"Nämä asiat olisin halunnut tietää ennen raskautta ja synnytystä". Ja sitten se kuuluista "odotas vaan...". Jälkimmäistä aloin inhota jo toisella kolmanneksella vaikka lauseen loppuosa osa olisi sanottu kaikella rakkaudella. Molempia yhdisti negatiivinen sävy ja eräänlainen pelottelu. Odotas vaan -puheista oli havaittavissa usein pienimuotoista ylimielisyyttä. Mainittakoon etten ole ottanut itseeni. Alusta pitäen päätin varautua mahdollismman haasteelliseen vauvaan ja vauva-arkeen synnytyksestä puhumattakaan.
Jos joku esim. viimeistä kolmannesta odottava äiti kysyisi minulta kokemuksia, mitä kertoisin? Haluaisin välttää juurikin pelottelua ja ylimielisyyttä. Silti varmaan sortuisin sanomaan "odotas vaan..". Toisaalta haluaisin kääntää asiat positiiviseen suuntaan ja mahdolliset haasteet sellaisiksi joista selviää. Voisin sanoa, että joka päivä on jotain samaan aikaan samanlaista mutta erilaista. Vaikeat hetket loppuvat ennen pitkää ja huomio kannattaa keskittää hyviin.
Toisaalta ilmeni myös asioita jotka tavallaan yllättivät vaikka olivat ennalta arvattavissa. Jos minun siis pitäisi "valaista" tulevalle äidille mitä luvassa saattaa olla, nämä asiat ottaisin esille. Haluaisin kuitenkin pelottelun sijaan kääntää asian tavalla tai toisella positiiviseen suuntaan.
Harkitse vielä sen suunnitellun sektion kanssa
Pelko ja kipu ovat subjektiivisia asioita. Niitä ei siis voi verrata keskenään eri henkilöiden välillä. Minä en siis voi sanoa että supistukseni olisivat kivuliaammat kuin jonkun toisen. Toisaalta olen elämäni aikana kokenus kipua jossa sietokyky on ollut koetuksella. Jostain syystä en odottanut sellaista synnytyksessä. Tähän osaltaan vaikutti tieto lukuisista keinoista lievittää kipua.
En halua väheksyä kipuun liittyvää synnytyspelkoa. Silti kannustaisin jokaista vielä kerran miettimään, onko suunniteltu sektio ainoa vaihtoehto mikäli taustalla ei ole lääketieteellisiä perusteita. Vaikka sektio on turvallinen, se on suuri toimenpide josta toipuminen vie aikansa. Itsekin hieman jännitin kipuja, mutta halusin ns. normaalin alatiesynnytyksen jos sellaisenen suinkin onnistuu. Tämä itse asiassa oli kysymysmerkillä mm. epilepsian ja istukan sijainnin vuoksi.
Vaikka minun kokemukseni ei ole muiden kokemus, totean että epiduraali toimi supistuskipujen kanssa mainiosti. Ilokaasua sain myös. No, otin kaiken tarjotun käyttöön mehujäätä myöten. Itse ponnistamisessa auttoi puudutus ja 10 päivää yliajalle menneen raskauden aikaansaama v**utus.
Korostan etten halua tuomita ketään sektion valitsemisesta. Mutta mikäli sille ei ole lääketieteellistä perustetta, kannusta harkitsemaan edes muutaman kerran ja ajatuksen kanssa. Synnytys ei ole pikku juttu, mutta luonnollinen osa sitä mihin kroppamme pystyy. Kannustaisin harkitsemaan alatiesynnytystä myös jatkoa ajatellen. Sektio vaatii usein kovempaa toipumista. Toisaalta tämäkin lienee kokemuskohtaista?
Istuminen voi olla hankalaa ja siteistä tulee vakiovarustus
Tästä olisin kaivannut pieniä ennakkovaroituksia, tosin neutraaliin sävyyn. Toki olin kuullut kokemuksia uimarenkaan päällä istumisesta, repeämisistä yms. Jotenkin ne tuntuivat vähäpätöisiltä asioilta viimeistään synnytyksen käynnistymistä odottaessa. Rapatessa roiskuu eikä omelettia voi tehdä munia rikkomatta. Synnytyksessäkin tuppaa "haavoittumaan taistelussa".
Ei hätää, nyt voin puhua jo useamman ihmisen puolesta: repeämistä ei välttämättä huomaa. Ompeleiden laitto on epämukavaa, mutta lähinnä siksi että vauvan tultua ulos haluaisi yleisön siirtyvän muualle. Lisäksi kaikki toimenpiteet navan alapuolella alkava käydä hermoille. Ompeleiden paraneminen sen sijaan oli kokemuksena...ärsyttävä? Lähinnä siksi koska sitä olisi halunnut keskittää huomionsa mahdollisimman paljon vauvaan ja vauvanhoidon opetteluun. -Ei siihen miten voisi välttää istumista.
Kyllä, taistelun jälkiä parannellessa tuntuu välillä siltä etteivät koettelemukset lopu ikinä. Itse lohduttauduin ajatuksella että limakalvot paranevat nopeasti. Kas kummaa, asia unohtui pikku hiljaa ja lopulta helpotti. Pitkäkestoinen jälkivuoto puolestaan oli lähinnä ärsyttävää, mutta sekin loppui aikanaan. Jos minun pitäisi neuvoa kehottaisin olemaan laskematta päiviä koska tikit paranevat ja koska vuoto helpottaa. Yritä keskittyä vauvaan, vauvanhoitoon ja voimien keräämiseen aina kun mahdollista. Kudokset paranevat ja vuoto helpottaa vaikkei näitä miettisikään jatkuvasti.
Et välttämättä saa vieläkään nukkua mutta..
Tätä en halusisi kertoa, etenkään loppuraskauden unettomuuden viedessä hermot. Valitettavasti unen määrä ei lisäänny synnytyksen jälkeen. -Ainakaan monilla? Mutta jos yhtään lohduttaa, omalla kohdallani unen laatu parani merkittävästi. Parina ensimmäinenä päivänä vauvat yleensä ovat hieman horroksessa ja nukkuvat paljon. Syntymä on heillekin rankka kokemus. Kun sairaalassa kannattaa laittaa puhelimeen herätys ja ottaa itse unta seuraavaa syöttöä odotellessa.
Juniori oli alusta pitäen rauhallinen ja oppi onneksi saman tien kuinka syöminen tapahtuu. Maitoa tuli aluksi vähemmän ja syöttäminen kesti pitkään. Maidon noustua poitsun vatsa täyttyi nopeammin, mutta samalla mahalaukkukin laajeni. Muutamassa päivässä alkoi syöminen muuttua niin mukavaksi, että Juniori oppi kutsumaan tarjoilijaa paikalle.
Yöt hän nukkui hyvin tavalliseen tapaan eli 2-3 tunnin pätkissä. Kuulostaa hurjalta, mutta omalla kohdallani syöttöjen välissä uni syveni ja antoi voimia. Kun ensimmäinen kolmen tunnin pätkä tuli saavutettua, oli oikeasti levännyt olo! Älä siis murehdi nukkumista etukäteen. Jos sinun on mahdollista saada apua, nuku erityisesti ensimmäisinä päivinä aina jos mahdollista, eli samaan aikaan vauvan kanssa.
Tissihaasteita
Tämä kieltämättä tuli yllätyksenä! Tosin asia tuntui lähinnä koomiselta, vaikkakin joskus oli mennä hermot. Joskus minun oli hieman vaikea iloita maidontuotannon tehokkuudesta ja Juniorin ruokahalusta. Kun maito nousi, sitä todellakin tuli. Ensimmäisinä viikkoina ei kulunut päivääkään jona paita ei olisi kastunut. Sairaalassa yritin epätoivoisesti laittaa harsoa imetyksen ajan suojaksi. Maidon noustua rinnat olivat niin arat, etten halunnut edes nähdä liivejä tai toppia. Lisäksi pari pykälää noussut kuppikoko aiheutti omat haasteensa. Noloa mutta totta: toimivin vaate oli Lidlistä ostetut kaksi toppia.
Miten tästä selvittiin? 1.Sinun ei ole pakko iloita jotka hetki kaikesta mahdollisesta. 2. Maidontulo tasaantuu parissa kuukaudessa. No, tämä ei välttämättä lohduta etenkään parin ensimmäisen viikon aikana. Pidempiä välejä varten kannattaa vain laittaa suojia vähän enemmän. Itse olen käyttänyt sekä kestosuojia että kertakäyttöisiä. Vaikka reilu kahden kuukauden ikäisellä vauvalla 6-8 tunnin nukkuminen yhteen menoon kuulostaa autuudelta, siinä on haasteensa: äiti alkaa olla tuskainen..
Jostain syystä en uskaltanut edes kokeilla rintapumppua. Mikä siinäkin sitten pelottaa.. rakkine on vielä korkkaamattomana pakkauksessaan. Sen sijaan aloin käsin lypsämään toiselta puolelta. Alkujaan ideana oli saada valuva maito talteen. Miksen kokeillut maidonkerääjää? Koska a) en saanut aikaiseksi hommata ja b) halusin saada maitoa tuttipulloon kaiken varalta. Edelleen lypsän vähintään aamusyötön yhteydessä. Tosin hukkaan maito yleensä menee koska eräälle ei tuttipullo kelpaa..
Mutta tästäkin on selvitty ja pesukone pesee maitotahrat kun nätistä pyytää ja laittaa ohjelmat kohdilleen. Erityisesti alkuaikoja varten neuvoisin varaamaan väljiä ja mukavia paitoja sellaisissa väreissä, missä maitotahrat eivät haittaa. Liivien sijaan suosin joustavia toppeja, sillä ne tuntuivat jopa helpommilta kuin imetysliivit. Mutta tämä makuasia. Tässä tulee myös yksi vastaus mihin kaikkeen harsoliinoja tarvitaan..
Et välttämättä toivu seuraavaan päivään mennessä..
Tottakai sitä väkisinkin alkaa pohtia mitä kaikkea tekee kun synnytys on ohi. Varaudu kuitenkin henkisesti siihen, että aluksi opettelet kävelemään askel kerrallaan. Ei kannata pelästyä. Joka päivä helpottaa enemmän tai vähemmän, mutta ainakin jonkin verran. Itse asiassa tuntuu kuin raskauden aikainen kehon muuttuminen muuttuisi käänteiseksi. Hieman koomista ehkä, mutta aluksi tuntuu oudolta kun vatsassa ei tunnukaan tuttua möyrintää, potkuja ja ojenuksia.
Vatsan pieneneminen on oma kokemuksensa. Vatsa pieneni joka päivä saman verran kuin se oli kasvanut parissa kuukaudessa. Kolmen päivän päivän kuluttua se oli samoissa mitoissa kuin toisella kolmanneksella. Sairaalasta kotiuduttua alettiin olla samassa kokoluokassa kuin raskauden muututtua näkyväksi. Edelleen vatsa hieman pömpöttää, mutta niin kuuluukin. Menee oma aikansa että vatsalihakset toipuvat.
Väsymystä jatkuu jonkin aikaa, mutta sekin kuuluu asiaan. Hb voi olla matala ja synnytys sekä takana ollut raskaus ovat keholle ja mielelle rankkoja kokemuksia. -Toisaalta ihania. Myös totuttelu erityisesti esikoisen kohdalla vauvaan ja vauva-arkeen vaativat energiaa. Mutta toistan itseäni: siinä on paljon ihania hetkiä jotka saavat unohtamaan väsymyksen.
Kadonneita lihaksia
Osalla/monella (??) keho ja lihakset ovat hieman kadoksissa synnytyksen jälkeen. Erityisesti ne surullisen kuuluisat mutta tärkeät lantiopohjalihakset. Toisaalta mikä yllätys tämä on? Erityisesti muutaman viimeisen kuukauden aikana vatsalla on (useimmiten) sen verran kokoa että keho väkisinkin toimii hieman eri tavalla.
Jos yhtään lohduttaa: pikku hiljaa ihan tavallinen kävely, vilkaisu ryhtiin auttavat. Aktiiviliikkujille tämä aika voi haasteellista, sillä synnyssaliin jääneet kilot voivat toisaalta myös keventää oloa niin että reippaampi liikunta houkuttelisi. Malttia! Tässä kohden puhun pokkana kaikkien puolesta. Klisee tai ei: maltti on valttia. Jopa minä, aina överiksi vetänyt liikkuja olen varonut erityisesti vatsalihastreenin kanssa. Syy on yksinkertainen: mieluummin varon nyt kuin kaksinkertaistan toipumisajan.
Kadoneiden lihasten löytyminen on yksilökohtaista ja siihen vaikuttavat monet tekijät. Omalla kohdallani sitä projektia helpottivat vahva liikuntatausta sekä lajivalinnat. Taitoluistelu erityisesti on pitänyt keskivartalon lihakset vahvoina. Raskauden aikana nk. mammajooga piti selkälihakset siinä kunnossa että niillä saattoi kannatella raskauden aikaansaamaa 13 kilon lisäkuormaa. Jälleen totean: joka päivä helpottaa ainakin vähän, ja huomio erittäin suurella todennäköisyydellä on taloon saapuneessa nyytissä.
Tutustu vauvaan ja hoitamiseen rohkeasti
Minua (kuten monia muitakin) pelotti aluksi edes koskea vauvaan. Vaikka Juniorilla oli mitat hyvällä mallilla ja yliaikaisena poika oli "valmis", hyvä kun uskalsin sylissä pitää. Ensimmäiset nostamiset, pesut, vaipanvaihdot ja pukemiset jännittivät kovasti. Otteet varmentuvat kuitenkin päivä päivältä ja sinulle ilmestyy näkymättömiä käsipareja. Tämän heiton kuulin perheenjäseneltäni ja totta se oli! Jo parin viikon sisällä saattoi ihmetellä miten näppärästi alussa vaikeat toimenpiteet sujuivat. Nim. nyt imetän ja lypsän maitoa samaan aikaan. Toisella kädellä pidän vauvaa ja toisella pulloa ja lypsän peukalolla.
Suosittelen erityisesti esikoisen kohdalla ottamaan sairaalassa "en osaa mitään" -asenteen. Hoitajat opettavat kaiken kädestä pitäen niin kauan kuinon tarpeen. Ja jos jokin ei joskus onnistu, ei hätää: saat kyllä toistaa saman lukuisia kertoja! Totut myös siihen että saat päällesi kaikkia mahdollisia eritteitä mitä vauvasta tulee. Tässä kohden kannattaa asennoitua huumorilla. Ns. vahinkojen välttämiseksi tulet kyllä oppimaan erilaisia kikkoja ennaltaehkäisyyn. Esim. pepun pesemisessä pesupaikka ei aina ole ihan vieressä. Tässä kohden suojaava pyyhe osoittautuu hyödylliseksi..Hyvin nopeasti opin myös, että vaippa kannattaa ottaa pois vasta pesupaikalla. Ups..
Se miten asiat teet, kehittyvät tekemällä. Jos juuri se miten jokin asia on opetettu ei toimi, löydät tekemällä oman tapasi hoitaa kyseisen asian. Pääasia että lopputulos on toivottu eikä aiheuta haittaa. Ohjeita kannattaa kuunnella, mutta tekniikat esim. kantamiseen, missä järjestyksessä asiat teet, miten säilytät tarvikkeita jne. hahmotat tekemällä. Joku muu taas saattaa tehdä saman asian hieman toisin. Tämä ilmiö saattaa jopa hymyilyttää. Mutta kehotan pitämään ymmärtäväisyyden mukana: jos se joka sinua auttaa edustaa esim. vanhempaa ikäluokkaa, hänen aikanaan vauvanhoidossa on ollut omat, sen ajan suositukset. Tällainen asia on esim. veden antaminen vauvalle. Omina vauvavuosinani ns. suuhuuhtelu pienellä määrällä keitettyä vettä oli asiaankuuluva toimenpide.
Tärkeyksiä ja turhakkeita
Tämä voi olla kiistanalainen aihe jossa ihan kaikesta ei olla yhtä mieltä. On ns. oikeasti hyödyllisiä tarvikkeita, sitten taas sellaisia jotka osa kokee hyödyllisiksi ja osa ei. Jos ei puhuta esim. vaipoista, hygieniatarvikkeista ja vaatteista, mielestäni harsoliinat eli "puklurätit" ovat olleet äärimmäisen tärkeitä. Kysyessäni vauvakutsuilla mihin kaikkeen niitä tarvitaan (muuhun kuin puklun pyyhkimiseen) vastaus oli "vaikka mihin!". Nyt olen ymmärtänyt. Niitä ei todellakaan ole liikaa.
Puklurättejä kannattaa mielestäni varata useampi ja vaikka saman tein eri tiloihin, sillä aina jostain (yleensä vauvasta) tulee jotain mikä täytyy putsata. Yleensä puklua. Erityisesti syötön jälkeen muutaman kerran jälkeen rätti tulee automaattisesti laitettua olkapäälle. Imettäessä rätti suojaa niin puklulta kuin valuvalta maidolta. Anteeksi taas suora selostus: erityisesti maidon pakkauduttua olen alkanut laittaman rätin toisen pään liiveihin suojan lisäksi jos en lypsä. Varmasti koominen näky, mutta pidentää suojan käyttöaikaa.. huom, kestosuojakin täytyy vaihtaa.. Mutta tosiaan, puklurättien tarpeellisuus selviää kyllä.
Tuttian ja tuttipullon tarpeellisuus yllättivät: Juniorin kohdalla kumpikin osoitautui tarpeettomaksi. Tai tuttipullo on Juniorin omasta mielestä tarpeeton. Ilkeä äiti vaatii lapsi-paralta että myös pullosta syömistä treenataan päivittäin. Katsotaan kumpi antautuu ensin: äiti vai Juniori.. Tuttiin Juniori suhtautuu lähes paheksuen. Ilme on luokkaa "miten tyhmänä minua pidätte? Tajuan kyllä ettei tästä saa edes maitoa...".
Unipesä, kapalot, unipussi.. Tässä kohtaa mieleen tulee lause "pienet vauvat viihtyvät parhaiten" pienessä sängyssä. No ei tämä! Kapaloissa oli mukavaa n. alle kaksi vuorokautta syntymän jälkeen. Sen jälkeen Juniori alkoi leikkiä taikuria: hän onnistui vapautumaan kapaloista. Lisäksi uni tuli parheiten ns. isossa sängyssä. Vaavisänky kelpasi sentään, mutta reissun päällä tilavampi matkasänky on ollut toimivat. Pojan nukkuma-asentoja katsoessa voin sanoen että tässä ainakin tulee äitiinsä: tykkää nukkua "leveästi". Eli mainitut kannattaa ostaa vasta kun vauvan mieltymykset ovat selvinneet. Ja unipesän voi tehdä itsekin ihan vain esim. taittamalla pyyhkeitä ja päällystämällä lakanalla..
Rintapumppu tuli hankittua, vieläpä sähkökäyttöinen. Pakkaus on edelleen avaamatta. Olen saanut lypsettyä imettäessä toisella kädellä ja samalla ylimääräinen maito menee paidan sijaan pulloon. Eli 140 euron ostos on toistaiseksi hyödytön.. taitaa mennä lähikuukausina kirppikselle.
Vaatteista voidaan olla montaa mieltä. Itse suosin käytettyjä vaatteita. Ensinnäkin vaatteet menevät nopeasti pieniksi. Lisäksi vaatteet saavat mielestäni olla hieman nuhjuisia. Edelleen vauvasta lähtee ties mitä jännää eritettä. Jo Juniorin kastejuhlassa mietin säilyykö kastemekko ilman puklutahroja. Kyllä, mutta toinen juhla-asu ei. No, jos joku haluaa pukea vauvansa hienoihin kuteisiin, mikäpä siinä. Itse suosin vaatteita joihin tahrat "kuuluvat". Lisäksi käytetty vaate on usein mukavamman tuntuinen koska kangas on pehmennyt käytössä. Lisäksi vaatteiden tulee olla käytännöllisiä. ns. "tavalliset" paidat ovat mielestäni todella v-mäisiä pukea, ja tämän Juniorikin allekirjoittaa. Erityisesti yöllä käytettävissä vaatteissa suosittelen yhtä muistisääntöä: "Tämän saan puetuksi vaikka puoliunessa klo: 03:00". jos vaate täyttää tämän kriteerin, se on sopiva.
Älä pyri itkemättömään vauvaan
Olin asennoitunut itkuun hyväksyvästi jo ennen Juniorin syntymää. Itku on vauvan ainoa tapa kertoa että jokin mättää. Ihan aluksi itkun taustalla on yleensä nälkä, ilmavaivat, tavara vaipassa jne. Sitä seuraavat mm. väsymykseen liittyvät kiukuttelu ja esim. tylsistyminen. Joskus vauvaa yksinkertaisesti ärsyttää. Koska sanoja näiden asioiden ilmaisemiseen ei ole, asiasta ilmoitetaan itkemällä.
Itku voi aluksi tuntua ikävältä, mutta vähitellen sen merkityksen ymmärtää. Lisäksi ajan kanssa vauvan itkut oppii erottamaan toisistaan. Esim. Juniorista lähes huomaa mitä hän itkee. Kiukutteluun tai vaikkapa väsymykseen liittyvä itku on aivan erilaista kuin nälkäitku. Jälkimmäistä pyrin ennaltaehkäisemään katsomalla kelloon ja seuraamalla ns. nälkämerkkejä. Myös nämä oppii nopeasti. Juniorista näkee ja kuulee ennen itkuakin milloin nälkä alkaa herätä. Hänellä on jo pitkään ollut jopa omat "repliikit" tässä vaiheessa.
Itkemistä ei kannata pelätä tai yrittää välttää. Tärkeämpää on osata reagoida itkuun. Aina ei selviä miksi vauva itkee. Olet syöttänyt, vaihtanut vaipan, on röyhtäytetty jne. mutta silti jokin kiukuttaa. Kunhan itse saat pidettyä itsesi rauhallisena, se on tärkeää. Vauva aistii herkästi jos aikuinen on hermostunut ihan jo kehonkieltä lukemalla. Minulle neuvolassa opetettiin, että vaikkei itku loppuisi, vauvan on parempi saada itkeä turvallisessa sylissä kuin itsekseen. Toisaalta helppo minun sanoa, sillä Juniori todellakin on erittäin leppoisa vauva..
Lopuksi..
Anna lauseen "odotas vaan.." mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Neuvoja kannattaa kuunnella. Ne kuitenkin ovat pidemmän päälle eräänlainen runko jonka ympärille muodostat omat tapasi toimia. Pienellä vauvalla tärkeintä ovat perustarpeiden tyydyttäminen ja turvallinen syli jossa voi syödä, nukkua ja kummastella maailmaa. Vähitellen mukaan tulevat "juttelu" ja leikkiminen.
Toki sitä toivoisi täsmällisiä ohjeita ja selkeää tietoa mitä tulevan pitää. Valitettavasti sitä ei kukaan voi ennustaa. Lisäksi jokainen vauva on yksilö. Jos joku pelottelee sinua ns. vaikealla vauvalla, älä kuuntele. Se millainen vauvasi on, riippuu jälleen monesta tekijästä. Voi myös olla, että joku muu voisi kokea Juniorin vaikeaksi vauvaksi vaikka omasta mielestäni hän on harvinaisen rauhallinen. Lisäksi päivät vaihtelevat, ihan niin kuin meillä aikuisillakin.
Ainoa mitä voin varmasti ennustaa: sinun vauvasi on sinulle se rakkain ja kaikkein paras vauva jonka tiedät. Tässäkin lisäisin, että älä pelkää jos aluksi vierastat vauvaa. No hei, erityisesti esikoisen kohdalla muutos on suuri ja aluksi vauvaan todellakin täytyy tutustua. Itse lähes hätäännyin kun en kokenut sitä "pakahduttavaa rakkautta" kun sain vauvan ensimmäisen kerran syliini. Totta puhuen olin helpottunut mutta samalla tuntui hämmentävältä mistä tämä pikku kaveri oikein putkahti. -Teoriassa toki tiesin..
Omalla kohdallani tunteet vauvaa kohtaan ovat tasaisen lämpimät ja syventyneet ajan kanssa. Tunteeni lämpenevät jokaisesta uudesta ilmeestä, äänestä ja oikeastaan kaikesta mitä Juniori tekee. Kyllä, joskus turhaudun jos mikään ei kelpaa. -Etenkin kun itse kaipaisin jo unta. Kummasti se vain unohtuu kun saan vähänkin unta ja poitsu väläyttää taas leveimmän hymynsä ja "sanoo" jotain. Siitä alkaa taas uusi, samaan aikaan samanlainen mutta erilainen ja edelleen ihana päivä.
Tsemppiä tuleville äideille! Odottakaas vaan.. hyvin se menee! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti