Eristäydyn liian helposti

Taas mahdollisuus pysähtyä. Liian lähellä odottavat tiskaamattomat tiskit joiden olemassaolo lähes ahdistaa. Haluaisin rynnätä tiskaamaan, mutta pakotan itseni pysähtymään hetkeksi. Kuten arvata saattaa, aktiviteetiksi valikoitui kirjoittaminen. Jälleen yksi keino harjoitella sekä pysähtymistä että keskittymistä. Joskus mietin, onko minulla liikaa aikaa ajatella. Aina kun siltä tuntuu, yritän keksiä tekemistä. Ehkä teen näin siksikin, koska joutuisin muuten pysähtymään vaikeiden ajatusten eteen. Jos katsoisin tilannetta ulkopuolisena, toteaisin että pysähtyminen ja myös vaikeiden ajatusten kohtaaminen on ns. pakollinen paha. Päivän ja juuri tämän hetken kohdattava aihe olkoon taipumus eristäytyä. 

Häpeä

Neljä vuotta sitten 2020 elämäni kääntyi nurinpäin. Tapahtui asioita, jotka johtiva siihen että tein ratkaisuja. Ratkaisuni johtivat siihen, että asiat eivät muuttuneet parempaan suuntaan. Syy ei ollut vain muissa ihmisissä ja olosuhteissa, vaan myös omassa naiiviudessani. Tapahtui asioita, joiden jäljet ovat todennäköisesti pysyviä. Toisaalta.. ennen pitkää minusta tuli äiti. Se on asia, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Mutta mennessäni lapseni kanssa ns. ihmisten ilmoille mietin, näkyykö oma tarinani minusta? -Todennäköisesti ei, mutta joskus minusta tuntuu siltä kuin asiat jotka kuluneen neljän vuoden aikana ovat tapahtuneet näkyisivät minussa. Se saa aikaan häpeän. 

Jokaisella meistä on oma tarinamme, tai ehkä jopa useita sellaisia niin pitkältä ajalta kuin olemme eläneet, ja siten ehtineet rakentaa tarinoitamme. Jokaisen oma asia on, onko tarinoita useita, vain onko kyseessä kirjan tavoin useasta kappaleesta koostuvat kokonaisuus. Minä näen tarinassani virheitä. Olisin halunnut taustani olevan toisenlainen kuin nyt. Luulen että en oikeastaan häpeä itse taustaani tai sitä että se näkyisi. Uskon oma häpeäni tuntuu minusta liian näkyvältä. 

Oman tilan tarpeen hahmotus vaikeutuu

Kuulun heihin, jotka tarvitsevat päivän aikana myös omaa tilaa. Näin taaperoarjessa se tarkoittaa pääasiassa hetkiä kun lapsi nukkuu: Illalla ennen nukkumaanmenoa ja aamulla ennen kuin lapsi herää. Ajan myötä huomaan sortuneeni ajattelemaan, että säännöllinen väsymykseni on asia minkä vuoksi tarvitsen enemmän omaa tilaa. Tietenkin tämä on johtanut siihen, että vetäydyn sosiaalisesta elämästä. Ehdollistan itseni ajattelemaan, että väsyn muiden ihmisten seurassa. Toki näin käykin jos sosiaalista elämää on oikeasti runsaasti. Töiden yhteydessä olen tällaistakin kokenut. Tosin annos on sitä luokkaa, että sosiaalisuudestaan tunnetutkin vetäytyvät mielellään. 

Ongelmana on, etä oman tilan tarpeen hahmottaminen vaikeutuu. Alan viettämään myös mahdolliset lapsivapaat täysin omissa oloissani. Lasken esimerkiksi jäävuoron sosiaaliseksi elämäksi, sillä usein porukka on tuttua keskenään. Olen joskus luonut itselleni paineita siitä, kun sosiaalinen elämä "rajoittui" tiettyyn joukkoon: luistelukavereihin, muihin opiskelijoihin sekä mahdollisiin kollegoihin. Olen aina ollut huono "tekemään" ystäviä. Siihen tarvitaan aikaa. Pitkäaikaisia ystäviä minulla on vähän, ja osa heistä asuu kaukana. Myös elämäntilanne vaikeuttaa tapaamisia. Tästä syytä pidän oikeastaan kaikkea sosiaalista kanssakäymistä riittävän hyvänä. 

Pakotan itseni ihmisen pariin 

Vaikka viihdyn ihmisten parissa, olen joutunut pakottamaan itseni sosiaaliseen elämään. Tähän kuuluu myös paluu jäälle. En itsekään tiedä missä vaiheessa asiasta tuli niin vaikeaa. Koko ajan on yhä helpompaa keksiä syitä jäädä kotiin. Toki tekemistä todellakin on, ja on mukavaa kun lapsen kanssa ollessa ehtii keskittyä lapseen ja samalla myös olemiseen pitäisi -listan lyhennyttyä. Ongelmana vain on, että tämä nostaa kynnystä mennä ihmisten pariin. 

Oman henkisen hyvinvointini vuoksi olen asettanut itselleni tavoitteen: sosiaalista elämää vähintään kerran viikossa. Palattuani töihin kokonaisuus voi toki muuttua, sillä työni itsessään varsin sosiaalista. Sosiaaliseksi elämäksi katson jäävuorot joihin liittyy muiden (tuttujen) luistelijoiden läsnäolo sekä ystävien ja muiden tuttavien tapaamisen. Se, että kuuluuko tapaamiseen kahvihetki vai kenties ulkoilua, ei ole enää oleellista. Elokuviin tms. en ole mennyt, sillä pyrin valitsemaan aktiviteetit niin, että sosiaalinen kanssakäyminen on pääasiallisessa roolissa. Myös muu sellainen tilanne joka ylipäänsä johtaa sosiaaliseen kanssakäymiseen on hyväksytty vaihtoehto. 

Kuluneiden viikkojen aikana olen onnistunut tässä tavoitteessa kohtuullisesti. Olen oma-aloitteisesti hakeutunut ihmisten pariin. Yksittäisinä kertoina on käynyt niin, että kukaan tuttavistani ei ole ollut vapaana. Mutta tämä ei haittaa, tästä otin siinä määrin opikseni, että kysyin ajoissa. Kynnys on ajan myötä alkanut madaltua, ja oikeastaan jopa hieman odotan näitä päiviä kun on sen "pakollisen" sosiaalisen elämän aika. 

Ajatuksia

Jokaisella meistä on oma "saldonsa" sen suhteen, mikä määrä sosiaalista elämää on tarpeen. Luulen että täysin erakoituneita ihmisiäkin on, enkä halua kategorioida heitä minkään diagnoosin luokkaan. Toki näin puolierakkona suosittelen itse kullekin samankaltaiselle samaa, eli itselleen sopivaa määrää sosiaalista elämää. Omalla kohdalla hälyttävä merkki on, jos ihmisten ilmoille meneminen alkaa muuttua vaikeaksi. Silloin viimeistään on aika mennä. 

Sosiaalisen elämän lisääminen tällä tavalla pienissä määrin ilman liiallisia paineita on tehnyt hyvää myös henkisesti. Koen, että muiden ihmisten läsnäolo auttaa rakentamaan myös itsehyväksyntää, mutta samalla pääsen harjoittamaan sitä mistä pidän: kuuntelemista, dialogia ja vastavuoroisuutta. Ja ei, en halua kuvailla itseäni sosiaalisten tilanteiden pyhimykseksi. Oikeasti pidän kuuntelemisesta, dialogista sekä vastavuoroisuudesta. 

Kieltämättä odotan sitä päivää, kun sosiaaliseen elämään panostaminen menisi vähän enemmän itsestään. Joskus kaipaan aikaa kun lapsena kun kaverin luokse saattoi yksinkertaisesti vain mennä, tai kaveri tuli hakemaan. En tiedä miksi yhteydenototkin tuntuvat vaikealta nykyään. Toki  tässä iässä tahtoo vapaa-aika olla hieman rajattua. Mutta joskus tuntuu että taustalla on muitakin haasteita. 

Mikä taas itsekseni ollessa on mielestäni tärkeää, hetken ilman ruutuaikaa tai ärsykkeitä. Edelleen pidän säännöllisesti tapana ulkoilla ilman että kuuntelen musiikkia tai vilkaisen puhelimeen lainkaan. Huomaan, että luuri on jonkinlainen pakokeino omilta ajatuksilta. Vaikka omian ajatusten kohtaaminen onkin ajoittain epämiellyttävää, yritän pakottaa itseni myös siihen, ja sietämään ärsykeköyhiä hetkiä. Tosin aktiviteetit ilman ruutuaikaan sallin itselleni.

Mutta jatkukoon tämäkin kamppailu. Luulen että viimeistään siinä vaiheessa kun nk. lähityö lisääntyy, moni asia helpottaa. Tai ainakin toivon niin.