Niin liikunnassa kuin monessa muussakin työstämistä vaativassa asiassa teen automaattimisesti edes jonkinlaisen suunnitelman päämäärineen, harjoituskertojen määrästä, sisällöstä ja kenties jonkinlaista analyysiä itse matkan varrella. Tämä ei ole pakonomaista toimintaa, eikä myöskään sisäsyntyistä. Se on kehittynyt motivaation, ja toisaalta myös tarpeen mukaan.
Taipumus haahuiluun ja panikointiin
Perimmiltäni olen hajamielinen haahuilija. En ole suoranaisesti laiska, mutta unohdun helposti omiin ajatuksiini tai johonkin täysin muuhun aktiviteettiin mitä oli määrä tehdä. Samalla suuri osa minusta haluaa yrittää ja kehittyä, ja nautin tunteesta kun aloitettu tehtävä saadaan päätökseen. Tästä tunteesta nauttiminen jäisi kuitenkin todella vähäiseksi, sillä unontuminen ja sitä kautta aloittamisen vaikeus hidastavat etenemistä kummasti.
Kyse ei ole ainoastaan harrastuksista. Samainen taipumus on ollut esillä jo opiskeluaikoina ja työelämässä. Tarvitsen selkeän suunnitelman mitä teen, milloin ja kuinka usein. Tästä syystä minulla on muistilappuja aina kauppalistasta työtehtäviin ja treenin sisältöön. Nyt taas soittotunteja antaessani soittotaitoja on hyvä vähintäänkin pitää yllä, jolloin myös soittamisen on hyvä olla systemaattisesti suunniteltua. Ilmaisu kuulostaa todellisuutta hienommalta: Todellisuudessa soitonoppaat huolehtivat systemaattisesta etenemisestä. Senkus vaan soitat kappaleen kerrallaan.
Millainen työskentely sopii sinulle paremmin: suunniteltu vai "vapaalla kädellä" määritelty?
Jos en hahmota päivän tai minkä tahansa ajanjakon "tehtävälistaa", menen helposti lukkoon. Ilman havainnollistamista päivän sisältö tuntuu sekasotkulta josta selviäminen on lähes mahdotonta. Osaksi kyse lienee lähinnä huonosta muistista. Kun asiat on kirjoitettu ylös, hahmottamisen ohella muistaminen on helpompaa.
Omien voimavarojen hahmottaminen
Erityisesti treenin sisältöä suunniteltaessa olen todennut esimerkiksi viikkosuunnitelman hyödylliseksi myös palautumisen kannalta. Valmiiksi suunniteltu sisältö mahdollistaa monipuolisemman harjoittelun, mutta toisaalta myös riittävän palautumisen. Näin kauden alkuvaiheessa olen todennut tärkeäksi edetä porrastetusti oman jaksamisen mukaan. Erityisesti hyötyliikunnan lisäännyttyä on parempi pitää kuormittavuus kohtuullisena.
Käytännössä treeniviikkoni on seuraavanlainen: maanantaina salitreeni joka tavallisesti sisältää hyppyharjoittelua, jalkatreeniä ja kehonhallintaa, tiistaina lähinnä hyötyliikuntaa sekä keskivartalotreeni, keskiviikkona sama, torstaina jää, hyötyliikuntaa sekä keskivartalotreeniä, perjantaina sama mutta hyötyliikuntaa aikataulujen vuoksi vähemmän, ja viikonloput lepuuttelua. Mukaan olisi tarkoitus lisätä lauantaille lenkkeilyä hölkkäämisen kera, mutta vähitellen edeten.
Jos hyvin käy, maanantaille saattaa tulla jäävuoro, mutta olen tällä hetkellä hieman skeptinen. Tällä hetkellä harjoitusmäärän lisäämisellä ei ole mikään kiire. Jos lisäystä tulee, se voi olla kevyttä kehonhallintaa ja koordinaatiokykyä parantavaa harjoittelua. -Eikä keston tarvitse olla pitkä.
Onko päämäärä aina saavutettava?
Miksi olisi? Toki työt olisi hyvä saada tehdyksi ja mielellään kohtuullisella laadulla. Mutta ehkä lopputuloksen ei tarvitse aina ylittää odotuksia. Sama pätee treeniin. Jos päivän lihaskuntoharjoittelusta jää yksi tai kaksikin liikettä pois, maailma tuskin kaatuu siihen.
Toki ihmiset ovat erilaisia. Itse kuulun kategoriaan jota suunnittelu ja konkreettisuus auttavat tekemään, tai ylipäänsä aloittamaan. Vaikka 98% tapauksista on sellaisia joissa aloittaminen tapahtuu ripeästi, en voi kehua sen tuntuvan helpolta. -Erityisesti jos motivaatio ei ole korkein mahdollinen. Jostain syystä mieleen nousee latinan pakollinen kurssi opiskeluajoilta. Minä en vain saanut otetta tuon upean kielen viehättävyydestä, ja tekeminenkin oli sen mukaista.
Sama pätee jääharjoitteluun. Olen kyllä jo vuosia ollut kiusallisen tietoinen perusluistelun harjoittelun tärkeydestä. Ongelmana oli vain se, etten tykännyt sen harjoittelusta. Kas kummaa, jotenkin se unohtui. -Hivenen tietoisesti. Lopulta ei auttanut muu kuin kirjoittaa ylös jokainen harjoiteltava askel toistomäärineen. Noloa myöntää, mutta tämän toiminut ja vaikuttanut positiivisesti kokonaisuuteen. Perusluistelun harjoittelun osuus ei edelleenkään vastaa sitä mitä pitäisi, mutta edistystä sentään on tapahtunut.
Mikään ei myöskään estä muuttamasta tavoitteita itse projektin aikana. Jos alkuperäinen päämäärä ei vaikuta realistiselta tai muuten sopivalta sellaisenaan, pienten muutosten tekeminen tuskin on kielletty vaihtoehto. No, konteksti, tilanne jne. Rehellisyyden nimissä olen saanut kunnian laskea rimaa monella osa-alueella, mutta eipä tuo ole kaikkea kaatanut kumoon.
Kaikessa on puolensa
Osalle tällainen toimintamuoto ei sovi, ja täysin ymmärrettävistä syistä. Itselläni suunnitelmallisuus ja pedanttius tuovat mielenkiintoa, perspektiiviä, mutta toisaalta auttavat itse tekemisesta aloittamista helpottamalla. Osa taas kokee tällaisen metodin liian kahlitsevaksi, ja ehkä turhaksi. -Ymmärrettävää erityisesti heidän kohdalla jotka todella muistavat kaiken ja hahmottavat tehtävät kokonaisuudessaan paremmin.
Sitten on taas tällaisia hajamielisiä haahuilijoita, jotka todellakin tarvitsevat selkeän ohjeistuksen mitä milloinkin tehdään. Olen toki kokeillut rennompaa otetta ja muistamista, mutta hivenen.. heikoilla tuloksilla. Minä vain saan enemmän aikaiseksi kun kirjoitan tehtävät asiat etukäteen muistiin.
Pedanttius puolestaan liittyy yksinkertaisesti kiinnostukseen tarkastella milloin mitäkin projektia "mikrotasolla". Niin korkealentoiselta kuin edellinen ilmaus kuulostaakin, pyrkimys ns. viimeisen päälle hiomiseen mahdollistaa kehittymisen laaja-alaisemmin. Ja jos ei kehitystä, niin ainakin uusien näkökulmien löytämisen. Pedanttiuden ei siis tarvitse liittyä suorittamiseen, vaan motivaatioon löytää erilaisia reittejä kehittyä.
Pohdintaa
Toistan itseäni: Kukin tyylillään. Jo itsekurini ja muistini olisivat omasta takaa eri tasoa kuin nyt, luopuisin mielelläni muistilapuista. Koska itsekuri ja kyky toimia ilman ohjenuoria eivät mene lainkaan yksiin päämäärien (edes vähän sinne päin) kanssa, pysyttelen muistilapuissa ja suunnitelmissa.
En koe tällaista painostavaksi tai stressaavaksi, vaan enemmänkin mahdollisuukseksi seurata tilannetta, oppia millaiset tavoitteet ovat realistisia ja toisaalta arvioimaan mikä työskentelyssä toimii ja mikä ei. Oikeastaan tämä eräänlaista vapauttava itsereflektointia, jonka myötä työskentelyä voi muokata ihanteellisempaan muotoon niin tekijän itsensä kuin päämäärän lähestymisen kannalta. Ja koska päämäärän saavuttaminen ainakaan sellaisenaan ei ole kiveen kirjoitettu sääntö, menetettävää on vähän. Sen sijaan opittavaa ja oivallettavaa sitäkin enemmän.
Lopuksi voisi todeta: on vain niin mielenkiintoista suunnitella, seurata ja analysoida. Ehkä kyseessä on eräänlainen eettinen ihmiskoe, sillä koehenkilö on asianomainen itse. Toki eri filosofian ja etiikan koukerot voivat poimia tällaisesta viitteitä epäeettisyyden suuntaan, mutta kierrän kyseisen esteen ekskursiolla psykologiaan: sehän on itsensä opiskelua. Ihmisen opiskellessa omaa toimintaansa se sopivin koehenkilö löytyy harvinaisen läheltä.
Millainen työskentelytapa sinulle sopii parhaiten?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti