Palasin opintojen pariin!

Keväällä opinnot jäivät kesken. Yritin niitä kesällä jatkaa, mutta heikoin tuloksin. Edellisenä syksynä aineopintojen ensimmäinen kurssi lähti mukavasti liikkeelle ja olin toiveikas. Toinenkin alkoi hyvin, mutta lopulta siviilielämän suuremmat haasteet alkoivat vaikeuttaa opintoihin keskittymistä. Kevät oli niin täynnä draamaa, että henkinen kapasiteettini riitti enää työhön ja arjen pyörittämiseen. 

Lisäksi opintojen jatkamista vaikeutti se alas tallottu itsetunto liittyen korkeakouluopintoihin. Ilmeisesti saldoni opiskelijoiden ja opiskelun jatkuvalle mollaamiselle oli tullut täyteen. Myönnän tämän ilmiön inspiroineen korkeakoulussa opiskelevien ja tutkinnon suorittaneiden puolustamiseen. Tekstin voit lukea täältä. Muita opiskelua hidastavia tekijöitä ovat olleet uusi työ ja kieltämättä myös alkuraskaus oireineen ei ollut aivan helppoa seuraa. Nyt kun sillä saralla tilanne on helpottanut ja itsetunto ajan myötä noussut, uskaltauduin taas palaamaan opintojen pariin. Tavoitteena on siis kurkotella vähän lähemmäksi alani ammatillista pätevyyttä. Matka on pitkä, mutta katson kuinka pitkälle pääsen. 

Puoli tuntia päivässä riittää

Yleensä tämäkin aika on pilkottu osiin. En ole mikään mestari uuteen sopeutumisessa, jolloin tilanteen salliessa teen siirtymät asteittain. Tämä on toistaiseksi toiminut ilahduttavan hyvin. "Alaraja" on toistaiseksi puoli tuntia päivässä, mutta vaadittaessa vähempikin riittää. Esimerkiksi ensi viikolla kahtena päivänä työpäivät venähtävät sen verran pitkiksi, että en ole varma ehdinkö edes avaamaan Moodlea. Tämä sallittakoon koska päivät ovat poikkeuksellisen täynnä. 

Viikko sitten aloitin aivan minimistä. Pääasiassa että kirjaudun Moodleen ja teen edes jotain. Tämä oli eräänlaista tunnustelua. Nyt keskittymiskyky ja sinnikkyys ovat lisääntyneet niin, että aikataulullisesti väljempinä päivinä tuo puoli tuntia on ylittynyt oikein mukavasti. Ilmeisesti aivot kehittyvät niitä harjoittaessa. Ehkä jonkun ahkeramman korvaan tällainen kuulostaa lähes naurettavalta. Hyvä jos olen antanut päivän naurut. Omalla kohdallani tilanne opiskelun suhteen on aivan uudenlainen, ja annan siksi itselleni aikaa sopeutua ja totutella. 

Pystynkö tähän?

Myönnän että juuri tämä kysymys on lopputulosta siitä, miten koulutustani on jatkuvasti mollattu. Vaikken haluaisi antaa sellaisille ajatuksille valtaa, ajoittain epävarmuus omasta osaamisesta niin opiskelun kuin "oikean" työn suhteen hiipii mieleeni. Harmillinen efekti on jonkinasteinen onnistumisen kokemusten tarve. 

Koska riippuvuus onnistumisen kokemuksiin johtaa harvoin mihinkään hyvään, yritän repiä onnistumisia niin pienistä asioista kuin mahdollista. -Kuten esimerkiksi säännölisestä ja päivittäisestä työskentelystä. Lasken onnismiseksi siis rohkeuden yrittää ja aloittaa. No, on toki hetkiä joina aloittamista hidastaa pienoinen aikaansaamattomuus. Toisaalta.. sen jos minkä ylittäminen on onnistuminen!

En mieti päämäärää

Koska olotilaa raskauden (toivottavasti) edetessä ei voi ennustaa, taktiikkani on luokkaa "kurssi kerrallaan". Erityisesti loppuraskauden aikana ajatukset voivat olla pikkuisen muualla kuin opiskelussa, ja näin toisaalta kuuluukin. Viimeisellä kolmanneksella vauva ja vauvan tuloon valmistautuminen nousee ehdottomaksi prioriteetiksi. -Ja tietenkin myös omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. 

Tällä hetkellä aloitan uuden kurssin ja viimeistelen keskenjääneen lopputehtävää. Voi olla että pidän materiaaleja saatavilla, mutta keväällä opiskelu saa jäädä tauolle. Toki mielessä kävi josko tilanteen ja jaksamisen mukaan yrittäisi saada kesällä taas jonkin kurssin suoritettua. mutta en uskalla miettiä sinne asti. Onko syksy realistisempi ajankohta? Ehkä? Tai sitten ei? Sen näkee sitten. Nyt yritän saada saada ne kurssit päätökseen joihin olen ilmoittautunut. 

Minun ei ole pakko saada kiitettäviä arvosanoja

Toki vähintäänkin hyvät arvosanat (3) ovat toivottavia, mutta juuri nyt minun ei tarvitse saada kiitettävää. Yritän ajatella niin, että panostan parhaani mukaan esseiden tehtävänannon noudattamiseen ja luen tentteihin niin, että koen hallitsevani luetut materiaalit. Annettu arvosana kertoo onko tarve täydentää osaamista. Itse suhtaudun arviointiin siten, että se vain mittaa miten työskentelyni on sujunut. Jos arvosanaksi tuleekin vähemmän kuin 3, en ole epäonnistunut. No, ainoa mitä kieltämättä inhoan on palaute josta en meinaa saada selvää.. 

Mutta lähestymistapa jossa arvosanan sijaan tähtään osaamiseen on toiminut jo pitkään. Aika usein olen tällä tyylillä ollut arvosanaankin tyytyväinen. Teen parhaani sen hetken mittapuun mukaan, ja tarvittaessa sekä mahdollisuuksien mukaan yritän hyödyntää saatua palautetta. 

Tehtävä kerrallaan

Tämä on myös auttanut jo opiskeluaikoina. Mitä enemmän toljotan tekemättömien tehtävien määrää, sitä todennäköisemmin lamaannun enkä saa paljoakaan aikaiseksi odottavan tehtäväpinon kummitellessa edessäni. En mieti deadlineja ja paljonko on tekemättä. Minä vain teen, sillä siten olen valmis ennemmin tai myöhemmin. Usein nimenomaan enemmin, sillä tekeminen ilman tehtävän valmistumiseen liittyvää stressiä saa työskentelemään tehokkaammin. Kas kummaa.. 

Pohdintaa

Kieltämättä ihan mielenkiintoista nähdä miten paljon erityisesti ennen loppuraskautta tässä ehtii saamaan opintoja eteenpäin. Olen siinä mielessä helpossa asemassa että paniikinomaista kiirettä ei ole. Lisäksi on ylipäänsä epävarmaa saavutanko omalla alallani opintojen suhteen koskaan ammatillista pätevyyttä. Kiitos koronan, työelämäni alue laajeni aika tavalla. Sitäkään en tiedä tuleeko joskus tehdä alkuperäistä tutkintoani vastaavia töitä. -Vai päädynkö muutamien sattumien kautta taas uudelle alalle. Huh, jo näin käy, toivottavasti sellaiselle alalle minkä omaksun nopeasti!

"Nollatason" stressi lienee tavoitteena mahdoton, mutta ainakin mahdollisimman pieni stressiä ja toisaalta myös stressaamista lienee ihan hyvä tavoite. Jo saatuani tietää raskaudesta pidin tätä tärkeänä pyrkimyksenä, sillä omat stressitason heijastuvat myös vauvaan sekä vauvan hyvinvointiin. Pakko siis olla myös tilaa hengähtää. 

Toisaalta ajattelen niinkin, että opintojen suorittaminen itselleni sopivaan tahtiin tuo mahdollisuuden tehdä myös jotain "omaa" silloin kun mahdollista. Koska liikunta on karsiutunut lenkkeilyyn ja jumppaan, ihan mukavaa että arjessa on muutakin kuin työ ja ulkoilu. Toki niistäkin oppii nauttimaan enemmän. -Etenkin jos kroppa päättääkin tulevina kuukausina olemaan yhteistyökyvytön minkään liikkumisen suhteen. 

Eli ainakin melkein joka päivä jotain, vaikka sitten vähän. Sen taktiikan luulisi vievän ainakin johonkin suuntaan. Ai niin, nyt täytyy varmaan tehdäkin jotain opiskeluun liittyvää.. syyttäisin kellojen siirtämistä mutta tällä kertaa se toi tunnin lisää. Ehkä keksin vielä jonkun hätävalheen..

Mukavaa sunnuntaita kaikille ja jaksamista pian alkavaan uuteen viikkoon!