maanantai 24. toukokuuta 2021
Yli 10 vuotta epilepsian kanssa
maanantai 10. toukokuuta 2021
Haaveita tulevalle kesälle: mahdollisuus ihan vain olla, tehdä ja irtautua
Viime perjantaina havahduin todella missä vaiheessa vuotta ollaan. Toukokuu ei ole enää aivan alkumetreillä, mikä käytännössä tarkoittaa kesän lähestymistä. Tuleva kesä tulee poikkeamaan kaikista kesistä merkittävästi: kesäloma. Nyt kun tarkemmin mietin, en oikeastaan muista milloin viimeksi olen pitänyt kesälomaa. Opiskeluaikoina osa kesästä meni töissä, loput tentteihin lukien. Luulen että "loma" tulee olemaan lähes suurempi haaste.
Pakko palautua
Totta puhuen nyt takana alkaa olla liian pitkä aika kuormittavaa aikaa. Tämä alkaa ilmetä henkisinä ja fyysisinä oireina. Miten ihminen reagoi pitkään jatkuneeseen stressiin näyttää olevan erittäin yksilöllistä. Osalla henkinen puoli alkaa protestoida, osalla fyysinen.
Itse taidan kuulua heihin, joilla keho alkaa kapinoida liian kuormittavaa elämää vastaan. Tietyt oireet pahenevat ja pitkälle edennyt stressitila antaa aivan omat merkkinsä. Alkuvaiheessa refluksivaiva pahenee entisestään ja vatsa kenkkuilee. Uniongelmat ja spontaanit muutokset vireystilassa tulevat myöhemmin. Käytännössä tämä tarkoittaa yhtäkkistä voimien loppumista. Saatan esimerkiksi suunnilleen rojahtaa sängylle tai sohvalle en meinaa päästä ylös. Kolmenkin tunnin päiväunista/torkkumisesta huolimatta nukun yöunet.
Viime aikoina juuri vireystilan yhtäkkiset muutokset ovat vaivanneet, samoin ruokahaluttomuus. Tosin nämä kaksi yhdistäen verensokerit heilahtelut voivat vaikuttaa asiaan. Tietenkin yritän syödä riittävästi ja säännöllisesti vaikka väkisin. Aina se ei onnistu, mutta piristävää on että anorektiset ajatukset ovat pysyneet poissa. Nälkä on asia mikä suorastaan ilahduttaa.
Pakko siis panostaa palautumiseen. Tietenkin ajatus lomasta ja töiden vähentämisestä tuntuu häpeälliseltä, sillä olen tottunut pysymään varsin vakaasti työelämässä. Toisaalta tiedostan myös sen, että omien voimavarojen jatkuva yliarviointi voi vetää pois työelämästä pidemmäksikin aikaa.
Punaista valoa tekemättömyydelle
Palautuminen ja passiivisuus eivät ole minulle synonyymejä. Tulen pitämään yllä selkeää päivärytmiä ja rutiineja. Näistä syöminen, nukkuminen ja ulkoilu priorisoituvat. Jatkoa ajatellen keho on "koulittava" tuntemaan kellonajat ja tarpeensa. Käytännössä toivon että näläntunne ilmestyy vakioaikoihin, samoin väsymys. Jälkimmäinen on siis toivottavinta illalla klo: 20 jälkeen.
Mitä siis tulen tekemään? Ensisijaisesti ulkoilen, syön ja nukun. Kahdessa jälkimmäisessä Uuno Turhapuro lieneekin hyvä esimerkki. Lisää "noloista" tv-ohjelmista ja elokuvista löytyy täältä. Itse tiedän vanhastaa että erityisesti riittävät unet takaavat reilusti virtaa, minkä voimin energiaa todellakin riittää.
Kokeilisiko jotain uutta? Tai melkein uutta?
Kulunut vuosi on ollut samaan aikaan samassa pysymistä mutta uuden opettelua. Kieltämättä kaipaan aktiviteetteja jotka ovat ns. vapaaehtoisia. Uskon että todellisuudessa niihin olisi ollut aikaa. Mutta "jumitus" ja unohtuminen ties minkä asian pariin ovat valitettavasti hidastaneet tekemistä. Niin se keskittymiskyky?
Totta puhuen syksystä asti niin suuri osa "uudesta" on ollut jatkuvaa mukavuusalueelta poistumista. -Joskaan ei turhaan. Nyt tervetullutta olisi sellainen uusi mikä olisi edes mutkan kautta tuttua. Jos äkkiseltään on jotain keksittävä, esimerkiksi seinäkiipeily voisi olla oma kokemuksensa. Ajoittain kaipaan myös Unisportin tilojen kaltaisia treenitiloja joissa esim. off ice -ja akroharjoitteiden tekeminen onnistuu.
Voin suoraan myöntää kaipaavani jäätä. Ja tavalla tai toisella vauhtia. Minulla ei itselläni ole hinkua istua kuskin paikalla, mutta vauhdissa on vain sitä jotain. Tästä myös huvipuistot ovat ovat vieläkin jotain mistä pidän. Kestosuosikkeja ovat Linnanmäellä lähes kaikki vuoristoradat ja Särkänniemessä Tornado.
Näyttäisi siltä että kaipaan ns. fyysisiä kokemuksia joihin liittyvät liikunta, rajojen koputtelu ja mahdollisuuksien mukaan vauhti. Benji -hyppyä mietin joskus, mutta luulen että harkitisisin hyppäämistä niin pitkään kunnes joku tönäisee alas.
Entisen energisyyden jäljillä?
Totta puhuen en pidä siitä millaiseksi olen muuttunut: voimattomaksi, kyyniseksi, varautuneeksi ja tämän kaiken päälle heikentynyt keskittymiskyky. Jälkimmäisen taustatekijöistä yksi ratkaiseva tekijä suorastaan hävettää: jälleen takaisin tullut some- ja puheliriippuvaisuus. Toki pystyn olemaan molemmista erossa, mutta joudun laittamaan aikarajat. Asiaa ei tosin helpota se, että omassa puhelimessani on myös ns. työasiat. Samoin tietokoneessa. Ajoittain houkutus eksyä someen on liian suuri.
Keskittymiskyvyn kannalta toivon kesällä voivani jättää puhelimen vaikka koko päiväksi tilaan mihin palaan vasta illalla. Luulen että pieni irtiotto "ulkomaailmasta" tekee todella hyvää. Tiedä häntä onko työasioiden liittäminen omiin välineisiin vain tekosyy.. Hupaisaa sinänsä. Jopa anoreksiaan liittyvän addiktion painon tarkkailua kohtaan olen selättänyt, mutta kahta en: some -ja kofeiiiniriippuvaisuutta. No, molemmissa on ollut "selvempiä" kausia ja sitten taas repsahduksia. Kummassakin ongelman helpottaminen vaatii asteittaista irtautumista. Ne kun pitäisi vaan saada jätettyä tavaksi..
Entä energisyys? Totta puhuen en muista milloin viimeksi olin energinen pidemmän aikaa kuin 1-2 tuntia kerrallaan. Toisaalta.. vanhuus ei tule yksin? Henkinen fyysinen lepo lienevät avainsanoja. Toisaalta aktiivisuus ja liikunta toimivat minulla sekä energisoivina että väsyttävinä asioina. Väsymys tulee oikeaan aikaan, ja helpottaa taas nukkumista ja sitä kautta palautumista. Toisaalta kaipaan arkeen myös haastetta aivoille.
Ehkä juuri opiskeluaikoina jolloin opinnot etenivät ja luistelu tasapainotti, energiatasot olivat kohdillaan. -Paitsi viimeisenä vuotena jona pidin itseäni kofeiinilla toimivana yli-ihmisenä. Ehkä sopivalla balanssilla varustettu aktiivinen elämä niin aivoille kuin keholle olisivat toimivin ratkaisu. Ja miten helposti sellaiseen pääsee...
Pohdintaa
Yhteenvetona voisi todeta, että kesältä haaveilen pääsyä siihen mitä joskus olin. Persoona ja ajatukset muokkautuvat ajan myötä, mutta uskon että pysyviäkin asioita on. Tällä hetkellä koen olevani lähellä sitä, mitä olin aikana kun käytin valproaatteja. Tämä ei vaan istu siihen mitä koen enemmän omaksi itsekseni.
Tälläkin kertaa "lääkitys" on vaihdettava, mutta se ei ole tablettien, vaan arjen ja elämäntyylin muodossa. Mitä itse haluaisin kokea, on tasainen arki ja turvallisuuden tunne sekä mahdollisuutta keskittyä yksittäisiin hetkiin ilman pakkoa pohtia mitä seuraavaksi. Tälllä hetkellä luulen että kaikki tuo on mahdollista.
keskiviikko 5. toukokuuta 2021
Jälkeenpäin: Opiskelu pelasti syrjäytymiseltä
Viime viikonloppuinen vappu toi jälleen mieleen opiskeluajat. Olen erityisesti aikuisiällä kritisoinut kahtiajakoa ns. matalemman ja korkeammin koulutettujen välillä. En siksi, että saisin enkelin sädekehän pääni päälle, vaan siksi koska kyseessä on aito mielipide. Myönnän että nuorena aikuisena haaveilin yliopistosta hieman statusmielessä. Toisaalta kyse oli paljon muustakin. En halunnut jäädä elämäntyyliltäni haahuilevaksi mielenterveystoipilaaksi.
Kuten olen joskus todennut, lukio ei ollut minulle aina ensisijainen vaihtoehto. Valitsin lukion osaksi kavereiden ja toisaalta sijainnin vuoksi. Toisaalta valintaan vaikutti sekin, etten olisi pärjännyt ammattikoulussa. Käytännön työskentely erityisesti aikataulutetusti ahdisti, ja paikallinen "amisto" olisi ollut täynnä koulukiusaajia. Voin myöntää harkinneeni vakavasti kosmetologin koulutusta. Näin jälkeenpäin myönän ettei minusta olisi ollut niin intensiiviseen asiakaspalveluun.
Ankeat vuodet amk:ssa
Myönnän muotoilleeni otsikon tarkoituksella harhaanjohtavaksi. Itse amk ei ollut ahdistava, vaan aika ja elämäntilanne. Muutin ensimmäisen kerran omilleni. Olin täyttämässä sinä marraskuussa 20 vuotta, ja "henkinen" murrosikäni taisi alkaa. Muutamia poikkeuksia laskematta olin varsin kiltti teini-ikäinen. Toki sellaista tervettä mutta ympäristölle rasittavaa kapinointia yms. jälkeenpäin noloa käytöstä ilmeni. Terveen teinin merkki?
Riehuminen vaikutti luonnollisesti mielenterveyteen ja monet heikot alueet kärjistyivät. Masennus alkoi tehdä tuloaan ja sen perästä anoreksia. Nämä kaikki sattuivat sijoittumaan aikaan amk:ssa, mikä teki ajoista ymmärrettävästi ankeita. Toki sillä oli oma vaikutuksensa että bioanalytiikka ei ollut minun alani.
En silti koe että ne 4,5 vuotta olisivat menneet hukkaan. Vaikka moni kurssi tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, opintojen sisältöön mahtui paljon mielenkiintoisia asioita. Bakteriologia ja solubiologia kiehtovat edelleenkin. Lisäksi min joka en ole ollut erityisen hyvä fysiikassa ja kemiassa pääsin läpi mm. sähkö -ja isotooppifysiikan, kemian sekä biokemian kursseista. Pari kyyneltä niiden parissa tuli vuodatettua.. Kokonaisuudessaan pidän saavutuksena tutkintotodistusta.
HEO: vähän suuntaa
Olin hukassa ja tuuliajolla. Elämässäni ei ollut todellakaan mitään suuntaa viittaavaa. Ns. pysähtyneessä toipumisvaiheessa ja lievästi laitostuneesti anorektikossa en vain osaa nähdä mitään sympatiaa herättävää. Hetkellisesti olin ilmeisesti päättänyt sairastaa ja elää miten sattuu, sillä toipuminen ja askeleet kohti normaalia elämää ja toisaalta vastuuta tuntuivat liian työläiltä. Sairastaminen oli tuttua, ja sitä kautta helpompaa.
Teologia oli "salaa" kiinnostanut jo vuosia, mutta kynnys perehtyä siihen oli suuri. Kotipaikkakuntani kulttuurissa kristinusko oli ilmiönä joko-tai -tyyppinen. Oli oltava mukana täysillä ja määrätyin kriteerein, tai sitten ei lainkaan. Itse ns. jalat maassa -kristittynä ajattelin etten voi tällöin sopia kyseisen oppiaineen opiskelijaksi papista puhumattakaan.
Hain HEO:oon ja pääsin, kiitos vähäisen hakijamäärän. Meidän miniyhteisömme vastuuopettajan lisäksi koostui kolmesta opiskeljasta. Vaikka arki opiskeljana oli aluksi vaikeaa, selkeä päivärytmi ja tieto päivän sisällöstä ja toisaalta opiskeluun liittyvästä vastuusta pakottivat elämään normaalimpaa elämää. Anoreksia osaltaan vaikeutti edelleen, mutta vielä enemmän epilepsia vaihtuvine lääkkeineen. Tuolloin valproaatti tuli ainoaksi lääkkeeksi jonka vaihtamista vaadin lopulta itse. Turvotukseen olisi ehkä tottunut, muttei väsymykseen ja hitauteen. Lääke oikeasti vaikutti elämänlaatuun ja oikeastaan koko persoonaan liikaa. En voinut opiskella, enkä tehdä paljon muutakaan.
Keväällä oli aika näyttää miten paljon oikeasti haluan muutosta: aloin lukea teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Facebookin muistoista on havaittavissa tahto ja kunnianhimo. Minä oikeasti halusin saada opiskelupaikan. Olin laittanut peliin peljon, sillä hain vain yhteen paikkaan, Helsingin yliopistoon. Pääsykokeita edeltävänä iltana ja aamuna pakotin itseni syömään kunnolla. Tein kokeen huolella. Jälkeenpäin oli tyhjä olo. Istuimme HEO:n porukan kanssa pääsykokeen jälkeisten terassijuomien ääressä itse kukin pölähtäneenä. Kaksi meistä kolmesta sai opiskelupaikan.
Helsingin yliopisto -teologinen tiedekunta
Vaikka ikäjakauma fuksien välillä oli laaja, silloin 28-vuotiaana tunsin itseni vanhaksi tädiksi juuri ja juuri 20-vuotiaiden joukossa. Liikuin pääasiassa omaikäisteni tai itseäni vanhempien joukossa, suurimmaksi osaksi yksin. Jälkimmäinen ei ollut protesti. Osasyynä oli lievä ujous, mutta myös taipumus mennä omaan kuplaan. Tämä korostui erityisesti gradua tehdessä. Pappeinkokousten pöytäkirjoja tutkiessa aika katosi.
Itse koen opintojen edetessä uuden tiedon takominen päähän ja sen prosessointi ei saanut aikaan "nyt tiedän enemmän" -efektiä. Päinvastoin. Jokaisen kurssin jälkeen tunsin itseni tietämättömämmäksi. Ilmeisesti uusi tieto muutti perspektiiviä asianomaiseen aihepiiriin. Toisaalta kaikessa masokistisuudessani pidin tuosta tunteesta.
Kuten olen todennut, kiireestä ja paineesta huolimatta pidin gradun tekemisestä. Pääsin jälleen omaan kuplaani. Aihe oli kiinnostava ja kirjoittaminen ylipäänsä tuntui mielekkäämmältä. Vaikka tenttien tekeminen tai tarkemmin ottaen niihin lukeminen vei energiaa, niiden tekeminen oli hyvää vastapainoa gradua tehdessä. -Siis työskentelytapana. Paras vastapaino oli luistelu.
Sisäänpääsy ja valmistuminen: Ne kaksi vaikeinta
Loppujen lopuksi nämä kaksi olen kokenut korkeakouluopiskelun haasteellisimmiksi vaiheiksi. Erikoista sinänsä, amk:hon pääsin ensimmäisellä yrityksellä vaikka silloinen Stadia (nykyinen Metropolia) ei ollut helpoin paikka päästä sisälle. Todennäköisesti olin huonoimmat pisteet saanut joka vielä saatettiin hyväksyä. Yliopisto olikin toinen juttu. Kyllä, olen saanut erittäin monta "ohutta kirjekuorta" pääsykokeiden jälkeen.
Teologiseen pääsin ensimmäisellä yrittämällä, mutta takana oli ehkä enemmän työtä kuin koskaan. Opiskelupaikka kertoi siitä, että töitä oli tehty riittävästi. Toisaalta "riittävä" on huono käsite, sillä kyse on puhtaasta kilpailusta. Pääsykokeesta on selviydyttä nin hyvin, että saa opiskelupaikan.
Amk:sta valmistuminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, sillä heikon motivaation ja itsetunnon ohella anoreksia vaikeutti opinnoista suoriutymista. Pidän valmistumista suoranaisena ihmeenä. Vaikken pahemmin sen alan töitä tehnyt, opinnoista jäi käteen runsaasti tärkeää tietoa ja osaamista, jota olen voinut hyödyntää tiukan paikan tullen.
Yliopistossa meno ja asenne olivat kuin toisesta maailmasta. Osaltaan asiaan vaikutti tietenkin anoreksiasta toipuminen. Sairaus oli jonkin verran "päällä" opintojen alkuvaiheessa, mutta vähitellen muu elämä voitti. Luistelu ja opiskelu vievät voiton, samoin parisuhde ja tytärpuoli. Syömishäiriölle ei enää ollut tilaa. Koen oppineeni opiskelemaan vasta yliopistossa. Toisaalta pidin teoreettisen tiedon soveltamisesta. Gradun saattaminen loppuun ei käynyt kivuttomasti, mutta pidemmän päälle pidin sen tekemisestä. Sivuaineen suorittaminen samaan aikaan sen sijaan oli käydä voimille. Valmistuminen tuntui samaan aikaan hienolta mutta myös haikealta. Olisin voinut jatkaa vielä puoli vuotta ainakin.
Yliopisto ei ollut minulle "roikkumispaikka", vaan minä todella halusin tehdä töitä opintojen eteen. Toisaalta pidin myös monista kursseista. Vaikeinta oli jossain keskivaiheessa. Alun innostus oli neutralisoitunut ja opintoja oli paljon edessä. Erityisesti pakolliset opinnot olivat ajoittan rasittavia.
Opiskelu ei ollutkaan status -kysymys
Ennen opiskelupaikan saamista se kieltämättä oli myös status -kysymys. Näin jälkeenpäin voin myöntää että kysymys oli henkiinjäämisestä. Opiskelu oli yksi askel elämän valitsemiseen. Vaikka usko on ollut lapsesta asti osa elämääni, en usko että olisin tässä nyt jos olisin valinnut sen "elämän" mihin olin jumittua. Jos kehoni ei olisi pettänyt anoreksian myötä, sen olisi tehnyt anoreksia elämäntyylinä yhdistettynä satunnaiseen mutta holtittomaan alkoholin käyttöön. En yllätys vaikka olisin päätynyt muihinkin aineisiin.
En tarkoita että opiskelu olisi jokaisen raiteiltaan eksyneen pelastus. Se voi olla mikä tahansa asia, mikä pakottaa ottamaan vastuuta vähintäänkin itsestään. Niin kauan kun joku muu kantaa vastuuta ja itse on liian tottunut sellaiseen, ulospääsyä ei ole. "Bileistä" on osattava poistua itse ennen valomerkkiä.
Vaikken tee täsmälleen oman alani töitä, opiskelu mahdollisti minulle tämän ainakin lähes normaalin elämän. Sanaa "lähes" tulen avaamaan myöhemmin. Se on oma erillinen tarinansa. Tämän tarinan päättäköön loppuunkulutettu klisee: Ei oppi ojaan kaada.
lauantai 24. huhtikuuta 2021
Speden tuotanto, American Piet, Jim Carreyn hahmot: Älä vaan tykkää näistä julkisesti..
On väitetty että Suomessa valitsee sananvapaus. En voi tätä väitettä edes lakipylien perusteella allekirjoittaa. Tästä syystä uskaltauduin nostamaan esille aiheen, jossa sananvapaus käytännön tasolla osoittautuu huijaukseksi. Arkaluontoinen aihe on siis: Elokuvat joista on pitää. Elokuvamaku on mielestäni koko pienen elämäni aikana ollut aiheena varsin arkaluontoinen, ja oma aito mielipide on muokattava seuran perusteella.
Ennen tekstin provokatiivisinta osiota lienee hyvä avata taustaa. Oma elokuvamakuni on (mielestäni) monipuolinen. On tyylilajeja jotka jotka eivät vain uppoa vaikka kuinka yrittäisi osua maaliin. Esimerkiksi dekkarit kuuluvat tähän tyylilajiin niin kirjojen kuin elokuvien muodossa. Siedän, voin katsoa, ehkä kiinnostuakin, mutta hieman pakosta. Myös korkean tason taide-elokuvat menevät yli ymmärrykseni. Toisaalta elokuvan musiikit voivat kompensoida. Näin kävi esimerkiksi elokuvan Amélie kohdalla. Kiitos musiikkien, onnistuin koko elokuvan ajan esittämään kiinnostunutta.
Entä alemman kastin elokuvat joista ei kannata tykätä julkisesti? Tässä olisi muutama suosikki vuosien varrelta sekä kuvaus mikä niissä on hauskaa. Pahoittelen jos elokuvien ns. viralliset nimet ovat ovat virheelliset. Niistä kun on tottunut puhumaan nimillä joiden kohdalla tunnistettavuus riittää.
Uuno -elokuvat poikamiesvuosista Epsanjaan
Auts.. itseään kunnioittavan sivistyneen suomalaisen ei kai missään nimessä tulisi pitää tuosta hahmosta lainkaan! Itselleni Vesa-Matti Loirin hahmot ja erityisesti Uuno Turhapuro ovat olleet merkittävä osa saamaani kulttuurikasvatusta. Mainittakoon että tämä kuului vapaasti valittaviin osioihin. Uuno -elokuvat olivat ns. koko perheen elokuvia, joille lapset ja aikuiset nauroivat yhdessä. Lapset eivät ymmärtäneet härskimpää huumoria (Hartikaisen lisäksi), mutta jo Uunon omintakeinen ulkoasu olivat hauska juttu.
Muistan hyvin miten lapsena oli hauska katsoa Uunon loistavaa selviytymistä matkaoppaana Epsanjan auringossa. Vaimo oli vaihtua matkalla, mutta tosirakkaus voitti. -Ja Tuura -parka unohtui hiekan alle. Koska appiukko esiintyi seuraavissa elokuvissa, ilmeisesti hän tavalla toisella selvisi takaisin Suomeen.
Entä Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla? Mitä hauskaa voikaan olla isässä ja pojassa joiden vaatteet ovat olleet pesemättä.. kenties muutaman sukupolven ajan? Lapsen huumorin taso oli sitä luokkaa, että juuri tuo taisi naurattaa. Iän karttuessa ja yleistiedon lisääntyessä erityisesti tästä elokuvasta oli löydettävissä (mielestäni) nokkelaa yhteiskuntakritiikkiä. Nokkelaa, mutta yleisesti ymmärrettävissä olevaa.
Spede: Pikkupojat
Huumorintajuni lapsena oli hieman.. suoraviivainen: En osannut lukea rivien välistä. Minusta oli hauskaa kun aikuiset miehet esittivät 4-6 -vuotiaita pikkupoikia. En vain ymmärtänyt miksi rooleissa oli aikuiset miehet, sillä kuka tahansa näkee etteivät he ole lapsia. No, sehän se vitsi juuri olikin.
Myös Pikkupojissa oli runsaasti huumoria jonka sisältö selkeni vasta aikuisiällä. Vielä tänäkin päivänä myös tämän elokuvan lauseet kuuluvat lähes päivittäisiin siteerauksiin. Näin aikuisiällä myönnän että mieskolmikko onnistui varsin hyvin jäljentämään myös lasten liikkumista. Tämä oli havaittavissa jo elokuvan alussa kun "Make" ei malttanut nousta kunnolla jaloilleen päästessään esittelemään "mutsille" heiluvaa hammasta. Myös veljesten kinat olivat suorastaan autenttisia suhteessa ikäluokkaan. Nim. ei omia lapsia mutta töissä samoja mittelöitä useaan kertaan seurannut.
Ace Ventura -elokuvat
Nämä kuuluvat oletettavasti kategoriaan joka on elokuvien suhteen tabu Jime Carreysta puhumattakaan. Olin ehkä kymmenkesäinen kun luokan pojista joku toi elokuvan Ace Ventura - Luonto kutsuu -elokuvan kouluun. Meillä oli siis äidinkielen tunnilla 3-4 viikon välein elokuvatunti. Tämä saattoi olla myös opettajan keino motivoida parhaimmillaan 32 oppilaan luokkaa panostamaan pitämään äänenkäyttö toivotuissa lukemissa.
Hauskoja ääniä, ilmeitä, hieman härskiä huumoria mutta myös ajatusta eläinten ja luonnon kunnioittamisesta. Mitä muuta kymmenvuotiaan muokattavissa oleva mutta lapsen tasolla oleva mieli huumorintatuineen voikaan tarvita? Valitettavasti kappale Lions Sleeps Tonight tuo mieleen omat assosiaationsa..
Näin ensimmäisen osan, Lemmikkidekkarin vasta pari vuotta myöhemmin, eli hieman pikkuvanhana varhaisteininä. Totta puhuen elokuva ei naurattanut läheskään yhtä paljon. Jos olisin nähnyt kyseiset elokuvat aikuisena, olisin kääntänyt kanataa viiden minuutin sisällä. Nyt elokuvia katsoo hymy kasvoilla ehkä siksi, koska mieleen nousee niiden lapsena aikaan saadut naurukohtaukset. Jostain syystä katsoin Nuija ja Tosinuija -elokuvat vasta teininä. Juna oli mennyt, elokuvat eivät tuntuneet hauskoilta.
American Pie -elokuvat
Tähän elokuvasarjaan kuuluu ns. alkuperäishenkilöihin liittyvät elokuvat sekä ilmeisesti ajanvietteenä tehdyt väliosat. Katsoin ensimmäisen ja toisen osan juuri oikeaan aikaan. Jim Carrey ei enää naurattanut, mutta ns. oikeanlainen ja teininäkökulmasta tehty huumori seksistä osui mainiosti. Lisäksi naurattavuutta lisäsi se tosiasia, että oma seksuaalisesti aktiivisempi elämä oli vasta edessäpäin. Nuorison kömpelyydelle oli siis helppo nauraa koska omakohtaista kokemusta ei ollut.
Joissain osissa eritehuumoria oli kaivattua enemmän. Esimerkiksi "pissa-kakkahuumori" alkoi olla lapsuuteen jäänyt osio. Toisaalta oikeissa määrin ja oikein ilmaistuna se naurattaa edelleenkin. Tosin kyseessä saattaa olla enemmänkin anoreksian pilaaman vatsan oikkuiluun liittyvä musta huumori.
Itse annan pisteet elokuvien "pääosien" mukauttamisesta henkilöhahmojen ikään ja elämäntilanteeseen. Hahmot pohtivat jokaisessa osassa tapahtuneita muutoksia ja pohtivat miten entinen on mukautettavissa nykyisyyteen. Totta puhuen olisin kaivannut vielä yhtä osaa jossa Jimin pojasta olisi tullut teini. Loppuun lisättäköön että joka elokuvassa (jopa epätoivoisissa väliosissa) Mr. Levenstein oli aina yhtä onnistunut hahmo. Pirun kiusallinen mutta samalla lempeä ja ymmärtäväinen asioissa joista nuoremman ikäpolven oli vaikea puhua neutraalisti.
Mitä väliosiin tulee... luonnehdin niitä lainauksella: Tehty selkeästi tarkoituksella niin huonoiksi että niille lähes nauroi. Joskus elokuvista, musiikista ym. tuotoksesta on havaittavissa, että projektia ei ole tarkoitettukaan laadukkaaksi.
Pohdintaa
Itsekään en pidä jokaisesta elokuvasta, kirjasta kaikesta musiikista puhumattakaan. Toisaalta ajattelen ettei tuotos voi olla "huono" jos sillä on yksikin henkilö kiitollisena yleisönä. Jokaiselle on jotain. En halua että kasvuympäristöni, koulutukseni, ammattini tai mukaan asettaa tietyt raamit sille mistä pidän.
Pohtiessa miksi osa näistä yleisesti "ala-arvoisista" elokuvista tuntuvat hauskoilta liittyy usein ikään joina elokuvat on katsottu. Katsomishetkiin liittyy hauskoja muistoja jotka saavat katsomaan elokuvat uudelleen. Speden tuotannossa uudelleenkatsominen on johtanut ns. aikuisille suunnatun huumorin ymmärtämiseen. Osassa taas lapsena koetut naurun hetket kantavat vielä aikuisiälläkin.
Itsekin sorrun paheksumaan milloin mitäkin kulttuurin tuottamisen muotoa. Ts. sorrun toimintaan mitä itsekin paheksun. Usein kritiikkiin liittyy se, ettei tuotos kosketa tai en yksinkertaisesti pääse tuotoksen tasolle. -Oli sitten korkea, matala tai horisontaalisesti minulle vaikeassa suunnassa. Tästä syystä olen todella huono katsomaan ns. taide-elokuvia. Toisaalta.. jos ne antavat jotain omalle katsojakunnalleen, tuskin ne huonoja ovat.
Pitääkö joku muu "noloista" elokuvista tai tv-sarjoista?
keskiviikko 31. maaliskuuta 2021
Tyyneys ja kärsivällisyys: ainoastaan hyviä piirteitä?
Itseinho ja heikko itsetuntia ovat bravuureitani. Mutta jos hetkeksi eksytään pois mustasta huumorista ja itseironiasta, saan usein kehuja mm. kärsivällisyydestä ja rauhallisuudesta. En ainakaan muista näiden ominaisuuksien olevan synnynnäisiä, vaan vuosien mittaan kehittyneitä. Tietenkin asiat jotka aidosti kiinnostivat, suurempi kärsivällisyys luonnollisesti kohdistui niihin. Mitä kärsivällisen kuoren alla oikeasti sitten on?
Hermostumisen hyödyttömyys
En pidä itsehillintää sankaritekona, vaan voimien säästämisenä. On tilanteissa joissa itsehillintä tuntuu kokonaisuuden kannalta parhaalta vaihtoehdolta. -Erityisesti tilanteissa joissa potentiaalinen hermostuminen on selkeästi tarkoituksellisen provokaation seurausta. Jos kyse on jostain arjen askareesta mikä ei syystä tai toisesta onnistu ensimmäisellä yrityksellä, hermostuminen/ v**tuuntuminen ei auta asiaa. Korkeintaan sellainen saattaa heikentää keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Toisen yrityksen epäonnistuminen on lähes taattu.
Juuri tämä ei ole synnynäinen, vaan vuosien mittaan opeteltu taito. Käytännössä tyynenä pysyminen vaatii pysähtymistä nanosekuntia ennen ärsyyntymistä. Vuosien mittaan tiedän näyttäväni siltä kuin en tajuaisi provokaatiota. Olen kuin Homer Simpson joka ei reagoi saatuaan pesäpallosta päähän.
Tunteiden patoutuminen
Ei tuo itsehillintä aina ole ainoastaan hyvä ominaisuus. Olen harmikseni huomannut etten osaa puolustautua tilanteissa joissa pitäisi. Jos esimerkiksi saan osakseni epäasiallista puhetta tai käytöstä, korkeintaan lyön asian leikiksi, mutta en kykene laittamaan "stoppia" kyseiselle käytökselle.
Tämä johtaa tietenkin tunteiden patoutumiseen. Yleensä reagoin loukkauksiin viiveellä. Ilmeisesti niissä on n. 48 tunnin käsittelyaika. Mikäli rohkeuteni riittää asiaan esilleottamiseen, tapani esittää sanottavani on lähes koomisen asiallinen. -Kuin asiakaspalvelutilanteessa. Tavallisesti myös puolustelen toista osapuolta ottamalla esille kaikki mahdolliset taustatekijät joiden vuoksi teko tai sanat eivät voineet olla tahallisia. En edelleenkään pidä itseäni enkelinä. Jos mietin omaa käytöstäni objektiivisesti itseni ulkopuolella, mieleeni tulee lähinnä sketsihahmo.
Osaanko edes suuttua?
Kerran pari vuodessa kyllä. Tavallisesti patoutuneet tunteet puskevat sekä sisään- että ulospäin. Lopputuloksena on tuima ilme ja kädet puristettuna nyrkkiin. -Ei tosin mahdollista hyökkäystä tai puolustusta varten.Viha ja raivo ovat kyllä tuttuja tunteita, mutta erittäin harvoin ne pääsevät pintaan asti.
Onko tämä hyvä vai huono piirre? Riippuu näkökulmasta. Muiden ihmisten kannalta erittäin hyvä, tai ainakin luulen niin. Itseni kannalta osittain hyvä asia, sillä rauhallisena ja tyynenä pysyminen auttaa monissa tilanteissa. Valitettavasti voin suoraan todeta päätyneeksi kerran jos toisenkin "sylkykupiksi", koska sellaista harjoittavat tietävät etten suutu.
Jonkun korvaan vämä voi kuulostaa uhriutumiselta, mutta se ei ole tarkoituksena. Lähinnä totean asian, eikä haittaa jos toiminta ei ole jatkuvaa ja siihen ei liity jatkuvaa henkilökohtaista loukkaamista. Se toki on ikävää jos henkilö purkaa minuun liittymätöntä suuttumustaan nostamalla esille "syntilistani" viimeisten10-30 vuoden ajalta. Myönnän että mieleen nousee muutama v-sana. Oikeastaan siinä vaiheessa menetän malttini ainakin siinä määrin, että kysyn mikä on henkilön todellinen ongelma. Onneksi asia on aika usein ratkennutkin sillä. Jos ei reaaliajasa, niin viiveellä viimeistään.
Miltä oikeasti ajoittain tuntuu?
Vaikka itse asetin tämän kysymyksen osaksi tekstiä, en tiedä osaanko vastata siihen. Tämä liittyy ehkä siihen, että (yli)hallittua itsehillintää on jatkunut useita vuosia. Se millaisia tunteita koen, on minulle normaalia. Koen turhautuneisuutta hetkinä, joina itse vakaviksi havaitsemani asiat jäävät käsittelemättä tyyneyden aiheuttaman väärinymmärryksen seurauksena. Toisaalta.. en edelleenkään ymmärrä miksi ihmiset pitäisi kuvainnollisesti nostaa kauluksista seinälle käsiteltävän asian vakavuusasteen mukaan. Ehkä osa kaipaa asteittain tiukkenevaa äänensävyä ja nousevaa volyymia ymmärtääkseen millaisella alueella kuljetaan. Oli sisältö mikä tahansa, rauhallisesti lausuttu toteamus asiasta deletoi vakauuden.
En haluaisi myöntää tätä, mutta ajoittain pieni katkeruus hiipii mieleeni. 99,99%:n todennäköisyydellä kyseessä on oma, kenties itsesäälin puuskassa tehty johtopäätös. Ajoittain tuntuu siltä, ettei minulla ei ole "lupaa" suuttua, tai vaihtoehtoisesti pienikin heilahdus balanssimittarissa saa aikaa kysymyksiä: suutuitko ny? Loukkaannuitko nyt? Otitko nokkiisi? Rageetko? jne. Koen nämä kysymykset varsin provosoiviksi, ja ehkä niin on tarkoituskin.
Nuo kysymykset ilmentävät minulle uteliaisuutta testata milloin räjähtää, ja miltä se vaikuttaa. No, kieltämättä kärsivällisyyden koetteleminen varmasti kehittää kärsivällisyytä. Toisaalta.. miksen saisi olla eri mieltä, suuttua tai vaikkapa pahoittaa mieltäni? Tässä kohden en näe syytä syyttää tai syyllistää muita ihmisiä, sillä olenhan itse vuosien varrella jämähtänyt ulkoisesti tyyneen tilaan. Ehkä sen pysyvyys todella herättää mielenkiintoa testata koska voisi keittää yli.
Ne ns. oikeat tunteet ovat ristiriitaisia ja vaihtelevia: ylpeys, itsensä ylittänyt olo, tyyneys, epävarmuus, turhautuneisuus, katkeruus, orastava viha ja ajoittain hyväksikäytetty olo. Vaikka negatiivisa tunteita on määrällisesti enemmän, pidemmän päälle positiiviset tunteet pääsevät säännöllisesti negatiivisten edelle. Ne positiiviset tunteet jotka listalta puuttuvat, eivät vielä ole saaneet nimeä. On esimerkiksi myös hetkiä, joina minua on avoimesti kehuttu rauhoittavasta vaikutuksesta. Oletan tämän olevan hyvä asia.
Pidemmän päälle kyseessä on yksi luonteenpiirre muiden joukossa. Ehkä itse kehitetty, kasvatettu välillä kieroon ja taas oikaistu. Jokaisessa luonteenpiirteessä on myös hyvät ja huonot puolensa, etua ja haittaa itse asianomaiselle. Helpommin tulistuva voi kyetä pitämään paremmin puolensa, mutta hänelle voi olla haaste työstää asioita jotka vaativat kärsivällisyyttä.
Millaiset piirteet itsessäsi koet eduksi ja mitkä haitaksi?
keskiviikko 24. maaliskuuta 2021
Kristinusko ja uskonnollisuus: Miten ne minussa ilmenevät?
torstai 18. maaliskuuta 2021
Syöminen päivän aikana: Miksi se pitäisi tehdä vain yhdellä tavalla?
Syöminen. Miten noinkin arkisesta ja hengissäpysymisen kannalta oleellisesta asiasta on osattu vuosien mittaan tehdä niin vaikeaa? Saamme lukuisia ohjeita, malleja, suosituksia ym. mikä loppujen lopuksi sekoittaa entisestään.
Itse olen olosuhteiden pakosta irtautunut suosituksista niin paljon kuin mahdollista. Toki pyrin katsomaan että kasviksia, proteiinia, hiilihydraattia ja rasvoja tulee riittävästi. Mutta miten näitä saan, on paljolti sovellettu eri tilanteiden mukaan. Lisäksi säännöllinen syöminen on toinen mitä pidän tärkeänä.
Aamupalaksi lounasta
Miksi aamupalan täytyy koostua automaattisesti esim. leivästä, hedelmistä puurosta yms.? Ilmeisesti siksi, koska joku on sanonut niin. Itse olen ottanut omia vapauksia aamupalan suhteen. Toki noita "oikeaoppisia" vaihtoehtoja tulee syötyä erityisesti viikonloppuisin. Arkisin olen päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun.
Koska työpaikan lounas on liian aikaisin suhteessa työpäivän loppumiseen eikä tuhdimpi välipalaeväs houkuttele, syön aamulla periaatteessa lounas/päivällisruokaa. Nälkä pysyy pidempään poissa ja jaksan paremmin koko päivän. Iltapäivän naposteltavaksi riittää mainiosti omena- ja porkkanapalat joita aamulla pilkon mukaan. Tällaisen ratkaisun ansiosta iltapäivällä nälkä ei ehdi kasvaa liian suureksi.
Illalla ulkoisesti kevyemmin
Teen edelleenkin itselleni melko kevyttää arkiruokaa. Tämän vuoksi illalla ei parane lipsua riittävästä energiansaannista vaikkei nälkä olisikaan. Kotiin tultuani pala leipää, kasvikset ja jogurtti riittävät hyvin potentiaalisen nälän kannalta. Koska energiamäärä kokonaisuutta ajatellen jäisi liian pieneksi, terästän jogurtin pähkinöillä tai siemenillä. Näin energiamäärä kasvaa ja ohessa mukaan tulee hyviä rasvoja. Nim. en pysty nielemään rypsiöljyä.
Äkkiseltään illan ruuat näyttävät kevyiltä, mutta niihin on tosiaan piilotettu mukava määrä lisää energiaa. Myös vireystila on pysynyt tasaisempana eikä turhan suuret ruokamäärät sekoita illalla toivottua väsymystä. Mainittakoon että viikon aikana olen myös nukkunut kohtuullisen hyvin.
Ei turhaa stressiä!
Itse hyödynnän lautasmallia, ravintoympyröitä- ja pyramideja lähinnä suuntaa-antavalla tasolla. Olen kyllä ajoittain saanut (lähinnä huvittuneita) kommentteja varsin massiivisista annoksista suhteessa kokooni. En pahemmin enää välitä näistä kommenteista. Korkeintaan totean aktiivisen elämän vaativan reilusti energiaa. Ja toisaalta en tunne minkäänlaista houkutusta ns. herkkuja kohtaan. Tylsää mutta totta. Oikeastaan juuri se kotiinpaluun jälkeen nautittu jogurtti ja pähkinä kattavat tämän tarpeen.
Toinen mitä olen päättänyt on kehon kuunteleminen. Olen todennut että nk. tunnesyöminen ei ole minulle ominaista, ruokahalun heikentyminen kylläkin. Koska erityisesti tuolla epilepsialääkkeellä tuppaa olemaan ruokahalua heikentävä vaikutus, ylimääräinen nälkä on suoraan sanottuna ihan mukavaa vaihtelua. Usein lisäongelmana liian vähäisstä ravinnosta johtuvan nälän kanssa on, että mikään ei maistu. Eli samaan tuntuu että tarvitsee ruokaa mutta ei halua sitä. Ilmiössä ei ole mitään syömishäiriö -tyyppistä, van kyse on puhtaasta kuvotuksesta. Luulen että tämä osaltaan liittyy refluksivaivaan.
Jos siis nälkä tulee, se lähteköön syömällä. Melkein luksusta on tunne kun tekee jotain tiettyä ruokaa mieli! Koska tämä tunne ei ole jokapäiväinen, haluan tehdä asian mahdollisimman helpoksi: Tavoite: riittävästi energiaa ja eri ravintoaineita sopivassa suhteessa ilman liiallista nipotusta. Ratkaisu: säännöllinen syöminen ja aterioiden koostumus tilanteen vaatimalla tavalla.
Koska "perinteinen" aamupala ei riitä ja haluan selvitä hommasta yhdellä annoksella, siistä lämmintä ruokaa aamulla. Ja koska nk. päivällinen taas tuntuu menevän liian myöhäiseksi suhteessa siihen miten se vaikuttaa vireustilaan, aterian voi hoitaa ulkoisesti kevyemmin mutta terästää jollain energiapitoisella kuten pähkinöillä. Kehoni on osoittanut tätä vaihtoehtoista järjestelyä kohtaan tyytyväisyyttä päivällä ilmenevän energisyyden ja parempien yöunien muodossa. Jatkoon siis.
Miten hyvin "perinteiset" ravitsemusmallit sopivat sinulle?