maanantai 24. toukokuuta 2021

Yli 10 vuotta epilepsian kanssa

Epilepsia on ollut ehkä läheisin avopuolisoni kymmenen vuoden ajan. Läheisin siksi, ettemme jaa ainoastaan samaa tilaa, vaan saman ruumiin. Tai samat aivot. Epilepsia on ollut periaatteessa oireeton sitten keväästä 2018. Sitä ennen olin ollut kohtaukseton kolme vuotta. Lääkitys lopetettiin omasta tahdostani. Kohtauksetonta aikaa ilman lääkkeitä ehti olla muutaman vuoden verran. Tämän jälkeen lääkitys muutettiin pysyväksi. Ilmeneekö tällainen "mykkä" epilepsia?

Ei havaittavissa ulospäin
En ole käyttänyt ranneketta varmaan muutamaan vuoteen. Kohtauksen jälkeen pidin ranneketta ehkä muutamia kuukausia, sitten jätin sen pois. En häpeä ranneketta, mutta sen käyttö vaan jäi. Jos saisin uuden kohtauksen, ottaisin rannekkeen takaisin siksi aikaa kun riski uuteen kohtaukseen on suurempi. 

Minulla on ollut ajo-oikeus pari vuotta. Koska kyseessä oli pitkää taukoa seurannut kohtaus, siitä taisi rapsahtaa vain puolen vuoden ajokielto. Vai oliko se vuosi.. No, ainakin noudatin sitä koska aloitin ajamisen vasta viime syksynä. Ammattiautoilijaksi tai lentäjäksi minulla ei kuulemma ole mitään asiaa. Näin terveydenhuolto ja lainsäändäntö yhdessä rajoittavat tulevaisuuttani: minusta ei tule lentäjää tai bussikuskia. 

Epilepsia ei myöskään rajoita harrastuksia tai muutakaan toimintaa. Myönnän että mukana on pientä varomattomuutta. Periaatteessa en kai saisi uida yksi. Käytännössä uin yksin jos olen yksin, muiden nähden jos "vahteja" on. Ehkä joku pitää tällaista vastuuttomana toimintana. En puolustele, totean korkeintaan että aikuinen ihminen ei aina jaksa varoa tai olla varuillaan. 

Oma vastuu
Edellisestä on hyvä siirtyä tähän. Itse kuulun ns. hyväkuntoisiin epileptikoihin, jotka omilla valinnoillaan voivat vaikuttaa oireidensa määrään. Lääkkeiden ottaminen on ihan hyvä lähtökohta. Lisäksi on hyvä tarkkailla millaiset tekijät altistavat kohtauksille. Itselläni merkittävimpiä ovat väsymys, verensokerin laskeminen, liika sressi ja krapula. 

Väsymykseen voi vaikuttaa yllättäen lepäämällä ja panostamalla riittävään unen määrään. Valitettavasti aina tämä ei ole omista valinnoista kiinni: uni ei aina tule. Tosin itselläni esimerkiksi 1-2 yön mittainen univaje (alle 7 tuntia unta) ei ole riski, mutta vaikutta negatiivisesti yleiseen jaksamiseen. Pidempi univaje alkaa olla riski. Tästä syystä yritän välttää turhia heittoja päivärytmissä. Onnistunko aina.. en. Mutta suurimmaksi osaksi kyllä. 

Olen todennut että painoa merkittävämpi tekijä on verensokerin pysyminen tasaisena. Kiitos aineenvaihduntaa nostava dieettini (aloin syödä enemän ja useammin), kehoni on riippuvainen riittävästä määrästä ravintoa ja riittävän usein. Näin ollen verensokeri laskee herkemmin. Sitä tilaa joudun oikeasti välttämättään, sillä se selkeästi nostaa kohtausriskiä. 

Krapula.. kun keho on viimeisen päälle sekaisin, kohtausriski kasvaa ehkä eniten. Epilepsian alkuvuosina ja pienoisen sekoiluajan myötä myös kohtauksia tuli usein. -Kyllä, olivat itse aiheutettuja. Harvinaisen monta lenkkiä tuli krapulassa tehtyä ennen kuin suostuin käsittämään miksi kohtauksia tulee. 

No, miten välttää krapula? Ei, vastaus ei ole (minun kohdallani krapularyyppy). Valitettavasti ainoa keino tähän mennessä on ollut vähentää alkoholin käyttöä niin pieniin lukemiin ettei krapulaa tule. Oikeastaan kehoni  on kuluneiden vuosien mittaan auttanut tässä oikein auliisti: pystyn ottamaan alkoholia vain pieniä määriä, sillä vatsani kääntyy nurinpäin ja kaikki tulee ylös. Kätevää. Ylipäänsä alkoholin kulutus on kääntynyt sen verran laskusuuntaan etten yllättyisi jos se jäisi lähes kokonaan pois ilman erillistä päätöstä. 

Ei mitään hävettävää.. tai ehkä vähän
Koska olemme epin kanssa viettäneet yhteistä aikaa (muutaman vuoden eroa laskematta) yli kymmenen vuotta, tulemme oikein hyvin juttuun. Epilepsia ei hävetä, eikä pelota eikä muutenkaan rajoita elämääni. Kun hoidan oman osuuteni eli otan lääkkeet ja pidän elämäntavat kuosissa, kohtausten todennäkäisyys on pieni. 

Entä jos tulisi taas kohtaus? Sitten tulee, olen tehnyt parhaani pitääkseni ne loitolla. Kyllä, huonolla tuurilla kohtaus voisi tulla tilanteessa jossa se aiheuttaisi vaaratilanteen. Entä sitten? Ns. tervettäkin ihmistä uhkaavat lukuisat vaarat ja äkkikuolema voi yllättää hetkenä minä hyvinsä. 

Hyvä on, en ole aivan sinut sairaiden kanssa. Jos kävisin niin, että saan kohtauksen ja kehostani poistuu jotain muuta kuin nestemäistä tavaraa, toivon hartaasti että minua suojeltaisiin tältä tiedolta elämäni loppuun asti. 

Ensimmäisinä vuosina pientä häpeää hermoje kiristymistä aiheuttivat useat lääkkeet joita tuli kokeiltua. Melko suuren osan sivuvaikutukset eivät näkyneet ulospäin, vaan labra-arvoina jotka johtivat lääkkeen vaihtamiseen. Palatakseni Deprakineen.. sen aiheuttamat vaikutukset alkoivat olla turhan näkyviä: hitaus, toimintakyvyn aleneminen, väsymys ja turvotus. Deprakine muutti minut kokonaisuudessaan sellaiseksi, etten yksinkertaisesti halunnut sietää sitä. Toki eri asia jos olisi ollut pakko. 

Turha pelko pois (kaikilta)
Epilepsia ei tartu. Yhtä asiaan voisin hieman oikaista. Usein sanotaan että epilepsiakohtaus näyttää pelottavalta muttei ole vaarallinen. Jos kohtaus kestää lyhyen aikaa, siitä ei yleensä ole vaaraa. Eri asia on missä kohtaus tapahtuu ja millaisia haavereita tulee. Itselläni on tapana kalauttaa takaraivo milloin mihinkin. Ns. lyhyt kohtaus ei suoranaisesti ole vaarallinen, mutta aivot eivät erityisemmin pidä kohtauksista. Eli vaarattomuudesta ei voida puhua. 

Kyllä, kohtaus on ikävän näköistä. Kohtaus menee kuitenkin ohi. Epileptikko itse on siinä mielessä "helpossa" asemassa, että hän ei ole kohtauksesta tietoinen. Tosin jälkeenpäin tuleva "krapula", kolhut ja muut oireet muistuttavat tapahtuneesta. Jälkeenpäin seuraavaa unitilaa ei ole syytä pelätä. Luulen että se on kohtauksen ohella yhtä pelottavaa seurattavaa, sillä menee aikansa että kohtauksen saanut alkaa reagoida ja ottaa kontaktia.  Vaikka silmät ovat auki ja henkilö saattaa jopa kulkea kun häntä talutetaan, hän on unessa eikä siksi ole tietoinen mitä ympärillä tapahtuu. 

Miten itse uskallan ajaa vaikka väsyneenä, luistella (paitsi koronan rajoittaessa), uida yksin jne.? Syy on yksinkertainen: elääkin täytyy. Kesään asti auto on ainoa millä voin taittaa 29 km:n työmatkan, ja itsenäisesti. Oikeastaan se itsenäisyys on merkittävässä asemassa. Luistelu ja liikunta yleensä ovat minulle tärkeitä asioita, siksi teen niitä. Toisaalta mitä pidempään kohtaukset pysyvät poissa ja oman kehon lukeminen kehittyy, epilepsiaa miettii vähemmän. Elämäntyyli jolla kohtaukset (toivottavasti) pysyvät poissa muuttuu rutiiniksi ja ilman suurempia pohtimisia. 

Toisaalta.. erityisesti ajaminen on asia missä olen tarkka. Jos koen etten oikeasti ole ajokunnossa, en aja. Tämä ei koske vain alkoholia. Kokemuksesta tiedän että verensokerit liian alhaalla kuskin paikalle ei ole mitään asiaa.  

Myönnän itsekin pelänneeni ensimmäisinä vuosina. En jos kohtaus tulee siellä ja siellä.. Jossain vaiheessa sitä vain oli pakko mennä myös itsekseen noihin "vaarallisiin" paikkoihin. Kun kohtaukset pysyivät pidempään poissa, myös rohkeus lisääntyi. Toisaalta myös juuri sen oman vastun merkityksen selkiytyessä ns. normaalin elämän mahdollisuus kasvoi. Oikeastaan tällä voi mennä nytkin: elämä on riittävän vapaata kunhan hoidan oman osuuteni. 

maanantai 10. toukokuuta 2021

Haaveita tulevalle kesälle: mahdollisuus ihan vain olla, tehdä ja irtautua

 Viime perjantaina havahduin todella missä vaiheessa vuotta ollaan. Toukokuu ei ole enää aivan alkumetreillä, mikä käytännössä tarkoittaa kesän lähestymistä. Tuleva kesä tulee poikkeamaan kaikista kesistä merkittävästi: kesäloma. Nyt kun tarkemmin mietin, en oikeastaan muista milloin viimeksi olen pitänyt kesälomaa. Opiskeluaikoina osa kesästä meni töissä, loput tentteihin lukien. Luulen että "loma" tulee olemaan lähes suurempi haaste. 

Pakko palautua

Totta puhuen nyt takana alkaa olla liian pitkä aika kuormittavaa aikaa. Tämä alkaa ilmetä henkisinä ja fyysisinä oireina. Miten ihminen reagoi pitkään jatkuneeseen stressiin näyttää olevan erittäin yksilöllistä. Osalla henkinen puoli alkaa protestoida, osalla fyysinen. 

Itse taidan kuulua heihin, joilla keho alkaa kapinoida liian kuormittavaa elämää vastaan. Tietyt oireet pahenevat ja pitkälle edennyt stressitila antaa aivan omat merkkinsä. Alkuvaiheessa refluksivaiva pahenee entisestään ja vatsa kenkkuilee. Uniongelmat ja spontaanit muutokset vireystilassa tulevat myöhemmin. Käytännössä tämä tarkoittaa yhtäkkistä voimien loppumista. Saatan esimerkiksi suunnilleen rojahtaa sängylle tai sohvalle en meinaa päästä ylös. Kolmenkin tunnin päiväunista/torkkumisesta huolimatta nukun yöunet. 

Viime aikoina juuri vireystilan yhtäkkiset muutokset ovat vaivanneet, samoin ruokahaluttomuus. Tosin nämä kaksi yhdistäen verensokerit heilahtelut  voivat vaikuttaa asiaan. Tietenkin yritän syödä riittävästi ja säännöllisesti vaikka väkisin. Aina se ei onnistu, mutta piristävää on että anorektiset ajatukset ovat pysyneet poissa. Nälkä on asia mikä suorastaan ilahduttaa. 

Pakko siis panostaa palautumiseen. Tietenkin ajatus lomasta ja töiden vähentämisestä tuntuu häpeälliseltä, sillä olen tottunut pysymään varsin vakaasti työelämässä. Toisaalta tiedostan myös sen, että omien voimavarojen jatkuva yliarviointi voi vetää pois työelämästä pidemmäksikin aikaa. 

Punaista valoa tekemättömyydelle 

Palautuminen ja passiivisuus eivät ole minulle synonyymejä. Tulen pitämään yllä selkeää päivärytmiä ja rutiineja. Näistä syöminen, nukkuminen ja ulkoilu priorisoituvat. Jatkoa ajatellen keho on "koulittava" tuntemaan kellonajat ja tarpeensa. Käytännössä toivon että näläntunne ilmestyy vakioaikoihin, samoin väsymys. Jälkimmäinen on siis toivottavinta illalla klo: 20 jälkeen. 

Mitä siis tulen tekemään? Ensisijaisesti ulkoilen, syön ja nukun. Kahdessa jälkimmäisessä Uuno Turhapuro lieneekin hyvä esimerkki. Lisää "noloista" tv-ohjelmista ja elokuvista löytyy täältä. Itse tiedän vanhastaa että erityisesti riittävät unet takaavat reilusti virtaa, minkä voimin energiaa todellakin riittää. 

Kokeilisiko jotain uutta? Tai melkein uutta?

Kulunut vuosi on ollut samaan aikaan samassa pysymistä mutta uuden opettelua. Kieltämättä kaipaan aktiviteetteja jotka ovat ns. vapaaehtoisia. Uskon että todellisuudessa niihin olisi ollut aikaa. Mutta "jumitus" ja unohtuminen ties minkä asian pariin ovat valitettavasti hidastaneet tekemistä. Niin se keskittymiskyky?

Totta puhuen syksystä asti niin suuri osa "uudesta" on ollut jatkuvaa mukavuusalueelta poistumista. -Joskaan ei turhaan. Nyt tervetullutta olisi sellainen uusi mikä olisi edes mutkan kautta tuttua. Jos äkkiseltään on jotain keksittävä, esimerkiksi seinäkiipeily voisi olla oma kokemuksensa. Ajoittain kaipaan myös Unisportin tilojen kaltaisia treenitiloja joissa esim. off ice -ja akroharjoitteiden tekeminen onnistuu. 

Voin suoraan myöntää kaipaavani jäätä. Ja tavalla tai toisella vauhtia. Minulla ei itselläni ole hinkua istua kuskin paikalla, mutta vauhdissa on vain sitä jotain. Tästä myös huvipuistot ovat ovat vieläkin jotain mistä pidän. Kestosuosikkeja ovat Linnanmäellä lähes kaikki vuoristoradat ja Särkänniemessä Tornado.

Näyttäisi siltä että kaipaan ns. fyysisiä kokemuksia joihin liittyvät liikunta, rajojen koputtelu ja mahdollisuuksien mukaan vauhti. Benji -hyppyä mietin joskus, mutta luulen että harkitisisin hyppäämistä niin pitkään kunnes joku tönäisee alas. 

Entisen energisyyden jäljillä?

Totta puhuen en pidä siitä millaiseksi olen muuttunut: voimattomaksi, kyyniseksi, varautuneeksi ja tämän kaiken päälle heikentynyt keskittymiskyky. Jälkimmäisen taustatekijöistä yksi ratkaiseva tekijä suorastaan hävettää: jälleen takaisin tullut some- ja puheliriippuvaisuus. Toki pystyn olemaan molemmista erossa, mutta joudun laittamaan aikarajat. Asiaa ei tosin helpota se, että omassa puhelimessani on myös ns. työasiat. Samoin tietokoneessa. Ajoittain houkutus eksyä someen on liian suuri. 

Keskittymiskyvyn kannalta toivon kesällä voivani jättää puhelimen vaikka koko päiväksi tilaan mihin palaan vasta illalla. Luulen että pieni irtiotto "ulkomaailmasta" tekee todella hyvää. Tiedä häntä onko työasioiden liittäminen omiin välineisiin vain tekosyy.. Hupaisaa sinänsä. Jopa anoreksiaan liittyvän addiktion painon tarkkailua kohtaan olen selättänyt, mutta kahta en: some -ja kofeiiiniriippuvaisuutta. No, molemmissa on ollut "selvempiä" kausia ja sitten taas repsahduksia. Kummassakin ongelman helpottaminen vaatii asteittaista irtautumista. Ne kun pitäisi vaan saada jätettyä tavaksi.. 

Entä energisyys? Totta puhuen en muista milloin viimeksi olin energinen pidemmän aikaa kuin 1-2 tuntia kerrallaan. Toisaalta.. vanhuus ei tule yksin? Henkinen fyysinen lepo lienevät avainsanoja. Toisaalta aktiivisuus ja liikunta toimivat minulla sekä energisoivina että väsyttävinä asioina. Väsymys tulee oikeaan aikaan, ja helpottaa taas nukkumista ja sitä kautta palautumista. Toisaalta kaipaan arkeen myös haastetta aivoille.

Ehkä juuri opiskeluaikoina jolloin opinnot etenivät ja luistelu tasapainotti, energiatasot olivat kohdillaan. -Paitsi viimeisenä vuotena jona pidin itseäni kofeiinilla toimivana yli-ihmisenä. Ehkä sopivalla balanssilla varustettu aktiivinen elämä niin aivoille kuin keholle olisivat toimivin ratkaisu. Ja miten helposti sellaiseen pääsee...

Pohdintaa

Yhteenvetona voisi todeta, että kesältä haaveilen pääsyä siihen mitä joskus olin. Persoona ja ajatukset muokkautuvat ajan myötä, mutta uskon että pysyviäkin asioita on. Tällä hetkellä koen olevani lähellä sitä, mitä olin aikana kun käytin valproaatteja. Tämä ei vaan istu siihen mitä koen enemmän omaksi itsekseni. 

Tälläkin kertaa "lääkitys" on vaihdettava, mutta se ei ole tablettien, vaan arjen ja elämäntyylin muodossa. Mitä itse haluaisin kokea, on tasainen arki ja turvallisuuden tunne sekä mahdollisuutta keskittyä yksittäisiin hetkiin ilman pakkoa pohtia mitä seuraavaksi. Tälllä hetkellä luulen että kaikki tuo on mahdollista. 





keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Jälkeenpäin: Opiskelu pelasti syrjäytymiseltä

Viime viikonloppuinen vappu toi jälleen mieleen opiskeluajat. Olen erityisesti aikuisiällä kritisoinut kahtiajakoa ns. matalemman ja korkeammin koulutettujen välillä. En siksi, että saisin enkelin sädekehän pääni päälle, vaan siksi koska kyseessä on aito mielipide. Myönnän että nuorena aikuisena haaveilin yliopistosta hieman statusmielessä. Toisaalta kyse oli paljon muustakin. En halunnut jäädä elämäntyyliltäni haahuilevaksi mielenterveystoipilaaksi. 

Kuten olen joskus todennut, lukio ei ollut minulle aina ensisijainen vaihtoehto. Valitsin lukion osaksi kavereiden ja toisaalta sijainnin vuoksi. Toisaalta valintaan vaikutti sekin, etten olisi pärjännyt ammattikoulussa. Käytännön työskentely erityisesti aikataulutetusti ahdisti, ja paikallinen "amisto" olisi ollut täynnä koulukiusaajia. Voin myöntää harkinneeni vakavasti kosmetologin koulutusta. Näin jälkeenpäin myönän ettei minusta olisi ollut niin intensiiviseen asiakaspalveluun. 

Ankeat vuodet amk:ssa

Myönnän muotoilleeni otsikon tarkoituksella harhaanjohtavaksi. Itse amk ei ollut ahdistava, vaan aika ja elämäntilanne. Muutin ensimmäisen kerran omilleni. Olin täyttämässä sinä marraskuussa 20 vuotta, ja "henkinen" murrosikäni taisi alkaa. Muutamia poikkeuksia laskematta olin varsin kiltti teini-ikäinen. Toki sellaista tervettä mutta ympäristölle rasittavaa kapinointia yms. jälkeenpäin noloa käytöstä ilmeni. Terveen teinin merkki?

Riehuminen vaikutti luonnollisesti mielenterveyteen ja monet heikot alueet kärjistyivät. Masennus alkoi tehdä tuloaan ja sen perästä anoreksia. Nämä kaikki sattuivat sijoittumaan aikaan amk:ssa, mikä teki ajoista ymmärrettävästi ankeita. Toki sillä oli oma vaikutuksensa että bioanalytiikka ei ollut minun alani.

En silti koe että ne 4,5 vuotta olisivat menneet hukkaan. Vaikka moni kurssi tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, opintojen sisältöön mahtui paljon mielenkiintoisia asioita. Bakteriologia ja solubiologia kiehtovat edelleenkin. Lisäksi min joka en ole ollut erityisen hyvä fysiikassa ja kemiassa pääsin läpi mm. sähkö -ja isotooppifysiikan, kemian sekä biokemian kursseista. Pari kyyneltä niiden parissa tuli vuodatettua.. Kokonaisuudessaan pidän saavutuksena tutkintotodistusta. 

HEO: vähän suuntaa

Olin hukassa ja tuuliajolla. Elämässäni ei ollut todellakaan mitään suuntaa viittaavaa. Ns. pysähtyneessä toipumisvaiheessa ja lievästi laitostuneesti anorektikossa en vain osaa nähdä mitään sympatiaa herättävää. Hetkellisesti olin ilmeisesti päättänyt sairastaa ja elää miten sattuu, sillä toipuminen ja askeleet kohti normaalia elämää ja toisaalta vastuuta tuntuivat liian työläiltä. Sairastaminen oli tuttua, ja sitä kautta helpompaa. 

Teologia oli "salaa" kiinnostanut jo vuosia, mutta kynnys perehtyä siihen oli suuri. Kotipaikkakuntani kulttuurissa kristinusko oli ilmiönä joko-tai -tyyppinen. Oli oltava mukana täysillä ja määrätyin kriteerein, tai sitten ei lainkaan. Itse ns. jalat maassa -kristittynä ajattelin etten voi tällöin sopia kyseisen oppiaineen opiskelijaksi papista puhumattakaan. 

Hain HEO:oon ja pääsin, kiitos vähäisen hakijamäärän. Meidän miniyhteisömme vastuuopettajan lisäksi koostui kolmesta opiskeljasta. Vaikka arki opiskeljana oli aluksi vaikeaa, selkeä päivärytmi ja tieto päivän sisällöstä ja toisaalta opiskeluun liittyvästä vastuusta pakottivat elämään normaalimpaa elämää. Anoreksia osaltaan vaikeutti edelleen, mutta vielä enemmän epilepsia vaihtuvine lääkkeineen. Tuolloin valproaatti tuli ainoaksi lääkkeeksi jonka vaihtamista vaadin lopulta itse. Turvotukseen olisi ehkä tottunut, muttei väsymykseen ja hitauteen. Lääke oikeasti vaikutti elämänlaatuun ja oikeastaan koko persoonaan liikaa. En voinut opiskella, enkä tehdä paljon muutakaan. 

Keväällä oli aika näyttää miten paljon oikeasti haluan muutosta: aloin lukea teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Facebookin muistoista on havaittavissa tahto ja kunnianhimo. Minä oikeasti halusin saada opiskelupaikan. Olin laittanut peliin peljon, sillä hain vain yhteen paikkaan, Helsingin yliopistoon. Pääsykokeita edeltävänä iltana ja aamuna pakotin itseni syömään kunnolla. Tein kokeen huolella. Jälkeenpäin oli tyhjä olo. Istuimme HEO:n porukan kanssa pääsykokeen jälkeisten terassijuomien ääressä itse kukin pölähtäneenä. Kaksi meistä kolmesta sai opiskelupaikan.

Helsingin yliopisto -teologinen tiedekunta

Vaikka ikäjakauma fuksien välillä oli laaja, silloin 28-vuotiaana tunsin itseni vanhaksi tädiksi juuri ja juuri 20-vuotiaiden joukossa. Liikuin pääasiassa omaikäisteni tai itseäni vanhempien joukossa, suurimmaksi osaksi yksin. Jälkimmäinen ei ollut protesti. Osasyynä oli lievä ujous, mutta myös taipumus mennä omaan kuplaan. Tämä korostui erityisesti gradua tehdessä. Pappeinkokousten pöytäkirjoja tutkiessa aika katosi. 

Itse koen opintojen edetessä uuden tiedon takominen päähän ja sen prosessointi ei saanut aikaan "nyt tiedän enemmän" -efektiä. Päinvastoin. Jokaisen kurssin jälkeen tunsin itseni tietämättömämmäksi. Ilmeisesti uusi tieto muutti perspektiiviä asianomaiseen aihepiiriin. Toisaalta kaikessa masokistisuudessani pidin tuosta tunteesta. 

Kuten olen todennut, kiireestä ja paineesta huolimatta pidin gradun tekemisestä. Pääsin jälleen omaan kuplaani. Aihe oli kiinnostava ja kirjoittaminen ylipäänsä tuntui mielekkäämmältä. Vaikka tenttien tekeminen tai tarkemmin ottaen niihin lukeminen vei energiaa, niiden tekeminen oli hyvää vastapainoa gradua tehdessä. -Siis työskentelytapana. Paras vastapaino oli luistelu. 

Sisäänpääsy ja valmistuminen: Ne kaksi vaikeinta

Loppujen lopuksi nämä kaksi olen kokenut korkeakouluopiskelun haasteellisimmiksi vaiheiksi. Erikoista sinänsä, amk:hon pääsin ensimmäisellä yrityksellä vaikka silloinen Stadia (nykyinen Metropolia) ei ollut helpoin paikka päästä sisälle. Todennäköisesti olin huonoimmat pisteet saanut joka vielä saatettiin hyväksyä. Yliopisto olikin toinen juttu. Kyllä, olen saanut erittäin monta "ohutta kirjekuorta" pääsykokeiden jälkeen. 

Teologiseen pääsin ensimmäisellä yrittämällä, mutta takana oli ehkä enemmän työtä kuin koskaan. Opiskelupaikka kertoi siitä, että töitä oli tehty riittävästi. Toisaalta "riittävä" on huono käsite, sillä kyse on puhtaasta kilpailusta. Pääsykokeesta on selviydyttä nin hyvin, että saa opiskelupaikan. 

Amk:sta valmistuminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, sillä heikon motivaation ja itsetunnon ohella anoreksia vaikeutti opinnoista suoriutymista. Pidän valmistumista suoranaisena ihmeenä. Vaikken pahemmin sen alan töitä tehnyt, opinnoista jäi käteen runsaasti tärkeää tietoa ja osaamista, jota olen voinut hyödyntää tiukan paikan tullen. 

Yliopistossa meno ja asenne olivat kuin toisesta maailmasta. Osaltaan asiaan vaikutti tietenkin anoreksiasta toipuminen. Sairaus oli jonkin verran "päällä" opintojen alkuvaiheessa, mutta vähitellen muu elämä voitti. Luistelu ja opiskelu vievät voiton, samoin parisuhde ja tytärpuoli. Syömishäiriölle ei enää ollut tilaa. Koen oppineeni opiskelemaan vasta yliopistossa. Toisaalta pidin teoreettisen tiedon soveltamisesta. Gradun saattaminen loppuun ei käynyt kivuttomasti, mutta pidemmän päälle pidin sen tekemisestä. Sivuaineen suorittaminen samaan aikaan sen sijaan oli käydä voimille. Valmistuminen tuntui samaan aikaan hienolta mutta myös haikealta. Olisin voinut jatkaa vielä puoli vuotta ainakin. 

Yliopisto ei ollut minulle "roikkumispaikka", vaan minä todella halusin tehdä töitä opintojen eteen. Toisaalta pidin myös monista kursseista. Vaikeinta oli jossain keskivaiheessa. Alun innostus oli neutralisoitunut ja opintoja oli paljon edessä. Erityisesti pakolliset opinnot olivat ajoittan rasittavia. 

Opiskelu ei ollutkaan status -kysymys

Ennen opiskelupaikan saamista se kieltämättä oli myös status -kysymys. Näin jälkeenpäin voin myöntää että kysymys oli henkiinjäämisestä. Opiskelu oli yksi askel elämän valitsemiseen. Vaikka usko on ollut lapsesta asti osa elämääni, en usko että olisin tässä nyt jos olisin valinnut sen "elämän" mihin olin jumittua. Jos kehoni ei olisi pettänyt anoreksian myötä, sen olisi tehnyt anoreksia elämäntyylinä yhdistettynä satunnaiseen mutta holtittomaan alkoholin käyttöön. En yllätys vaikka olisin päätynyt muihinkin aineisiin. 

En tarkoita että opiskelu olisi jokaisen raiteiltaan eksyneen pelastus. Se voi olla mikä tahansa asia, mikä pakottaa ottamaan vastuuta vähintäänkin itsestään. Niin kauan kun joku muu kantaa vastuuta ja itse on liian tottunut sellaiseen, ulospääsyä ei ole. "Bileistä" on osattava poistua itse ennen valomerkkiä. 

Vaikken tee täsmälleen oman alani töitä, opiskelu mahdollisti minulle tämän ainakin lähes normaalin elämän. Sanaa "lähes" tulen avaamaan myöhemmin. Se on oma erillinen tarinansa. Tämän tarinan päättäköön loppuunkulutettu klisee: Ei oppi ojaan kaada. 


lauantai 24. huhtikuuta 2021

Speden tuotanto, American Piet, Jim Carreyn hahmot: Älä vaan tykkää näistä julkisesti..

 On väitetty että Suomessa valitsee sananvapaus. En voi tätä väitettä edes lakipylien perusteella allekirjoittaa. Tästä syystä uskaltauduin nostamaan esille aiheen, jossa sananvapaus käytännön tasolla osoittautuu huijaukseksi. Arkaluontoinen aihe on siis: Elokuvat joista on pitää. Elokuvamaku on mielestäni koko pienen elämäni aikana ollut aiheena varsin arkaluontoinen, ja oma aito mielipide on muokattava seuran perusteella. 

Ennen tekstin provokatiivisinta osiota lienee hyvä avata taustaa. Oma elokuvamakuni on (mielestäni) monipuolinen. On tyylilajeja jotka jotka eivät vain uppoa vaikka kuinka yrittäisi osua maaliin. Esimerkiksi dekkarit kuuluvat tähän tyylilajiin niin kirjojen kuin elokuvien muodossa. Siedän, voin katsoa, ehkä kiinnostuakin, mutta hieman pakosta. Myös korkean tason taide-elokuvat menevät yli ymmärrykseni. Toisaalta elokuvan musiikit voivat kompensoida. Näin kävi esimerkiksi elokuvan Amélie kohdalla. Kiitos musiikkien, onnistuin koko elokuvan ajan esittämään kiinnostunutta. 

Entä alemman kastin elokuvat joista ei kannata tykätä julkisesti? Tässä olisi muutama suosikki vuosien varrelta sekä kuvaus mikä niissä on hauskaa. Pahoittelen jos elokuvien ns. viralliset nimet ovat ovat virheelliset. Niistä kun on tottunut puhumaan nimillä joiden kohdalla tunnistettavuus riittää. 

Uuno -elokuvat poikamiesvuosista Epsanjaan

Auts.. itseään kunnioittavan sivistyneen suomalaisen ei kai missään nimessä tulisi pitää tuosta hahmosta lainkaan! Itselleni Vesa-Matti Loirin hahmot ja erityisesti Uuno Turhapuro ovat olleet merkittävä osa saamaani kulttuurikasvatusta. Mainittakoon että tämä kuului vapaasti valittaviin osioihin. Uuno -elokuvat olivat ns. koko perheen elokuvia, joille lapset ja aikuiset nauroivat yhdessä. Lapset eivät ymmärtäneet härskimpää huumoria (Hartikaisen lisäksi), mutta jo Uunon omintakeinen ulkoasu olivat hauska juttu.

 Muistan hyvin miten lapsena oli hauska katsoa Uunon loistavaa selviytymistä matkaoppaana Epsanjan auringossa. Vaimo oli vaihtua matkalla, mutta tosirakkaus voitti. -Ja Tuura -parka unohtui hiekan alle. Koska appiukko esiintyi seuraavissa elokuvissa, ilmeisesti hän tavalla toisella selvisi takaisin Suomeen. 

Entä Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla? Mitä hauskaa voikaan olla isässä ja pojassa joiden vaatteet ovat olleet pesemättä.. kenties muutaman sukupolven ajan? Lapsen huumorin taso oli sitä luokkaa, että juuri tuo taisi naurattaa. Iän karttuessa ja yleistiedon lisääntyessä erityisesti tästä elokuvasta oli löydettävissä (mielestäni) nokkelaa yhteiskuntakritiikkiä. Nokkelaa, mutta yleisesti ymmärrettävissä olevaa. 

Spede: Pikkupojat

Huumorintajuni lapsena oli hieman.. suoraviivainen: En osannut lukea rivien välistä. Minusta oli hauskaa kun aikuiset miehet esittivät 4-6 -vuotiaita pikkupoikia. En vain ymmärtänyt miksi rooleissa oli aikuiset miehet, sillä kuka tahansa näkee etteivät he ole lapsia. No, sehän se vitsi juuri olikin. 

Myös Pikkupojissa oli runsaasti huumoria jonka sisältö selkeni vasta aikuisiällä. Vielä tänäkin päivänä myös tämän elokuvan lauseet kuuluvat lähes päivittäisiin siteerauksiin. Näin aikuisiällä myönnän että mieskolmikko onnistui varsin hyvin jäljentämään myös lasten liikkumista. Tämä oli havaittavissa jo elokuvan alussa kun "Make" ei malttanut nousta kunnolla jaloilleen päästessään esittelemään "mutsille" heiluvaa hammasta. Myös veljesten kinat olivat suorastaan autenttisia suhteessa ikäluokkaan. Nim. ei omia lapsia mutta töissä samoja mittelöitä useaan kertaan seurannut. 

Ace Ventura -elokuvat

Nämä kuuluvat oletettavasti kategoriaan joka on elokuvien suhteen tabu Jime Carreysta puhumattakaan. Olin ehkä kymmenkesäinen kun luokan pojista joku toi elokuvan Ace Ventura - Luonto kutsuu -elokuvan kouluun. Meillä oli siis äidinkielen tunnilla 3-4 viikon välein elokuvatunti. Tämä saattoi olla myös opettajan keino motivoida parhaimmillaan 32 oppilaan luokkaa panostamaan pitämään äänenkäyttö toivotuissa lukemissa. 

Hauskoja ääniä, ilmeitä, hieman härskiä huumoria mutta myös ajatusta eläinten ja luonnon kunnioittamisesta. Mitä muuta kymmenvuotiaan muokattavissa oleva mutta lapsen tasolla oleva mieli huumorintatuineen voikaan tarvita? Valitettavasti kappale Lions Sleeps Tonight tuo mieleen omat assosiaationsa.. 

Näin ensimmäisen osan, Lemmikkidekkarin vasta pari vuotta myöhemmin, eli hieman pikkuvanhana varhaisteininä. Totta puhuen elokuva ei naurattanut läheskään yhtä paljon. Jos olisin nähnyt kyseiset elokuvat aikuisena, olisin kääntänyt kanataa viiden minuutin sisällä. Nyt elokuvia katsoo hymy kasvoilla ehkä siksi, koska mieleen nousee niiden lapsena aikaan saadut naurukohtaukset. Jostain syystä katsoin Nuija ja Tosinuija -elokuvat vasta teininä. Juna oli mennyt, elokuvat eivät tuntuneet hauskoilta. 

American Pie -elokuvat

Tähän elokuvasarjaan kuuluu ns. alkuperäishenkilöihin liittyvät elokuvat sekä ilmeisesti ajanvietteenä tehdyt väliosat. Katsoin ensimmäisen ja toisen osan juuri oikeaan aikaan. Jim Carrey ei enää naurattanut, mutta ns. oikeanlainen ja teininäkökulmasta tehty huumori seksistä osui mainiosti. Lisäksi naurattavuutta lisäsi se tosiasia, että oma seksuaalisesti aktiivisempi elämä oli vasta edessäpäin. Nuorison kömpelyydelle oli siis helppo nauraa koska omakohtaista kokemusta ei ollut. 

Joissain osissa eritehuumoria oli kaivattua enemmän. Esimerkiksi "pissa-kakkahuumori" alkoi olla lapsuuteen jäänyt osio. Toisaalta oikeissa määrin ja oikein ilmaistuna se naurattaa edelleenkin. Tosin kyseessä saattaa olla enemmänkin anoreksian pilaaman vatsan oikkuiluun liittyvä musta huumori. 

Itse annan pisteet elokuvien "pääosien" mukauttamisesta henkilöhahmojen ikään ja elämäntilanteeseen. Hahmot pohtivat jokaisessa osassa tapahtuneita muutoksia ja pohtivat miten entinen on mukautettavissa nykyisyyteen. Totta puhuen olisin kaivannut vielä yhtä osaa jossa Jimin pojasta olisi tullut teini. Loppuun lisättäköön että joka elokuvassa (jopa epätoivoisissa väliosissa) Mr. Levenstein oli aina yhtä onnistunut hahmo. Pirun kiusallinen mutta samalla lempeä ja ymmärtäväinen asioissa joista nuoremman ikäpolven oli vaikea puhua neutraalisti. 

Mitä väliosiin tulee... luonnehdin niitä lainauksella: Tehty selkeästi tarkoituksella niin huonoiksi että niille lähes nauroi. Joskus elokuvista, musiikista ym. tuotoksesta on havaittavissa, että projektia ei ole tarkoitettukaan laadukkaaksi. 

Pohdintaa

Itsekään en pidä jokaisesta elokuvasta, kirjasta kaikesta musiikista puhumattakaan. Toisaalta ajattelen ettei tuotos voi olla "huono" jos sillä on yksikin henkilö kiitollisena yleisönä. Jokaiselle on jotain. En halua että kasvuympäristöni, koulutukseni, ammattini tai mukaan asettaa tietyt raamit sille mistä pidän. 

Pohtiessa miksi osa näistä yleisesti "ala-arvoisista" elokuvista tuntuvat hauskoilta liittyy usein ikään joina elokuvat on katsottu. Katsomishetkiin liittyy hauskoja muistoja jotka saavat katsomaan elokuvat uudelleen. Speden tuotannossa uudelleenkatsominen on johtanut ns. aikuisille suunnatun huumorin ymmärtämiseen. Osassa taas lapsena koetut naurun hetket kantavat vielä aikuisiälläkin. 

Itsekin sorrun paheksumaan milloin mitäkin kulttuurin tuottamisen muotoa. Ts. sorrun toimintaan mitä itsekin paheksun. Usein kritiikkiin liittyy se, ettei tuotos kosketa tai en yksinkertaisesti pääse tuotoksen tasolle. -Oli sitten korkea, matala tai horisontaalisesti minulle vaikeassa suunnassa. Tästä syystä olen todella huono katsomaan ns. taide-elokuvia. Toisaalta.. jos ne antavat jotain omalle katsojakunnalleen, tuskin ne huonoja ovat. 

Pitääkö joku muu "noloista" elokuvista tai tv-sarjoista?



keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Tyyneys ja kärsivällisyys: ainoastaan hyviä piirteitä?

 Itseinho ja heikko itsetuntia ovat bravuureitani. Mutta jos hetkeksi eksytään pois mustasta huumorista ja itseironiasta, saan usein kehuja mm. kärsivällisyydestä ja rauhallisuudesta. En ainakaan muista näiden ominaisuuksien olevan synnynnäisiä, vaan vuosien mittaan kehittyneitä. Tietenkin asiat jotka aidosti kiinnostivat, suurempi kärsivällisyys luonnollisesti kohdistui niihin. Mitä kärsivällisen kuoren alla oikeasti sitten on?

Hermostumisen hyödyttömyys

En pidä itsehillintää sankaritekona, vaan voimien säästämisenä. On tilanteissa joissa itsehillintä tuntuu kokonaisuuden kannalta parhaalta vaihtoehdolta. -Erityisesti tilanteissa joissa potentiaalinen hermostuminen on selkeästi tarkoituksellisen provokaation seurausta. Jos kyse on jostain arjen askareesta mikä ei syystä tai toisesta onnistu ensimmäisellä yrityksellä, hermostuminen/ v**tuuntuminen ei auta asiaa. Korkeintaan sellainen saattaa heikentää keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Toisen yrityksen epäonnistuminen on lähes taattu. 

Juuri tämä ei ole synnynäinen, vaan vuosien mittaan opeteltu taito. Käytännössä tyynenä pysyminen vaatii pysähtymistä nanosekuntia ennen ärsyyntymistä. Vuosien mittaan tiedän näyttäväni siltä kuin en tajuaisi provokaatiota. Olen kuin Homer Simpson joka ei reagoi saatuaan pesäpallosta päähän. 

Tunteiden patoutuminen

Ei tuo itsehillintä aina ole ainoastaan hyvä ominaisuus. Olen harmikseni huomannut etten osaa puolustautua tilanteissa joissa pitäisi. Jos esimerkiksi saan osakseni epäasiallista puhetta tai käytöstä, korkeintaan lyön asian leikiksi, mutta en kykene laittamaan "stoppia" kyseiselle käytökselle. 

Tämä johtaa tietenkin tunteiden patoutumiseen. Yleensä reagoin loukkauksiin viiveellä. Ilmeisesti niissä on n. 48 tunnin käsittelyaika. Mikäli rohkeuteni riittää asiaan esilleottamiseen, tapani esittää sanottavani on lähes koomisen asiallinen. -Kuin asiakaspalvelutilanteessa. Tavallisesti myös puolustelen toista osapuolta ottamalla esille kaikki mahdolliset taustatekijät joiden vuoksi teko tai sanat eivät voineet olla tahallisia. En edelleenkään pidä itseäni enkelinä. Jos mietin omaa käytöstäni objektiivisesti itseni ulkopuolella, mieleeni tulee lähinnä sketsihahmo. 

Osaanko edes suuttua?

Kerran pari vuodessa kyllä. Tavallisesti patoutuneet tunteet puskevat sekä sisään- että ulospäin. Lopputuloksena on tuima ilme ja kädet puristettuna nyrkkiin. -Ei tosin mahdollista hyökkäystä tai puolustusta varten.Viha ja raivo ovat kyllä tuttuja tunteita, mutta erittäin harvoin ne pääsevät pintaan asti.  

Onko tämä hyvä vai huono piirre? Riippuu näkökulmasta. Muiden ihmisten kannalta erittäin hyvä, tai ainakin luulen niin. Itseni kannalta osittain hyvä asia, sillä rauhallisena ja tyynenä pysyminen auttaa monissa tilanteissa. Valitettavasti voin suoraan todeta päätyneeksi kerran jos toisenkin "sylkykupiksi", koska sellaista harjoittavat tietävät etten suutu. 

Jonkun korvaan vämä voi kuulostaa uhriutumiselta, mutta se ei ole tarkoituksena. Lähinnä totean asian, eikä haittaa jos toiminta ei ole jatkuvaa ja siihen ei liity jatkuvaa henkilökohtaista loukkaamista. Se toki on ikävää jos henkilö purkaa minuun liittymätöntä suuttumustaan nostamalla esille "syntilistani" viimeisten10-30 vuoden ajalta. Myönnän että mieleen nousee muutama v-sana. Oikeastaan siinä vaiheessa menetän malttini ainakin siinä määrin, että kysyn mikä on henkilön todellinen ongelma. Onneksi asia on aika usein ratkennutkin sillä. Jos ei reaaliajasa, niin viiveellä viimeistään.  

Miltä oikeasti ajoittain tuntuu?

Vaikka itse asetin tämän kysymyksen osaksi tekstiä, en tiedä osaanko vastata siihen. Tämä liittyy ehkä siihen, että (yli)hallittua itsehillintää on jatkunut useita vuosia. Se millaisia tunteita koen, on minulle normaalia. Koen turhautuneisuutta hetkinä, joina itse vakaviksi havaitsemani asiat jäävät käsittelemättä tyyneyden aiheuttaman väärinymmärryksen seurauksena. Toisaalta.. en edelleenkään ymmärrä miksi ihmiset pitäisi kuvainnollisesti nostaa kauluksista seinälle käsiteltävän asian vakavuusasteen mukaan. Ehkä osa kaipaa asteittain tiukkenevaa äänensävyä ja nousevaa volyymia ymmärtääkseen millaisella alueella kuljetaan. Oli sisältö mikä tahansa, rauhallisesti lausuttu toteamus asiasta deletoi vakauuden. 

En haluaisi myöntää tätä, mutta ajoittain pieni katkeruus hiipii mieleeni. 99,99%:n todennäköisyydellä kyseessä on oma, kenties itsesäälin puuskassa tehty johtopäätös. Ajoittain tuntuu siltä, ettei minulla ei ole "lupaa" suuttua, tai vaihtoehtoisesti pienikin heilahdus balanssimittarissa saa aikaa kysymyksiä: suutuitko ny? Loukkaannuitko nyt? Otitko nokkiisi? Rageetko? jne. Koen nämä kysymykset varsin provosoiviksi, ja ehkä niin on tarkoituskin. 

Nuo kysymykset ilmentävät minulle uteliaisuutta testata milloin räjähtää, ja miltä se vaikuttaa. No, kieltämättä kärsivällisyyden koetteleminen varmasti kehittää kärsivällisyytä. Toisaalta.. miksen saisi olla eri mieltä, suuttua tai vaikkapa pahoittaa mieltäni? Tässä kohden en näe syytä syyttää tai syyllistää muita ihmisiä, sillä olenhan itse vuosien varrella jämähtänyt ulkoisesti tyyneen tilaan. Ehkä sen pysyvyys todella herättää mielenkiintoa testata koska voisi keittää yli. 

Ne ns. oikeat tunteet ovat ristiriitaisia ja vaihtelevia: ylpeys, itsensä ylittänyt olo, tyyneys, epävarmuus, turhautuneisuus, katkeruus, orastava viha ja ajoittain hyväksikäytetty olo. Vaikka negatiivisa tunteita on määrällisesti enemmän, pidemmän päälle positiiviset tunteet pääsevät säännöllisesti negatiivisten edelle. Ne positiiviset tunteet jotka listalta puuttuvat, eivät vielä ole saaneet nimeä. On esimerkiksi myös hetkiä, joina minua on avoimesti kehuttu rauhoittavasta vaikutuksesta. Oletan tämän olevan hyvä asia.

Pidemmän päälle kyseessä on yksi luonteenpiirre muiden joukossa. Ehkä itse kehitetty, kasvatettu välillä kieroon ja taas oikaistu. Jokaisessa luonteenpiirteessä on myös hyvät ja huonot puolensa, etua ja haittaa itse asianomaiselle. Helpommin tulistuva voi kyetä pitämään paremmin puolensa, mutta hänelle voi olla haaste työstää asioita jotka vaativat kärsivällisyyttä. 

Millaiset piirteet itsessäsi koet eduksi ja mitkä haitaksi?


keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Kristinusko ja uskonnollisuus: Miten ne minussa ilmenevät?

Uskonto ja uskonnollisuus tuntuvat ajoittain hieman tulenaroilta aiheilta. Vaikka suhtautuminen niihin olisi myönteinen, esimerkiksi uskonnollisuus yksilötasolla vaikuttaa lähes hämmentävän arkaluontoiselta aiheelta. Tässä tekstissä ajattelin "uskaltautua" kertomaan ainakin yksittäisen kuvauksen millaista ajattelu, arki ja elämä yleensä tuntuvat kristittynä. Pieni tausta tieto voi kuitenkin olla tarpeen. 

Kristittynä olen jalat maassa -sorttia. Pidän dialogista niin ateistien kuin muidenkin uskontojen edustajien kanssa. Jos rehellisiä ollaan, mielenkiintoisimmat keskustelut olen saanut käydä muslimin ja satanistin kanssa. Kumpaakin kokemusta yhdisti tärkeä tekijä: keskinäinen kunnioitus. Tiivistän mielelläni uskontoni opit mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon, ja toisaalta suhteutan nykypäivän kontekstiin. Tässä kohden pitän historiassa tapahtua muutoksia tai toisaalta paikallisia kulttuureja tärkeinä tekijöinä. Ehkä voisin luonnehtia itseäni samalla omaksi itsekseni mutta myös kameleontiksi tilanteen vaatimalla tavalla. 

Taustani

En ole saanut kristillistä kasvatusta kotona. -Hyvän kasvatuksen kylläkin, ainakin omasta mielestäni. Minua ei ole kasvatettu "herranpelkoon". Se ominaisuus minussa on ollut syntämästäni asti. Käsiteet "Jumala" ja "taivas" (jälkimmäinen uskonnollisessa kontekstissa) tulivat minulle tutuiks vasta koulussa. Osa opettajista oli varsin uskonnollisia. Ensimmäisestä luokasta minulle onkin jäänyt mieleen useampi rukoushetki päivässä. Ehkä joku kummastelee, itse totean rukoushetkien olleen hyvää harjoitusta meikäläiselle jossa tietyllä päälle sattuessa oli turhankin paljon virtaa. 

Raamatun tarinat olivat aluksi tarinoita. Jossain vaiheessa aloin pitää ajatuksesta että jossain joku, joka kuulee aina on läsnä. Minulla oli myös tapana siteerata kuulemiani lauseita. Ekaluokkalaiseksi riiviöksi olin ajoittain varsin konservatiivinen: "Synti tarkoittaa rikkomista Jumalan tahtoa vastaan." Näin määrittelin synnin opettajallemme, jonka ilmeestä näki ettei lause sopinut edessä olevan 115 -senttisen osa-aika -riehujan suuhun. Tänä päivänä lisäisin 7-vuotiaan itseni määritelmään synnin olevan etääntymistä Jumalasta. Tiedä häntä, olisinko sitten ollut liian tosikko piirtelemään lampaita ja enkeleitä pyhäkouluun.. 

Usko pysyi ja vahvistui rippikoulussa. Olen tähän ikään asti joutunut kuulemaan todella paljon uskontooni liittyvää kritiikkiä. Toisaalta kritisoija saattoivat olla henkisesti allergisoituneita "hihhuleille". Siihen joukkoon itsekään osannut siirtyä. Ammattikorkeakoulussa oli vaikeinta, sillä voimakas uskontokritiikki ilmeni myös opettajissa. Astuin kaappiin. Oikeastaan vasta teologiaa opiskellessani ja erityisesti saarnoja kirjoittaessa ja pitäessä pääsin/uskalsin viimeinkin katsoa uskoani silmästä silmään. Huomasin ettei uskonnollisuuden tarvitse olla rajoittavaa, eikä se vaadi tietynlaista persoonaa. Vaikka itse olin hokenut muille kuinka Jumala ottaa meistä jokaisen vastaan sellaisena kuin on, asian sisäistämiseen omalla kohdalla meni aikaa. 

Miten kristillisyys ilmenee minussa ulkoisesti?

Konkreettisia ja näkyviä asioita on vain yksi: risti kaulassa. En ole pitänyt rippiristiäni vuosiin, mutta se on tallessa. Kaulassani riippuu hopeanvärinen teräksestä valmistettu risti. Vaihtamiseen liittyy osaksi tyylillinen mutta osaksi suurempia merkityksiä. Samainen risti on ollut kaulassani aina erityisesti toimittuani saarnaajana tai tekstinlukijana. 

Muulla tapaa en ainakaan itse koe että uskonnollisuus ilmenisi. Pukeudun neutraalisti ja asiallisuus tilanteen mukaan. Työpaikan ulkopuolella voin hyvin käyttää minishortseja -tai hametta, eikä kauluksen tarvitse yltää korviin asti. En myöskään omaksunut tietyn genren teologien "hipahtavaa" tyyliä. Jos hieman saa huumoria laukoa, monen miespuolisen opiskelijan tyyli hieman hämmensi: vähintään olkapäille yltävä tukka ja parta.

Ristin lisäksi rukoukset kuuluvat jokaiseen päivään, mutta ne ovat henkinä privaatteja, eivätkä näin ollen ilmene julkisesti. Määrällisesti en rukoile usein, oikeastaan kaikki tiivistyy iltarukoukseen. Joskus useammin. Valitettavasti suurempi määrä rukouksia viittaa siihen että kaipaan apua ja tukea. Esimerkiksi kiitollisuudesta esitettyjä rukouksia ilmenee liian vähän.  

Arvot, elämä ja valinnat
Ehkä juuri näissä asioissa kristinusko ilmenee selkeimmin. Toisaalta eettiset ja moraaliset kysymykset, valinnat ja ihmisen toiminta ylipäänsä voi perustua hyvinkin samaan kaavaan uskonnosta riippumatta, tai vaikkei edustaisi mitään uskontoa tai ideologiaa. Omalla kohdallani pidän tärkeänä tehdä valintoja lähimmäisenrakkaus edellä. 

On tilanteita joissa en voi toimia kaikille osapuolille ihanteellisella tavalla. Joskus valinnat ovat sillä hetkellä vaikeita, mutta perusteena on pitkän tähtäimen vaikutukset. Ikäviä valintoja on jättää auttamatta jotakuta juuri hänen haluamalla tavallaan. Joskus tällaiset valinnat ovat kuitenkin välttämättömiä siksi, että henkilö kykenisi esim. toimimaan itsenäisesti. Näissä tilanteissa saattaa ainoastaan kannustaa ja tukea. Muita vaikeita valintoja ovat sellaiset, joissa on ajateltava myös itseään erityisesti silloin, kun kyseessä ovat oman elämän kannalta suuret asiat. 

On kristittyjä jotka elävät Raamatun mukaan "oppikirjamaiseen" tyyliin. Itse en edusta tuota joukkoa, sillä pidän tärkeänä soveltaa Raamattua nykypäivän ja ennen kaikkea arjen kontekstiin. Tästä syystä pyrin aikoinaan keksimään saarnateksteihin arkisiä esimerkkejä päivän evankeliumista ja lukukappeleiden sisällöstä. Esikuvanani käytän loistavaa oman aikansa pedagogia, joka tunnetaan myös nimellä Jeesus. Hänen metodinsa (vertauskuvien käyttö) mahdollisti opetusten yltävän koko kansan mieliin ja sydämiin. 

Usein kuulen ihmisten yhdistävän suvaitsemattomuuden kristittyihin. Osaksi totta sekin. -Ikävä kyllä. Esimerkksi kysymykset seksuaalivähemmistöjen oikeuksien suhteen mietityttää monia. Tässä kohden kehottaisin tutustumaan oman seurakunnan toimintaan ja arvoihin. Tähän mennessä jokainen seurakunta jonka kanssa olen ollut tekemisissä, pitää kantansa hyväksyvänä ja suvaitsevaisena. Itsekin jossain määrin vähemmistön edustajana koen ongelmattomaksi edustaa sekä vähemmistöä että uskontoani. 

Myös ekologisuus ja ilmastokysymykset ovat osa monen seurakunnan toimintaa. Itse asiassa tämä perustuu Raamatun luomiskertomukseen. Luonto, ympäristö, kasvit ja eläimet ovat lahja Jumalalta ja luotu ihmistä varten, mutta ihmisen vastuu on pitää näistä huolta sekä ottaa vain sen verran kuin hän tarvitsee. Käytännössä tämä tarkoittaa yletentä luonnonvarojen tuhlaamisen, roskaamisen ja ennen kaikkea luonnon tuhoamisen välttämistä. Tähän ajatukseen myös oma ekologinen mutta jälleen jalat maassa  -tyyppinen elämäntyylini perustuu.

Asioita joita kritisoin 

Suvaitsemattomuus tuli eslle edellisellä kappaleessa, ja kieltämättä siitä olisin hieman valmis kritisoimaan. Toisaalta jos en suvaitse suvaitsemattomia, törmäänkö asenteineni päin puuta? No, se mitä kritisoin on ehdoton "ei" (tai "kyllä") vailla kontekstin miettimistä tai miettimistä ylipäänsä. 

Olen valmis kritisoimaan myös toimintaa, jossa uskonto ja politiikka sekoittuvat liikaa. Tämä tosin ei ole vain kristinuskoon sidottu ilmiö, vaan ilmenee monessa muussakin uskonnossa. Toisaalta hyvä kysymys on, onko uskonnon ja politiikan erottaminen täydellisesti mahdollista? Lähempää tarkasteltuna moni idealismikin täyttäisi uskonnon kriteerit, jopa uskontokritiikistään tunnettu kommunismi. 

Karsastan myös tekopyhyyttä. Vaikka samainen henkilö kuinka vannoisi lähimmäisenrakkauden nimeen, hän kääntä katseensa kun juopunut örisee puoliksi sammuneena kadunkulmassa. Tai esimerkiksi kieltäytyminen kanssakäymiseen itseään "alemman kastin" väen kanssa. Tai ylipäänsä erilaisten ihmisten kanssa. 

Lopuksi

Tämän tekstin sisältö oli kuvaus vain yhdenlaisesta kristitystä. Luulen että todellisuudessa vaihtoehtoja on yhtä paljon kun kristittyjä. Tai "uskovaisia". Mikä määritelmä nyt kotoisalta tuntuu. Tämä ei ollut "mainosteksti" kristinuskosta, vaan pieni luonnehdinta yhdestä versiosta mitä se voi olla käytännössä. Koska oma uskoontuloni tapahtui lapsena, minun on vaikea samaistua uskon heräämiseen aikuisiällä. Omalla kohdallani uskoni lähinnä syveni, löysi itsensä sellaisena kuin juuri minun uskoni on ja muuttui jotenkin.. tutummaksi. 

Itse henkilökohtaisesti en kannata uskonnollisuuta/siirtymistä uskonnon edustajaksi esimeriksi trendikkyyden nimissä. Minulla on hatara muistikuva että wicca olisi joskus kuulunut näihin trendiuskontoihin. En kritisoi tai ole wiccalaisuutta tai muutakaan uskontoa vastaan. Mutta millä motiivilla siihen ryhtyy, se on olennainen kysymys. Miksi itse päädyin kristinuskoon? -Se vaan sattui tulemaan lähelleni silloin, kiinnostuin omaksuin ja kasvoin siihen. Uskoani on koeteltu vuosien varrella ja ajoittain koetellaan vieläkin joko ulkoisten tekijöiden tai ajatusten tasolla. -Osa uskoa ja elämää ylipäänsä. 

Se mistä olen erittäin kiitollinen on juuri oman uskonnollisuuden muodon hahmottuminen. Vaikken teologian alalta koskaan saisikaan töitä, tämä oli jokaisen hetken kannalta arvokkaampaa: menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Ja sen jälkeenkin. Jalat maassa, vähän sen yläpuolella mutta toivoa menettämättä vaikka se ajoittain onkin hyvin hatarassa pinsettiotteessa. Jotenkin se vain pysyy. 


torstai 18. maaliskuuta 2021

Syöminen päivän aikana: Miksi se pitäisi tehdä vain yhdellä tavalla?

 Syöminen. Miten noinkin arkisesta ja hengissäpysymisen kannalta oleellisesta asiasta on osattu vuosien mittaan tehdä niin vaikeaa? Saamme lukuisia ohjeita, malleja, suosituksia ym. mikä loppujen lopuksi sekoittaa entisestään. 

Itse olen olosuhteiden pakosta irtautunut suosituksista niin paljon kuin mahdollista. Toki pyrin katsomaan että kasviksia, proteiinia, hiilihydraattia ja rasvoja tulee riittävästi. Mutta miten näitä saan, on paljolti sovellettu eri tilanteiden mukaan. Lisäksi säännöllinen syöminen on toinen mitä pidän tärkeänä. 

Aamupalaksi lounasta

Miksi aamupalan täytyy koostua automaattisesti esim. leivästä, hedelmistä puurosta yms.? Ilmeisesti siksi, koska joku on sanonut niin. Itse olen ottanut omia vapauksia aamupalan suhteen. Toki noita "oikeaoppisia" vaihtoehtoja tulee syötyä erityisesti viikonloppuisin. Arkisin olen päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun. 

Koska työpaikan lounas on liian aikaisin suhteessa työpäivän loppumiseen eikä tuhdimpi välipalaeväs houkuttele, syön aamulla periaatteessa lounas/päivällisruokaa. Nälkä pysyy pidempään poissa ja jaksan paremmin koko päivän. Iltapäivän naposteltavaksi riittää mainiosti omena- ja porkkanapalat joita aamulla pilkon mukaan. Tällaisen ratkaisun ansiosta iltapäivällä nälkä ei ehdi kasvaa liian suureksi. 

Illalla ulkoisesti kevyemmin

Teen edelleenkin itselleni melko kevyttää arkiruokaa. Tämän vuoksi illalla ei parane lipsua riittävästä energiansaannista vaikkei nälkä olisikaan. Kotiin tultuani pala leipää, kasvikset ja jogurtti riittävät hyvin potentiaalisen nälän kannalta. Koska energiamäärä kokonaisuutta ajatellen jäisi liian pieneksi, terästän jogurtin pähkinöillä tai siemenillä. Näin energiamäärä kasvaa ja ohessa mukaan tulee hyviä rasvoja. Nim. en pysty nielemään rypsiöljyä. 

Äkkiseltään illan ruuat näyttävät kevyiltä, mutta niihin on tosiaan piilotettu mukava määrä lisää energiaa. Myös vireystila on pysynyt tasaisempana eikä turhan suuret ruokamäärät sekoita illalla toivottua väsymystä. Mainittakoon että viikon aikana olen myös nukkunut kohtuullisen hyvin. 

Ei turhaa stressiä!

Itse hyödynnän lautasmallia, ravintoympyröitä- ja pyramideja lähinnä suuntaa-antavalla tasolla. Olen kyllä ajoittain saanut (lähinnä huvittuneita) kommentteja varsin massiivisista annoksista suhteessa kokooni. En pahemmin enää välitä näistä kommenteista. Korkeintaan totean aktiivisen elämän vaativan reilusti energiaa. Ja toisaalta en tunne minkäänlaista houkutusta ns. herkkuja kohtaan. Tylsää mutta totta. Oikeastaan juuri se kotiinpaluun jälkeen nautittu jogurtti ja pähkinä kattavat tämän tarpeen. 

Toinen mitä olen päättänyt on kehon kuunteleminen. Olen todennut että nk. tunnesyöminen ei ole minulle ominaista, ruokahalun heikentyminen kylläkin. Koska erityisesti tuolla epilepsialääkkeellä tuppaa olemaan ruokahalua heikentävä vaikutus, ylimääräinen nälkä on suoraan sanottuna ihan mukavaa vaihtelua. Usein lisäongelmana liian vähäisstä ravinnosta johtuvan nälän kanssa on, että mikään ei maistu. Eli samaan tuntuu että tarvitsee ruokaa mutta ei halua sitä. Ilmiössä ei ole mitään syömishäiriö -tyyppistä, van kyse on puhtaasta kuvotuksesta. Luulen että tämä osaltaan liittyy refluksivaivaan. 

Jos siis nälkä tulee, se lähteköön syömällä. Melkein luksusta on tunne kun tekee jotain tiettyä ruokaa mieli! Koska tämä tunne ei ole jokapäiväinen, haluan tehdä asian mahdollisimman helpoksi: Tavoite: riittävästi energiaa ja eri ravintoaineita sopivassa suhteessa ilman liiallista nipotusta. Ratkaisu: säännöllinen syöminen ja aterioiden koostumus tilanteen vaatimalla tavalla. 

Koska "perinteinen" aamupala ei riitä ja haluan selvitä hommasta yhdellä annoksella, siistä lämmintä ruokaa aamulla. Ja koska nk. päivällinen taas tuntuu menevän liian myöhäiseksi suhteessa siihen miten se vaikuttaa vireustilaan, aterian voi hoitaa ulkoisesti kevyemmin mutta terästää jollain energiapitoisella kuten pähkinöillä. Kehoni on osoittanut tätä vaihtoehtoista järjestelyä kohtaan tyytyväisyyttä päivällä ilmenevän energisyyden ja parempien yöunien muodossa. Jatkoon siis. 

Miten hyvin "perinteiset" ravitsemusmallit sopivat sinulle?