lauantai 10. heinäkuuta 2021

Elämäntapojen muuttaminen on pitkä prosessi: et ole epäonnistunut missään vaiheessa

 Jos jotain on vaikea ymmärtää niin sitä, kuinka liikkumattomuus ja heikko fyysinen kunto assosioidaan negatiivisina pidettyihin piirteisiin: laiskuus, heikko itsekontrolli, saamattomuus, vastuuton jne. Näitä riittää. Julkisuudessa näistä ilmeisesti puhutaan vähän. Mitä itse olen kuullut ja nähnyt, tekee miltei kipeää kuulla miten ns. liian vähän liikkuvat puhuvat itsestään. Moni "kuittaa" tilansa haukkumalla itseään. 

Vaikka vertaukset omiin anoreksia -vuosiin voi ulkopuolisen korvaan kuulostaa käsittämättömältä, uskallan väittää ainakin hieman tietäväni miltä tuntuu kokea oma fyysinen tila epäonnistumisen tulokseksi. Tässä kohden muistuttaisin sairauteen kuuluvasta vääristyneestä kehonkuvasta. Olin läski. Laiska, ruma läski surkimus ja täysin epäonnistunut. -Paitsi jos lukema vaa'alla oli pienentynyt. 

Vaikka kyseessä olisi terveyttä heikentävä ylipaino ja huono kunto, silti en näe koskaan aiheelliseksi itsensä soimaamista. Mediassa moni otsikko kysyy "ethän luullut näitä välipaloja terveellisiksi?". Itselläni omatunto kolkuttaa jo lauseen kahdessa ensimmäisessä sanassa, sillä todennäköisesti olin vastikään syönyt mainittuja välipaloja enkä kehtaa myöntää asiaa. -Saati sitten että terveellisyys olisi tullut mieleenkään. Yhteenveto: Hyvä on, olen täysi luuseri. Näin mustana huumorina asia voi naurattaa, vaan ei siinä vaiheessa kun miettii kuinka moni ihminen syyllistää itseään siitä, mitä heidän keholleen ja kunnolleen on tapahtunut. 

Lipsuminen on vain niin helppoa

Paino ei nouse eikä laske yhden, tai edes kolmen päivän muutosten seurauksena. Kyse on tavallisesti niin pitkästä aikavälistä, että myös silmä ehtii tottua kehossa tapahtuneisiin muutoksiin. Nopeissa muutoksissa kyse lienee enemmänkin nesteen osuuden muutoksista. 

Näen elämäntapojen muuttumisen tiedostetuksi ja tiedostamattomaksi. Jälkimmäisessä ruokailuvälit saattavat pidentyä ja nälkään syödään mitä nopeasti on saatavilla. Itse asiassa ymmärrän tämän täysin. Itsekin olisin voinut töihin mennessä napata kaupasta välipalaksi ennen lounasta. Syy: vaikkei omenan pilkkominen rasiaan ole suuri homma, se ärsytti. Toisaalta tiesin että nälkä ehtisi yllättää tuntia ennen lounasta ellei mukana olisi naposteltavaa. Refluksivaiva puolestaan rajoitti aamupalan ruokamääriä. 

Omalla kohdallani muutos olisi ehkä tapahtunut seuraavanlaisesti: kyllästyn välipalaeväiden laittamiseen, käyn siis kaupassa. Aluksi banaani on sopiva, mutta kyllästyn pitkän ajan kuluessa. Banaani vaihtuu johonkin muuhun jne. Arkiaktiivisuus vähenee kuukausien mittaan mikä todellisuudessa lisää väsymystä. Kompensoin vähentynyttä liikuntaa syömällä vähemmän lounaalla. Hups, nälän yllättäessä paikkaan asian suklaalla. Liikunnan väheneminen lisää väysmystä ja toisaalta univauksia. Hiilihydraatit alkavat houkutella. Liikunnan lisääminen alkaa olla vaikeaa väsymyksen ja liikunnasta vieraantumisen seurauksena. Yritän laihduttaa, mutta lopputuloksena on jojoilu. 

Noin se voisi mennä ja ajoittain mahdollisuudet tuohon tapahtumasarjaan ovat suuret. Kevät oli ehkä elämäni rankin. Luulen kuitenkin, että aktiivisuus, liikunta ja ns. perusterveellisessä ruokavaliossa pysyminen olivat yksi ratkaisevat tekijä pitämään minut kasassa. Mutta jos rehellisiä ollaan: minua ärsytti mm. välipalaeväiden pakkaaminen, ruoka-aikojen pitäminen stabiilina, tuolista nouseminen silloinkin kun työskentely tökki, ulkoilu pimeässä ja infernaalisessa pakkasessa jne. En koe itseäni sankariksi elämäntapojen pitämisestä jossain kuosissa. Se oli olennainen tekijä selviytymisen kannalta. 

Mitä omilla kokemuksillani haluan kertoa, on ymmärrys. Viime keväänä todella tajusin kuinka helppoa lipsuminen saattaa olla.

Jojoileva anorektikko

Kuten todettua tuli, painossa tapahtuvat nopeat muutokset liittyvät lähinnä nesteen kertymiseen. Näin käy niin painoa pudottaessa kuin juhlapäiviniä joina ruokavalio ei ole parhaimmasta päästä: hiilihydraatteja, rasvaa, suolaa ja sokeria. Näistä se mukava nesteturvotus syntyy! Nim. testattu. Meillä naisihmisillä myös hormonaaliset muutokset voivat kerätä nestettä oikein mukavasti. 

Muutokset esimerkiksi rasvakudoksen määrässä sen sijaan tapahtuvat hitaasti. Vaikka osa saattaa nähdä punaista nostaessani esille osastoajat, teen sen silti. Painon nopea nouseminen luonnollisesti kauhistutti. Näin jälkeen voin todeta että kyse ei ollut pelkästä "läskistä", terveestä määrästä rasvakudosta kyllä. Yhtäkkiä suuret (siis normaalit) ruokamäärät itsessään toivat lisää massaa, samoin kertyvä neste. Lihasmassa alkoi palautua, samoin luusto. Itselläni paino nousi 2,5 kuukaudessa muistaakseni reilu 8 kiloa. -Ja luonnollisesti laski vähän alle aloituspainon kun pääsin pois. 

Vaikka tiedän etteivät resurssit riitä pitkäaikaisempaan ja perusteellisempaan hoitoon, kritisoin hieman hoitotapaa. Kyse oli jälleen jojoilusta. Painoa nostetaan niin nopeasti kuin mahdollista, ja paluu vanhoihin tapoihin saa sen laskemaan. Sama voisi tapahtua myös toiseen suuntaan: paino laskee nopeasti mutta palaa hiljalleen samoihin, yleensä korkeampiin lukemiin. 

Karu fakta tuntuu olevan, että muutokse ns. terveellä tahdilla moni joutuu tekemään itse. Haasteena on myös tapahtumien kulkuun liittyvän ajan hahmottamisen vääristyminen. Moni havahtuu katsoessaan peilikuvaansa tarkemmin. Tai sitten siihen kun samat vaatteet eivät näytä aivan samanlaisilla pesuohjeiden noudattamisesta huolimatta. Pitkäaikaiset muutokset painossa tapahtuvat hitaasti, siis molempiin suuntiin. Paluu terveisiin mittoihin on myös kärsivällisyyttä vaativa prosessi. 

Ketä varten liikut ja teet muutoksia?

Ennen muutoksen eteen työskentelyn aloittamista kysyisin tätä keneltä tahansa, siis piti painoa saada kumpaan suuntaan tahansa. Moni olettaa että painon nostaminen on helpompaaa. Minä jo moni muu anoreksian kokenut pudistamme päätämme. Vaikka motivaatio olisi suuri, en ole kuullut yhtään kokemusta siitä, että painon nostaminen ja vieläpä pysyvästi olisi helppoa. Jo ilman ajatusten ristiriitaa painon nostaminen on fyysisesti raskasta: nesteen kertyminen, vatsakivut, ruuan pitäminen sisällä mahalaukun venyessä äärimmilleen, suolen toiminnan muutokset (yleensä ummetus kuten halusitte tietää) ja muu mukava sivuseikka.

Mikä saa ihmisen haluamaan muutosta? Järjellä ajateltuna terveydelliset ja elämänlaatuun liittyvät syyt. Ehkä läheisten huoli, mutta valitettavan usein myös itseinho. Vaikka omalla kohdallani kyse oli vääristyneestä ruumiinkuvasta, itseinho oli yksi motivaattori laihduttamiseen. En nyt aivan muista missä lukemista BMI liikkui. Ns. terveellinen laihduttaminen olisi kai tarkoittanut vajaata kahta kiloa. Vaikken olisikaan addiktoitunut laihduttamiseen, yksikään pudotettu kilo ei saanut itsetuntoani kohoamaan. 

Terveydelliset tekijät ja läheisten huoli ovat omasta mielestäni ihan hyviä perusteluja muutokselle. Toisaalta jos itseinho ja arvottomuuden tunne jäävät päällimmäiseksi ja kummittelevat vieressä päivästä toiseen, jokin on edelleen pielessä. Muutos elämäntavoissa vaatii paljon töitä niin henkisesti kuin fyysisesti. Tällöin tärkeää olisi, että jokaiseen päivään saatava energia tulisi positiivisista lähtökohdista: Minä pystyn, minä osaan. Ja ennen kaikkea: minun ei tarvitse onnistua jokaisena päivänä. Tulokseton päivä ei tee minusta huonompaa, olen edelleen paras omana itsenäni. 

Itselläni tärkein tekijä muutoksin oli kyllästyminen sen hetkiseen elämään. Minä jäin aina ulkopuolelle oireiluni vuoksi. Muut elivät elämäänsä ja pääsivät siinä eteenpäin, minä jumitin. Kesti vain häpeällisen pitkään myöntää se kaikki itselleen. Jatkoin bileitä jotka todellisuudessa olivat loppuneet ajat sitten. 

Terveen itsekkyyden rooli yhteisessä hyvässä

Liikunta ja terveelliset elämäntavat ovat sinulle itsellesi, eivät muille. Ne ovat asioita, joiden kautta et ole velkaa muille kuin itsellesi. Itse uskon vahvasti siihen, että syyllisyys on pidemmän päälle todella huono lähtökohta. Tässä kohden läheisten rooli on merkittävä. Sanavalinnat vaikuttavat paljon. 

Itse näkisin tärkeäksi miten läheiset asian ilmaisevat, mutta toisaalta kohteen tulisi miettiä oliko kommentti tarkoitettu syyttäväksi. Tässä kohden avoimuus on ratkaisevassa asemassa: Kumpikin osapuoli kertoo rehellisesti avoimesti miltä komentit tuntuvat ja toisaalta mitä niillä tarkoittaa. Mitä arkaluontoisempi asia on ja mitä enemmän siinä on itsetunto pelissä, sitä herkempi kuulija on saamilleen kommenteille. Toisaalta tässä on riskinsä. Kumpikin osapuoli saattaa sortua "pelaamaan" hihassaan säilyttymällään mielensäpahoittamis -kortilla. Pahimmillaan lopputuloksena voi olla tarve etsiä syitä loukkaantua. Tämä ei helpota kumpaakaan osapuolta. 

Jos työskentelisin alalla jossa tehtäväni olisi tukea henkilöä elämäntapojen muuttamisessa, keskustelisin sekä asianomaisen että läheisten kanssa kommunikoinnin ja sen sisällön merkityksestä. Kannustaisin avoimuuteen mutta toisaalta kehittämään strategioita vähentämään mahdolllisia väärinkäsityksiä ja siten niiden haitallisia seurauksia. Ja mikä tärkeintä: elämän ei tule pyöriä ainoastaan muutosprosessin ympärillä. Sen sijaan kannustaisin nauttimaan erityisesti saatujen tulosten positiivisesta vaikutuksesta yhdessäoloon. 

Kannustaisin silti asianomaista nk. terveeseen itsekkyyteen. Terveemmällä keholla ja mielellä hän voi keskittyä paremmin itseensä ja sitä kautta läheisiinsä ja muihin ihmisiin. 

Et ole epäonnistunut etkä arvoton

Mitä pidempi hyvä kausi on takana, sitä kovempi pudotus on huomata kehityksen pysähtyminen. Kunto ei nouse, paino ei muutu haluttuun suuntaan, lihakset eivät ole vahvistuneet ja nyt ruokavaliostakin on lipsuttu useampana kuin yhtenä päivänä. Peilistä alkaa taas katsoa se epäonnistunut ihminen. 

Se on vain vanhan heikon minä-käsityksen tuotetta. Et epäonnistunut etkä ole palannut lähtöpisteeseen. Pysähdykset ja askeleet taaksepäin ovat osa pitkää prosessia siinä missä kiukun kyyneleet turhautuessa. Ne kaikki kuuluvat asiaan, mutta edelleenkään et ole epäonnistunut. Oikeastaan voisi kysyä: oletko koskaan edes epäonnistunut? 

Itse näen takapakit ja kompastumiset olennaisena osana kehityksen jatkuvuutta. Ne paljastavat että prosessin takana on ihminen vajavaisuuksineen. Ne eivät tee hänestä huonoa. En usko että kukaan pystyy täydellisesti pitävään suunnitelmaan ellei kyseessä ole todella pienet ja helposti saavutettavat tavoitteet. Vastoinkäymisistä voi oppia, ja niiden avulla suunnitelmaa sekä työskentelyä voi kehittää niin, että mahdollisten vastoinkäymisiin johtaneet tekijät voidaan huomioida. 

Vaikka kannatan positiivista suhtautumista omaan itseensä, elämäntapojen muutoksessa nojaudun mielelläni Murphyn lain puolelle: Mikä kaikki saattaisi mennä vikaan? --> Ota nämä tekijät huomioon etenemistä suunniteltaessa. Toinen hyväksi havaittu keino on oppia nauramaan itselleen. Huumorin kautta omille heikkouksia voi tarkastella pilke silmäkulmassa, mutta omaa arvoaan laskematta. 

Onnistumista on monenlaista

Minulla oli aikaisemmin taipumus asettaa tavoitteet riittävän korkealle ja vain yhteen paikkaan. Joskus onnistuin saavuttamaan tavoitteen, joskus en. Lopputuloksena jälkimmäisessä oli stressi ja epätoivo: Enkö pysty tuohon? Nykyään taktiikkani on toisenlainen: korkeimman tavoitteen ja lähtökohdan välissä on lukuisia pienempiä välitavoitteita. Näin jokainen mikroskooppinen askel tuntuu edistymiseltä. Lisäksi päätin ettei edistymisen tarvitse tarkoittaa vain yhtä asiaa. Jokainen uusi oivallus, taito tms. on edistystä. Nykyään jokainen harjoituskerta tuntuu tuovan mukanaan jotain uutta. 

Suhtautuisin samalla tavalla niinkin suureen tavoitteeseen kuin elämäntapojen muuttaminen voi olla. Koska harva meistä malttaa odottaa tavoitteeseen pääsemistä, ne aivan pienet, jopa päiväkohtaiset tavoitteet voivat motivoida yllättävän paljon. Periaatteessa tällaiset pikkiriikkiset tavoitteet mahdollistavat pienen huijauksen: opit näkemään onnistumisia useasta näkökulmasta. Tämä seurauksena jokainen tsemppaus ja pinnistys johtaa jonkinlaiseen onnistumiseen. 

Suorittaminen on käsitteenä laaja. Itse määrittelisin tässä kontekstissa mustavalkoiseksi ajatteluksi, jossa vain onnistuminen ja nimenomaan yhdellä ainoalla tavalla kelpaa. Varmasti ihanteellisin skenaario olisi luopua koko onnistumisen käsitteestä. Onko se realistisesti mahdollista? Haluaisin uskoa että on, mutta valitettavasti toiminnassa jossa on tavoite, onnistumisella on olennainen rooli. Toki pieni itsekritiikki on tärkeää: itseään ei tule päästää liian helpolla. Jos minulta kysytään, tavoitteeseen pääsemistakin suurempi onnistuminen tapahtuu virheistä oppimisesta ja toimintamallien oikaisussa. 

Lopuksi..

Vaikka elämäntapojen meneminen hitaalla aikavälillä p**seelleen yhdistetään usein liikkumattomuuteen ja sitä seuranneeseen ylipainoon sekä yleiskunnon rapistumiseen, olisin valmis laajentamaan ilmiötä. Elämäntavat voivat mennä monella tavalla pieleen, ja negatiiviset vaikutukset terveydessä näkyvät monella tavalla: painossa molempiin suuntiin, fyysisen kunnon rapistuminen liian vähisellä tai liiallisella liikunnalla tai vaikkapa epäterveellisellä ruokavaliolla. Ns. yliterveellinen ruokavalio voi muuttua yhtä paljon epäterveelliseksi tehden huonoa keholle ja mielelle. 

Myönnän pohtivani näitä asioita usein, (mielestäni) terveestä näkökulmasta. Usein mietin myös, että erittäin mielelläni voisin työn ohella toimia jonkinlaisena pt:n ja elämäntapavalmentajana välimuotona. Noiden vaatiman koulutuksen suorittamisen mahdollisuudesta en tosin tiedä. Käyttäisin yksinkertaisia metodeita. Säännölliset välit aterioissa ja riittävästi energia riittävän usein. Liikunnan ensisijainen tarkoitus ei ole kuluttaa energiaa, vaan olla hauskaa suorittamisen sijaan. Ehkä avustaisin ruuanlaitossa, arkiaktiivisuuden löytämisestä ja liikunnassa yleensä. Mutta... vakuuttaisiko osaamiseni ilman koulutusta?

Näin hellepäivinä liikunta taitaa jäädä varsin leppoisalle tasolle itse kullakin. Entä sitten? Itselleni tällaiset päivät ovat parhaita esimerkiksi joogaan, venyttelyyn ja notkeusharjoitteluun. Hölkkään, kävelen ja hypin narua kun siltä tuntuu. Syy: Koska voin jättää väliin asioita jotka eivät tunnu hyvältä. Valitettavasti ihan kaikkeen tämä ei päde. Esimerkiksi pimeinä talviaamuina jäisi mielellään kotiin nukkumaan mutta.. No, otetaan siis ilo irti siitä mistä voi joustaa. 

Näiden enemmän tai vähemmän sekavien ajatusten myötä toivotan kaikille oikein mukavaa lauantaita! Ja se pakollinen kehotus: rakastakaa itseänne! <3 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti