Liikuntahistoriani: Satubaletissa kiukuttelevasta draamakuningattaresta aikuisluistelijaksi

Katkennu ura ballerinana

Kun muistelen ”liikuntahistoriaani”, alku kieltämättä oli hieman kankea, siis ohjatun liikunnan suhteen. Ihailin toki balettia, voimistelua ja taitoluistelua kun sellaista ensimmäisiä kertoja satuin televisiosta näkemään. Vaikka poikamainen puoleni piti sitkeästi pintansa kiinnostuksessa mm. Turtles -hahmoihin, tyttömäisellä tuulella olisin mieluusti ollut ballerina. Ja siis todella tyttömäiseen tyyliin, eli vaaleanpunaisella höystettynä. ”Urani” ballerinana kuitenkin päättyi, sillä oli liian suuri shokki jos äiti ei tullut hakemaan minua satubaletista tasan silloin kun tunti päättyi. Kyse oli siis sekunnin sadasosista. Pienikin myöhästyminen johti siihen, että ”ballerina” ei itkussa ja huudossa draamaa säästellyt.

Olisin voinut olla tuo maassa makaava protestoiva ballerina..

Koulun liikuntatunnit ja vähän partiota

Koulun liikuntatunneista pidin.. tavallaan. Minua ei vain olisi millään kiinnostanut seurata ohjeita, ja leikkeissä toimiminen sääntöjen mukaan oli äärettömän tylsää. Mokomat rajoitteet.. Tykkäsin kyllä ”temppuilla”, mutta mahdollisuuksia harrastuksiin jossa sellaista saisi tehdä, ei paikkakunnalla ollut liioin tarjolla. Ehdoton lempparini koulussa olivat erilaiset temppuradat. Peleistä en tykännyt, sillä tuntui aina että jäisin muiden jalkoihin. No, alle 120-senttiselle tällainen tunne saatoi olla ihan looginen, siis toiseen luokkaan asti.

Partiota ei suoranaisesti voi määritellä liikuntaharrastukseksi, mutta hämärästi muistan että siellä oli jokunen liikunallinen leikki. ”Urani” tulevana partiolaisena loppui tosin myös lyhyeen, sillä se vain ei tuntunt omalta jutulta. Ensimmäisen ja toisen luokan aikana minulla ei muistaakseni ollut liikuntaharrastuksia. Talvella hiihto oli ihan mukavaa, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Luistelusta pidin myös, paitsi yli 15 asteen pakkasessa, jossa sormet ja varpaat jäätyivät tunnottomiksi. Pakkasrajoja taidettiin höllätä vasta hieman myöhemmin.

Taitoluistelu

Olin loppuvuoden lapsena 9-vuotias kolmasluokkalainen, kun ensimmäisen kerran pääsin jäähallin jäälle. Muistan hämärästi miten luistelijoiden piti tehdä ensin perusluistelua eteenpäin, sitten ”makkaroita”. Pysyin hyvin muiden mukana, kunnes tuli piti tehdä sama takaperin. Sitähän en osannut, ja muistan miten puhisten jäin hetkessä muista jälkeen, ja lopulta ainoana pusertamaan jotain takaperin menevää liikettä keskelle kenttää. Ainoana.. Aluksi minut laitettiin pari vuotta nuorempien ryhmään, mutta kyydityssyistä siirryin vanhempien ryhmään, jossa taitotaso oli kieltämättä yli omani. Muistan etten meinannut millään oppia valssihyppyä enkä piruettia, siis kahden jalan. Kummassakin ongelmana oli uskon puute: en uskonut oppivani. Valssihyppy onnistui lopulta, ja myöhemmin tuli piruetti, myös yhden jalan.

”Mä nyt teen jotain..”

Olin alisuorittaja, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tein liikkeet jotenkuten, joskin kuuliaisesti. ”Alisuorittaja” voi sanana särähtää osan korvaan, siispä yritän kuvailla. Jos kehotetaan hyppäämään n. 20 cm ylöspäin, en edes yrittänyt ponnistaa kunnolla, minkä vuoksi saavutin vain puolet odotetusta korkeudesta. Asenne oli luokkaa ”okei, mä nyt teen jotain...”. En pahemmin keskittynyt siihen mitä tein, tai miettinyt teinkö oikeasti parhaani. Mainittakoon tässä vaiheessa, että olin 3-5 -luokkalainen, enkä ymmärtänyt että edistyminen vaatiin oman työnsä.

Kieltämättä haaveilin myöhäisestä aloitusiästä edistymisestä. Mutta koska minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta kilpaurheilusta tai muustakaan tavoitteellisesta tekemisestä, en suoraan sanottuna tajunnut että työtä olisi tehtävä vähän enemmän. Olin harrastelija jolla oli haaveita, joskin epärealistisia. No, pistetään iän piikkiin.

Tavoitteellisuutta

Taisin olla kuudesluokkalainen, kun tavoitteellisuus tuli osaksi liikuntaa. Koulun yleisurheilussa minulla oli taipumus jänistää riittävän pitkälle päästyäni. Liikuntatuntien aikana ”loistin” mielelläni jos sellainen onnistui, joskin harvoin. Pääsin 800 metrin juoksussa koulujen välisiin kisoihin, mikä osaksi taisi johtua pienestä osallistujamäärästä.. Vanhempani auttoivat minua treenaamaan juoksua, siis sen mukaan mikä minun motivaationi oli. No, miten kävi kisapäivänä? Minulle tuli järkyttävän huono olo, ja lyyhistyin koulun käytävälle kontilleni ja siitä kyyryyn. Se siitä juoksusta. Mutta ainakin valmistauduin?

Taitoluistelussa toivoin myös pääseväni eteenpäin, vaikken edelleenkään tajunnut sen olevan mahdotonta. Olin haaveilija vailla suurempaa realismia. Valitettavasti en osoittanut niin merkittävää lahjakkuutta, että olisin 9-vuotiaana aloittaneena ”muuten vain” kokeilevana herättänyt kiinnostusta kilparyhmien puolella. Jotenkin oletin, että ryhmissä noustaisiin ylöspäin harrastusvuosien mukaan, ei niinkään taitojen. No, ahaa-elämys osaamisen tason vaatimuksista nousi, ja innostuin harjoittelemaan kovemmin. Kieltämätä edistyinkin enemmän, vaikka jokunen ikuinen inhokkiliike mahtui mukaan. Vaakapiruetti kuului näihin. Se ei vai tahtonut millään onnistua!

Ensimmäisen tien päässä

Aloin olla ryhmän vanhimpia ja vähitellen turhautua. Olisin halunnut kehittyä enemmän, mutta minulle todettiin ettei harrasteryhmässä harjoitella kaksoishyppyjä. Ikää oli sen verran, että paikallaan junnaaminen kävi raskaaksi. Harrastin luistelua lukion ensimmäiseen luokkaan asti, minkä jälkeen lopettaminen tuntui ainoalta, joskin raskaalta vaihtoehdolta. Lähdin vihaisesti, ns. ovet paukkuen. Luistimet jäivät pölyttymään enkä halunnut edes katsoa koko lajia tv:stä. Vihasin taitoluistelua.

Kestävyysurheilua ja tankotanssia

Olin liikunnallisessa tyhjiössä. Mielekäs laji puuttui, minkä vuoksi yritin kokeilla vähän kaikkea. Jossain vaiheessa ajattelin kestävyysurheilun olevan minun juttuni, ja ahkerasti sitä treenasinkin. Osallistuin jopa maraton -kouluun, tavoitteenani Helsinki City Run. Homma kaatui sitkeään flunssaan juuri juoksukisojen aikaan. Siiten loppui se harjoittelu. Kävelin myös pitkiä lenkkejä, ja pyöräilyä kokeilin myös. Aikansa niitä jaksoikin innokkaasti tehdä, mutta vähitellen homma alkoi maistua puulta.

Myöhemmin uutena tulokkaana tuli tankotanssi, missä yhdistyi mukavasti tanssi, temppuilu ja voimistelu. Tankotanssista jaksoinkin innostua pitkään, mutta jossain vaiheessa lajin harrastaminen vaikeutui ja lopahti syömishäiriön oireiden voimistuessa. Olen yrittänyt palata tangolle, mutta nyt kynnyksenä on liikkeiden oppiminen molemmin puolin. Periaatteessa minun ei tarvitsisi moista paikkausta tehdä, mutta mikäli joskus haluan taas tunneille, aika monessa paikassa liikeet tulee osata myös ”huonommalla” puolella. Tässä siis haaste, jota en toistaiseksi ole saanut selätettyä.

Takaisin jäälle

Se oli sattumaa, eikä lainkaan tosissaan otettua. Muutin puolisoni kanssa minulle entuudestaan tutulle paikkakunnalle, ja kas, lapsuudenaikainen ystäväni asui suunnilleen naapurissa! Samaisen ystäväni kanssa luistelimme lapsina. Piruuttamme päätimme kokeilla miten jäällä liike sujuu, ja kummasti se luonnistui 15 vuoden tauon jälkeen! Innostuttuamme päätimme liittyä tutun seuran aikuisryhmään, ja siitähän se lähti. Kun liikkeet alkoivat sujua, kasvoi kunnianhimo. Minä palasin tutun vihollisen/ystäväni axelin luokse. Siitä kehkeytyikin oikea viha-rakkaus -suhde..

Löysin muut aikuisluistelijat Internerin ihmeellisen maailman kautta, samoin kilpailut. Minulla ei ollut silloin aavistustakaan, miten paljon aikuisluistelulla saattoi olla tarjottavaa! Rakkaus lajiin löytyi taas, mutta eri tavalla. Luistelu ei tunnu lainkaan samanlaiselta kuin lapsena ja teininä, enkä sitä luistelua kaipaakaan. Pidän tästä nykyisestä paljon enemmän, sillä avoimia reittejä ja mahdollisuuksia oppia uutta on loppumattomiin. Lisäksi laji on kehittynyt vuosien mittaan ja saanut paljon uusia ominaisuuksia. Lisäksi pidän mahdollisuudesta kehitellä erilaisia liikevariaatioita sekä muokata ”maalla” tehtyjä liikkeitä jäälle sopiviksi. Tämä juuri viehättääkin tuossa uudessa kisaohjelmassa.

Tavoitteellista, mutta maltillista

Balanssin löytäminen harjoittelussa ei ollut helppoa, eikä se vielä aivan hallussa olekaan. Toisaalta.. löytyykö täydellistä balanssia koskaan? Ehkä sellaista ei kannata edes tavoitella. Alkuaikoina en ymmärtänyt kehoni rajoja, vaan oletin mahdollisten ongelmien johtuvan huonosta kunnosta. No, tuskin edes alle parikymppisen kroppakaan kaikkea kestää ilman riittävää palautumista. Tai kestää, mutta ei erityisen pitkään.

Olen oppinut muutaman kuluneen aikana paljon harjoittelusta. Ehkä merkittävin asia on laatuun panostaminen määrän sijaan. Onnistunut lopputulos ei synny tekemällä väkisin satoja toistoja kerralla, vaan satoja toistoja tehtynä huolellisesti ja pidemmällä aikavälillä. On tärkeää keskittyä siihen mitä tekee, mutta toisaalta myös kuunnella omaa kehoaan. Olen kantapään kautta saanut kunnian oppia, mitä liika yrittäminen vailla suunnitelmallisuutta tekee: esimerkiksi rasitusvammoja. Lisäksi olen luopunut pakosta onnistua, mikä oli varsin järkevä päätös. Sen jälkeen onnistumisia onkin tullut harvinaisen paljon. Olen myös oppinut itsestäni harjoittelijana. Pidän selkeistä suunnitelmista, ja arvostan opetusta. Toisaalta tarvitsen myös henkilökohtaista harjoitteluaikaa, jolloin voin toistaa opeteltuja liikkeitä omassa rauhassani.

Tauot ovat tärkeitä, mutta niitä ei saa olla liikaa, tai pitkittyneinä. Suuri määrä harjoittelua ei kuitenkaan tarkoita puurtamista verenmaku suussa (paitsi ihanaisissa intervalli -harjoitusissa..hyh!!), vaan vaihtelevuutta. Aikaa käytetään myös hienosäätöön, mikä on enemmänkin aivotyötä vaadittavan keskittymisen vuoksi. Fyysisesti raskaampaan harjoitteluun on oma aikansa, jonka pituus määräytyy oman kuntoni ja yleisen jaksamiseni mukaan. Kyllä, salin ja jään jälkeen on usein hiki pinnassa, mutta kyseessä silti ole aina mikään ”tappotreeni”. Tätä voi verrata vaikkapa reippaaseen lenkkiin. Ei siinä mitään jatkuvia spurtteja tai hölkkää nilkkapainojen kanssa vaadita, että takin alla ollut paita päätyy kuivumaan ennen siirtymistä pyykkikoriin.

Ennen kaikkea olen taas oppinut nauttimaan liikkumisesta. Syömishäiriöaikoina ja paljon sen jälkeenkin liikuin kuluttaakseni. Viimeisen kuluneen vuoden aikana olen aidosti alkanut liikkumisen ilosta. Vaikka olen paasannut aiheesta jo aikaisemmin, nyt todella huomaan miltä tuntuu nauttia liikkumisesta. Siksi minulla on suuri into kokeilla myös muita kivoja lajeja luistelun ohella. Esimerkiksi salitreenin yhteydessä on ollut mielettömän hauska kokeilla kärrynpyöriä, hyppyjä ja ties mitä oman uskalluksen mukaan. Tulevina vuosina toivonkin, että saan rohkeutta kokeilla myös muita lajeja.

Klisee tai ei, niin ainakin tämä on totuus!

"Dieettikuulumisia": Vähän enemmän ja vähän laadukkaampaa

Ruoka.. se kuuluisin puheenaihe. No, jokunen voi siinä rinnalla päästä aika lähelle. Jonkin sitten tuli kirjoitettua riittävän ravinnon merkityksestä aktiiviliikkujilla. Kuten hieman nolona tekstissä paljastinkin, itse olin sortunut treenaamaan liian pienellä energiamäärällä. Olen sen jälkeen yrittänyt jälleen tehdä hieman lisäyksiä päivän ”ruokalistaan”, mutta kaloreita sen enempää laskematta. Lähinnä nollatasoisia ruokia olen vältellyt, eli light-juomia tai esimerkiksi kurkkua. No, leivän päälle se kyllä menee, mutta silloin vaaditaan leipäkin.

Myönnän että kiireessä/saamattomuudessa ns. kunnon ruuan laittaminen jää välillä, ja ateria korvautuu leivällä tai puurolla. Jälkimmäinen ei kuitenkaan pääse lautaselle ihan sellaisenaan, vaan vähintäänkin pähkinöillä terästettynä. Erikoisempiin puuroihin muuten liittyen, testasin tänään piruuttani lisätä kaurapuuroon punajuuriraastetta ja kyllä, fet.. eikun kreikkalaistyyppistä salaattijuustoa! Pelottavaa oli, että lopputulos maistui muuten hyvältä! No, valmistusvaiheessa tavara näytti siltä, kuin kadonneen naapurin mysteeri olisi ratkennut..

Maun ohella suurta plussaa oli kaurapuuron saaminen vähän järeämpään ja täyttävämpään muotoon. Viime aikoina olen yrittänyt pitää seuraavista asioista huolta:

Riittävän lyhyet ateriavälit

Tästä olen pitänyt kiitettävästi kiinni! Ateriavälit venyvät harvoin neljään tuntiin, ja jos neltä tuntia alkaa olla täynnä, vatsani kyllä ilmoittaa asiasta vaatimalla ruokaa ja pian! Tämän takia varaan laukkuuni aina rahkaa, itse valmistamaani proteiinismoothieta (suklaa-banaani), banaania tms. Tosin yleensä mukana on korkeintaa pari vaihtoehtoa näistä, ei kokonaisen komppanian eväitä. Suosittelen lämpimästä pitämään mukana tällaisia ”laukkueväitä”, sillä sellaisten avulla ateriavälit saa pidettyä tasaisina. Tosin tiedän kokemuksesta, että vie aikansa oppia pitämään mukana syötävää. Vähitellen ennakointi paranee, ja kauppareissulla mukaan tarttuu helpommin eväsmateriaalia.

Huomio ruuan laatuun

Aikaisemmin kiinnitin huomiota lähinnä ateriavälien pituuteen sekä ruuan energiamäärään. Aikaisemmin tuli hehkutettua mm. proteiinipatukoita, mutta nyt olen jättänyt ne vähemmälle. Yksi syy oli myös proteiinipatukoihin käytetyn rasvan laadussa, mikä ei ole paras mahdollinen. Mitään täyskieltoa proteiinipatukoille ei ole, mutta vähentäminen oli paikallaan. Olen vaihtanut ne pääasiassa rasvattomaan rahkaan ja banaaneihin. Näistä rasva-aiheista voi tietenkin kiistellä maailman loppuun asti ja siitä eteenpäin. Itse pysyttelen ”leirissä”, jossa kovien rasvojen käyttöä rajoitetaan. Toisaalta yritän välttää kasvirasvoista muutamia, kuten kookosrasvaa. Soijan suhteen olen vähän kahden vaiheilla, sillä terveellisyys näyttää riippuvan artikkelin julkaisijasta.

Yritän jatkossa panostaa myös hieman laadukkaampaan levitteeseen, mikä tulee olemaan haaste, kiitos melkein selkäytimeen jääneiden valintojen. Okei, ripittäydytään sitten: Olen ties miten pitkään käyttänyt kevyempää margariinia, jossa rasvat ovat laadullisesti suorastaan p**koja! Tässä kohtaa puolustan jokaista, joka tekee ruokavaliossaan virheitä. Tottahan toki jokainen tietää tekevänsä väärin. Pinttyneen tavan muuttaminen on vain oma haasteensa. Olo on ollut kieltämättä kevyempi viime aikoina, mihin lienee looginen selitys: Ilmeisesti ole kerryttänyt kroppaani kaikkea kivaa, mikä ruokavalion muututtua on huuhtoutunut pois. Itse energiamäärään en nimittäin ole puuttunut, paitsi lisäämällä sitä. Sokeria sisältäviä ”herkkuja” ei tule edelleenkään syötyä, ei ainakaan itsekseen.

Ylipäänsä olen yrittänyt vähentää ns. keinotekoisia aineita sisältävien välipalojen määrää. En ole niistä täysin luopunut sentään, sillä edelleenkin on tuotteitta, joissa vain on esanssit niin hyvin kohdillaan! Light -limun vähentäminen ei kylläkään ollut hauskaa, joskaan ei dramaattistakaan. Vissy ja kivennäisvesi sitruunamehulla ovat onneksi kelvanneet hyvin.

Nälkä on viesti keholta

Vuosikausia kun on tapellut ja vaientanut näläntunnetta, uusi suhtautuminen ei ole helppoa. Nykyään yritän ajatella nälkää viestinä. Vaikka napostelut sun muut on julistettu sosiaalisessa mediassa synneistä suurimmaksi, minä olen pokkana syönyt jos vatsa ruokaa vaatii. Toki katson mitä suuhuni laitan ja miten paljon. Kyse on siis nälästä aterioiden välillä, tai pienempien aterioiden päätteeksi. Jos nälkä ei mene ohi, voi kroppa kaivata vielä hedelmää tai vaikkapa riisikakkua kasviksilla. Tai mitä mieleen tuleekaan. Uskon viikottaisen kulutukseni olevan sen verran suuri, että polttoaineelle on käyttöä erityisesti jos kroppa sellaista kyselee.

Miten valitsen sen mitä kropalleni annan tankin täyttämiseen? Mitään suurta ja laaja-alaista aivotyötä en viitsi tehdä. Riippuen siitä miten ravintoaineet ovat jakautuneet päivän aikana, määräytyvät myös lisäykset. Tämä voi kuulostaa raskaan sarjan pilkunviilaukselta, mutta ravintoaine -ajattelulla valinta syntyy alle minuutissa. Jos rahkaa ja proteiinipitoista ruokaa on mennyt reilummin, silloin hiilihydraatit ovat tervetulleita ja päinvastoin. Ja jos on jotain mitä erikseen haluan, silloin sitä myös otan. Tosin joidenkin ruokien kohdalla on hyvä rajoittaa. Sellaisia ovat esimerkiksi laktoosipitoiset ruuat, ruisleipä ja hernekeitto. Ihan vain ympäristöä ajatellen..

Rentous ja Body Love -ideologiaa sisältäpäin

Tätä ei voi korostaa liikaa. Mitä enemmän jokaista suupalaa sisältöineen miettii, sitä enemmän kasvavat stressitasot, ja sitä vähemmän keho tajuaa käyttää ravintoa alkuperäiseen tarkoitukseen. Siis kulutukseen. Jos minulta kysytään, syömisen ei pidä olla tähtitiedettä, vaan luonnollinen toimenpide osana päivää. Ideana on tankata energiaa jotta päivän toiminta ja tekemiset onnistuisivat, eikä päinvastoin.

Jos syöminen muuttuu itse toiminnaksi ja tekemiseksi, lienee hyvä miettiä olisiko muutokselle aihetta. Nyt erotan tästä ajatuksesta esimerkiksi masennuksen, tai muut ongelmat jotka heijastuvat syömiseen. Tästä päästäänkin toiseen teemaan, eli omaan kehosuhteeseen. Itse näkisin sellaisen ”perusterveellisen” ravinnon erittäin tärkeänä osana paljon puhuttua Body Love -ideologiaa. Keholle osoitettaan kunnioitusta ja rakkautta antamalla sille sellaista, mitä se tarvitsee toimiakseen. Olen usein miettinytkin, että epäterveellisen ruuan jatkuva ”mättäminen” kuulosta siltä, kuin henkilö vihaisi kehoaan ja rankaisi sitä jatkuvasti sellaisella, mikä on keholle pahaksi. Tiedetään, tiedetään, ilmiö on paljon monimutkaisempi eikä minulla ole varaa kommentoida koska en taaskaan tiedä mistään mitään. Selvä, ei tästä enempää. Mutta kehon hoitamisesta ja kunnioittamisesta hyvän ravinnon kautta pidän julkisena mielipiteenäni. Olen vihannut kroppaani yli kaiken joskus, ja kohtelinkin sitä sen mukaisesti, vaikkakin vähän eri tavalla huonosti. Nykyään en missään nimessä ryhtyisi samaan, sen verran arvokkaana pidän tätä ruhoa jota enemmän tai vähemmän ylpeänä kanniskelen. No, hyvin se mukana pysyy, eikä ole koskaan yrittänyt jäädä matkan varrelle! 

                                    

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!