Viime aikoina olen tuntenut itseni hieman itsekeskeiseksi: elän omassa pienessä kuplassani, mutta muut ihmiset jäävät herkästi huomioimatta. No, sellaista sattuu varmasti itse kullekin. Tässä kuplassa ei suinkaan ole tylsää, päinvastoin. Välillä pieni tasapaksuus olisi jopa tervetullutta vaihtelua. Vaikka paljon ikävää on tapahtunut, samalla paljon hyvääkin. Jopa niin hyvää, että olen havahtunut ajatukseen "ensimmäisen kerran elämässäni asiat ovat harvinaisen hyvin!"
Sain työpaikan!
Tämä oli jälleen suuri asia. Te jotka olette lukeneen blogiani sen ensimmäisistä vuosista lähtien tiedätte, ettei työelämässä oleminen siinä pysymisestä puhumattakaan ole ollut itsestäänselvyys. Itse pidän kovana juttuna matkaa laitostuneesta anorektikosta ihan tavalliseksi työntekijäksi. Opiskelu oli ensimmäinen askel, samoin parisuhde. Vaikkei jälkimmäinen päättynyt onnellisesti, se oli merkittävä tekijä toipumisessa.
Työelämään siirtyminen tapahtui valmistumisen jälkeen pikku hiljaa. Toki kesät tein rippikoulutyötä, mutta lukuvuoden aikana panostin vain opiskeluun. Okei, ja liikuntaan. Aloitin keikkatöillä, jotka vähitellen pitenivät. Kesäisin pääsin yhä rippikoulutyöhön. Lopulta sain ensimmäisen pitkäaikaisen työn, mitä seurasi toinen. Nyt jatkoa tulee hyvin samankaltaisessa työssä, mutta fyysisesti eri paikassa.
Töiden jatkuminen merkitsee minulla taloudellisen turvan ohella mahdollisuutta selkeään arkeen ja tekemiseen jossa voin kehittää omaa osaamista. Merkittävänä plussana on ollut myös se, että pidän työstä mitä olen saanut tehdä.
Seison omilla jaloillani
Pysyminen työelämässä mahdollistaa myös taloudellisen itsenäisyyden. Äkkiseltään tällaisesta iloitseminen voi kuulostaa oudolta. -Ainakin näin keski-ikää lähestyvältä ihmiseltä. Muistutan taas jälleen taustastani: Olin aina toisten ihmisten tai jonkin tahon varassa. Toisaalta aiemmat vuodet käytännössä pakottivat hyvinkin säästäväiseen elämäntyyliin, mikä on iskostunut hyvin syvälle. Uskon että tästä ominaisuudesta on hyötyä, mutta elämä tulee olemaan paljon rennompaa sillä saman tason säästäminen ei ole enää pakollista.
Voin itse valita mitä teen
Voin treenata ja luistella mahdollisuuksien salliessa miten paljon haluan. Voin lukea kirjoja, harjoittella soittamista jne. Ensimmäisen kerran elämässäni vuosiin saan elämää myös omaa elämääni. Ehkä tässäkin osa kummastelee miksen olisi aiemmin voinut. Se ei vain ollut mahdollista.
Olen sen verran "tylsä" ihminen ettei vapaus omaan elämään tarkoita holtittomuutta. Ei baari-iltoja, ulkomaanmatkoja (ehkä joskus voisi?), ei yletöntä shoppailua tms. Minulla tulee olemaan lupa tehdä myös asioita joista itse pidän. Se tuntuu hyvältä. Erityisen vapauttavaa on, etten joudu enää kantamaan minulle kulumatonta vastuuta.
Oman "omassa paikassa"
Tämä on myös suuri asia. En olisi uskonut olevani kotiseutu -ihmisiä, mutta ilmeisesti olen. Minusta on ollut ihanaa saada palata alueelle mistä olen saanut kasvaa. Vaikka muutto pk-seudulle oli 19-vuotiaana "kova juttu", ehdin saada tarpeekseni. En edelleenkään halua tästä mitään stadi vs. lande -asetelmaa. Pk-seudulla asuessani koin myös paljon mukavaa. Edelleen aika yliopistossa on täynnä hyviä muistoja.
Olen kuitenkin ihmisenä yksinkertainen: kaipaan enemmän tilaa kuin paljon virikkeitä. Tosin näin edelleen epileptikkona katson paremmaksi asua jossain, missä auto ei pakollinen. Ts. edes jonkinlainen joukkoliikenne ja kauppa kävelymatkan päässä.
Mutta kokonaisuudessaan tunnen olevani kotona. Täällä ihmiset ovat tuttuja, samoin paikat. Toki muutoksia tapahtuu vuosien varrella, mutta aina jotain pientä jää. Hassua kyllä, en ole koskaan perehtynyt asuinpaikkani historiaan ja kulttuuriin. Ehkä niitäkin voisi hieman katsastaa innostuksen iskiessä.
Lopuksi
Vaikka aihetta ikäkriisiin voisi olla, päätin skipata sen. On asioita joita elämältä vielä toivon. Ehkä saan ne, ehkä en. Niihin unelmiin tarvittavat palat ovat jo löytyneet. Luoja itse päättäköön saako niistä palasista unelmiani vastaavan kokonaisuuden. Silti kaikesta koetusta draamasta huolimatta tuntuu hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti