alkanut kiinnittää enemmän huomiota nostoihin toisinpäin. Tuskin kaikki liikkeet onnistuvat koskaan kummalla puolella tahansa, mutta jonkin verran voisi olla hyvä harjoitella "väärinpäin".


Vaikka olen viime kuukausina halunnut pitää syömishäiriön kirjoitusteni suhteen poissa, otan sen esille, mutta taistelemiseen kannustavalla mielellä. Myönnän suoraan, että edelleenkin tietyt syömiseen ja liikuntaan liittyvät asiat ovat minulle vaikeita. Vaikka keho on terve ja toimii asianmukaisesti, esimerkiksi liikunnan jättäminen pois täysin on todella hankalaa. Ruokien suhteen olen edistynyt paljon, mutta viikon aikana tulee helposti "välipäivä", jolloin syöminen on heikompaa. Onneksi parempaan syömiseen tottunut kroppani kyllä antaa ymmärtää jos laiminlyöntejä tapahtuu. Tähän asti pääseminen ei ole ollut helppoa, mutta positiivisia puolia on niin paljon enemmän kuin negatiivisia. Myönnetään, kamppailuun syömishäiriötä vastaan on liittynyt ajoittain myös ahdistusta, kyyneleitä ja pahaa oloa. Mutta loppujen lopuksi se on todella pieni hinta. Syksyllä 2013 aloitin opiskelun yliopistossa, mikä oli suuri harppaus eteenpäin ja mahdollisuus päästä toiveammattiin. Vajaa vuosi sitten tapasin miehen jota rakastan (ensimmäinen kerta peräti). Muutimme yhteen ja eilen menimme kihloihin. Onko vielä kysymyksiä miksi taistelu on kannattanut? Se mitä surullisen usein huomaan, on että liian moni hakee kumppanista ns. vakituista hoitajaa. Voin suoraan todeta etten ikinä haluaisi päätyä moiseen. Kumppani ei ole vastuuhenkilö. Hän voi oman jaksamisensa mukaan tukea, mutta sen tuen saatuaan näen jo velvollisuudeksi taistella. Niin brutaalilta kuin tämä kuulostaakin, mielestäni ihminen joka vapaaehtoisesti jää rypemään sairauteen ja itsesääliin luopuu vapaaehtoisesti myös ihmisarvostaan. Hän taantuu kaksivuotiaan lapsen tasolle. Voisin tässä kohden lainata sisareni toteamusta: joskus on vain pakko astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Jos olisin jättänyt sen askeleen väliin, todennäköisesti asuisin vieläkin pienessä yksiössä Kontulassa, olisin eristäytynyt ja elämäni rajoittuisi osaston ja sen mukamas kodin välille. Nyt asun kaksiossa kihlattuni kanssa, opiskelen ja edistyn opinnoissani ja minulla on harrastuksia. Kyllä, taistelu kannatti, sillä nyt tiedän miltä tuntuu olla onnellinen ja rakastaa jotakuta.


Tämän pienen kannustuspuheen myötä Aliisa toivottaa leppoisaa viikonloppua itse kullekin!

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Aikataulujen miettimistä ja pullan leipomista

Uusi periodi, uudet kujeet. Toisaalta työtä riittää siinä määrin että kujeet saattavat jäädä vähemmälle. Henkinen väsymys tahtoo olla vähän turhan usein kyläilevä vieras, mutta samalla tuntuu myös, että hitaasti mutta varmasti ollaan matkalla kohti jonkinlaista balanssia. Yhtenä haasteena on ajankäyttö ja koulun ulkopuolisten harrastusten valitseminen. Kyse voi toki olla siitäkin, että ajankäyttö ei ole riittävän tehokasta, mutta toisaalta en tiedä haluanko elää 24/7 minuuttiaikataulun ehdoilla. Viime viikolla liikunta ja soittaminen jäivät vähemmälle, mikä harmitti kovasti. Loppuviikolla tajusin, että liikunta olisi mahdollista yhdistää koulupäivään, sillä kahtena päivänä viikossa vapaata on kaksi tuntia keskellä päivää. Niin ahkera opiskelija en ole, että viitsisin aina käyttää ajan opiskeluun. Ilmeisesti aivan lähistöllä olisi yliopiston puolesta kuntosali, mitä voisin alkaa hyödyntää alkuun vaikkapa kerran viikossa. Saanko aikaiseksi viedä tämän ajatuksen toiminnan tasolle, se on jo toinen kysymys. Ajatus kuntosalilla käymisestä hieman jännittää, sillä minulla ei ole sellaisesta pahemmin kokemusta. Toisaalta keskellä päivää salilla ei välttämättä ole paljoa väkeä, ehkä siis saisin toteuttaa omaa epäsosiaalista itseäni? Ai miten niin tämä ajatus ei oikein mennyt järkevään suuntaan? Tosin jos se ihme tapahtuisi että todella alkaisin käyttää tuota kuntosalia, ei sekään hirveä ajatus olisi jos tutustuisi uusiin ihmisiin salin puolella. -Riippuen toki siitä, että miten sosiaalista toiminta siellä sitten on.




Tiistai oli mielenkiintoinen junamatkan suhteen. Olin katsonut että luento alkaa 9:15, pitkä päivä edessä siis koska toinen luento päättyy 15:45. Järvenpään jälkeen junan vauhti hidastui ja kuulutuksista mainittiin häiriöistä ohjausjärjestelmässä. Tähän lisättäköön etten ole asiantuntija junaliikenteen ohjauksen suhteen, siispä käsitteet saattoivat mennä vikaan. Keravan kohdalla juna seisahtui ja siinä pysyikin. En katsonut kelloa tarkkaan, mutta reilusti yli puoli tuntia siinä meni. No, nyt sain nauttia Keravan aseman näkymistä, joista en tosin tajunnut ottaa kaikkea irti koska tenttikirja vei suuremman huomion. Ihmisten suhtautuminen asiaan oli järkevä, sillä jokainen näytti tiedostavan ettei kiukustuminen auttaisi asiaa lainkaan. Ainoa asia mikä minua harmitti, oli se että myöhästyisin ensimmäiseltä luennolta. Kun juna viimeinkin saapui Helsinkiin, luento oli alkanut yli tunti sitten. Luotin kuitenkin siihen etten varmasti olisi ainoa jota junaliikenne pidätteli matkan päällä. Kun saavuin luokkaan, ihmettelin miksi opiskelijat olivat vasta valmistautumassa eikä luennoitsijaakaan näkynyt missään. Kun vilkaisin luokan ovessa olevaa aikataulua, selvisi että luento alkaisi vasta 10:15. Sitten huomasin kellon olevan jo kahtakymmentäviittä yli. Pian opettaja saapui paikalle pahoitellen myöhästymistään. Juna oli kuulemma seisonut Kyrölässä puolitoista tuntia. Yritäpä tässä sitten olla hymyilemättä! Tämä oli kyllä niitä todella harvoja kertoja kun huolimattomuus osoittautui hyödylliseksi, ainakin jos ajattelee lukujärjestyksen hätäistä lukemista.


Tangolla olen ehtinyt harjoittelemaan vähemmän, vaikkakin päivittäin. Ongelmana on ollut treenin vaatima pituus. Tässäkin mielessä olisi hyvä jos saisin aikaiseksi käydä päivällä salilla, koska silloin lihaskunnon harjoittaminen onnistuisi päivän aikana ja illalla voisi keskittyä liikkeiden harjoitteluun. Aysha sujuu koko ajan vähän varmemmin. Kun varmuutta on riittävästi, ajattelin ottaa tavoitteeksi taivuttaa toista jalkaa taakse. Yritin tähän liittää piirroskuvaa, mutta huonoin tuloksi. Ehkä seuraavassa tekstissä viimeinkin!


Nyt on tapahtunut jotain uskomatonta: onnistuin pullan leipomisessa! Ohjeena käytin vegaanikeittokirjan ohjetta, mutta brutaalina ihmisenä käytin voiteluun kananmunaa. En kuitenkaan tyytynyt tavallisiin pulliin, vaan korvapuusteihin. Ulkonäkö...no, ehkä 20%:n kohdalla onnistui? Jos rehellisiä ollaan, tämä yritys kannusti toiseen ja johan onnistui jo suurempi osa! Nyt oli rohkeutta jo siinä määrin, että viimeiseen "rullaan" lisäsin perinteisen ja terveellisen margariini-sokeri-kaneli -täytteen lisäksi hieman luumusosetta. Suosittelen! Paitsi jos kaunis lopputulos on tärkeää. Luumusoseella ei nimittäin sellaista saa, mutta sovitaan että kyse oli halloween -puusteista?
Tässä on käyttämäni ohje, tosin vegaanius kärsi siinäkin mielessä että käytin tavallista rasvatonta maitoa. No, ensi kerralla soija -tai kauramaidolla:


2, 5 dl maitoa
25 g hiivaa
1 dl sokeria
(2 tl kardemummaa)
0,5 tl suolaa
n. 8 dl vehnäjauhoja
75 g margariinia


Tämä oli ensimmäiselle yritykselle turvallinen määrä. Seuraavalla kerralla uskaltauduin jo kaksinkertaistaa reseptin jotta osan korvapuusteista saisi pakkaseen. Sen verran olen nirso, että jätän kardemumman pois. Päälle ja täytteeseen laitoin tavallisen sokerin sijaan ruokosokeria, mistä tuli oma vivahteensa. Nyt kun vielä muistan, ohje löytyy Jere Niemisen Vegaanin kotiruokakirjasta.


Pullaohjeen myötä Aliisa toivottaa jälleen rauhaisaa viikonloppua, mikä tosin on loppusuoralla sekin.





perjantai 31. lokakuuta 2014

"Olen nainen, saan lyödä!"

En ole asiantuntija missään historian osiossa, mutta se ei sulje pois mielenkiintoani tiettyjen aiheiden kohdalla. Naisen asema eri kulttuureissa on ollut yksi minua kiinnostanut asia jo pitkään, kenties osaksi siksi että sellainen olen itsekin. - Ellei sitten perheeni, lääkärini ja puolisoni ole jättänyt jotain merkittävää kertomatta. Yhtenä Suomen historian merkittävänä taitekohtana pidän äänioikeuden laajenemista koko kansaan sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Oman ammattini suhteen naisten mahdollisuus pappisvihkimykseen ja kyseisen ammatin harjoittamiseen on myös suuri askel. On äärimmäisen hieno asia, että naisilla on vapaus valita mitä he tekevät ja olen kiitollinen niille naisasialiikkeen edustajille, joilla yli sata vuotta sitten oli rohkeutta marssia ja sanoa mielipiteensä ääneen. Vuodet vierivät ja hiljalleen naiset saivat lisää oikeuksia. Jos vuosien ajan naiset ovat voineet toimia johtajina, tuomareina, poliiseina, rekkakuskeina, missä tahansa.


Itse pidän sukupuolista tasa-arvoa tärkeänä, mutta en katso sen olevan synonyymi miesvihan kanssa. Sukupuoli käsitteenä on toki peräti viime vuosikymmenten aikoina jouduttu määrittelemään uudelleen. Oikeastaan juuri siksi kannatan ajatusta, että ihmisen kykyjä, älyä ja muita taitoja ei tule arvioida sukupuolen perusteella. En kannata sukupuolikiintiöitä sen enempää työnhaussa kuin koulutuksessa. Kun kyse on fyysisistä tekijöistä, en katso ongelmaksi todeta, että miehillä on synnynnäisesti siinä etumatkaa naisiin verrattuna. Toisaalta ruumiinrakenne ei jokaisella ole samanlainen, siispä ei tämäkään asia ole yksiselitteisesti tulkittavissa. No, en ole asiantuntija myöskään miesten suhteen (toisaalta en tiedä ymmärränkö naisiakaan). Nyt hyvät naiset, älkää missään nimessä ottako tätä alenvana toteamuksena! En ehkä ole kuitenkaan täysin väärässä jos väitän, että ("normaaleilla") miehillä on naisiin se asenne, että naisia tulee kohdella hellästi. Toisin sanoen: naista ei tule lyödä. Arvostan tätä asennetta täysin, tosin mielestäni ketään ei tulisi lyödä ellei tilanne vaadi sitä, kuten vaikkapa itsepuolustuksena.


Aihe mikä välillä hyvin varoen on noussut pintaan on ollut miehiin kohdistunut väkivalta. Jos tarkennus on tarpeen, tekijänä ovat olleet naiset. Koska olen asunut kumppanini kanssa vasta kuukauden toisella paikkakunnalla, Kontulassa vietetty aika on hyvin mielessä. Kun naispuolinen henkilö riehuu humalassa siinä määrin että tarvitaan järjestyksenvalvojia, usein kuultu rääkäisy on muotoa "v*tun peto, että kehtaatkin satuttaa naista!!!". Mitä oli sitten tapahtunut? Nainen oli itse lyönyt tai yrittänyt lyödä ja kenties kynsiä järjestyksenvalvojaa. Liikkuvana ja lihaskuntoa harjoittamana naisihmisenä olen tietoinen siitä, että me naisetkin osaamme lyödä ja kipeästi. Jopa pienet lapset kykenevät lyömään kunnolla. Vaikka lopputuloksena kallo ei murskautuisi, isku voi olla todella voimakas ja saada ikävää jälkeä aikaan.


Kun kyse on parisuhdeväkivallasta, mies mielletään ensisijaiseksi syylliseksi. Jos naisella on kasvoillaan jälkiä, mies on paha. Mies kävelee jäykästi naisen vierellä yrittäen pitää ilmeensä "peruslukemilla". Millainen tarina oikeasti voisi olla takana? Tässä on yksi kuvitteellinen vaihtoehto: nainen humalatilassa on suutuksissaan kumppanilleen syystä tai toisesta. Mies yrittää rauhoitella naista, mutta nainen reagoi rauhoitteluun ensin kamppaamalla miehen lattialle ja potkii sitten miestä kylkeen sellaisella voimalla, että kylkiluuhun tulee vähintään hiusmurtuma. Jos nainen lyö, tekeekö se asiasta hyväksytymmän? Miehillä on etunaan suurempi määrä fyysistä voimaa, mutta me naiset olemme saaneet myötätuntoisen suhtautumisen. Jos tuota suhtautumista käyttää väärin, onko kyse enää sukupuolisesta tasa-arvosta? Jos joku liittää tällaisen toiminnan feminismiin tai naisen heikkouteen mieheen verrattuna, itse näen kyseisen toiminnan törkeänä hyväksikäyttönä. Itsepuolustus on asia erikseen, mutta en katso miesten kokemaa väkivaltaa niin parisuhteessa kuin muussakaan tilanteessa yhtään sen hyväksyttävämpänä kuin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Sukupuolten väliseen tasa-arvoon ei kuulu minkäänlainen alistaminen eikä hyväksikäyttö. Jos nainen käyttäytyy väkivaltaisesti ja sen seurauksena häneen tartutaan tiukasti, on turha vedota edustamaansa sukupuoleen. Hyvät naiset, älkää kääntäkö kieroon kaikkea sitä työtä mitä olemme tehneet viimeiset yli sata vuotta. Olemme saavuttaneet kunnioituksen suurimmalta osalta miehistä. Siispä pitäkäämme kiinni myös itsekunnioituksesta.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Asettumista arkeen ja uuteen kotiin

Viikko muutosta on mennyt vauhdilla. Arki alkoi heti maanantaina sekä minulla että puolisollani. Osaksi se oli hyvä asia, sillä niin arkeen pääsi helpommin kiinni. Toisaalta muuttoprojektista palautumiseen oltaisiin tarvittu pari päivää vapaata. Mieli tekisi laittaa paikkoja kuntoon, mutta velvollisuudet on myös hoidettava, oli kyse sitten opiskelusta tai työstä. Onneksi latinan ohella kirkkohistorian kurssi antaa mukavaa vaihtelua. Muuton vuoksi olin hieman laiminlyönyt opiskeluun liittyviä tehtäviä, mutta keskiviikkona pääsin takaisin kiinni latinan kurssin tehtäviin. Junassa sain tehtyä yli puolet tehtävistä, loput jääkin huomiselle. Huojentuneena voin todeta, että junareissut ovat sujuneet ongelmitta, etenkin kun reissuja Kontulaan ei tarvitse enää tehdä. 

Tiistaina olin ensimmäisen kerran avustamassa seurakunnan eläkeläiskerhossa. Olin hieman "tyhjän päällä", mikä toisaalta oli hyvä asia. Alkuosan piti pastori, ja minulle jäi kevyempi osuus. Olin hieman yliarvioinut taitoni säestää. Tai mahdollisesti taidoissa ei ollut suoranaista vikaa, mutta uusi tilanne toi yhtäkkisen jännityksen. Kämmenet hiessä sain säestettuä ja laulettua virsiä, siis niitä mitä tunsin itsekin entuudestaan. En olisi uskonut, että muutama vuosi lapsena kirkkokuorossa olisi osoittaunut hyödylliseksi mukavien muistojen ohella. Naurattamaan kyllä jäi pieni virheeni. Ehdotin virreksi virttä 135, Jumala loi . Vähän ylimenneen innostuksen kera totesin virren olevan varmasti tuttu monille kouluajoista. Pienen hiljaisuuden jälkeen yksi henkilö sanoin hieman huvittuneella äänellä, ettei kyseistä virttä ollut heidän kouluvuosinaan. Katsoin virsikirjaa, ja selvisi että kyseinen virsi oli sävelletty 70-luvulla. No, kaikella toiminnalla on aina jonkinlainen alku? Muuten tuo tiistainen iltapäivä varttuneemman ikäluokan kanssa oli antoisa, ja kuulin monia mielenkiintoisia tarinoita. Oli erittäin positiivista huomata, että tuo seurakunnan kerho tarjosi monelle mahdollisuuden sosiaaliseen kanssakäymiseen ja ystävystymiseen muiden jäsenten kanssa. Luulen että osalle on vaikea ottaa osaa kirkon järjestämään toimintaan, sillä sen ajatellaan olevan sisällöltään kuin vanhan ajan lukukinkerit. Tietenkin uskonto oli mukana, mutta tunnelma vaikutti vapautuneelta ja ihmiset viihtyivät toistensa seurassa. Ja minä sain "laiskanläksyä" virsien suhteen... Oudoimmalta kuitenkin tuntui lukea Herran siunaus kerhon päätteeksi. Jotenkin tuntui siltä, että en olisi voinut lukea sitä. Ehkä siksi, että olen tottunut että sen lukee joku sellainen, joka on minulle auktoriteetti. Olenko minä kelvollinen lukemaan nämä sanat ääneen?

Perjantaina tyttökin pääsi viimeinkin kyläilemään, ja samalla tutustumaan uuteen asuntoon. Jos totta puhutaan, kyllä jokaiselle on mukavampi kuin tilaa on enemmän. Ihmetelvää uudessa asunnossa oli, ja moni tavara oli vielä kadoksissa, kiitos innokkaan Aliisan joka laittoi tavaroita vähän liian innokkaasti "paikoilleen". Nyt kun piano oli viimeinkin saatu pysyvästi yhteen paikkaan, alkoi ahkera harjoittelu. Itsekin nautin paljon siitä, kun viimeinkin pääsin soittamaan niin pianoa kuin viulua. Jälkimmäisessä jousikäden kanssa ongelmat ovat palanneet. Mutta erityisen mukavaa oli opettaa tytölle soittamista. Samat kappaleet kaikuivat asunnossa mitä itsekin joskus kaukan sitten olin soittanut. Välillä meinasi "en osaa" -ajatus saada vallan, mutta ilmeisesti minussa on siinä määrin diktaattorin vikaa, että uusi kappale opittiin oikein hienosti, ja kolmatta päästiin harjoittelemaan. Jos jokin olisi mukavaa, niin se, että saisi saman innostuksen tarttumaan mikä joskus itseenikin tarttui vuosia sitten, eikä vieläkään ole poistunut vaikka välillä soittamisessa taukoja tuleekin. 

Ja mitä arkeen tulee, uskallan väittää viihtyväni "emännän" roolissa, mikäli kyseistä käsitettä sopii tässä käyttää. On ollut mukava laittaa ruokaa kun keittiössä on tilaa eikä tarvitse miettiä kannattaako mitäkin ruokaa laittaa. Nyt viikonloppuna kokeilin toista kertaa porkkanapihvien tekemistä, ja tänään uutena yrityksenä tulivat omena-kaneli -letut, vegaaniversiona. Ilmeisesti kaikki meni "raadissa" läpi, Nyt kun syöjiä on enemmän kuin minä itse, sitä jaksaa innokkaammin kokeilla kaikkea uutta, tai edes tehdä muutakin kuin puuroa. Ja yllätys yllätys: tänään sain aikaiseksi tilata uuden tangon! Mitä sen jälkeen käy esimerkiksi tuntien suhteen, se jää nähtäväksi. 

Aliisa toivottaa oikein mukavaa jatkoa viikonlopulle itse kullekin!


lauantai 27. syyskuuta 2014

Kotona!!!

Vihdoin ja viimein! Nyt kun kyseisestä paikasta on poistuttu, voinee nimenkin paljastaa: tänään koitti se päivä, kun sain sulkea ulko-oven viimeisen kerran Kontulassa. Muutto sujui oikein sutjakkaasti, ja olen todella kiitollinen avusta! Laatikoita kyllä sain kannettua (tosin olin liian hidas, muut ehtivät ensin), mutta suurikokoinen vuodesohta, kirjoituspöytä ja vitriinikaappi olisivat olleet minulle mahdottomia siirtää, digitaalipianosta puhumattakaan. Sen verran julkean itseäni kehua, että olin onneksi saanut tavarat pakattua sen verran hyvin, ettei niiden laitteluun tarvinnut aikaa käyttää. Pakettiauton kanssa hieman oli huoli, vaikka avaimet olivatkin kuskilla. Muuttopuuhista kiinnostuneet naapurit (?) tai muut lähistöllä liikkuvat hiipparit kävivät tekemässä omia havaintojaan. Valitettavasti mahdollisesti varastettava tavara oli niin suurikokoista, ettei homma tuottanut tulosta. Kaikessa neuroottisuudessani yritin kuitenki varmistaa ettei pakun lähelle menisi kukaan ulkopuolinen, sillä pilvessä tai missä lie sfääreissä olevaa nark..siis sivistynyttä henkilöä ei olisi ollut kiva houkutella autosta ulos. Pienoiset naurut takasi rikkinäinen dvd-soittimeni. Tai pääasiassa toimiva, mutta satunnaisesti tilttaava sellainen. Kun tarvetta dvd-soittimelle ei ollut kenelläkään, päätin viedä sen roskakatokseen. Soittimen suojaksi laitoin paperikassin ja kirjoitin siihen tekstin: "Ei tarvita enää, saa ottaa". Kun 15-20 minuutin kuluttua vein lisää roskia, dvd-soitin oli poissa. Kätevää. Kun Kontula jäi taakse ja ovi oli lopullisesti lukittu, tuntui kuin taakse olisi jäänyt samalla suuri osa vaikeaa menneisyyttä. Muistista on vaikea deletoida asioita, mutta viimeinkin yksi paljon ikävistä asioista muistuttava ympäristö jää taakse.

Voi sentään! Vaikka miten tässä papin ammattiin yritetään tähdätä, avoliittoon päädyin! Toisaalta asiaa lieventää kai se, että minun ja puolisoni sukunimet ovat ovessa niin tiiviisti asetettuina, että voisi luulla kyseessä olevan siveellinen pariskunta. Ja oma, hieman germaanista tyyliä oleva ja puolison suomenkielinen sukunimi yhdessä saavat aikaan varsin eksoottisen kokonaisuuden. Ensi viikolla selviää, ymmärtääkö postinkantaja että kyseessä on kaksi eri nimeä. Yhteenveto olotilasta: helpottunut, onnellinen, väsynyt, mutta onnellinen. Samalla epätodellinen. Tästä on haaveiltu niin pitkään. Kestää varmasti hetken ennen kuin todella uskon sen, että koulumatkoja laskematta ei tarvitse enää poiketa kotona ja yöpyä siellä, koska viimeinkin saa aina palata kotiin. Vaikkei tätä kaikkea vielä ihan käsitäkään, tunnen olevani paljon enemmän kotona täällä kuin Kontulassa. Itse en ole koskaan uskonut "kodin" olevan maantieteellisesti missään tietyssä paikassa. Minulle koti on siellä, missä ovat tärkeät ja rakkaat asiat. Olen siis kotona. No, jotta en liikaa leijuisi ylilmoissa, voin harmistuneena todeta, ettei lottovoittoa tullut tälläkään kertaa.

Maanantaina arki alkaa kerralla kunnolla. Koulun suhteen uutta intoa on alkanut löytyä. Sopivana vaihteluna alkoi ensimmäinen kurssi aineopinnoissa. Kyseessä on tosin kirkkohistorian kurssi, mikä ei ole pääaineeni. Kiitos ihanan opettajan, se lähes neljä tuntia meni todella nopeasti ja käteen (vai päähän?) jäi paljon uutta pohdittavaa. Hieman harmittaa kun olen muodostanut historiasta jonkinlaisen akilleen kantapään. Kiinnostusta olisi, asioiden kronologinen hahmottaminen yksityiskohtineen on vaikeaa. Välillä mietin, että tulenko vaihtamaan pääaineeni systemaattisesta teologiasta johonkin toiseen. Toisaalta kun kurssi alkaa, innostus nousee, ja katson kirkkohistorian tukevan systemaattisen teologian sisältöä, sillä opit ja ajatukset saavat rinnalleen kontekstin aikakauden kautta. Olipas taas monimutkainen toteamus..

Aloitin kappaleen käsitteellä "arki", ja päädyin luonnehtimaan kirkkohistorian ja systemaattisen teologian suhdetta? Opintojen ulkopuolella arki on rentouttavaa. Vastoin feminismin lakeja, pidän kotitöistä ja ruuanlaitosta. Jos totta puhutaan, olen helpottunut kun viimeinkin pääsee laittamaan ruokaa ilman ajatusta "kannattaako tätä  laittaa kun osa tavaroista pitää viedä pois, ja olen seuraavat neljä päivää muualla". Jos jossain haluaisin kehittyä, niin sämpylöiden ja leipien leipomisessa. Ensi viikolla yritän ehtiä käymään luentojen jälkeen noutamassa tofua Hakaniemestä. Maanantaisin joudun pienoisen haasteen eteen, sillä keskellä päivää on tunnin tauko luentojen välillä. Miten olisi Unicafé maitorahkan sijaan? Onhan tämä ollut aikamoista jankkaamista kuukaudesta toiseen, mutta kun pari kertaa onnistuisi totutuista tavoista poikkeamaan, voisivat uudet tavat tulla..tavoiksi? Jos totta puhutaan, nyt toivoisin että saisin jonkun opiskelijan mukaani. Ja miten olisi se vaihtoehto, että itse yrittäisin mennä muiden mukaan? Että minä inhoan näitä omien ajatusteni kyseenalaistamisia!

Aliisa the "avovaimo" toivottaa kaikille oikein rauhaisaa viikonloppua! Saa nähdä miten rauhoittuminen onnistuu, sen verran ylikierroksilla käyn. No, onneksi tekemistä riittää tavaroiden laittelemisessa. Ja jos hyvin käy, eli saamattomuus -demoni ei ole liian voimakas, tilaan uuden tangon ensi viikon aikana. Tuo demoni vaan tahtoo olla sen verran voimakas, että manaajalle olisi käyttöä. Pitännee siis ostaa hernesosetta ja kääntää päätä 360 astetta ympäri. Vai miten se menikään..


lauantai 6. syyskuuta 2014

Heprean (toivottavasti) loppu ja soijarouhe -perunaviipalelaatikon ohje

Nyt loppui viimeinkin heprea, ja toivottavasti sen verran perusteellisesti, ettei tenttiä tarvitsisi uusia. Rehellisyyden nimissä en voi sanoa, että olisin ollut erityisen iloinen kun herätyskello soi ennen seitsemää lauantai-aamuna. Tämä oli puoli minkä olin avoimen yliopiston opinnoista unohtanut: tenttipäivä on yleensä lauantai. Toisaalta jos läpi meni, siinä olisi kaksi kolmesta pakollisesta klassisesta kielestä hoidettu. Viime viikolla alkoi latina, ja vaikka kurssi vaikutti esittelyiden perusteella mielenkiintoiselta ja monipuoliselta, en voinut olla harmittelematta paikan valintaa, tai saati sitten väen määrää. Ensinnäkin pienehkön luokan kokoa vastaava huone oli ahdettu todella täyteen enemmän tai vähemmän innokkaita opiskelijoita. Toiseksi kyseessä oli sama luokka, jonka pöytiä kirosin jo hepreaa opiskellessani. Koska kyseessä eivät ole ne auditoriolle ominaiset pitkät pöydät, vaan "tavalliset" sellaiset, istuma-asento on oikein miellyttävä, toisin sanoen keskivartaloa saa pitää 90 asteen mutkalla. Selkäni oireili jo kesällä. Jos kumppanini ei olisi pitänyt "jöötä" ja hieronut selkääni satunnaisista estelyilstä huolimatta, en välttämättä halua edes kuvitella missä kunnossa selkäni olisi nyt. Pikku vinkki teille jotka saatte kunnian käyttää tällaisia "pöytäluokkia": olitte miten aktiivisia ja innokkaita tahansa, asettukaa istumaan sellaisille paikoille joissa teidän ei tarvitse kääntyä, vaikka sellaisia olisi vain luokan takana. 

Muutto on taas viikkoa lähempänä, ja palatessani Helsingin suunnilta olen yrittänyt tuoda sen verran tavaraa kuin on ollut mahdollista. En ole mikään asiantuntija muuton onnistumisen suhteen, mutta olen yrittänyt tuoda etukäteen muun muassa koriste-esineitä ja (viini)laseja, jotta muuttopäivänä ei tarvitsisi varoa helposti särkyvien esineiden kanssa. Toki jonkin verran varmasti jää siihenkin, mutta tuskin tästä ainakaan haittaa olisi. Olen kyllä todella kiitollinen perheenjäsenille kaikesta avusta, sillä on asioita jotka onnistuisin ensisijaisesti sähläämään. Ensi viikolla saan avitusta kun osa tavaroista siirtyy uuteen asuntoon (tai kodiksi sitä jo kutsun), ja myös pakun kuskikin löytyi. Eikä pelkkä kuski, hän myös hoiti vuokraamisen. Välillä tunnen itseni niin toheloksi kun käytännön asioihin tullaan. Luoja hulluista huolen pitää. Onneksi myös perheenjäsenet, siitä suuri kiitos heille! 

Jos jotain voisin päivittää syömisestä ja liikunnasta, molemmista on lähinnä positiivista sanottavaa. Kuulosti tuo narsistiselta tai ei, katson että voin jo hyvän omantunnon kera kehua itseäni. Yhtenä huonona puolena joudun toteamaan, että itsekseen syömiset lipsuvat helposti puuron ja leivän varaan, mutta muuten olen yhä innostuneemmin kokeillut erilaisia, melko tavallisia kotiruokia vegeversioina. Soijarouhe on ollut paljon käytössä, ja yksi ns. uusi ruokalaji oli soijarouhe -perunaviipalelaatikko. Tästä ruuasta minulla on hieman negatiivisia kokemuksia, sillä perunat saattavat jäädä raaoiksi. Tällä kertaa homma selätettiin paistamalla niitä hieman pannulla. Ohje taisi mennä tähän malliin: 

6 perunaa viipaloituna
2-3 pientä sipulia (tai niin paljon kuin sipulista tykkää?)
2 dl kasvipohjaista kermaa
juustoraastetta
n. 2 dl soijarouhetta liotettuna maustetussa liemessä


Ensin perunat paistetaan puolikypsiksi, ja silpottu sipuli lisätään joukkoon. Soijarouheen voi joko keittää ohjeen mukaan, tai liottaa puolesta tunnista tuntiin. Veteen voi lisätä mausteeksi esim. soijakastiketta, valmiita maustesekoituksia tai mitä mieleen tuleekaan. Soijarouhe lisätään perunoiden ja sipulin joukkoon. Seos laitetaan voideltuun uunivuokaan kerroksittain, ja välillä lisätään osa kermasta, ja hieman juustoraastetta. Lopuksi juustoraastetta lisätään pinnalle. Koska perunoita on paistettu etukäteen, vuokaa tarvitsee pitää uunissa 25-30 min. 175 asteessa. Jos pinta tummuu liikaa, voi vuoan peittää foliolla. 

Liikunnasta voisi todeta, että voimaa on tullut selkeästi enemmän viime aikoina. Aiemmin leuanveto on ollut vain absurdi ajatus, mutta nykyään menee jo muutama. Myönnän että voiman lisääntyminen on mukava lisä, mutta ulkonäköön liittyvät puolet eivät erityisemmin kiinnosta. Mitä pienempi painoarvo ulkonäöllä liikunnassa on, sitä enemmän siitä voi nauttia. Kun viimeinkin useiden vuosien tauon jälkeen tämä asenne on saavutettu, toivon hartaasti ettei se katoaisi. 




lauantai 30. elokuuta 2014

Kuukauden päästä kotiin!

Esimmäisen kerran nekin päivät ovat menneet varsin vauhdilla jotka olen viettänyt pian tulevan entisen asuntoni suunnilla. Toki opiskelun suhteen on alkanut vaihteeksi löytyä uutta motivaatiota, kenties siksikin koska heprea on loppusuoralla ja aineopinnot pääsevät alkuun. Vaikka nuo laajat kieliopinnot ovatkin ajoittain hieman puuduttavia, päätin ottaa latinan pakollisen kurssin nyt, jottei sitä tarvitisi myöhemmin miettiä. Toisin sanoen: hoidetaan nämä hankalat kurssit heti pois alta, mutta sen verran positiivisella asenteella että niistä voisi vaikka nauttiakin. Jostain syystä kielet ovat olleet minulle vaikea alue sitten lukioaikojen, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että päätin olla "surkea oppilas". Usein olen skeptinen näiden "ajattele positiivisesti ja onnistu" -metodien suhteen, mutta tässä kohtaa joudun myöntämään olleeni väärässä. Asenteella on tosiaan ollut suuri merkitys. Eilen tuli myös pitkään toivottu vastaus sähköpostiini. Jos hieman kärsivällisyyttä vaativien yhteenottamisyritysten jälkeen jälkeen sain vastauksen seurakunnan vapaaehtoistyöstä vastaavalta henkilöltä. Vaikka opinnot vievät oman aikansa ja energiansa, haluan kuitenkin yrittää luoda kontakteja paikalliseen seurakuntaan, jos vaikka jonain päivänä olisi mahdollisuus päästä sinne jopa töihin.

Myönnän toki, että kymmenisen vuotta sitten miltei vannoin etten palaa tänne enää. Vuodet kuitenkin kasvattivat minua omaan suuntaan (ei huonompaan eikä parempaan, vain omaan). Kaikki se mitä yläasteen koulukiusaamisesta oli ollut, on nyt pyyhkiytynyt pois. Vain muistoja lapsuudesta ja lähinnä hyviä muistoja teinivuosilta on jäljellä. Samaan aikaan on riittävästi tilaa aloittaa uusi elämä täällä. No..jos kumppani ei olisi tänne päätynyt ja minä siinä ohella, en olisi tänne omasta takaa keksinyt siirtyä. Kai se koti kuitenkin on siellä, missä kaikki rakkaat ihmiset ja tärkeät asiat ovat. Kaikkea harvoin saa yhteen paikkaan, mutta eiköhän tässä ole niin paljon, että voin hyvillä mielin kutsua tätä kodiksi.

Muutto on muuttunut osaksi todellisuutta, mikä tosin ei harmita lainkaan. Ajatus siitä miten pian loppuu reissaaminen kahden asuinpaikan välillä piristää vaikeitakin päiviä. Jos joku kysyisi, että eikö minulla tule Helsinkiä ikävä, voisin vastata että ei, siellähän edelleenkin käyn päivittäin opiskelun merkeissä. Ja mikä estää käymässä samoissa paikoissa kuin ennenkin, ja tapaamassa ystäviä? Toistaiseksi en ole löytänyt yhtäkään syytä miksi ei. Enemmänkin mietin sitä, että kuinka helposti joku haluaa tulla kyläilemään tulevaan asuinpaikkaani. Junalla tänne pääsee suoraan Helsingistä ilman vaihtoja ja asunto on maksimissaan viiden minuutin kävelymatkan päässä asemalta (mihin tietenkin saapuisin vastaan). Silti osalle saattaa pienenä haasteena olla se, että paikka ei ole edes Vantaan tai Espoon alueella, vaikka matkat veisivät ajallisesti saman määrän. Toisaalta.. kun kerran mainitsin positiivisesta asenteesta, pitää sitä kai tähänkin soveltaa. Muutama on udellut miten olen tottunut tähän eräänlaisen uusioperheen jäsenen rooliin. Omasta mielestäni erittäin hyvin, ja voin rehellisesti todeta olevani onnellinen. Toki uuden asiat jännittivät, mutta kaikkeen tottuu kun tutustuu ja kokeilee. Ehkä saattaisinkin hermoilla ja ongelmia tulisi enemmänkin jos miettisin ja analysoisin asioita enemmän. Vaikka olenkin päätynyt pääaineen suhteen systemaattiseen teologiaan, tosielämässä olen huomannut, että liika miettiminen, asioiden kääntäminen useaan suuntaan yms. tekee niistä vain vaikeampia. Jos taas ottaa asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat ja ajan kanssa tutustuu niihin, ehtii jopa nauttia niistä. Olen toki tottunut lapsiin jo kymmenen vuotta sitten toimiessani koulunkäyntiavustajana ja sen jälkeen sijaisuuksia tehden. Nyt erityisesti pidään siitä, että voin rauhassa keskittyä yhteen lapseen kahdenkymmenenviiden sijaan.

Muuttoon on nyt suunnilleen kuukausi aikaa, mutta yritän tuoda pienen määrän tavaraa aina kun Helsingistä saavun tänne. Tänään teimme tytön kanssa pienen "tyttöjen jutun", eli ostimme läheiseltä kioskilta jäätelöt ja menimme katsomaan uutta asuntoa (johon avaimet on saatu). Mukaan olimme ottaneet pyyhkeen jonka päällä istuimme jäätelöä syöden. Kun kesällä picnicit olivat jääneet väliin, saatiin näin pientä kompensaatiota. Oli mukava katsella vielä tyhjää asuntoa tämän tarmokkaan ja ideoita täynnä olevan tokaluokkalaisen kanssa, ja vieläpä muisti että tankokin pitää laittaa. Uuden tangon ajattelin kuitenkin hankkia, sillä uuteen asuntoon en viitisisi purkaa ja koota tätä viisi vuotta vanhaa tankoa. Tosin ikäänsä nähdä tämä nykyinenkin on melko hyvässä kunnossa, joten toivottavasti saan sen jollekin menemään. Suurta hintaa en kyseisestä rakkineesta en kehtaa pyytää, sillä ikää on jo aika lailla.

Tällä kertaa Aliisan kuulumiset ovat hivenen monotoniset, paitsi että pitkästä aikaa pääsin kokeilemaan marsujen hoitamista. Omista marsuvuosista tavat ovat hieman muuttuneet, mutta edelleenkin oli hauska katsoa miten pallerot puputtivat porkkanaraastetta. Mieleen nousi muistot miten oma Nana -marsu kuikutti jo kun haistoi kurkun. Nyt lemmikit eivät ajankohtainen asia, mutta onneksi näitä lempieläimiä pääsee tällä tavoin katsomaan.

Aliisa toivottaa itse kullekin mukavaa viikonloppua! Ei sen enempää, mutta ei myöskään vähempää ;)


lauantai 23. elokuuta 2014

Suuria muutoksia edessä..

Taas yksi viikko on saavuttanut loppupuolen. Vaikka päivät ovat tavalliseen tapaan menneet heprean ja muun tekemisen merkeissä, paljon uutta on saapunut piristämään, ja toisaalta tuomaan uusia haasteita arkeen. Viime vuonna näihin aikoihin alkoi monen vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen uusi elämä, ja vaikka kyse on "vain" opiskelupaikasta, tasaisen ja pidemmän päälle apaattisen syömishäiriön täyttämän elämän tilalle se oli suuri muutos. Syksy meni eteenpäin, joulu lähestyi ja alkanut seurustelu toi elämälle vieläkin enemmän sisältöä. No, kesäopiskelun jälkeen oletin lähinnä aloittavani ns. varsinaisen opiskelun, mutta reilu viikko sitten eräs uutinen muutti kaiken, siis yhä parempaan suuntaan: kumppanini kanssa saimme asunnon! Kun yli puoli vuotta yhteinen oleskelu on tapahtunut yksiössä välillä kolmistaankin lapsen ollessa kyläilemässä, nähtyäni tulevan asunnon en ollut uskoa silmiäni. Kaksi huonetta enemmän kuin nyt! Tieto asunnosta oli samaan aikaan suuri huojennus, mutta myös iloisin uutinen aikoihin. Tuntuu melkein käsittämättömältä ajatella, että pian loppuu reissaaminen kahden asunnon välillä, eikä tarvitse enää katsella nykyisen asuinpaikan menoa. Myönnettäköön että hieman jännitän miten pidentyneitä koulumatkoja jaksaa, mutta sitten tajusin, että lähes sama aika menee osalla vaikka lähempänä Helsinkiä asuisi. Onneksi olen tottunut lukemaan julkisissa kulkuvälineissä, joten osan opiskelusta voi hoitaa matkojen aikana. Ja eiköhän kauan kaivattu elämä saman katon alla kompensoi moninkertaisesti.

Kun tieto muutosta tuli, innostuin välittömästä tekemään inventaariota tavaroiden suhteen. Taas poistui paljon vaatteita UFF:lle. Ja yllättäen 90% vaatteista oli sellaisia, jotka jossain vaiheessa muuttuisivat "tavoitevaatteiksi". Samalla saa lähteä kaikki muukin, mikä vähänkin muistuttaa tai peräti kannustaa syömishäiriön suhteen. Tosin nykyistä tilannetta ajatellen olen kahden vaiheilla sen suhteen, että säästääkö vanhat ateriasuunnitelmat vai ei. Mikäli vain saan asenteeni ja ajatukset mahdollisimman terveelle puolelle, ateriasuunnitelma voi toimia erittäin hyvänä ohjeena saada kokoon riittävä määrä ravintoa. Jos vaikka ensisijaisesti tähtäisi tähän jälkimmäiseen vaihtoehtoon? Jääköön kysymysmerkki sikseen, nyt voisi vaikka päättää että ateriasuunnitelma TOIMII HYVÄNÄ OHJEENA.

Nyt joudun toteamaan että vegaanisten mokkapalojen ohje viivästyy hieman, mutta yritän muistaa koota ainekset paperille ja tänne blogiin asti. Teille jotka soijasuikaleista tykkäätte valmistaa ruokaa, suosittelen lämpimästi niitä soijakermakastikkeen kera! Uskomatonta mutta totta, minä joka olen ties miten monta vuotta laskenut kaloreita, tykkään tehdä ja myös syödä ruokia joissa rasvaa ja vehnäjauhoja ei säästellä. Viime viikonlopun "saavutus" taisi olla soijamaitoon tehty pinaattikastike, mikä kelpasi myös nuorimalle "testaajalle". Seuraava askel voisikin olla feta-pinaatti-lasagne..


torstai 14. elokuuta 2014

Pinnallista (pakko)liikuntaa

Mainokset kesäkilojen karistamisesta ja kesällä kadonneen huippukunnon metsästyksestä ovat jälleen saapuneet. Olen ilmeisesti hieman huonosti pysynyt mukana, sillä luulin ettei ns. kesäkunnon tavoittelemisesta olisi ollut montaakaan kuukautta. Jonnekin se kesäkunto tai rantakunto katosi, sillä nyt alkaa taistelu kesäkiloja vastaan. Hieman harmistuneena sain todeta, että yliopiston liikuntakurssit ovat lähinnä keskellä päivää, toisin sanoen luentojen aikaan. Viime aikoina erilaisia liikuntaa tarjoavien palveluiden mainoksia katseltuani mieleen heräsi kysymys: onko liikunnan ulkonäkötavoitteisuus tullut ilmiönä jäädäkseen? Rehellisyyden nimissä olen surullinen erittäin suuren joukon puolesta, sillä pakkoliikunta näyttää siirtyvän koko ajan lähemmäksi ns. normaaleiden asioiden kategoriaa. Vaikka hankalimmat vuodet anoreksian kanssa ovat muuttuneet yhtenäiseksi "puuroksi" josta yksityiskohtia on vaikea muistaa, pakkoliikuntaa on vaikea unohtaa. Joka päivä oli käveltävä tietyn mittainen lenkki ja tehtävä tietty lihastreeni. Mitä enemmän vähimmäismäärän yli jaksoi mennä sillä huikealla ehkä maksimissaan n. 600 kcal:n energiamäärällä, sitä parempi. Jos liikuntaa ei jostain syystä saanut suoritettua asianmukaisesti, seurasi infernaalinen ahdistus sekä mukavat pikku oireet. 

On vaikea sanoa mikä on harmittavin osa tämän päivän "liikuntatrendeissä", kenties kärkisijan saavat ne valokuvat, joilla eri kuntoilupaikat mainostavat. Kuvissa niin mies -kuin naispuolisilla naisilla on ns. pyykkilautavatsa, hauikset ja näkyvyydestä riippuen hyvin erottuvat reisilihakset. Mutta jotain kuvasta puuttuu: se terveelle ihmiselle kuuluvat rasvakerros, mikä pitää yllä hormonitoimintaa. Pitäisi kai ajatella positiivisesti kun sairaalloinen laihuus on poissa, mutta lieneekö tuokaan vartalo sellaisesta kaukana? Toisaalta sairaalloinen laihuus saapuu kuvioihin jossain vaiheessa, sillä keho joutuu käyttämään lihasmassaa ravinnoksi. Kiitos karppauksen jatkuvan suosion, hiilihydraattien määrä taitaa edelleenkin olla tarkkaan säännösteltyä.

Vaikka sairaus alkaa olla vahvasti menneisyyden puolella, myönnän että itsellenikin on vaikea hyväksyä tuo tarvittava kehon rasvamäärä. Oman vartalon kohdalla hyväksymisprojekti on vielä kesken, mutta menossa hyvää vauhtia eteenpäin. Jos jostain olen jopa iloinen, sellaiset fitness -vartalot herättävät lähinnä kauhistusta ajatellen kuvan henkilön terveydentilaa. Ja pieni määrä pinnallisuutta: näky ei ole kaunis. 

Yksittäinen ihminen ei liikuntatrendeille liioin mahda mitään, mutta toivon todella, että jonain päivänä liikunnasta katoaisi liika tavoitteellisuus ja ulkonäkökeskeisyys. Tähän loppuun seuratkoon hieman narsistinen toteamus: kuluneen kesän aikana olen lähes hullaantunut lähellä olevan liikuntapuiston tarjontaan. Olen hölkännyt sen verran kun olen jaksanut tai on huvittanut (kävelläkin voi, kukaan ei pakota juoksemaan!) ja kuntoilupisteen laitteilla on osaksi päässyt leikkimään: puomilla olen hoipperoinut kuin mikäkin wannabe -voimistelija. Mutta ehdoton lempikohteeni ovat renkaat! Jo pikkulapsena pidin renkaissa kieppumisesta. Hetki siinä tosin meni, että voimat riittivät tekemään samanlaisia kiepautuksia, mutta nyt homma sujuu yhtä hienosti kuin...viisivuotiaana? Todennäköisesti näky on koominen, mutta väliäkö sillä, koska se on hauskaa, ja toimii sivuharjoituksena tankoilulle. 

Kritiikkitekstin päätteeksi Aliisa toivottaa itse kullekin rattoisaa pian alkavaa viikonloppua! Riippuen mitä tuleva viikonloppu tuo tullessaan, seuraavaan kirjoitukseen saattaa tulla hieman uutta. Jos ei, laitettakoon sitten vegaanisen suklaapiirakan ohje. Alunperin kyseessä piti olla mokkapalat, mutta kun olen hivenen perso suklaalle, kaakaojauhoja tuli lisättyä siinä määrin ettei kahvin makua enää erottanut. Tekevälle sattuu, jos tämä siis oli virhe..

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Kun ruokavaliot kohtaavat..

Vaikka kasvis-tai lähes kasvisruokavalio ei olekaan tänä päivänä erityisen harvinainen ilmiö, edelleenkin kysymyksiä näyttää heräävän. Itse edustan vieläkin ns. pescovegetarismia, eli kala-kasvisruokavaliota. Kenties tuohon olisi pitänyt johonkin kohtaa lisätä käsitteet lakto ja ovo, mutta sanasta olisi tullut turhan monimutkainen. Tässä ruokavaliossa on pysytty arviolta 7-8 vuotta, aivan tarkkaa aikaa en osaa sanoa. Alkujaan lihan poisjättämisen taustalla taisivat olla terveydelliset syyt, ja jossain määrin myös idealistiset tekijät. Lisäksi liha oli muuttunut ruokavaliossani siinä määrin harvinaiseksi, että kaikkein suurin kritiikki lähti vatsasta. Kanan suhteen puolestaan taustalla oli kasvatus -ja muun tuotannon kritisointi. Ehkä on hieman kaksinaamaista silti käyttää kananmunia, mutta onneksi niiden kohdalla asiaan voi vaikuttaa omilla ostopäätöksillä. On myös tiettyjä yhtiöitä joiden tuotteita pyrin boikotoimaan, mutta ajoittain asiaa hankaloittaa se, että kyseiset yhtiöt tekevät yhteistyötä harmillisen monen muun yhtiön kanssa. Kalan jätin osaksi ruokavaliota. Päätökseen vaikuttaa muun muassa syömishäiriötausta, minkä vuoksi ruokavaliossa on hyvä olla "liikkumatilaa". Toiseksi tulevat sosiaaliset syyt: kasvisruoka tahtoo olla yleisyydestään huolimatta vieras ilmiö, minkä seurauksena monet ihmiset eivät tiedä millaisia ruokia voi tehdä kun lihaa ei käytetä. Kasvissyöjän tai kasvisruokaa harrastavan ihmisen näkökulmasta tällainen voi tuntua absurdilta, mutta henkilö joka on tottunut lihaa sisältävään ruokaan ei ole tietoinen kasvisruokien laajuudesta. Ehkä edellisen lauseen sävy on hieman alentava. En näkisi kyseen olevan suoranaisesti tietämättömyydestä, vaan siitä ettei ole tullut ajatelleeksi. Ja jos asia ei ole osa omaa arkea, kuinka se voisi tulla mieleen?

Välillä kuitenkin tuntuu siltä, että eri ruokavalioiden "kohtaamisesta" tehdään vaikeampi asia kuin se todellisuudessa on. Toki jos sekaruokavaliota ja esimerkiksi pelkkää raakaravintoa käyttävä henkilö kohtaavat, haaste jos toinenkin voi ilmetä. Itse olen jo useamman kuukauden ajan päässyt kokeilemaan miten sekaruokavalio ja pescovegetarismi toimivat yhdessä. Ensinnäkin asiaan vaikuttaa todella paljon kummankin asenne. Minulla on runsaasti kokemuksia siitä, kun joku toinen ihminen on valmis raapimaan päätään koska minä en syö lihaa ja muita ruokia ei tule mieleen. No, näissä tilanteissa olen tavallisesti tarjoitunut laittamaan itse itselleni jotain, sillä en halua aiheuttaa valinnoillani ylimääräistä stressiä. Ehkä jossain tapauksissa tällainen ruokavalioiden törmäys olisi saattanut aiheuttaa pahaakin jälkeä, mutta tällä kertaa homma on toiminut suorastaan täydellisesti: suuri osa ruuista tehdään itse. Kyseessä voi olla kala- tai kasvisruoka. Mikäli toinen haluaa lihaa omaan ateriaansa, valitaan sellainen ruokavaihtoehto johon toinen voi halutessaan lisätä esimerkiksi tofua, ja toinen lihaa. Hyviä esimerkkejä tällaisista ovat mm. wokit, kastikkeet (esim. hapanimeläkastike), itse kootut salaatit, hampurilaiset ja keitot. Ja lisää varmasti löytyy. Jos niinkin arkisen asian kuin syömisen haluaa tällaisissa tapauksissa toimivan, kummankin osapuolen on tärkeää olla kritisoimatta toisen valintoja. Jos minun pitäisi sanoa oma henkilökohtainen mielipiteeni, ruokavalio kuuluu niihin asioihin, jotka ovat omia valintoja, ja jokaisen osapuolen tulisi kunnioittaa toistensa valintoja. Oli kyse mistä ruokavaliosta tahansa, lähes aina voi valita sen luonto-tai eläinystävällisemmän vaihtoehdon.

Jälkikasvu ei ole ajatuksena ajankohtainen, mutta välillä olen miettinyt millaisia ratkaisuja tai valintoja ruokavalion suhteen voisi tehdä. Muutaman mietinnän jälkeen päädyin siihen, että lapsen kasvattaminen kasvissyöjäksi ei ole aivan reilu vaihtoehto. Kun ikää tulee enemmän ja olisi hauska kokeilla samoja ruokia kuin kaverit, mahdollisuus moiseen on pieni. Jos lapsen ruuansulatuselimistö tottuu alusta alkaen vain kasvisruokaan, se ei välttämättä kykene ottamaan lihaa vastaan myöhemmällä iällä. Mielestäni myös lapsella on oikeus itse päättää ruokavaliostaan kun ikä on sopiva. Mikä tuo ikä sitten on? Itse en osaa siihen vastata, mutta mikäli lukijoilla on mielipiteitä, otan niitä mielelläni vastaan. Tähän lisättäköön vielä, että toisaalta jos vaikka lapsen vanhemmilla/vanhemmalla on vahva vakaumus esim. vegaaniuden suhteen, tuntuu loogiselta ratkaisulta että koko perhe on asiassa mukana. Ehkä mielipiteeni menevät hieman ristiin toistensa kanssa, mutta syy siihen lienee, että asiassa monia puolia, ei vain yhtä ainoaa totuutta. Mutta utelen lukijoilta: missä iässä lapsi voi itse päättää ruokavaliostaan?

torstai 15. toukokuuta 2014

Cookie -reseptiä laskematta täyttä hepreaa

Jos joku alkaa epäillä että olen addiktoitunut opiskeluun, en yllättyisi. Juuri kun ehdin huokaista helpotuksesta kreikan suhteen, alkaakin jo heprea. Tänään ensimmäisen tunnin jälkeen olin valmis korkeintaan raapimaan päätäni saatuani eteeni joukon konsonantteja, jotka tulevan viikonlopun aikana pitäisi painaa mieleen. Toisaalta näin kolmatta erilaista kirjoitusjärjestelmää opetellessani olen huomannut, että kirjainten toistuva "piirtäminen" ja sanojen rakentaminen on tehokkain keino oppia. Toistaiseksi uudenlaisten kirjainten tai merkkien oppiminen niin lukemisen kuin kirjoittamisen suhteen onnistunut. Tai ei aivan. Tähän mennessä olen oppinut kirjoittamaan japania, kreikkaa ja toivottavasti pian myös hepreaa. Mutta se mitä en ole vuosiin osannut kunnolla, on tämä meidän länsimainen tekstaus. Yleensä kritiikkiä pitäisi kai saada siitä ettei kaunokirjoitus luonnistu. Omalla kohdallani jokin meni pieleen jo ala-asteella kun innostuin harjoittelemaan ns. vanhan ajan kirjaimistoa. Käsialani on jonkinlainen sekoitus 90-luvulla opittua "tyyppikirjoitusta" ja siitä vanhempaa kaunoa. Useita vuosia käsialani herätti lähinnä positiivista huomiota, mutta pari viikkoa sitten kävi jotain hivenen koomista ja erittäin kiusallista. Opettaja jolle suoritin kirjatentin perusopintoja täydentääkseni soitti minulle eräänä aamupäivänä. Hieman takellellen hän totesi ettei saa luettua käsialaani koristeellisuuden vuoksi, ja pyysi sitten että tulisin henkilökohtaisesti lukemaan vastaukseni. Juuri ensimmäisinä hetkinä tuon puhelun jälkeen asia ei naurattanut, mutta näin jälkeenpäin nauru on ainoa mahdollinen reaktio. Kun vastaukset oli luettu ja tentti läpäisty, opettaja katseli vieläkin kummastuneena tekstiäni ja totesi sitten, että alan asiantuntijat voisivat olla todella kiinnostuneita kirjoitustyylistäni. Toivon kuitenkin että tällainen julkisuus saisi odottaa, sillä tämä tapahtumasarja oli jo itsessään liiankin huvittava.


 Mitä tästä opimme? Käsiala voi olla myös liian pitkälle harjoiteltu. Kieltämättä herää kysymys, että kuinka opettajat onnistuivat lukemaan opiskelijoiden kirjoituksia ennen kuin kirjoittaminen koneella onnistui.. Ymmärrän kyllä että käsialani edustaa sitä toista ääripäätä, mutta ajoittain mietityttää miten ihmisten kirjoitustaidon käy, kun kirjoittaminen koneella vain näyttää lisääntyvän.


Viime viikolla sain loistavan tekosyyn leipoa, kiitos vuoden täyttävän kummityttöni. Jälleen tuli harjoiteltua vegaanisten cookie -leivosten tekemistä. Leivos tai keksi, tekijä päättäköön itse. Täytteen tein lähes raw -tyyliseksi. Keksitaikinan ohjeen löysin googlen kautta, mutta muokkasin sitä hieman.


Suklaa -cookie -leivokset
Taikina:
3-4 dl vehnäjauhoja
1,5 dl sokeria (tai vähemmän?)
1 tl leivinjauhetta
4 tl kaakaojauhetta (suuremman määrän kanssa kannattaa lisätä vettä ja margariinia)
n. 1,5 dl juoksevaa margariinia
2 tl vettä
suklaapisaroita (Punnitse & Säästä)


Kuivat aineet sekoitetaan huolellisesti, ja niiden sekaan margariini, vesi sekä suklaapisarat. Kaakaojauholla on taipumus vähentää nestettä taikinasta, joten vettä ja margariinia kannattaa varovasti lisäillä kunnes koostumus on sopiva. Valmiista taikinasta muotoillaan "kiekkoja", ja paistetaan sitten 200 asteessa 12-13 minuuttia.


Täyte:
n. 1,5 dl cashew -pähkinöitä
5-8 taatelia
1 tl pikakahvijauhetta (tai enemmän, riippuen miten voimakkaan maun haluaa)
(psylliumjauhetta)


Pähkinät ja taatelit laitetaan likoamaan edellisenä iltana, ja soseutetaan seuraavana päivänä esim. sauvasekoittimella. Itse lisäsin psylliumjauhetta pienissä erissä, kunnes täyte oli riittävän paksua. Psylliumin lisäilyssä kannattaa olla todella varovainen, sillä pehmeä täyte muuttuu helposti hetkessä sahalla leikattavaksi (pieni liioittelu piristää?). Kun täyte on valmista, sitä levitetään haluttu, eli suuri määrä keksinpuolikkaiden väliin. Näistä leivoksista tulee siinä määrin kookkaita, että moni voi ilman omantunnon soimausta todeta syöneensä vain kaksi. Se mikä tulee jättää toteamatta, on että yksi tällainen cookie -leivos vastaa ehkä kolmea Domino -keksiä.


Juhlien jälkeinen viikko alkoi mukavasti. Maanantaina ilahdutin miesystävääni suuresti: kun hän pitkän odottelun jälkeen pääsi luokseni visiitille, jostain tuntemattomasta syystä innostuin harjoittelemaan arabialaista kärrynpyörää sillasta. Tämä kyllä onnistui ja vähän jokin muukin. Kohteliaasti joku sai pienen potkaisun kasvoilleen. Mitä järkeä on tehdä moisia temppuja 25 neliön kämpässä? Vastakysymys: miksi ei tehdä? Eilen pääsin ensimmäistä kertaa tutustumaan minulle vieraaseen uimahalliin. Urheasti laskin liukumäkeä, antauduin virran vietäväksi ja sukelsin ponnahduslaudalta syvyyksiin! Hmm, ennen kuin tarina kääntyy liikaa romantiikalla sävytetyn seikkailukertomuksen suuntaan, totean että jotain päivänä pitäisi hommata muu kuin kaksiosainen uimapuku. Tai vaihtoehtoisesti jättää hyppäämiset väliin. Pakko myöntää että uimalareissu seurassa johon kuuluu myös yksi lapsi on tehnyt minulle hyvää. Kun itsekseni menen uimaan, homma menee aina kuntouinnin puolelle ja yleensä matka on melko pitkä. Nyt "joudun" ottamaan hieman rennommin ja pitämään myös hauskaa. Ainoa hankala ilmiö on vain surkea verenkierto, minkä vuoksi olisin ollut valmis karjumaan jokaiselle kroppani valtimolle ja laskimolle aina hiussuonia myöten: oltuani hetken 27 astetta lämpimässä vedessä ilman jatkuvaa räpiköintiä aloin palella. Ei hätää, siispä lämpimään altaaseen. No, hetken päästä siellä alkoi paleltaa ja huulet muuttuivat sinertäviksi. Lopulta oli pakko tehdä inha ratkaisu: vaihtaa kuntouintia varten tarkoitettuun LIIAN KYLMÄÄN altaaseen. Vaikka reissu ja seura olivatkin mitä parhainta, tunsin itseni hivenen typeräksi kun yritin saada kroppaani lämpöä uimalla rataa päästä päähän. Onneksi seurana toiminut pelastajani heitti kunnon löylyt saunassa!


Onneksi viikonloppu saapuu pian, sillä lauantaina saan harvinaisen mahdollisuuden päästä seuraamaan erään suloisen ja taitavan ballerinan ensimmäistä esitystä. Siitä onkin pitkä aika kun viimeksi pääsin tanssiesityksiä seuraamaan. Jos "wanhojen" päivää ei lasketa, edellinen kerta taisi olla perheenjäsenen tanssiesityksessä. Hämärästi muistan rooliasut, mutta selvästi muistan että esityksiä oli mukava seurata. Siispä lauantaita innolla odotellen!









keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Lukuvuosi melkein ohi..

Luentojen suhteen tämä lukuvuosi on virallisesti ohi. Nyt nuo muutamat tentit ja pari esseetä kun saisi vielä hoidettua, niin kenties kouluhommista pääsisi hetkeksi eroon. Toki edelleenkin olen kiinnostunut teologiasta ja haluan myös valmistua kohtuullisessa ajassa, mutta pieni tauko ei haittaisi lainkaan. Kesätöistä ei edelleenkään ole kuulunut mitään, mutta seuraavan kahden viikon aikana selvinnee kuinka käy. Vaikka heprean kurssin suorittaminen kesällä olisi opintojen kannalta erittäin hyvä ratkaisu, pieni tauko lukemisesta olisi tervetullutta vaihtelua. Vaikka ajatus työelämästä pitkän tauon jälkeen hieman pelottaakin, toivoisin saavani taas otteen siitä.


Taas kerran voin vain kummastella miten nopeasti aika menee. Uusi elämäntilanne toki vaikuttaa asiaan, etenkin kun opiskelu ei ole enää se ensisijainen ja ainoa asia. Viikonloppuna kotiväki sai luokseen uuden tuttavuuden, erittäin energisen ja valoisan sellaisen. Itsekin pääsin kovan tason "kuntotestiin" riehuessani leikkikentällä. Lieneekö kunto huonontunut vuosien mittaan vai alkaako ikä painaa.. jälkimmäistä en suostu myöntämään. Siispä toistoja kehiin! Tosin sen surullisen tosiasian olen joutunut kohtaamaan, että polveni on alkanut oikkuilla. Absurdia kieltämättä, mutta erityisesti uiminen on ollut huono laji polven kannalta. Toisaalta myönnettäköön, että kahden kilometrin mittainen pulikointi saattaa rassata tervettäkin polvea, tai mitä raajaa tahansa. Oli kyse sitten uimisesta tai lenkkeilystä, se jokin vaihde joka haluaa kilpailla itseni menee päälle harmillisen helposti. Kuten joskus taisinkin kirjoittaa, ilmiöön ei liity halua laihduttaa tai kuluttaa kaloreita, vaan eräänlaista kilvoittelua ja itsepäisyyttä. Olen kuitenkin yrittänyt nyt vakaasti pitää pintani myös sen suhteen, ettei uintimatkaa enää lisätä. Jos asiaan ei tule korjausta, saa uiminen itsekseen jäädä joksikin aikaa. Mikäli kuntouinti kuitenkin innostaa, yritän saada mukaan jonkun sellaisen joka voi sopivan hetken tullen todeta, että nyt on aika lopettaa. Ehkä jonkun mielestä tämä kuulostaa vastuun siirtämisestä toiselle ihmiselle, mutta itse en näe asiaa niin. On vain hyvä saada joku tässä suhteessa "normaali" henkilö mukaan, joka kertoo koska lopettaa, sillä en ilmeisesti aina hahmota missä raja kulkee.


Tänään onnistuin pienoisen tauon jälkeen poikkeamaan ystäväni kanssa Unicaféssa. Myönnän että seurustelun ulkopuolinen sosiaalinen elämä on hieman jäänyt vähemmälle, mutta osaksi myös siksi, että olen ollut koulupäivien jälkeen suoraan sanottuna veto pois. Yksittäisiä tunteja voisi toki olla viikollakin annettavissa, mutta toisaalta niinä kertoina kun tapaa ystäviä, olisi mukava jos kaikki ei tapahtuisi tiukan aikataulun alla. Onneksi moni ymmärtää, ja on itsekin samaa mieltä.


Pääsiäisen nopea saapuminen oli miltei järkytys! Tänä vuonna taidan jättää väliin ne perinteiset leipomiset, tai en aivan. Jostain syystä vegaanisten keksien leipominen on innostanut, ehkä osaksi siksi, että pakkaaminen ja kuljettaminen on helppoa, ja minulla on kuuliainen "uhri" testaamassa eri kokeiluja. Tosin variaation määrä on ollut vähäistä. Itse etsin googlesta ohjeita sanoilla "vegaaninen suklaacookie", ja sieltä löytyikin mukava määrä ohjeita.


Viikosta ja lukuvuodesta väsähtänyt, mutta onnellinen "Aliisa" toivottaa itse kullekin aurinkoista pääsiäistä!


p.s Väsähtänyt ja edelleenkin lievästi lukihäiriöinen Aliisa

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Haalareiden metsästystä ja leipomista

Oli kyseessä sitten blogiteksti tai sähköposti, aloitusrepliikki lienee aina sama: kylläpä aika on taas mennyt nopeasti! Toisaalta tämä ei totuudesta mene todellakaan kauas, sillä aika todella tuntuu menevän vähän turhankin nopeasti. Ilmeisesti minusta on tullut traditionaalinen opiskelija, sillä maanantait tuottavat vaikeuksia. Käytännössä tämä ilmenee niinkin edustavasti, että olen kuin viisivuotias kiukutteleva lapsi enkä haluaisi keskustella kenenkään kanssa. Paitsi korkeintaan yhden henkilön, joka valitettavasti juuri maanantaisin ei pääse samaan paikkaan, tai vaihtoehtoisesti asian voisi ilmaista niinkin, että minä en pääse hänen kanssaan samaan paikkaan maanantaisin.


Lukuvuosi alkaa yliopistolla olla loppusuoralla, ja suhteellisen kunnialla siitä on selvitty, mutta parempi olla toistaiseksi juhlimatta liikaa, sillä kreikan lopputentti on vielä edessä. Kesätöiden suhteen tilanne näyttää todella masentavalta. Jotenkin tuntuu siltä, että joka vuosi töiden löytäminen on vaikeampaa, vaikka etsimisen ja kysymisen aloittaisi jo ennen joulua. Mutta parempi olla luovuttamatta toistaiseksi. Onneksi kesälle on hieman varasuunnitelmia. Mikäli töitä ei löydy, yritän vauhdittaa opintojani suorittamalla heprean pakollisen kurssin kesällä, jos suinkin onnistun pääsemään kyseiselle kurssille. Jos sekään ei onnistu, onneksi kesätenteistä pitäisi löytyä jotain mitä suorittaa. CV:hen olisi toki mukava liian pitkän tauon jälkeen saada hieman lisäystä, mutta kenties senkin aika vielä tulee, ainakin toivon mukaan.


Viikonloppu meni todella mukavissa merkeissä. Torstaina saapui yksi pitkään odotettu vieras, ja perjantaina kaksi lisää. Tästäpä siis sain hyvän tekosyyn leipoa, ja jo toisen kerran viikon tauon jälkeen! Viikko takaperin tuli ensimmäisen kerran kokeiltua "mudcakea" eli kotoisasti mutakakkua vegaaniseen tyyliin. Koska päätös mokkapalojen ja mutakakun välillä oli liian vaikea suorittaa, päädyin kompromissiin, eli mudcake kera mokkapalojen kuorrutteen. Ankara raatini taisi antaa suhteellisen hyvät pisteet. Viime perjantaiksi innostuin vuosien tauon jälkeen kokeilemaan keksien tekemistä, eikä liene yllätys että ne olivat jälleen vegaanisia ja makuna suklaa. Hei, olen nainen. Nyt siteeraan miestä, se on minulla geeneissä! Cookie -tyylisten keksien väliin laitoin cashew -pähkinöistä, taateleista ja pikakahvijauheesta tehdyn täytteen. Lisään keksien ohjeen seuraavaan tekstiin. Valitettavasti kuvamateriaali jäi ottamatta, koska tekijä ei malttanut tuhlata aikaa moiseen maistelun ohella.


Vegaaninen mudcake-mokkapala -kombinaatio


2 dl vehnäjauhoja
1 1/2 dl sokeria (laitoin hieman vähemmän, ja käytin ruokosokeria)
1 tl ruokasoodaa
1 dl öljyä
2 dl soijamaitoa
75 g suklaata (näin oli alkuperäisessä, mutta heitin surutta 100 g. Pistäkää paremmaksi, laittakaa enemmän!)
1-2 rkl etikkaa


Aluksi kuivat aineet sekaisin ja sekaan sulatettu suklaa, öljy sekä soijamaito. Taisin lisätä teelusikallisen tummaa kaakaojauhetta myös. Valmis taikina kaadetaan leivinpaperilla vuorattuun kakkuvuokaan ja paistetaan 20-25 minuuttia 175 asteessa.
Kun kakku oli valmis ja riittävästi jäähtynyt, kuorrutin sen vielä mokkapaloille tarkoitetulla kuorrutteella (ohje löytyy googlettamalla mokkapalojen ohjeen). Kuorrutetta kannattaa tehdä reilusti, jotta se riittää myös kakun reunoille, ja kyseen ollessa myös mokkapaloista, yleensä ne kohdat katoavat ensin, joissa kuorrutetta on eniten.


Viikonloppu meni varsin leppoisasti. Muutamien sattumien myötä aikaa tulee vietettyä seudulla jossa vietin yläaste-ja lukioajan. Aluksi moni paikka oli osaksi unohtunut, mutta hiljalleen vanhat reitit ja alueet ovat palanneet mieleen. Toki viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut muutoksia, mutta on ollut ilahduttavaa huomata miten jotkut hyviä muistoja herättävät paikat ovat vieläkin tallella. Yksi tällaisista on leipomo, josta lukiossa ystävien kanssa haimme syötävää tuntien välillä. Kaikki suunnitelmat eivät tosin menneet aivan nappiin. Lauantaina tarkoitus oli mennä uimaan tuttuun uimahalliin esseen kirjoittamisen jälkeen. Mutta mokomat uppopallon pelaajat pitivät juuri silloin ottelua, ja jouduin peruuttamaan aikeeni. Uppopallo on varmasti hieno laji, mutta juuri sinä hetkenä en osannut ajatella asiaa niin positiivisesti. Onneksi sää suosi lenkkeilyä, ja lopun turhautumisen purin kostamalla täysin viattomalle osapuolelle laittamalla ruokaa. Hyi minua!


Tuleville päiville ei liene suurempia suunnitelmia (jos kauan, eli muutaman päivän odotetun henkilön saapumista ei lasketa), paitsi keskiviikkona yritän viimeinkin saada käsiini haalarit. En virallisella haalariviikokolla ehtinyt/jaksanut niitä noutaa muiden kiireiden ohella. Olisi pitänyt, sillä nyt sopivan tilaisuuden löytäminen todella haastavaa. Täytyy toivoa että keskiviikkona viimeinkin onnistaisi..

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Seurustelu vs. syömishäiriö =?

Edellisestä kirjoituskerrasta onkin vierähtänyt jonkin aikaa. Outoa kyllä, itsestäni ei siltä tunnu, sillä aika juokseen vähän turhankin nopeasti nykyään. Koulun ohella seurustelu lienee merkittävä tekijä, minkä vuoksi, tai enemmänkin ansiosta kiinnostus viettää aikaa koneella on laskenut. Jonkin aikaa sitten en voinut olla kummastelematta, miten paljon asiat ovat muuttuneet verrattuna viime vuoteen. Yksi erittäin positiivinen muutos on oireilun vähentyminen niin syömishäiriön kuin epilepsian suhteen. Ensin mainittuun viitaten mieleen nousi myös pohdinta sen suhteen, että miten syömishäiriö ja seurustelu toimivat yhdessä. Jo nyt haluan tarkentaa, etten aio kirjoittaa yleispäteviä sääntöjä, vaan kertoa omista kokemuksista. Se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi kaikille.

Kun oireilu oli voimakkaampaa ja ilmeni muun muassa tarkan ruokavalion, pakkoliikunnan ja oksentamisen merkeissä, muistan usein toivoneeni että löytäisin jonkun jonka kanssa seurustella vakavasti. No, vierähti muutama vuosi ennen kuin näin uskomattoman hyvä tuuri kävi. En kuitenkaan ole pahoillani siitä ajasta mitä "jouduin" odottamaan. Valitettavasti kokemusta ehti aikoinaan tulla erittäin huonosti toimivastai "kolmen kimpasta", toisin sanoen kolmantena osapuolena oli voimakkaasti oireileva syömishäiriö. Joidenkin kohdalla parisuhde voi varmasti toimia paranemista tukevana tekijänä, mutta itselläni se ei toiminut, sillä syömishäiriö nousi ensimmäiselle sijalle ja motivaatio paranemisen suhteen oli todella matalaa tasoa. Seuraavan muutaman vuoden ajan jouduin todella käymään läpi pohdintaa sen suhteen, että valitsenko kumppaniksi syömishäiriön vai sellaisen elämän mihin se ei liity. Valinta ei ollut helppo, sillä sairaus itsessään sumensi muut vaihtoehdot. Jos sairautta ei ole, mitä jää? Onneksi yksi osastojakso kokopäiväisellä puolella riitti, vaikka päiväosastolla jouduinkin, tai itse asiassa pääsin ns. kertausharjoituksiin. Hoito toimi kuitenkin vain väliaikaisesti ja pian palasin pinttyneisiin tapoihini. Niin narsistiselta kuin tämä kuulostaakin, se vartalo mitä inhosin ja ehkä ajoittain inhoan vieläkin, oli ilmeisesti enemmän tai vähemmän siinä määrin "timmissä" kunnossa, että se vetosi vastakkaiseen sukupuoleen. Mutta tämä jäikin päällimmäiseksi tekijäksi, eikä liene vaikea arvata mikä loppujen lopuksi oli perimmäinen tavoite. Ehkä joku pitää minua huomionhakuisena diivana, mutta jos totta puhutaan, kun tällainen asenne kohdistuu omaan ruumiiseen toistuu riittävän usein, sitä alkaa itsekin esineellistää itseään. Ehkä tämä ilmaisu kuulostaa hivenen dramaattiselta, mutta en osaa nähdä itseäni uhrina.

Kun opiskelu ensin HEO:ssa ja sitten yliopistossa alkoi, ruokailutottumuksia oli muutettava. Lisäksi olin kyllästynyt siihen erityistapauksen rooliin minkä olin omaksunut. Joskus ennen joulua tapahtui jotain mitä ei kuulunut tapahtua. Tapasin ihmisen jonka kanssa kaikki vain loksahti kohdilleen. Olin avoin sairauden suhteen. Siinä vaiheessa kun sain tietää sen onnellisen uutisen etten ollut ainoa joka haluaisi olla vakavissaan suhteessa, tajusin että jos en vaikka sitten hammasta purren yrittäisi muuttaa ruokailutottumuksiani ja poiketa sairauden asettamista rajoista ja maneereista, minulla olisi vain hävittävää. Koska hoitojaksot, terapia ja opiskelu olivat antaneet jonkinlaisen pohjan, en joutunut harppaamaan kovinkaan pitkälle. Omalla kohdallani siis toimi se, että ensin hoidetaan sairauteen liittyvä oireilu ja muut häiritsevät tekijät minimiin. Muu tulee sen jälkeen. Ja se mitä sairauden hoitamisen jälkeen tulee, on ELÄMÄÄ. Edelleenkin olen muutamien asioiden suhteen varovainen. En esimerkiksi halua jättää mitään "riskiruokaa" asunnolle oksentamisen pelossa. Toki myönnän että minulla on käynyt mielettömän hyvä tuuri, sillä kerran asian sanottuani kumppani ymmärsi täysin, eikä asia paisunut sen enempää. Toisaalta tällainen suhtautuminen ei ehkä onnistuisi, jos luottamus paranemismotivaation suhteen olisi riittävä. Kuten aiemmin totesin, haluan irrottautua kaikesta sellaisesta syömishäiriöön liittyvästi mikä vähänkin rajoittaa muuta elämää, sillä nyt hävittävää olisi liian paljon.

On toki tapauksia joissa kumppani toimii tukena, mutta voin suoraan myöntää että minä kuulun niihin, jotka vain imisivät toisesta viimeisetkin energian rippeet ruokkiakseni sairautta. Typerää ja epäreilua? Voi kyllä! Ei sitä tosiasiaa voi millään kompensoida, muuta kuin toteamalla, että jossain vaiheessa sairaus ponnahtaa niin suureksi osaksi kantajaansa, ettei paluuta ole ennen kuin on käynyt riittävän pohjalla. Tietenkin olisin voinut heti oireiden aletettua puuttua niihin ja lopettaa ne heti alkuun, mutta ääretön naiivi itsepäisyyteni töni kohti sairautta. Toivon hartaasti että minua fiksumpia olisi mahdollisimman paljon. Jos jotain haluan todeta, niin sen että kumppanin käyttäminen sairauden pönkittäjänä ei satuta vain itse sitä joka sairastaa, vaan myös kumppania. Tästä syystä itse haluan olla täysillä matkalla poispäin kaikesta siitä, mikä ei todellakaan anna mitään, mutta ottaa sitäkin enemmän.