tiistai 19. toukokuuta 2020

Syömishäiriön pysyvät jäljet


Syömishäiriö on aihe johon suhtaudun hyvin ristiriitaisesti. -Erityisesti omaan taustaani. Usein myös mietin julkaisemieni tekstien vaikutusta lukijoihin: Kannustavatko ne taistelemaan, vai provosoivatko jatkamaan syömishäiriökäyttäytymistä? Tällä kertaa mietin myös, olisiko tämä viimeinen teksti kyseisestä aiheesta. Mielentila tätä kirjoittaessa oli sitä luokkaa, että teksti sai jäädä kuvattomaksi. Ei koristeita, ei kaunistelua. Ihan vain totuus. 

Vaikka oireileva sairaus on poissa, se on jättänyt jälkensä. Toisaalta ne jäljet ovat aihe, josta jokainen vähänkin oireilun suuntaan ansaitsisi tietää. Poikkeuksia on varmasti, mutta paraneminen ei välttämättä ole täydellistä vaikka se ulospäin siltä näyttäisi. Diagnoosi olisi siis anoreksia, johon liittyi pienissä määrin myös oksentamista mutta ilman bulimialle ominaista ahmimista.

Syyllisyys ja häpeä
Nämä ovat päälimmäisenä. Minun on todella vaikea muistella ja kohdata silmästä silmään se ihminen, joka olin vielä viisi vuotta sitten. Häpen myös sitä kymmenen kiloa kevyempää kehoa, mutta vielä enemmän sen kantajaa: Itsekäs, välinpitämätön, holtiton ja korkeintaan omaa etuaan ajatteleva. -Sitäkin vain satuttavalla tavalla. Pidän suoranaisena ihmeenä sitä, miten niinkin moni jaksoi pysyä vierelläni. Oli myös ihmisiä jotka astuivat etäämmälle ja syystäkin. Todennäköisesti olisin itse tehnyt samoin.

Poden syyllisyyttä myös ajasta jonka läheisiltäni vein. Ne vuodet olisi voineet käyttää mukavaan yhdessäoloon, molemminpuoleiseen välittämiseen ja toisaalta myös oman elämän rakentamiseen.

Fyysiset vauriot
Vaikka oireilin vakavammin “vain” 2-4 vuotta (vaikea arvioida), siinä ajassa ehti tapahtua. Onneksi luusto ehti kärsiä vain vähän, mutta huonolla tuurilla riittävästi myöhemmin ilmenevien ongelmien kannalta.

Vatsani onnistuin tuhoamaan tehokkaammin. Yksityiskohtiin menemättä vatsani jäi herkäksi: ruuan täytyy olla “lempeää”. Ei liikaa rasvaa, hiilihydraatteja, sokeria, proteiinia jne. Lopputuloksena mielenkiintoni ruokaan tipahti pohjalukemiin. Tämä lienee todellinen syy miksi syön lähinnä saadakseni riittävästi energiaa. Myös selkeästi pahentuneet mahalaukun ja ruokatorven ongelmat vaikeuttavat syömistä oireiden pahentuessa. Vaikka mieli tekisi syyttää maitoon liittyvästä sietokyvyn heikkenemisestä maidon laatua, valitettavasti taustalla voivat myös olla anoreksian jäljet.

Aika joka on pakko hyväksyä osaksi elämäntarinaa
Muukaan ei auta. Kyllä, mielestäni olen ollut joskus ihmisenä lähes sietämätön. No, ehkä osan mielestä vieläkin, mutta sentään eri tavalla. Tavallaan haluaisin irtautua siitä kaikesta, mutta en voi paeta sitä. Se on menneen ajan todellisuutta, mutta todellisuutta silti.

Ainoa mitä voin henkisen jaksamisen mukaan tehdä, on pyrkiä tukemaan muita. Itse asettaisin ennaltaehkäisemisen etusijalle. Ehkä juuri siksi haluan kertoa julkisesti sairauden jälkipyykistä. Toisaalta jos saisin tietää, että teksteilläni olisi provosoiva vaikutus, lopettaisin ne välittömästi. Tästä syystä en halua kertoa ruokapäiväkirjoja, tarkkaa painoa tai julkaista kuvia kyseiseltä ajalta.

Eteenpäin
Elämä jatkuu. Joko astun kyytiin tai jään siitä pois menneitä murehtimaan. Vaikka menneisyys säännöllisesti kummittelee mielessä, paljon eteenpäin vieviä askeleita on otettu: kaksi korkeakoulututkintoa, jonkinlaista työelämää mutta motivaatiota pysyä siinä, muiden ihmisten huomaaminen sekä terve suhtautuminen liikuntaan.

Kyllä, laiminlyön levon kiusallisen usein. Taustalla ei kuitenkaan ole pakkoliikunnan kaltaista ajattelua, vaan puhdas liikkumisen ilo. No, tällä täti-ihmisellä vaan alkaa olla ikää siinä määrin, että palautuminen täytyy huomioida. Mutta erityisesti levon positiivisten vaikutusten huomaaminen kasvattaa kummasti motivaatiota levätä välillä.

Näin loppuun esittäisin toiveen samassa veneessä olleille: Jos aihepiiri ei ole harka, onko teillä samanlaisia ajatuksia? Painotetaanko julkisuudessa riittävästi syömishäiriön seurauksia? Aiheuttaako asian kanssa eläminen samankaltaisia haasteita? Mitä enemmän kommenttikenttään ilmenee ajatuksia, saamme aikaan dialogin joka toivottavasti auttaa edes osaa. Kommentointi on sallittua myös ei samaa kokeneille. Perimmäinen tavoite edes pikkuisen oireileville: Lopettakaa välittömästi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti