sunnuntai 27. joulukuuta 2020
Uusavuttoman Aliisan joulu maalla (sivuraiteille poiketen)
lauantai 5. joulukuuta 2020
John Irvingin kirjat kannustavat uusiin näkökulmiin
Nyt kun arjet perusasiat alkavat luonnistua, yksittäisiä viisiminuuttisia vapautuu päivästä aiempaa enemmän. Pikku hiljaa lukeminen on taas palannut kuvioihin, tosin vain iltalukemisen muodossa. Työn ohella yritän uhrata yksittäisiä viisiminuuttisia tenttimateriaalien läpikäymiseen. Pitkäaikaisemmilla lukuhetkillä en toistaiseksi voi kehua.
Paikallisten kirjastojen läpikäyminen on jäänyt oikeastaan kokonaan pois, ja koronatilanne vähentää sitä entisestään. Tästä syystä olen lukenut lähinnä omia kirjoja jotka ovat olleet odottaneet seuraavaa lukukertaa. Hidastunut lukunopeus ja harittava keskittyminen ovat kieltämättä turhauttaneet, mutta onneksi nekin helpottavan ajan ja lukemisen kanssa. Nyt aivokapasiteettini alkaa riittämään lähes ulkoa osaamistani Enni Mustosen kirjoista pitkäaikaiseen suosikkiini, John Irvingiin.
Jokin niissä viehättää
Mainittakon että minulta taitaa olla lukematta 1-2 John Irvingin kirjoittamaa kirjaa. En myöskään voi sanoa että jokainen olisi "kolahtanut". En kuitenkaan kritisoi kyseisiä kirjoja, en vain tainnut kuulua sisällön kohdeyleisöön. Toisaalta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö joskus uudella lukemisyrityksellä pitäisi kyseisistä kirjoista. Yhteisenä tekijänä näissä on ollut se, etten suoraan sanottuna pysynyt kärryillä. Toisaalta esim. Vesimies ja Ihmeiden tie tuli luettua aikana, jona ulkoisten tekijöiden kutistama aivokapasiteettini olisi sopinut Aku Ankka -sarjakuville.
Ehkä eniten sykähdyttäviä Irvingin teoksia minulle ovat olleet, aivan ensimmäisenä luettu Oman elämänsä sankari, Neljäs käsi, Garpin maailma, Kunnes löydän sinut, Kaikki isäni hotellit, Leski vuoden verran ja Minä olen monta. Kas, yllättävän monta oli kirjojakin.
Irvingin kirjat eivät ole ainakaan omasta mielestäni helppolukuisimmasta päästä. Fontti on pieni, sivuja runsaasti ja luonollisesti ne ovat ohuita ja kerronta varsin yksityiskohtaista. Myönnän putoavani kärryiltä säännöllisesti tästä syystä. Silti teksti koukuttaa. Irving kuvailee tilanteita tarkkaan omalla persoonallisella huumorillaan nokkelia ja rohkeita letkautuksia unohtamatta. Totta puhuen olen yllättänyt itseni nauramasta yksittäisille tokaisuille.
Irvingin huumori on rohkeaa, suorasanaista ja ehkä joku voi tulkitan sen jopa koputtelevan loukkaavuuden rajoja. Itse luonnehtisin Irvingin huumoria samaan tapaan kuin South Parin uudempien kausien huumoria: Kyllä, v***uilu on suorasukaista, mutta se on jaettu tasapuolisesti jokaisen osapuolen kesken. Näin ollen lopputulos on turvallisen puolueeton ja mahdollistaa myös itselleen nauramisen.
Kuten totesin, putoan säännöllisesti kärryiltä, mutta onnistuneet tapauskuvaukset pitävät kirjan auki. Mainittujen kirjojen jälkeen on seurannut oivallus. Kun kirja päättyy tai on loppusuoralla, juonen kokonaisuus hahmottuu. Lopputuloksena on hämmennys, ihmettely, ja ihailu tuota kirjoittajaa kohtaan.
Kiellettyjä kysymyksiä ja johdatusta vastapuoseen dialogiin
John Irving on teoksissaan hyödyntänyt monia ajankohtaisia ja puhututtavia aiheita löytäen niihin uuden näkökulman. Esimerkiksi homojen ja AIDSin yhteys puhututti erityisestä 80-luvulla, ja aiheutti lopulta seksuaalivähemmistöjen uudenlaisen ja ikävän leimaamisen. Kirjassa Minä olen monta päähenkilö oli haasteellisessa asemassa. Hän oli biseksuaali, eikä näin ollen ollut valmis lokeroitavaksi. Häntä yritettiin määritellä homoksi. Kokeiluista ja kokemuksistaan huolimatta hän ei sitä tuntenut olevansa sen enempää kuin heterokaan.
Päähenkilön tuttavapiiriin kuului vahvasti homoseksuaaleja, jotka AIDS yllätti. Tässä kohtaa Irving lisäsi uudenlaisen piirteen: Päähenkilö tunsi syyllisyyttä siitä, ettei hän itse sairastunut. Myönnän että kirjan päähenkilö jotain mihin itsekin saatoin samaistua. En tosin AIDSin, vaan biseksuaalisuuden suhteen. Vahva yritys lokeroida on edelleen ikävän yleistä.
Mikä Irvingin hahmoissa ja tarinoissa myös viehättää on, ettei hän pakota hahmojaan 100%:sest "kääntämään kelkkaansa" näkemyksissään ja arvomaailmassaan. Moni heistä oivaltaa ja katsoo aiemmin kritiikkinsä kohteena olevaa asiaa uudesta näkökulmasta. -Usein käytännön kokemuksen opettamana. Voisin todeta, että monissa teoksissaan Irving ei pyri saamaan lukijaansa käännytetyksi, vaan kannustaa vastavuoroiseen dialogiin: Oman mielipiteen säilyttämiseen mutta samalla vastapuolen näkemysten ymmärtämiseen.
Pohdintaa..
Tällä hetkellä en harrasta erityisen "vaikeaa" kirjallisuutta, sillä haluan pitää lukemisen "nollaavana" toimintana jonka avulla pääsee irti arjesta ja erityisesti töistä. Vaikka viihdyn nykyisessä työpaikassani, päivän tapahtumat jäävät herkästi pyörimään mieleen. No, eihän Irvingin kirjojen sisältö ole aina (ainakaan omasta mielestäni) parasta iltalukemistoa, mutta ainakin ajatukset ja pohdinnat siirtyvät työasioista muualle. Pidän myös siitä oivaltamisen tunteesta, mikä näitä kirjoja lukiessa ilmenee kerran jos toisenkin.
Itse en kannata kirjallisuuden tai vaikkapa elokuvien kategorioimista miesten tai naisten materiaaliksi. Kuitenkin tosiasia on, että joskus jotkut kirjat ja elokuvat saavat kohdeyleisöönsä enemmän toisen sukupuolen edustajia verrattuna toiseen. No, en näkisi tarpeelliseksi tehdä tästä ongelmaa.
Jotta olisin viimeisen päälle ristiriidassa edellisen kappaleen ensimmäisen lauseen kanssa, kategorioisin Irvingin kirjat "sukupuolineutraaleiksi". En ole perehtynyt lukijakunnan sukupuolijakaumaan, mutta ihan tuttavien keskuudessa olen löytänyt sekä mies- että naispuolisia lukijoita. Nk. muun sukupuolen asemasta en valitettavasti voi kommentoida puutteellisten tietojen vuoksi. Ehkä en kuitenkaan saa tämän perusteella (vielä) syrjijän leimaa.
En ole alan asiantuntija, mutta ensimmäisiä kertoja Irvingin kirjoja lukeville suosittelen lukemaan hetkessä eläen. Itse koen Irvingin tyylin monisanaiseksi ja värikkääksi, ja joskus kokonaisuus voi unohtua. Jos punainen lanka joskus katoaa, suosittelen lukemaan ja nauttimaan Irvingin tavasta kuvata yksittäisiä hetkiä ja (mielestäni) aivan loistavasta huumorista.
torstai 12. marraskuuta 2020
Uusavuttoman Aliisan sopeutuminen maaseudulle jatkuu..
Huh, viikko onkin mennyt vauhdilla! No niin, hieman uusavuttomana maaseudulle Aliisa on asustellut maalla ja sopeutunut hivenen uudenlaiseen ympäristöön kuukauden ajan. Mainittakoon jälleen, että asuin taajamassa (tästä olen tarkka!) 19-vuotiaaksi asti. Asumismuoto oli omakotitalo, jolloin ilmiöt nimeltä puulämmitys, vesilasku kulutuksen mukaan sekä rajallisempi joukkoliikenne ovat olleet tuttu juttu. Sitten 15 vuotta kaupungissa hieman vei tuota tuttuutta opettaen toisaalta uusia asioita.
Ajan yksin!!
Viimein sekin päivä koitti! Viime viikon perjantaina ajoin ensimmäistä kertaa töihin (ja takaisinkin) yksin. Toistaiseksi valikoima reittien suhteen on hieman suppea, mutta eiköhän se harjoittelun myötä laajene. Jos vain työajat antavat myöten, alan olla toiveikas jäälle pääsemisen suhteen.
Miltä meni on tuntunut? Periaatteessa tuo 29 km:n reittini on melko armollinen: maantietä paljon, yksi "iso tie" muttei moottoritie ja vähän taajama-ajoa. Sellainen varsinainen kaupunkiajo siis puuttuu kokonaan.
Liian helppoa ei kuitenkaan ole: hieman huonokuntoista tietä, risteyksiä joissa näkyvyys on heikko, ja reitti jonne lumiaura taatusti ehtii vasta viimeisenä kun sellaiset kelit tulevat. Juuri nyt leuto ja kuiva talvi eivät harmittaisi.. (unohdetaan hetkeksi luonto)
Muistan (yleensä) hakea puut illalla..
Vahingosta viisastuu.. se hyvä puoli monissa askareissa on, että unohtaminen varmasti ilmoittaa itsestään. Erityisesti nyt kun ilma on ollut korkeampaa, kummasti ne edellisenä iltana haetut puut palavat paremmin kun ovat saaneet olla sisällä. Vaikka matka puuvajaan on erittäin lyhyt, kovemmalla sateella väkisinkin kastuvat edes jonkin verran sekä puut että kantaja.
Muistanko aivan joka ilta.. No, muistissa ei tämän suhteen ole vikaa. Viitsiminen sen sijaan on eri asia jos sisällä on mukavan lämmintä ja muutenkin haukotuttaa.. Laiskuus luonnollisesti kostautuu seuraavana päivänä.
Lisääntynyt liikunta
Pariin ensimmäiseen viikkoon verrattuna liikunta on lisääntynyt merkittävästi. Toistaiseksi ei ole vielä samaa luokkaa kuin aiemmin. Lauantain ja sunnuntain otan edelleen rennommin ellei sää houkuttele aamulla hölkkäämään. Arkena hyödynnän edelleen askelmittaria. Luulen että luovun siitä kun saan rakennettua ja aseteltua päivän liikunnat ideaaliin muotoon.
Askeltavoitteen lisäksi olen alkanut pienimuotoisesti mutta säännöllisesti tekemään pihassa rotaatio-ja hyppyharjoituksia. Luulen että parin viikon aikana toistojen määrä ja monipuolisuus lisääntyvät myös. Kehoni on jostain syystä erityisesti kehonhallintaa vaativissa liikkeissä tarkka toistojen määrästä: se oppii väärän tekniikan jos toistojen määrä on liian suuri. Lihaskuntoa kehittävissä liikkeissä ei luonnollisesti ole niin tarkkaa.
Seuraavia haasteita ja ajatuksia ylipäänsä..
Kunhan ajamiseen tulee varmuutta ja kodin ja työpaikan välinen reitti alkaa kyllästyttämään, jäähalli lienee seuraava kohde. Muita taas.. No, tilanteen ja motivaation mukaan. Töissä on onneksi mennyt mukavasti ja yritän haalia uusia vastuutehtäviä valmiukseni mukaan. Opintojen ohella yritän saada suoritettua opintoja, mutta melko pienellä kunnianhimolla. Syy: oma jaksaminen kaiken uuden keskellä.
Myönnän että minulla on ollut kuukauden aikana jonkinlainen tarve näyttää että osaan. Voisin sanoa että haluan näyttää muille. Todellisuudessa olen halunnut näyttää sen itselleni. Se että pääsin ajamaan viimeinkin yksin oli suuri askel. Myös se että rohkeus riitti ensinnäkin lähteä ja ottaa vastaan työ ei aivan helpolta alalta sekä muuttaa hieman erilaiseen asuinympäristöön oli myös "kova juttu". Nyt kun moni vaadittava perusasia alkaa sujua, tässä on ehtinyt viimeinkin vähän nauttia siitä mitä on: rauhaa, luontoa, hiljaisuutta mutta sopivassa määrin ihmisiä ympärillä. Lisäksi on ollut ihanaa asua sen verran lähellä vanhempiani että heitäkin näkee paljon useammin kuin viime vuosina.
Käytännön tasolla joulu tulee aiheuttamaan pieniä haasteita sillä kaupathan eivät enää ole tien toisella puolella, tai edes vajaan 10 km:n päässä. Siellähän on lähinnä ruokakauppoja.. no, ehkä keksin jotain.. siis muutakin kuin epätoivoisia askarteluyrityksiä.
Yhteenveto: Uusavuton Aliisa on taas vähän itsenäisempi.
sunnuntai 1. marraskuuta 2020
Kana mukaan ruokavalioon yli 10vuoden tauon jälkeen
Olen ollut reippaasti yli 10 vuotta ns. pesco-vegetaristi. Tai mikä lie lakto-ovo-pesco-vegetaristi jos oikein viilataan pilkkua. Lyhyesti: En ole syönyt punaista lihaa enkä kanaa. Kuten joskus olen kirjoittanut, ruokavalioon ei liity ideologiaa, ekologista taustaa tai muutakaan vastaavaa. Ehkä terveydelliset syyt jossain määrin, sillä minulla on vahva taipumus korkeaan kolesteroliin.
Olin jo pidemmän aikaan pohtinut ruokavalion laajentamista, ja kana tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta. Punainen liha edelleen on vaikea. En suoraan sanottuna osaa selittää miksi. Jotenkin se vain tuntuu ruualta mikä ei kuulu suuhuni eikä elimistööni. Kanan kanssa tahtoo olla samanlaiset tunteet. Olen kuitenkin ottanut kanan nyt takaisin. Ensimmäisellä kerralla sain alas nokareen, sitten työpaikalla kanapastaa ja kotona myöhemmin kanafileitä. Miten tämä lisäys on vaikuttanut..
Koostumus oli aluksi vaikea
Suussani kanan koostumus erosi sen verran kasviperäisistä tuotteista ja kalasta, että tottuminen vaati oman aikansa. Kun useamman kerran olen kanaa syönyt, koostumus on helpompi "hyväksyä". Suosin mieluummin esimeksi kanapastaa -ja vuokaa joissa kana on palasina. Fileitä, pihvejä tms. olen syönyt vähemmän.
Kuvottaisi jos ajattelisin vähänkin enemmän
Kalan kanssa on ajoittain sama ongelma: jostain syystä syöminen vaan inhottaa. Taustalla ei ole vegaanista ideologia tai muutakaan vastaavaa. Olen "mössöruokien" kannattaja, minkä vuoksi haasteellisemmat sattumat ruuassa aiheuttavat lisätyötä. Laiska syöjä voisi kuvata parhaiten?
Jos pysähtyisin hetkeksikään ajattelemaan mitä syön, minua alkaisi kuvottamaan. Ns. kaikkiruokaisen voi olla vaikea ymmärtää tätä. Tietenkin pyrin säännöllisesti astumaan syömisessä mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja työpaikan ruokailu mahdollistaa tämän todella helposti. Mutta jos saisin valita, eläisin varmaan vauvanruokien kaltaisilla puolikiinteillä mössöillä. Syy: koostumus ei vaadi suurempaa aivokapasiteettia.
"Show" ahdistaa
Kun kirjoitan "showsta" jonka syömiseni saa aikaan, en tarkoita sitä syyttävässä mielessä vaan muistojen aikaansaamasta epämiellyttävänä tunteena. Osastolla syöminen vaikeuksineen oli julkista ja sitä tarkkailtiin. Olen aina ollut huono tekemään asioita jos tekemistä seurataan. Kun syöminen vielä oikeasti oli vaikeaa, tuo arkinen itsestäänselvä toimenpide muuttui uudella tavalla ahdistavaksi: siitä tuli suoritus.
Miten syöminen muka voi olla vaikeaa? Sen kun ottaa ruokaa lauteselta asianmukaisella välineellä, laittaa suuhun, pureskelee jos on tarvis ja nielee. Vaikeudet vaihtelevat eri ihmisillä. Itselläni helppo koostumus on aina helpottanut syömistä "teknisellä" tasolla. Luulen että helppo koostumus assosioituu myös vatsaystävällisyyteen. Puuro on tästä hyvä esimerkki.
Itse koin syödessäni joutuneeni puun ja kuoren väliin. Hoitohenkilökunta (jonka työtä arvostan) kyttäsi (se tuntui siltä, mutta toki ymmärrän heidän tehneen vain työtään) vieressä vahtiakseen että syön kaiken ja riittävän nopeasti. --> Suorituspaineita. Syömishäiriöön liittyvät ajatukset samaan aikaan sättivät minua epäonnistumisesta koska söin. Tänäkin päivänä minulle on helpointa syödä yksin.
En voi odottaa että tällaisia tuntemuksia pitäisi ymmärtää samaistumisesta puhumattakaan. Mutta myönnän että muisto osastoajoilta vaikeuttaa merkittävästi ruokavalion laajentamista, sillä koen syömiseni muuttuvan liian julkiseksi. Ymmärrän täysin että "normaali" ihminen ei välttämättä ole erityisen motivoitunut kokeilemaan miltä tällainen tilanne tuntuu. Ei hänen tarvitsekaan, hänen syömisensä ovat terveellä pohjalla.
Vaikka itse kykenen syömään ongelmitta, myönnän että lisäykset ovat hankalia. Luulen että ns. normaali ihminen pääsisi hyvin lähellä samaisia tuntemuksia syömällä jotain ei houkuttelevalla tavalla eksoottista. Syömistilanteessa olisi vähintään kaksi henkilöä seuraamassa ja syömisestä pitää suoriutua tietyssä ajassa.
Tästä eteenpäin?
Yritän edelleen pitää kanan osana ruokavaliota. Töissä tämä on helppoa, sillä syöminen onnistuu "anonyymisti". Kukaan ei tiedä taustaani, jolloin olen normaali muiden joukossa. -Siis päällisin puolin. Punaisen lihan kohdalla mietin asiaa. Jos otan punaisen lihan takaisin ruokavaliooni, kulutus tuskin tulee olemaan suurta. Veikkaan että se olisi luokkaa 2-4 kertaa kuukaudessa. Edelleenkin pidän kovasti kasvisruuasta. Myös helppous ja edullisuus houkuttelevat pitämään arkiruuat kasvisruokien puolella.
Ns. punaisen lihan ottaminen takaisin juuri harvoin syötynä ei myöskään ole ideologinen kysymys. Jälleen koen koostumuksen epämiellyttäväksi, eikä makukaan juuri houkuttele. Siis sen mitä yli 10 vuoden takaa muistan. Kala on maistunut pienestä pitäen paremmin. Hupaisaa sinänsä, pippuripihvi kuului lapsena suosikkeihin, mutta totta puhuen kastike taisi olla etusijalla..
Se mitä olen kummastellut pitkään, on hemoglobiini. Aikana jona söin myös punaista lihaa, hb-arvo oli säännöllisesti alle viitearvojen. Siirryttyäni kala-kasvis -ruokavalioon arvot olivat keskimäärin paremmat. Itse asiassa edes anoreksian vaikeimpana aikana hemoglobiini ei pudonut merkittävän alas. Mutta tämä on ihmiskohtaista, osan keho taas tarvitsee myös punaista lihaa jottei rautaa tarvitsisi napsia purkista.
Loppuun voisin siis todeta että jatkan samalla linjalla ilman suurempia päätöksiä tai pakollisia askeleita. Koen löytäneeni jo pidemmän aikaa sitten itselleni sopivan näkökulman syömiseen: ruoka on polttoainetta jota keho tarvitsee. Tämä ajatus sopii minulle parhaiten, sillä se tekee syömisestä helppoa. Siispä näillä eväillä eteenpäin. -Kirjaimellisesti.
maanantai 14. syyskuuta 2020
Kieroutuneesta kehonkuvasta tähän päivään: Miltä näytän "niinku omasta mielestä"?
Luulen että harvan, niin naisen kuin miehen kehonkuva pysyy läpi elämän ns. positiivisella puolella. En tosin kiellä tällaista vaihtoehtoa. Omalla kohdallani jokin meni selkeästi pieleen joskus vuoden 2006-2007 paikkeilla. Tai oikeastaan jokin oli mennyt pieleen jo paljon aiemmin, mutta näkyvä oireilu alkoi ilmetä tuolloin. 14 vuotta tähän päivään oli ajanjaksona vaihteleva.
Vaikein aika osaston jälkeen
Outoa mutta totta. Vaikeinta oli palloilla terveen ja sairaan kehon välillä. Lisäksi keho oli alkanut protestoida sille liian pitkään kestäneeseen rääkkiin. Anorektikoiden kategoriassa olin suurikokoinen, sillä BMI oli vasta vähän alle 16. Se oli taistelua kahden puolen välillä. Sairas puoli näki uuden kehon liian suurena, mutta samalla terve puoli halusi elämälle sisältöä. Ihanteellisinta olisi ollut yhdistää nuo kaksi, mutta realismin lait vastustivat: jostain kumman syystä ei ollut mahdollista pyrkiä sairaalloiseen laihuuteen ja pärjätä opinnoissa.
Deprakinen käyttöönotto oli myös oma haasteensa. Minulle valproaatti ei sopinut lainkaan. Väsyin, hidastuin ja turposin. Lääkettä oli vaihdetta tämän jälkeen vielä kahdesti ennen kuin sivuvaikutuksia oli riittävän vähän. Itse olisin pysyttäytynyt jo ensimmäisessä epilepsialääkkeessä, mutta valkosoluarvot laskivat vaarallisen alas.
Osaston jälkeinen aika oli niin ikään harjoittelua ja sopeutumista normaaliin elämään, mihin kyllä halusin. Halusin parisuhteen, arjen, opintojen etenemisen jne. Anoreksia oli vain vielä korvien välissä. Paranemiseni ei tapahtunut helposti tai yllättäen minkään suuren oivalluksen seurauksena. Se oli vaiheittaista, mutta suunta sentään oli oikea. Minulla oli ajoittain vaikeita kausia ja voimakasta itseinhoa kehostani jonka olin päästänyt pahasti säästöliekille.
Vähän ennen ja nyt..
Luulen että ratkaiseva askel oli muutama vuosi sitten aloitettu "dieetti", joka alkoi havahduttuani päivittäiseen energiamäärään. Suostuin viimeinkin uskomaan että kehoni ja mieleni voivat huonosti liian vähäisen energiamäärän vuoksi. Lähtökohtana oli alle 1400 kcal päivässä. Elämäntyyli aktiivinen ja treeni päivittäistä.
Ei ihme että väsytti, ketutti, ahdisti ja painokin huiteli joka suuntaan, lähinnä kasvusuuntaan. Lisäsin energiamäärää asteittain, ja pääsin lopulta yli 2000 kcal:iin. Kummasti kaikki alkoi sujua paremmin, keho voi paremmin ja paino alkoi pysyä samana. -Kunnes päätin lopulta hankkiutua vaa'asta eroon. Syy ei ollut painosta, vaan kyllästymisestä sen jatkuvaan seuraamiseen. En ole käynyt vaa'alla.. lähes kahteen vuoteen?
Entä nyt? Ajoittain olen väsynyt, mutta sallin sen itselleni. Treenaan ja ylipäänsä liikun säännöllisesti. Jos en pääse jäälle tai salille silloin kun "pitäisi", maailmani ei kaadu. Tosin päivittäin ulkoilu on mukava saada tehtyä ihan jo raittiin ilman vuoksi. Mutta mihinkään ei liity pakkoa. No, venyttelystä ja keskivartalotreenistä pidän tiukemmin kiinni, mutta niistä on siinä määrin hyötyä etten mielelläni niistä lipsu.
Miltä näytän nykyään? Omasta mielestäni ihan hyvältä. En ole malli, missi tai mikään muukaan kaunotar. En olen laiha tai lihavat, olen ihan sopiva. Kehoni on ehkä keskivertoa lihaksikkaampi, mutta se kaikki on tullut liikkumisen ilosta ja lajeista joista pidän. Ne eivät syntyneet pakottamalla. Silmänaluset nyt ovat välillä tummemmat kuin toivoisin, mutta kauneuspilkkunsa kullakin. Yhteenveto: Ihan kiva. -Sen verran kiva että, en enää mieti kehoni kokoa tai ulkonäköä. Sen verran kiva että voin keskittyä täysin liikkumisen iloon. Ja loppuun pilke silmäkulmassa napattu kuva (päätelkää ilmestä). Tältä näytän nykyään:
Tämä saa olla ensimmäisen ohella myös viimeinen sali-selfie. Ei ollut minun juttuni, taidan olla liian kärsimätön. Mieluummin kuvaan liikkeitä ja ylipäänsä tekemistä.
