Taas on yksi viikko loppusuoralla. Kuluneen viikon aikana julkaistuani ihan mielenkiinnosta "masukuvan" olen törmännyt erikoiseen ilmiöön: raskaana olevien naisten ulkonäkökriiseihin. Toisaalta kun tarkemmin ajattelee, ulkonäkökriisit jokaisessa ikävaiheessa ovat absurdeja mikäli ne ovat olennainen osa normaalia muutosta: murrosikä, raskaus, raskauden jälkeinen aika ja ikääntyminen. Niin luonnollisia asioita kuin nämä asiat ovat, surullisen moni murehtii niiden aiheuttamia muutoksia kehossa. Sosiaalinen media sisältöineen ei liioin auta asiaa.
Muutokset painossa
Painon muuttuminen raskauden aikana koskettaa (lähes) jokaista raskaana olevaa. Suurimmalla osalla paino nousee, pienemmällä laskee. Jälkimmäiseen vaikuttavat monet asiat: pahoinvointi, lähtöpaino, aineenvaihdunta, kehotyyppi jne. Oikeastaan samat asiat vaikuttavat myös painon nousemiseen. Syömishäiriötaustani vuoksi osa on hienovaraisesti kysynyt ahdistaako painon nouseminen. Myönnän että seuraavalla neuvolakäynnilla reaktioni oli luokka "oho!". Painoin jo tuolloin enemmän kuin koskaan. Nyt tietenkin vielä enemmän. Outoa kyllä, asia ei ahdistanut.
Jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä minulle sanottiin suoraan, että painoni tulee todennäköisesti nousemaan reippaasti yli 10 kiloa. 15 kiloakaan ei kuulemma tekisi pahaa. Käsitän kyllä miksi. Lähtökohtaisesti rasvaprosentti on pieni ja BMI oli alipainon puolella ennen raskautta. Jo ennen positiivista testiä kummastelin nopeasti ilmennyttä raskasta oloa. Tuossakin vaiheessa ymmärsin kyseen olleen nesteestä. Silloin tosi epäilin PMS-oireita. 8. viikkoon mennessä kroppaani oli kertynyt pari kiloa nestettä. RV16:n tienoilla oli tulut päälle neljä kiloa. Nyt kenties 2-3 kiloa lisää. Sain kuitenkin (hyväntahtoisen) huomautuksen että rasvaa pitäisi saada enemmän. Eiköhän sitäkin tule tässä kertymään. Esimerkiksi 12 kiloa ei tunnu enää mahdottomalta skenaariolta.
En koe päässeeni kaikessa helpolla, mutta en joutunut missään vaiheessa halaamaan vessanpönttöä kuin satunnaisesti. Toisaalta eipä siitä kuvotuksesta ja järkyttävästä väsymyksestä osannut kovin paljoa iloitakaan. Siinä mielessä olen kiitollinen, että jos painoni olisi alkuraskauden aikana laskenut, tiedä häntä missä kunnossa olisin ollut. Todennäköisesti epilepsian kanssa olisi tullut ongelmia. Tässä mielessä voisi ajatella, että sellainen normaalipaino missä olisi varaa liikkua molempiin suuntiin olisi ihanteellisin tila.
Miksi painon nouseminen sitten ahdistaa? Itse päätin etten seuraa painoani. Neuvola ja lääkäri seuratkoon ja kertokoon jos on tarve tehdä jotan toisin. Raskauden aikaiset muutokset painossa ovat omaa luokkaansa. Niihin kiloihin kuuluvat mm. vauva, kohtu, istukka, lisääntynyt verimäärä ja se sopiva määrä myös rasvakudosta. Suuri osa jää siis laitokselle. Se mikä jää, tulee tarpeeseen. Se mikä jää edelleen, jää taas eri syistä: valvominen, stressi, mahdollisesti epäsäännölliseksi muuttunut syöminen jne. Aika luonnollisia tekijöitä nuokin, sillä kyseessä (ymmärtääkseni) on tavallinen vauva-arki.
Minulla ei ole muuta "varasuunnitelmaa" jälkikilojen hallintaan. Tai on kaksi: panostaminen nukkumiseen aina kun mahdollista ja syöminen säännöllisesti sekä riittävästi. Mikäli nämä eivät vaikuta painoon, ehkä ne vaikuttavat positiivisella tavalla yleiseen jaksamiseen.
Se "oikeanlainen" vatsa
Stressi vatsasta tuli uutena ilmiönä. Paino ei ilmeisesti saisi nousta, mutta vatsan pitäisi näkyä. Toisaalta vatsan täytyy olla selkeästi raskausvatsa. Jos oikein käsitin, vatsan tulee erottua muusta kehosta. Vatsa ei loppuvaiheessakaan saa olla liian suuri. Toisaalta ei pienikään. Jos raskaus ei näy puoleenväliin mennessä, harmi on suuri.
Itse olen ajatellut käytännön tekijöiden tasolla. Vyötärön kasvaminen turhautti lähinä siksi, että laiskana shoppailijana minua ärsytti vaatevaraston yhtäkkinen käyminen vähiin. Kohta pitäisi taas hommata pari paitaa lisää. Töissä minua "huolestuttaa" myös mahtumiseni tiloihin joissa tavaraa on paljon. Mm. työpaikan ruokalassa valitsen mieluiten reunapaikat. Tammikuussa seuraava mysteeri lienee "saanko kengät jalkaan seisaaltani?". Myös pukemisen hidastuminen ärsyttää hieman.
Vatsan kasvaminen on ollut vieras asia lähinnä siksi, että yleensä vararenkaani asettuu kankkujen ja reisien alueelle. Vatsa on sen sijaan pysynyt pienenä. Nyt en itse huomaa vatsan kasvamista peilistä. Vain paidanhelman "nouseminen" on näyttänyt että kasvua tapahtuu. Ns. ulkonäöllisellä tasolla en osannut vatsaani murehtia. Jos raskaus näkyisi vähemmän, tuskin sekään olisi dramaattista. Toisaalta luulen että tämä "näkyvä" ja kieltämättä tuntuva vatsa saa ottamaan rauhallisemmin erityisesti liikunnan kanssa.
Itselleni oli alusta pitäen yksi ja sama millainen vatsasta tulee. -Kunhan sen kanssa pärjää käytännön asioissa edes kohtuullisesti. Osalla raskaus näkyy enemmän, osalla vähemmän. Jos kohdussa kasvaa pieni ihminen, väkisin se muuttaa kehoa jollain tavalla. En ole koskaan osannut "fanittaa" raskausvatsoja, mutta en inhoakaan. Se on luonnollinen osa aikaa, mikä puolestaan on luonnollinen osa elämää. -Ainakin uuden elämän tekeytymistä.
Palautuminen
Before-after. Mitä nopeammin raskauden jäljet häipyvät ja mahdolliset kilot katoavat, sen parempi. Eli ensimmäiset kolme kuukautta (tai pidempään) keho on puolisekaisin, toiset kolme kuukautta lihakset venyvät, siirtyvät ja kannettava massa lisääntyy. Viimeiset kolme kuukautta sisuskalut ovat uusilla paikoilla ja projekti huipentuu synnytykseen. Oli elämä miten ihanaa tuon kaiken jälkeen, se aika todennäköisesti sisältää vähintäänkin valvomista. Jostain kumman syystä sairaalasta harvoin palaa samannäköinen nainen kuin ennen raskautta. Omalla kohdallani voin todeta yksi asia ei muutu: tummat silmänaluset jotka minulla oli jo syntyessä.
Näin aktiiviliikkujan näkökulmasta luulen että oma heikkouteni voi olla malttamattomuus. Joudun pysymään todella lujana että treeni etenee kehon valmiuksien mukaan. Tämä pätee erityisesti hyppimisen ja vatsalihasten treenaamiseen. Yritän pysyä kuitenkin jo pitkään omaksuneessani asenteessa: en tavoittele ulkoisesti tietynlaista, mahdollisimman toimivaa kehoa.
Priorisoituuko vauva?
Vauvan rooli herättää kysymyksiä. -Ainakin ulkonäköpaineiden suhteen. Toisaalta ymmärrän esimerkiksi sosiaalisen median luomien ulkonäkökriteereiden aiheuttaman epävarmuuden. Vaikka toisin ehkä annan ymmärtää, joudun käymään itseni kanssa todella usein dialogia erityisesti kehon muuttumisesta. Kyllä minuakin lievästi ahdistaa kuulla puheita jämähtäneistä raskauskiloista koska kehoni on vuosia ollut melko muuttumaton. Mutta sitten taas.. haluan nostaa vauvan etusijalle.
Oma terveyteni ja hyvinvointini heijastuu vauvaan nyt ja synnytyksen jälkeen. Vauva on myös silloin riippuvainen kehostani. Kun huolehdin kehostani, huolehdin myös vauvasta ennen kuin kun saan sen lopulta syliini. Jos tietoisesti ja väkisin yritän vaikkapa kontrolloida painoani, vauvakaan ei voi hyvin. Toki tilanne olisi eri jos olisin esimerkiksi merkittävästi ylipainoinen. Toisaalta silloinkin tilanteeseen sopiva ihannepainoon tähtääminen olisi myös panostamista vauvan hyvinvointiin.
Pohdintaa..
Vaikka kirjoitukseni saattoi sisältää yleistäviä näkemyksiä, en pidä ilmiötä jokaista koskettavana. Ajatuksen vauvan priorisoimisesta ei myöskään ole tarkoitus syyllistää ketään, päinvastoin. On todella surullista että somen kaltainen ulkopuolinen tekijä vie huomion raskauden olennaisista asioista ulkonäköön. Vaikka tämä on ensimmäinen raskauteni, olen tietoinen miltä tuntuu kun ulkonäköpaineet vievät huomion ylipäänsä normaalilta elämältä.
Raskaus on myös osa normaalia elämää, vaikkakin vapaasti valittava. Mutta heillä jotka sen valitsevat (mahdollisuuden saadessaaan), tulisi olla oikeus saada huomio täysin muihin asioihin kuin ulkonäköön: valmistautumiseen vauvan tuloa varten, oman kehon muutoksiin positiivisessa valossa ja vauvan hyvinvoinnista huolehtimiseen jo ennen synnytystä. -Helpommin sanottu kuin tehty.
Vaikka oma suodatuskykyni on kehittynyt, esimerkiksi suureen viittaavien käsitteiden suodastus ja käsittely vaatii käsittelyä. Tämä lienee syömishäiriön jäänteitä. Kyllä minuakin kirpaisisi kuulla kommentteja joilla viitavaan vaikkapa lihoamiseen tai erittäin suureen vatsaan. Minusta jokainen on sopiva. Toisaalta kommentit eivät aina useinkaan ole paheksuvia. Tässä vain ollaan itse kukin keskivertoa herkempiä.
Voimia ja ihanaa odotusta kanssaihmisille! Antakaa itsellenne lupa olla kauniita ja täysin sopivia! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti