Itseinho ja heikko itsetuntia ovat bravuureitani. Mutta jos hetkeksi eksytään pois mustasta huumorista ja itseironiasta, saan usein kehuja mm. kärsivällisyydestä ja rauhallisuudesta. En ainakaan muista näiden ominaisuuksien olevan synnynnäisiä, vaan vuosien mittaan kehittyneitä. Tietenkin asiat jotka aidosti kiinnostivat, suurempi kärsivällisyys luonnollisesti kohdistui niihin. Mitä kärsivällisen kuoren alla oikeasti sitten on?
Hermostumisen hyödyttömyys
En pidä itsehillintää sankaritekona, vaan voimien säästämisenä. On tilanteissa joissa itsehillintä tuntuu kokonaisuuden kannalta parhaalta vaihtoehdolta. -Erityisesti tilanteissa joissa potentiaalinen hermostuminen on selkeästi tarkoituksellisen provokaation seurausta. Jos kyse on jostain arjen askareesta mikä ei syystä tai toisesta onnistu ensimmäisellä yrityksellä, hermostuminen/ v**tuuntuminen ei auta asiaa. Korkeintaan sellainen saattaa heikentää keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Toisen yrityksen epäonnistuminen on lähes taattu.
Juuri tämä ei ole synnynäinen, vaan vuosien mittaan opeteltu taito. Käytännössä tyynenä pysyminen vaatii pysähtymistä nanosekuntia ennen ärsyyntymistä. Vuosien mittaan tiedän näyttäväni siltä kuin en tajuaisi provokaatiota. Olen kuin Homer Simpson joka ei reagoi saatuaan pesäpallosta päähän.
Tunteiden patoutuminen
Ei tuo itsehillintä aina ole ainoastaan hyvä ominaisuus. Olen harmikseni huomannut etten osaa puolustautua tilanteissa joissa pitäisi. Jos esimerkiksi saan osakseni epäasiallista puhetta tai käytöstä, korkeintaan lyön asian leikiksi, mutta en kykene laittamaan "stoppia" kyseiselle käytökselle.
Tämä johtaa tietenkin tunteiden patoutumiseen. Yleensä reagoin loukkauksiin viiveellä. Ilmeisesti niissä on n. 48 tunnin käsittelyaika. Mikäli rohkeuteni riittää asiaan esilleottamiseen, tapani esittää sanottavani on lähes koomisen asiallinen. -Kuin asiakaspalvelutilanteessa. Tavallisesti myös puolustelen toista osapuolta ottamalla esille kaikki mahdolliset taustatekijät joiden vuoksi teko tai sanat eivät voineet olla tahallisia. En edelleenkään pidä itseäni enkelinä. Jos mietin omaa käytöstäni objektiivisesti itseni ulkopuolella, mieleeni tulee lähinnä sketsihahmo.
Osaanko edes suuttua?
Kerran pari vuodessa kyllä. Tavallisesti patoutuneet tunteet puskevat sekä sisään- että ulospäin. Lopputuloksena on tuima ilme ja kädet puristettuna nyrkkiin. -Ei tosin mahdollista hyökkäystä tai puolustusta varten.Viha ja raivo ovat kyllä tuttuja tunteita, mutta erittäin harvoin ne pääsevät pintaan asti.
Onko tämä hyvä vai huono piirre? Riippuu näkökulmasta. Muiden ihmisten kannalta erittäin hyvä, tai ainakin luulen niin. Itseni kannalta osittain hyvä asia, sillä rauhallisena ja tyynenä pysyminen auttaa monissa tilanteissa. Valitettavasti voin suoraan todeta päätyneeksi kerran jos toisenkin "sylkykupiksi", koska sellaista harjoittavat tietävät etten suutu.
Jonkun korvaan vämä voi kuulostaa uhriutumiselta, mutta se ei ole tarkoituksena. Lähinnä totean asian, eikä haittaa jos toiminta ei ole jatkuvaa ja siihen ei liity jatkuvaa henkilökohtaista loukkaamista. Se toki on ikävää jos henkilö purkaa minuun liittymätöntä suuttumustaan nostamalla esille "syntilistani" viimeisten10-30 vuoden ajalta. Myönnän että mieleen nousee muutama v-sana. Oikeastaan siinä vaiheessa menetän malttini ainakin siinä määrin, että kysyn mikä on henkilön todellinen ongelma. Onneksi asia on aika usein ratkennutkin sillä. Jos ei reaaliajasa, niin viiveellä viimeistään.
Miltä oikeasti ajoittain tuntuu?
Vaikka itse asetin tämän kysymyksen osaksi tekstiä, en tiedä osaanko vastata siihen. Tämä liittyy ehkä siihen, että (yli)hallittua itsehillintää on jatkunut useita vuosia. Se millaisia tunteita koen, on minulle normaalia. Koen turhautuneisuutta hetkinä, joina itse vakaviksi havaitsemani asiat jäävät käsittelemättä tyyneyden aiheuttaman väärinymmärryksen seurauksena. Toisaalta.. en edelleenkään ymmärrä miksi ihmiset pitäisi kuvainnollisesti nostaa kauluksista seinälle käsiteltävän asian vakavuusasteen mukaan. Ehkä osa kaipaa asteittain tiukkenevaa äänensävyä ja nousevaa volyymia ymmärtääkseen millaisella alueella kuljetaan. Oli sisältö mikä tahansa, rauhallisesti lausuttu toteamus asiasta deletoi vakauuden.
En haluaisi myöntää tätä, mutta ajoittain pieni katkeruus hiipii mieleeni. 99,99%:n todennäköisyydellä kyseessä on oma, kenties itsesäälin puuskassa tehty johtopäätös. Ajoittain tuntuu siltä, ettei minulla ei ole "lupaa" suuttua, tai vaihtoehtoisesti pienikin heilahdus balanssimittarissa saa aikaa kysymyksiä: suutuitko ny? Loukkaannuitko nyt? Otitko nokkiisi? Rageetko? jne. Koen nämä kysymykset varsin provosoiviksi, ja ehkä niin on tarkoituskin.
Nuo kysymykset ilmentävät minulle uteliaisuutta testata milloin räjähtää, ja miltä se vaikuttaa. No, kieltämättä kärsivällisyyden koetteleminen varmasti kehittää kärsivällisyytä. Toisaalta.. miksen saisi olla eri mieltä, suuttua tai vaikkapa pahoittaa mieltäni? Tässä kohden en näe syytä syyttää tai syyllistää muita ihmisiä, sillä olenhan itse vuosien varrella jämähtänyt ulkoisesti tyyneen tilaan. Ehkä sen pysyvyys todella herättää mielenkiintoa testata koska voisi keittää yli.
Ne ns. oikeat tunteet ovat ristiriitaisia ja vaihtelevia: ylpeys, itsensä ylittänyt olo, tyyneys, epävarmuus, turhautuneisuus, katkeruus, orastava viha ja ajoittain hyväksikäytetty olo. Vaikka negatiivisa tunteita on määrällisesti enemmän, pidemmän päälle positiiviset tunteet pääsevät säännöllisesti negatiivisten edelle. Ne positiiviset tunteet jotka listalta puuttuvat, eivät vielä ole saaneet nimeä. On esimerkiksi myös hetkiä, joina minua on avoimesti kehuttu rauhoittavasta vaikutuksesta. Oletan tämän olevan hyvä asia.
Pidemmän päälle kyseessä on yksi luonteenpiirre muiden joukossa. Ehkä itse kehitetty, kasvatettu välillä kieroon ja taas oikaistu. Jokaisessa luonteenpiirteessä on myös hyvät ja huonot puolensa, etua ja haittaa itse asianomaiselle. Helpommin tulistuva voi kyetä pitämään paremmin puolensa, mutta hänelle voi olla haaste työstää asioita jotka vaativat kärsivällisyyttä.
Millaiset piirteet itsessäsi koet eduksi ja mitkä haitaksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti