Ihmisiä tavoittavien sosiaalisen median julkaisujen kääntöpuoli: emotionaalinen eristäytyneisyys

 Tarve mielenterveyspalveluihin on lisääntynyt kuluneiden vuosien aikana eri ikäluokkien kohdalla. Erityisesti nuorten tarpeesta kyseisiin palveluihin on kirjoitettu paljon. Erilaiset tutkimukset antavat selityksiksi esimerkiksi seuraavia asioita: älylaitteet ja digitalisaatio, kasvavat paineet eri osa-alueilla sekä yksinäisyys. Kenties joskus mainitaan varoen myös rajojen puute. Fysiologisiin tekijöihin puolestaan lasketaan liian vähäinen nukkuminen, puutteellinen ravinto sekä liian vähäinen liikunnan määrä. 

Kuluneen 20 vuoden aikana kulttuurimme on muuttunut niin sosiaalisen median, kuin erilaisten trendien seurauksena. Tuleva tekstini ei anna suoraa diagnoosia. Sen sijaan tavoitteena on luonnehtia ilmiötä, mikä on syntynyt sosiaalisen median tullessa laajempaan käyttöön. Kyseinen ilmiö ei siis vaikuta jokaiseen, vaan on yksi osatekijä. Vaikutuksen määrä puolestaan on yksilökohtaista. 

Itsetutkiskelu, tunteiden tunnistaminen ja meditatiiviset hetket 

Erityisesti korona-aika siirsi osan ihmisten välisestä kommunikoimisesta sosiaaliseen mediaan. Peruspalvelut, joiden toiminta perustui ihmisten kohtaamiseen siirtyivät toimimaan mahdollisuuksien mukaan etänä. Näin tapahtui eri asteiden opetukselle, seurakuntatyölle, harrastustoiminnalle ja esimerkiksi mielenterveyspalveluille. Tahot, joiden tavoitteena oli kohdata ihmisiä, joutuivat kohtaamaan ihmiset uudella tavalla: etänä. 30 vuotta sitten olisimme ehkä jakaneet lehtisiä, paperilappuja ja muuta vastaavaa varustutettuna tekstillä Sinä olet tärkeä. 

    Kehitys kulki eteenpäin. Koronarajoitteet antoivat myöten, mutta sosiaalisen median käyttö osana kohtaamista jäi. Tämä on täysi ymmärrettävää. Sosiaalinen media on hyvä paikka mainostaa tapahtumia, kokoontumisia ja kutsua ihmisiä paikan päälle. Lisäksi sosiaalisessa mediassa voidaan tehdä julkaisuja, joiden viestillä pyritään tavoittamaan lukija antamalla ajatus, että hän on tärkeä, ja hänen toivotaan esimerkiksi pohtivan julkaisuun liittyvää ajatusta. 

    Havaittavaa kasvua näyttää tapahtuneen julkaisuissa, jotka esimerkiksi kysymyksellä kannustavat itsetutkiskeluun, omien piirteiden ja toisaalta myös omien tunteiden tunnistamiseen. Julkaisu kannustaa pohtimaan tunnelukkoja, erilaisia oireita joiden taustalla voi olla olennainen aiheuttaja, tarkaskelemaan kumppanin tai kollegan mahdollisia narsistisia piirteitä tai vaikkapa selvittämään kumpi tuntuu piirre kuvaa omaa luonnetta eniten: introvertti, ekstrovertti tai kenties ambovertti. 

    Osa julkaisuista puolestaan kannustaa positiiviseen ajatteluun, kiitollisuuten ja hetkeen pysähtymiseen. Seurakuntien julkaisut voivat sisältää kohtia Raamatusta sekä muutamia avainsanoja sopivan kuvan kera, ja näin kannustaa lukijaa pohtimaan, mitä ne sanat hänelle itselleen merkitsee. Muiden tahojen julkaisut voivat kannustaa esimerkiksi seuraavaa junaa odotellessa kokeilemaan mindfulness -harjoituksia. Yhtäläistä julkaisuille on kannustaa lukija toimimaan kannustukseen liittyvien ohjeiden mukaan. Ristiriitaista ehkä, mutta osa sosiaalisen median julkaisuista kannustaa ruutuajan vähentämiseen, eli käytännössä laittamaan puhelimen pois käsistä ja näin ollen lopettamaan julkaisujen lukemisen.     

Sosiaalinen media ja kannustus tunteiden pohdintaan

Idea on yksinkertainen: Julkaisuissa puhutaan termistä, jonka sisältöä tai ominaisuuksia julkaisun katsoja tarkastelee pohtien, löytyykö minusta nuo piirteet. Joskus julkaisut kehottavat esimerkiksi positiivisen minäkuvan ja asenteen havaitsemiseen. Kysymykset liittyvät esimerkiksi siihen, mistä päivän teoista lukija voisi todeta olevansa ylpeä. Lukijalta saatetaan myös kysyä, mikä pieni asia sai hymyilemään. Kokonaisuudessaan ajatuksena on pysähtyä juuri siihen hetkeen, mitä lukija sillä hetkellä elää.

    Osa julkaisuista kannustaa pohtimaan pelkoja, epävarmuutta, huolia ja muuta vastaavaa tarjoten selitykseksi termiä, joka antaa syyn löydetyille tunteille. Termi voi olla kallistua niin somaattisen kuin psyykkisen terveyden termeihin, tai esimerkiksi New age -henkisen ajattelun termeille. Esimerkiksi termi "Indigolapsi" oli aikoinaan varsin suosittu. Mahdollisesti yksi jos toinen, erityisesti itseään etsivät löysi itsensä tästä termistä. 

Nyt sosiaalinen media tuo esille yhä avoimemmin erilaiset mielenterveyden haasteet. Julkaisut voivat sisältää yksinkertaisen rasti ruutuun  -ajatuksella tehdyn testin, tai kertoa ilmiöön liittyvistä asioista. Näin yhä nuoremmat voivat havaita itsessään ilmenevät piirteet. Osa julkaisuista toisaalta kannustaa tuen ja yhteisöllisyyden löytämiseen. Mielenkiintoinen ilmiö eri seurakuntien julkaisuissa puolestaan on kannustus pyhän kokemiseen digitaalisen julkaisun kautta. 

Dialogin ja kollektiivisuuden puuttuminen

Työvälineet itsetutkiskeluun monella eri tasolla ovat siis käsissämme. Eri tahojen työntekijät tavoittavat jokaisen älylaitteen käyttäjän, ja näin ollen jokainen voi saada kannustuksen tarkastella milloin mitäkin aihepiiriä ja saada mahdollisuuden pohtia asiaa itsetutkiskelun kautta. Näkisin tässä kuitenkin kääntöpuolensa. Hieman mustan huumorin kategorian esimerkkinä käytän diagnoosin etsimistä Googlen avulla. Varsin moni lienee vähintäänkin kohdannut ihmisen, joka on googlettanut itselleen useita tappavia sairauksia sekä vakavia mielenterveydellisiä haasteita. Usein erityisesti jälkimmäisen aihepiirin diagnoosit kohdistuvat muihin ihmisiin. -Jostain syystä heihin, joiden kanssa tulee heikommin toimeen. 

Taito mikä tuntuu Internetin yleistyessä heikentyneen monilla, on lähdekritiikin hallitseminen sekä oman ajattelun rajoittaminen. Kyse on enemmänkin siitä, ettei jokaisella ole riittäviä valmiuksia käsitellä viattomalta tuntuvia ja hyvää tarkoittavia sisältöjä yksin. Ajatukset alkavat kiertää kehää, ja dialogin puuttuessa tunteiden sanoittaminen voi vaikeutua. Tähän sopisi termiksi emotionaalinen eristäytyneisyys. 

Oli kyse sitten itsediagnoosien rakentamisesta, itsetutkiskelusta tai vaikkapa hengellisyydestä, on epävarmaa, tavoitetaanko jokainen julkaisujen lukija toivotulla tavalla. Itsetutkiskelu voi johtaa suuriin tunteisiin, jotka voivat emotionaalisen eristäyneisyyden seurauksena osalla ihmisistä kietoutua vaikeaan umpisolmuun. En halua yleistää, että jokaisen kohdalla kävisi näin. Oikeastaan aiheesta voisi saada mielenkiintoisen aiheen laajempaan tutkimustyöhön. 

Vaikutus henkiseen hyvinvointiin

Ehkä osalle digitaalisen materiaalin kautta saatu kysymys toimii kohtaamisen välineenä. Silti uskon, että osalle se ei ole hyväksi. Pahoittelen karua esimerkkiä: Sama kuin lahjoittaisi Coca-cola -tölkkejä nälänhädästä kärsiville. -Energiaa tässä lahjassa on, ja olo voi hetkellisesti olla hyvä. Varsinaista ravitsemuksen haastetta ei kuitenkaan saada korjattua. Samalla tavalla nämä ihmisiä tavoittavat julkaisut voivat toimia, mutta dialogin mahdollisuuden puuttuessa yksinäisyys omien ajatusten kanssa pysyy ennallaan. 

Pitäisikö kyseinen toiminta poistaa sosiaalisesta mediasta? -Tähän en osaa kommentoida, sillä riittävä taustatieto puuttuu. Toisaalta ihmisten tavoittaminen sosiaalisen median kautta on nykyaikaa, ja työvälineenä hyvä. Mutta kuten se tölkillinen Coca-colaa, ravitsemuksellisen tilan täydelliseen korjaamiseen vaaditaan vielä muutakin. 

Heikentynyt perusopetus uhkaa hyvinvointiyhteiskunnan tarkoitusta

Kansanopetuksella, josta myöhemmin alettiin käyttää termiä "perusopetus", on pitkä historia. 1600-luvulla kirkko otti ratkaisevia askeleita lukutaidon levittäjänä kaikille. Näin lukutaito ei ollut enää vain ylempien säätyjen edustajien mahdollisuus. Vuosisatojen aikana kansanopetus kehittyi. Varsinaisen pohjan suomalaiselle kansanopetukselle muodosti vuonna 1866 säädetty kansakouluasetus. 1970-luvulla kansakoulu muuttui peruskouluksi. 

Perusopetuksen tavoitteeksi nousi turvata tasavertainen koulutus kaikille. Oppilaiden sosioekonomisen taustan, sukupuolen, uskonnon, etnisen taustan yms. ei tule vaikuttaa jatko-opintoihin. Lisäksi oppilailla on mahdollisuus saada tukea oppimiseen ja työskentelyyn tuen tarpeen mukaan. Toki myös mahdolliset resurssit vaikuttavat jossain määrin. Digitalisaation ja muiden tarpeiden seurauksena koulunkäynti muuttui radikaalisti opetustapoja ja opiskelutiloja myöten. 

Riippuen koulusta ja alueesta, oppimateriaalin ja opetuksen muuttaminen digitaaliseen muotoon yleistyi. Myös esimerkiksi ylioppilaskirjoitukset ovat olleet digitaalisessa muodossa vuosia. Opiskelutilat muuttuivat "avokonttoreiksi" jo pienten oppilaiden kohdalla. Luokkakoot kasvoivat merkittävästi peräti yli 40 oppilaan ryhmiksi. Kuluneina vuosina erilaiset median julkaisut ovat tuoneet esille, etteivät muutosten aikaansaamat tulokset ole olleet toivottuja. Oppimisen tulokset ovat heikentyneet, yhä nuoremmat oppilaat potevat uupumista ja vahvaa motivaation puutetta. 

On fakta, että aika tekee uudistukset välttämättömiksi. Perusopetukseen liittyvissä uudistuksissa ei mitä ilmeisimmin kuitenkaan huomioitu esimerkiksi oppilaan kykyä käyttöönotettuihin opiskelumuotoihin -ja ympäristöihin suhteessa oppilaan iän mukaisiin valmiuksiin. Tulosten vaikutukset olivat tuhoisia, sillä moni oppilas menetti sen, mihin he olivat jo lainsäädännölliset tasolla oikeutettuja: Riittävän laadukkaaseen perusopetukseen. 

Otsikoissa opettajat nostetaan syyllisiksi. Toisaalta on hyvä muistaa, että opettajat toimivat annettujen määräysten perusteella. Opettajan tulee noudattaa annettua opetussuunnitelmaa, ja tehdä arviointi kriteerien mukaan. Hyvä kysymys on, ovatko uudistukset tehty liian hätiköiden ilman selkeää tutkimustaustaa sekä luotettavia tuloksia. 

Ajatus uudistuksiin saattoi olla kaunis: Erilaisten innovaatioiden kautta oppilaat saavat oppia ajan hengen mukaisesti. Tässä on kuitenkin haasteensa. Lisääntynyt digitalisaatio ja esimerkiksi neurologisten tutkimusten antamat tulokset kuitenkin ovat varsin epäyhteneväiset. Lasten kyky ottaa vastuuta omasta toiminnasta digitaalisten laitteiden parissa ei ole kehittynyt, ja toiminta vaatii näin ollen aikuisen tukea. Kun kymmenet alle 13-vuotiaat työskentelevät tietokoneella, todennäköisyys esimerkiksi pelaamiseen tehtävien tekemisen ohessa kasvaa. Lopputuloksena on nk. multitaskaaminen, mikä tehokkaan ajankäytön sijaan ylikuormittaa aivoja, ja johtaa pitkään jatkuneena keskittymiskyvyn heikkenemiseen. 

Teoriassa laadukas perusopetus on osa hyvinvointiyhteiskunnan palveluita, ja mahdollistaa jokaiselle ikäluokalla yhtäläiset mahdollisuudet hyvään tulevaisuuteen. Voisi siis suoraviivaisesti todeta, että perusopetuksessa tehdyt, liian hätiköiden tapahtuneet uudistukset ovat vastoin hyvinvointiyhteiskunnan arvoja ja toimintaa. Hyvä kysymys on, ovatko taustalla kauniit kuvat uusista kehityksen suunnista, säästötoimenpiteistä vai molemmista. Oli taustalla mitä tahansa, peruskoulua käyvät ikäluokat joutuvat maksamaan siitä oman tulevaisuutensa suuruisen hinnan. 

Heikossa asemassa olevien kasvojen käyttö markkinoinnissa: Hyväntekeväisyyttä vai hyväksikäyttöä?

 Yhä useammat tuotemerkit ovat lisänneet mainontaansa sateenkaari -symbolin tehden selväksi, että haluavat omalla toiminnallaan tukea seksuaalivähemmistöjen asemaa. Unisex -wc:t yleistyvät. Jonkin aikaa sitten havaitsin erään tanssikoulun järjestävän "sateenkaaribalettitunteja". Äkkiseltään katsottuna suunta vaikuttaa positiiviselta. Myös poliittiset puolueet esittävät vahvasti kantansa, joka on tavallisesti puolesta tai vastaan. -Tai jotain siltä väliltä. Näin jokainen voi siis valita hyllyltä itselleen sopivan tuotteen ja ideologian plussa- tai bonuspisteitä unohtamatta. 

Positiivisesta suunnasta huolimatta on asia, mistä puhutaan yllättävän vähän. Erityisesti markkinoinnissa mainoksen pääasiallinen tehtävä on tehdä tuote houkuttelevaksi. Tuotteet voivat vaikkapa fyysisen terveyden ohessa tarjota mahdollisuuden matalan kynnyksen hyväntekeväisyyteen. Ostaessaan tuotetta, harva pohtii kuinka suuri määrä hinnasta prosentuaalisesti menee kohteeseen, jota tuotteessa mainostetaan. Yllättävän suuri määrä prosentuaalisesti taitaa mennä arvonlisäveroon, mutta jostain syystä tätä ei mainosteta. 

Ostamalla tämän tuotteen maksat neljänneksen hinnasta arvonlisäveroa! 

En ole perehtynyt markkinointiin kuin pienissä määrin amk:ssa, mutta kieltämättä lupaus että teen osuuteni seksuaalivähemmistöjen aseman tai sademetsien kunnon parantamiseksi kuulostaa houkuttelevammalta. Eniten taidan kuitenkin tuottaa voittoa sille taholle, jota tuotteen ostan. 

Dilemma

Jos ostan vaatteen, jonka tuotosta menee osa jonkin ihmisryhmän hyvinvoinnin ja oikeuksien parantamiseen, miten tämä käytännössä tapahtuu? Joskus kyseiset merkit saattavat mainoksissaan kertoa, kuinka olivat todella saaneet kokoon lahjoituksia sille ihmisryhmälle, joka tuotteen mainoksessa mainittiin. Itse mietin, miten lahjoitus vaikutti? Muuttuiko ihmisryhmän olosuhteet ja status parempaan suuntaan? Käsitän, että jo pelkkä tutkimustyö vaatii usein rahoituksen, mutta kuinka moni kuluttaja pohtii sen parannusprosessin etenemistä ja päämäärää, mitä hän on taloudellisesti tukenut ostamalla tietyn tuotteen?

Entä jos hyvintekeväisyyteen menevä osuus on todellisuudessa todella pieni? Siitä huolimatta lahjoitus tuodaan suuresti esille niin, että kuluttajalle syntyy mielikuva suuremmasta osuudesta. Kun hyväntekeväisyys tuodaan visuaalisesti esille riittävän hyvin, siitä syntynyt positiivinen mielikuva jää päällimmäiseksi. Loppujen lopuksi voisi sanoa, että yritys myy niiden henkilöiden kasvoilla, jotka ovat heikommassa asemassa. Tämä herättää meissä kuluttajissa tunteita, jotka puolestaan saavat meitä tekemän päätöksiä. 

Tavallaan tätä voisi pitää eräänlaisena hyväksikäyttönä markkinoinnin edistämiseksi. Toisaalta markkinointi tuo heikossa asemassa olevat ihmiset esille. Materialismi ja arvot tuodaan näin kulkemaan käsi kädessä. Tästä syntyy vain pieni dilemma: Kuluttajia houkutellaan tunteisiin vetoamalla tukemaan heikossa asemassa olevia ihmisiä ja vaikuttamaan tasa-arvon lisääntymiseen. Samalla yritykset voivat saada voittoa. Väärin, mutta oikein? Oikein, mutta väärin, toisaalta oikein? 

Olen ostanut tuotteita, joiden kautta olen voinut saada pienen sädekehän pääni ylle. Samaan aikaan silti mietin, rahoitanko vain vähemmistöjen hyödyntämistä markkinoinnissa. Toisaalta samalla olen konkreettisesti kannattanut heidän kasvojensa näkymistä. On kuitenkin eräs poikkeus: Joka joulu yritän saada ostettua itselleni edes partiolaisten joulukalenterin. Kieltämättä minussa herää tunteita, kun pienet koululaiset seisovat kalenterit kädessä. Siinä vain on jotain mikä vetoaa. Toisaalta tuntuu hyvältä nähdä lasten ilahtunut ilme, kun kalenteri menee kaupaksi. Ehkä tässäkin teossa on lukuisia kääntöpuolia, mutta ilmeisesti sellaista vapaata toiminta ei ole lainkaan. 

Länsimainen identiteettikriisi

 

Viime aikoina olen hyödyntänyt taustamateriaalinani Markku Lehdon teosta Hyvinvointiyhteiskunnan arvot - Avain tulevaisuuden Suomeen. Kuluvien vuosien aikana uskontojen näkyminen julkisesti on ollut merkittävä puheenaihe. Tähän mennessä eniten huomiota lienee herättänyt peruttu konsertti. Perumisen syyksi määriteltiin liian näkyvä uskonnollisuus. Tämä tapahtuma kuvaa vahvasti merkittävää ristiriitaa arvopohjassamme. Suomi on vuosikymmenien ajan määritelty hyvinvointiyhteiskunnaksi. Ajatuksen taustalla on useita ideologioita ja arvoja. 

Perustana hellenismi ja juutalaiskristillinen perinne 

Kaikella on juurensa, samoin länsimaisella arvopohjalla, mistä aikanaan syntyi hyvinvoinnin, ja myöhemmin hyvinvointiyhteiskunnan käsitteet. Tätä aihetta myös Lehto käsitteli teoksessaan. Lehto nosti esille ne vaikutteet, joista länsimainen arvopohja rakentuu. Tätä arvopohjaa ovat rakentaneet aikoinaan antiikin Kreikan filosofit, ja sittemmin juutalaiskristillinen perinne. Edelleen esimerkiksi Aristoteleen teos Nikomakhoksen etiikka, kymmenen käskyn ja vuorisaarnan viestit ovat arvomaailmalle perusta. Samojen arvojen varaan rakentuu myös ajatus hyvinvointivaltiosta. 

Pohjana hellenismiä ja juutalaiskristillistä perinnettä voisi tarkastella myös kronologisella tasolla, tai eräänlaisena jatkumona. Samalla ne kuitenkin muodostavat tärkeän pohjan. Periaatteessa näiden kahden, tai tavallaan kolmen tekijän tulisi olla selkeästi osa yleissivistystämme. Jostain syystä ajatus uskonvapaudesta on kääntänyt suuntaa niin, että joudumme kieltämään juuremme. Absurdia lienee se, että ollaksemme vapaita, meidän on kiellettävä historiamme ja sen rooli osana nykyhetkeä. 

Häpeämmekö menneisyyttämme? 

Kristillinen maailmankuva koki ensimmäisen kerran haasteita 1400-luvun tutkimusmatkojen myötä. Kopernikus opetti, ettei maa olekaan kaiken keskus, vaan yksi aurinkoa kiertävistä planeetoista. Suunta pysyi samana. Tiede ja aatteet haastoivat uskonnon asemaa. Nykypäivän trendejä ovat mahdollisen loukkaamisen varominen, ja tarvittaessa loukkaantumiseen löytyvien syiden etsiminen. Samaan aikaan ihmisille markkinoidaan geenitestejä, joiden kautta he voivat saada selville todellisen perimänsä. Monen identiteetti rakentuu uudelleen, kun tieto omasta geneettisestä perimästä tarkentuu. 

Samaan aikaan nousevana trendinä näyttää olevan kulttuurimme juurten kieltäminen. Kuitenkin ne juuret kulttuuriperintöineen ovat luoneet sen, mikä on globaalilla tasolla ylpeyden aiheemme: Hyvinvointiyhteiskunta. Ehkä olemme tienristeyksessä. Otammeko linjan, jossa kaikki uskonnollisuus ja siten myös kulttuuri kielletään? Tämän seurauksena joudumme leikkaamaan pois suuren osan kulttuuriperinteestämme ja identiteetistämme. Sama pätee myös muiden uskontojen edustajiin. Toinen vaihtoehto on hyväksyä itsemme, ja menneisyytemme. 

Rakastin barokkimusiikkia jo lapsena. Rakastin itse musiikkia. En kokenut hengellisiä elämyksiä. Musiikki itsessään vei mukanaan, ja vie edelleen. Saman musiikin kuvioita ovat hyödyntäneet esimerkiksi raskasta metallia soittavat yhtyeet. Uskon vahvasti myös siihen, että liiallisuuden rajan ylittäessä hyvänä pidetty asia muuttuu negatiiviseksi. Allekirjoitan siis vahvasti Aristeleen hyve-etiikan ajatuksen. Pidän Kymmenen käskyn lakia hyvänä runkona sille, että ihmiset voivat elää sovussa ja turvassa. 

Länsimaisen kulttuurin taustalla on uskontoja ja ideologioita, jotka ensimmäisellä silmäyksellä voivat olla jopa ristiriidassa keskenään. Silti ne muodostavat kokonaisuuden, josta ajan saatossa rakentui länsimainen arvomaailma. Myöhemmin globaalia arvostusta saanut hyvinvointiyhteiskunta. 

Samalla viivalla -Ainakin melkein

Kävin peruskoulun 90-luvun alussa. Peruskoulun päättötodistus ojennettiin minulle keväällä 2001. Keskiarvoni oli 8,5 tai 8,6. En päässyt tavoitteeseeni "ei yhtään seiskaa" kuten 6. luokan keväänä. Seuraava kohde oli itsestäänselvyys: lukio. Olin toki miettinyt kosmetologin tai kampaajan ammattia, mutta käsite "ammattikoulu" ei tullut kuuloonkaan. Paikkakunnalla jossa kouluni kävin, oli vain yksi lukio. Myöhemmin pääkaupunkiseudulla ilmenevä lukioiden jaottelu parhaista huonompiin oli käsittämätön ilmiö.

Myös lukioon pääseminen oli itsesäänselvyys, sillä keskiarvoraja oli hieman päälle 7. En siltikään koskaan osannut ajatella käymääni lukiota "huonoksi". Lukiolaiset saattoivat olla omanlaisensa eliittijoukko ammattikoululaisten rinnalla. Täysi-ikäiset taisivat jopa juhlia eri paikoissa. Seurustelusuhteita lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä oli, mutta vähemmän. Toisaalta, myös lukiossa oli omat "kuppikuntansa", eikä minulla ollut asiaa paikkakunnan eliitin sisäiseen eliittiin. Lukion jälkeen itse kukin lähti omaan suuntaansa. Minä pidin välivuoden, sillä en saanut opiskelupaikkaa. Seuraavana vuonna pääsin ammattikorkeakouluun. Seuratessani vuosien varrella miten peruskoulu ja toisen asteen oppilaitokset kehittyivät, lähtökohdat tasa-arvoon ja yhteisiin mahdollisuuksiin kasvoivat merkittävästi. 

Tuen saaminen 

Jokaisella on oikeus tukeen perusopetuksessa sekä toisen asteen koulutuksessa riippuen tuen tarpeesta. Toki muun kuin yleisen tuen saaminen vaatii tarkemmat selvitykset, eikä tukea saada välittömästi. Mutta lainsäädännöllisesti tuen saamiseen on oikeus. Nopeuteen ja tuen intensiivisyyteen vaikuttavat myös resurssit. Itse kävin kouluni 31 oppilaan luokassa. Avustajia meillä ei ollut, mutta satunnainen mahdollisuus tukiopetukseen koulun jälkeen kyllä. Niin kutsuttu "tarkkis" eli tarkkailuluokka löytyi yläkoulun puolelta. 

Nykyään tukea on mahdollista saada myös toisen asteen oppilaitoksissa. Periaatteessa lähes jokaisella joka vähänkin pystyy oppimaan uusia taitoja, on mahdollisuus kouluttautua edes jotenkin. Toki lainsäädännön ja käytännön välillä on omat ristiriitansa. Avun saaminen on oma prosessinsa, eikä kyseisellä taholla välttämättä todellisuudessa ole apua tarjottavaksi. Tämä johtaa siihen esimerkiksi pakkoon harkita oppilaitoksen vaihtamista sellaiseen, missä tukea saa. 

Pääsykokeet

Jo pidemmän aikaa mistä tahansa toisen asteen koulutuksesta on voinut pyrkiä opiskelemaan korkeakoulututkintoon johtavaan opetukseen. Pääsykokeet määrittelevät paljon, mutta se vaikuttaa osaltaan onko pyrkijä nk. ensikertalainen. Itse pääsin teologiseen tiedekuntaan juuri ennen tätä säädöstä. En tiedä mahdollistiko tämä opiskelupaikkani, sillä en koskaan selvittänyt pistemäärääni. Minulle riitti tieto siitä, että olin saanut opiskelupaikan. 

Toki on opiskelupaikkoja, joissa lukio-opinnot antavat merkittävän pohjan. Esimerkiksi lääketieteellinen kuuluu tällaisiin. Toisaalta, jos joku ammatillen tutkinnon suorittanut selviää pääsykoetehtävistä niin että riittävä pistemäärä on saavutettu, opiskelupaikka on hänen. Pääsykokeissa ei mitata hakijan taustaa tai muitakaan lähtökohtia. Niissä mitataan hänen osaamistaan. Toisaalta pääsykoetehtävät ovat tunnetusti todella vaativia mikä luonnollisesti luo omanlaisensa kilpailuasetelman. Kenties tässä kohden tausta vaikuttaa jossain määrin: Kuka opiskelee itse, kuka taas voi saada tukea erilaisilta maksullisilta valmennuskursseilta. 

Yhteinen taistelu: paikka työelämässä

Kun tutkinto on saavutettu, jokainen on lähtökohtiensa suhteen samalla viivalla: Taistelu työpaikasta. Se miten paljon on taisteltava, riippuu alasta. On aloja, joissa töitä käytännössä tarjotaan työntekijälle. Sitten on aloja, joissa työpaikoista todellakin on taisteltava usean hakijan kesken. Myös monilla aloilla on taisteltava työkokemuksesta. Usein haasteena on, että työkokemusta tarjotaan mieluummin heille, joilla jo on työkokemusta. 

Kuka määrittelee mikä sinusta tulee isona? 

Perusopetus antaa jokaisella mahdollisuudet saada ne yleistiedot- ja taidot, joita todistuksen saanut ihminen voi hyödyntää toteuttaakseen omia haaveitaan. Hänen perhetaustansa ei määrittele mikä hänestä tulee. Perhetausta ei hidasta, muttei myöskään voi antaa etumatkaa muihin nähden. Perhetausta voi sen sijaan vaikuttaa asenteellisesti. Monet vanhemmat siirtävät omat kokemuksen ja oman osaamisensa oletukseksi jälkikasvunsa osaamisesta. Jälkikasvua ei välttämättä painosteta, mutta hänelle saatetaan vuosia puhua mitä "kannatta" tehdä. 

Myös valintojen motiiveihin voivat vaikuttaa niin perhetausta kuin sosiaalinen ympäristökin. Se mihin kaverit hakevat, voi olla tärkeää. Ehkä tämä oli yksi syy miksi aikoinaan valitsin lukion. Kiusaajat siirtyivät ammattikouluun, mikä tarkoitti että pääsisin heistä eroon. Toisaalta lukio antoi miettimisaikaa. 15-vuotiaana minulla ei ollut mitään aavistusta miksi haluaisin tulla. Lisäksi olin niin rutinoitunut koulunkäyntiin, etten kokenut mitään tarvetta lopettaa sitä. 

Loppujen lopuksi yksilö itse määrittelee sen, mikä hänestä tulee. Toki erilaiset oppimisvaikeudet yms. vaikuttavat valintoihin. Itselläni esimerkiksi merkittävät vaikeudet nk. spatiaalisessa hahmotuskyvyssä ja toisaalta vaikeus käytännön tehtävissä ovat rajanneet vaihtoehtoja. Mitä vuosien varrella olen kuitenkin oppinut, se miten paljon ihminen on valmis näkemään vaivaa, vaikuttaa hänen mahdollisuuksiinsa saavuttaa haluamansa. Olen itse hieman laiskuuteen taipuvainen, mutta toisaalta tiedostan millaisen työpanoksen nyt tavoittelemani asia vaatii. Näin käytännössä yh-vanhempana mahdollisuuteni työskennellä ovat rajattu. Mutta jos käytän saamani ajan järkevästi ja olen valmis menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle, voin ehkä päästä sinne mihin haluan. 

Vastaus on yksinkertainen: Loppujen lopuksi sinä itse määrittelet, mikä sinusta tulee. Voi olla, ettei jokainen vaihtoehto ole mahdollinen erityisesti silloin, jos kyseinen ala vaatii sitoutumista jo lapsuudessa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois monia muita vaihtoehtoja. 

Reformaation jälkeinen aika sääty-yhteiskunnan rajojen ensimmäisenä murtajana

Tämä kirjoitus pohjautuu Tietokirjan Pohjoinen reformaatio sisältöön. Kirjan ovat toimittaneet Meri Heinonen ja Marika Räsänen. Varsinaisen tekstin on kirjoittanut Anu Lahtinen. 

Hengellisen työn virkojen stabiilius järkkyi

Katolisen kirkon aikana aateliston asema oli erilainen myös suhteessa kirkkoon. Käytännössä kaikki tärkeimmät kirkolliset virat oli aateliston hallussa. Näin ollen aatelistolla oli mahdollisuus hyötyä myös siitä, mitä hengellisessä elämässä tapahtui. Reformaatio ei kuitenkaan ensisijaisesti tarkoittanut aateliston asema laskemista. Reformaatio kuitenkin vähensi kirkollisissa viroissa niitä vaikutusmahdollisuuksia, jotka aatelistoa olivat ennen näihin virkoihin houkutelleet. Lutherin oppien omaksuminen johti myös siihen, että esivallan asema suhteessa kirkkoon kasvoi, ja kirkon asema alisteisena suhteessa esivaltaan korostui enemmän. Tämän muutoksen seurauksena aatelittomien pappien määrä alkoi kääntyä kasvuun. 

Aatelisto yritti parhaansa mukaan taistella asemastaan esivallan, eli hallitsijan rinnalla. Näin ollen aatelittomien osuus papistossa oli mitä ilmeisimmin merkittävä takaisku, sillä reformaation seurauksena papisto uusine edustajineen otti tehtäväkseen esivallan kunnioittamisen, sekä sellaisen levittämisen seurakuntalaisten keskuuteen niin saarnojen kuin ajan myötä myös kirkollisen kansanopetuksen kautta. Toisaalta aatelisto itse menetti kiinnostustaan kirkollisiin virkoihin, sillä ne eivät tarjonneet aatelistolle samanlaisia etuja kuin ennen.  

Mahdollisuus "oppineisuuteen" laajeni

Suomalaisille yksi merkittävimmistä uusista oppineista oli Mikael Agricola. Hän ei edustanut aatelistoa. Agricola oli yksi niistä aatelittomista miehistä, jotka nimitettiin kuninkaan vahvistamana hengelliseen työhön. Hengellinen työ vaati kuitenkin merkittävän koulutuksen, mitä ei saatu mestarilta joka nimittää taitojen riittäessä oppipojan kisälliksi. Agricolan kuten hänen "kohtalotovereidenkin" oli opiskeltava ahkerasti ja intensiivisesti. Oppia oli lisäksi haettava muualta. 

Ajateltaessa alempien säätyjen edustajien mahdollisuutta sellaiseenkin oppineisuuteen mitä hengellinen työ vaati, oikeastaan koko yhteiskuntarakenne koki merkittäviä mullistuksia. Ennen aatelistosta koostuva papisto pääsi nyt lähemmäksi "rahvasta" opettamalle heille hengellisyyttä, kristinoppia, ja lopulta luku- ja kirjoitustaidon. Vaikka ajatus sääty-yhteiskunnasta oli istutettu jokaisen mieleen, ennen vain ylemmän säädyn edustajille kuuluvat taidot levisivät nyt koko kansan keskuuteen. 

Pysyikö välimatka säätyjen välillä samana?

Kun alempien säätyjen edustajat saivat mahdollisuuden edustaa papistoa, avautui oppineisuuteen mahdollisuus ihmisille, joille se aiemmin ei olisi ollut mahdollisa. Kun papistoa alkoi edustaa ihmiset alemmista säädyistä, herää kysymys: Lyhenikö välimatka rahvaan ja ylempien säätyjen edustajien välillä? Ilman tarkempaa tutkimustyötä en ole valmis kirjoittamaan kuin oletuksia. Tuntuisi kuitenkin loogiselta, että rahvaan kohtaaminen ja käsitys heistä olisi ollut uusille papiston edustajille erilaista. Ominaista sääty-yhteiskunnalle kuitenkin oli selkeä rajaus. Näin ollen uskoisi, että alempien säätyjen edustajat ymmärsivät paremmin "rahvaan" todelliset tarpeet ja mahdollisuudet. 

Toinen herännyt ajatus oli erityisesti alempien säätyjen keskuudessa syntyvä ymmärrys pysyvyyden järkkymisestä. Aina olisi joku, jolle aukeaa mahdollisuus oppia enemmän, ja siten siirtyä korkeampaan statukseen. Erityisesti aatelisto kannatti stabiiliutta: säätyjen tuli pysyä muuttumattomina. Koska papisto pysyi lojaalina esivallalle, aateliston asema ei ollut enää yhtä vakaa. Papiston kautta esivalta saattoi saada yhteyden rahvaan edustajiin, sillä papisto pysyi velvollisuudessaan opettaa kansalle esivallan kunnioitusta. 

Ainekset uusiin ihanteisiin

Reformaatio ja sen jälkeinen aika näyttivät muuttavan yhteiskunnan rakenteita. Vaikuttaisi siltä, että kyseinen aika muutoksineen sai muuttumattomaksi uskotun sääty-yhteiskunnan rajat murenemaan. Esivallan paikka korkeimmassa asemassa säilyi, mutta aateliston ja alempien säätyjen asema muuttui. Edelleen säätyjen välillä oli keskinäistä riippuvuussuhdetta. Kuitenkin esimerkiksi mahdollisuus "oppineisuuteen" siirtyi aateliston yksinomistuksesta alemmille säädyille. Tämän seurauksena syntyperä ei enää määritellyt koko elämää. 

Toisaalta reformaation jälkeinen aika antaa viitteitä myös siitä, että sääty-yhteiskunnan pysyvyys perustui ainakin osaksi omaksuttuihin ihanteisiin. Myös alempien säätyjen edustajista valtaosa piti tiettyyn säätyyn syntymistä pysyvänä asiana, eikä rajaa sopinut ylittää. Tämä ajattelutapa oletettavasti mahdollisti pitkään aateliston vankan aseman. Vaikka rajat eivät poistuneet täysin, esimerkiksi jo kansanopetus ja pyrkimys levittää lukutaitoa mahdollisti alempien säätyjen edustajille jotain, mikä ei heille aiemmin kuulunut. Tapahtui askel kohti mahdollisuutta saattaa tieto kaiken kansan keskuuteen. Vaikka painetut kirjat olivat vielä harvinaisempi omaisuus, lukutaidon levittäminen kaikille sukupuolesta ja säädystä riippumatta oli suuri siirtymä. 

Entä nyt, yli 400 vuotta myöhemmin? Sääty-yhteiskunta nähdään osana jotain kaukaista historiaa. Maassamme vallitsee tasa-arvo, ja jokaiselle kansalaiselle on oppivelvollisuuden ja ainakin lähes ilmaisen opiskelumahdollisuuden kautta avattu reitti vapauteen kouluttautua mihin vain. Silti vielä tänä päivänä monien tutkimustulosten perusteella perheen sosioekonominen tausta näyttää vaikuttavan vahvasti tulevien sukupolvien valintoihin ja jopa koulumenestykseen. Edelleen lapsille saatetaan opettaa, kuinka "lukupää" tai "matikkapää" tai jopa koulutustaso periytyy geenien välityksellä. 

Tällainen ylisukupolvinen ilmiö yksilön valinnoissa ja suuntautuneisuudessa ammatin suhteen näyttää tukevan ajatusta siitä, että ulkoisten tekijöiden sijaan omaksutut asenteet olivat merkittävä tekijä sääty-yhteiskunnan pysyvyyteen. Hyvä kysymys onkin, onko sääty-yhteiskunta murentunut vain ajatustasolla? Periaatteessa synnymme yhteiskuntaan jossa yksilö voi itse päättää omasta elämästään. Olisi erittäin mielenkiintoista saada selville, kuinka paljon ylisukupolvisuus ilmiönä vaikuttaa yksilön asenteisiin ja valintoihin koko elämänkaaren aikana. 

Seksuaalisen liberaaliuden uusi tabu: Toive privaattiudesta

 Tämän päivän teksti siirtyy hieman eri aiheeseen. Innoittajana on viime Sunnuntain Helsingin Sanomien artikkeli liittyen seksuaalisen liberaaliuden aikaansaamaa käsitystä nk. seksityöstä. Kirjoittaja otti esille sen, kuinka todella nuoret naiset ryhtyvät myymään seksillä helpon rahan toivossa. Lisäksi moni olettaa, että työ on helppoa. Loppujen lopuksi käykin toisin. Monen psyyke ei kestä. Hyvä esimerkki on Onlyfans, josta hämmentävän moni olettaa, että kyse on helposta rahasta. 

Seksille on vaikeaa olla altistumatta. Käväisy vaatekaupassa riittää. Liberaaliutta ovat lisänneet avoin keskustelu. Periaatteessa kannatan tätä ajatusta. Ajoittain kuitenkin tuntuu siltä, että liberaalius on kadonnut jälleen. Oli vapauttavaa kun erityisesti naiset saivat pukeutua hieman paljastavammin, tuoda seksuaalisuutensa esille avoimesti, ja ennen kaikkea vapautuneesti. Olen näin vanhemmiten siirtynyt jälleen uuteen vähemmistöön: Siihen joukkoon, joka sittenkin haluaa pitää tietyt asiat privaatteina. 

Snoopy -liiveillä hyväksytyksi

Olin teini 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Tyttöjen vaatemuoti oli aidosti rivoa. Luonnollisesti minä, manipulaatioherkkä ja hyväksyntää hakeva lapsenvartaloinen teini lähdin siihen mukaan. En yhdistänyt pukeutumiseen mitään seksuaalista. Laitoin yllänni naruolkaisen topin ja vedin sen asianmukaisesti niin alas kuin muutkin. Kyllähän se tuntui oudolta. Erona muihin luokan tyttöihin oli siinä, että vartaloni ei ollut kehittynyt samaan tahtiin. Yritin kompensoida asiaa topatuilla Snoopy -kuosisilla pushup -liiveillä. 

Olin tuolloin 15-vuotias. Näin lähemmäs nelikymppisenä voin karusti todeta olleeni pedofiilin päiväuni. Sallivatko meidän tuon ajan teinien vanhemmat tuollaisen pukeutumisen? -Eivät todellakaan. Muiden tyttöjen tapaan minullakin oli topin päällä villatakki tai huppari, minkä riisuin luokassa. Me teinitytöt pukeuduimme härskisti, mutta en näe mitään syytä syyttää asiasta vanhempiamme. En usko että he olisivat voineet asialle mitään. Sitä muotia meille markkinoitiin, ja me tartuimme siihen. 

Autismikirjon piirteiden äärimmäisen nolo puoli on naiivius tiettyihin asioihin. Valitettavasti tämä puoli ei ole muuttunut lainkaan. En tänäkään päivänä kykene tunnistamaan seksuaalissävytteisiä signaaleja jotka liittyvät puheeseen, käytökseen tai vaatteisiin. Olen vuosien saatossa ymmärtänyt tämän teoriatasolla ja valitettavasti myös kantapään kautta. 15-vuotiaana Snoopy -pushup -liivit olivat "söpö" asuste, jotka hieman muotoilivat kehoa niin, että minäkin sain rinnat. En ajatellut että liivien pilkottaminen topin alta olisi ollut mitenkään "sellainen" juttu. Seksuaalisuus oli minulle kaukainen asia, ns. "aikuisten juttu". Se ei koskettanut minua, eikä kehoani. Halusin vain tulla hyväksytyksi muiden joukossa. 

Nuori, vapautunut aikuinen

Seksuaalisen vapautumisen hehkuttaminen alkoi nuorena aikuisena. Koin itseni feministiksi, liberaaliksi ja ennen kaikkea halusin olla rohkea ja estoton nainen. Toki goottityyli - ja mentaliteetti hieman tekivät vaikutelmasta ristiriitaisen: Taisin olla synkkä ja estoton. Pukeuduin korsettiin ja pvc-hameeseen. Se kuitenkin on pakko todeta, että gootti- ja metallipiireissa miehet olivat herrasmiehiä. Meitä goottityttöjä ei liioin ahdisteltu, puristeltu eikä kosketeltu ilman lupaa. Jonkun silmään muistutimme 1800-luvun prostituoituja. Mutta joukkomme miehet kunnioittivat meitä. Jos jotain tapahtui, se tapahtui suljettujen ovien takana vapaasta tahdosta. En voi puhua muiden puolesta, mutta tämä oli minun kokemukseni. 

Tuolloin olin IRC-gallerian aktiivinen käyttäjä. Profiilini täyttyi "herutuskuvista", ja sain tykkäyksiä. Pakko kuitenkin todeta, että samanlaisia kuvia oli lukuisilla muilla saman genren edustajilla. Seksuaalinen sävy oli osa goottityyliä, mutta jostain syystä kyseisen genren edustajat suhtautuivat siihen aivan toisin, kuin naisiin jotka poseerasivat pinkeissä topeissa ja minihameessa. Kaksinaismoralismia? -Myönnän että kyllä. Ehkä siinä oli mukana jonkinlainen "heimotaistelu". Ehkä erityisesti niissä goottipiireissä joissa itse olin, oli itsetunto kohonnut hieman yli suositusrajojen. Olimme älykkäämpiä, sivistyneempiä ja ilmeisesti siis parempia ihmisiä. 

Paheellinen privaattius

Seksuaalinen minäni on käynyt läpi lukuisia kehitysvaiheita. 40 vuotta lähestyy, joten on aika hyväksyä että sillä saralla laskusuunta lähestyy. Tai ehkei laskusuunta, mutta muutos vähintäänkin. Ehkä seksuaalisuus ilmenee muilla tavoilla. Olen ensimmäisen kerran elämässäni harvinaisen tyytyväinen kehooni. En pidä siitä täysin, mutta olennaista on, etten vihaa sitä enää. Kohtelen kehoani edelleen kaltoin vedoten kiireeseen ja haluun tehdä asioita silloin, kun mahdolllisuus on. Olen myös sinut seksuaalisuuteni kanssa. Hyväksyn sen määrän ja laadun. 

Hyväksyntä on johtanut uuteen tarpeeseen: Olen alkanut kaivata asioille privaattiutta. Ajankohta on vain äärimmäisen huono. Nyt kun seksuaalinen liberaalius on saanut uuden noususuunnan, privaattius alkaa olla pahe. Se mikä goottimuotiajoissa oli hienoa, oli se, että pukeutujat saivat olla kauniita. Heitä ei seksualisoitu. -Ainakaan ääneen. Ihmiset osasivat pysyä hiljaa. Kun pukeudun kauluspaitaan ja polvenpituiseen vekkihameeseen, mietin edelleen onko asuni sopiva, ja ettei se viestitä mitään.  Kykenen puhumaan seksistä ja seksuaalisuudesta yleisellä tasolla neutraalisti ja suoraan, mutta omat ja mahdollisen kumppanin asiat haluan pitää privaatteina. 

Balanssin löytäminen ei ole helppoa. Olennaisinta lienee, että asiat tapahtuvat yksilön omasta vapaasta tahdosta. Kannatan ajatusta siitä, että seksistä ja seksuaalisuudesta ei tarvitse vaieta. -Yleisellä tasolla. Toisaalta koen, että nykyinen trendi on tehnyt privaattiudesta ja halusta pitää asioita tavalla tai toisella piilossa niiden intiimiyden vuoksi on ajoittain muuttumassa uudeksi tabuksi. Kuulun joukkoon joka toivoo seksin ja seksuaalisuuden olevan luonnollisia ja ennen kaikkea luontevia asioita. Ne ovat osa ihmistä. Mutta samalla haluan pitää kiinni myös oikeudestani privaattiuteen. Olen oppinut kieltäytymisen jalon taidon, samoin sen, että minunkaan ei hyväksynnän vuoksi ole paljastettava kaikkea. 

Kyse ei ei ole rajoittuneisuudesta

Jokaisella on omat syynsä siihen, miten paljon ovat valmiita paljastamaan vartalostaan ja intiimielämästään. Näin jälkeen voin omalla kohdallani todeta, että paljastava ja seksuaalissävytteinen pukeutuminen alkoi minun kohdallani liian nuorena. Oikeastaan minun kohdallani sitä ei ehkä olisi koskaan kannattanut edes aloittaa. Oli onni, että sitä tuli harrastettua gootti- ja metallipiireissä missä todellakin vallitsi "herrasmieskulttuuri". Yläasteella seksuaalinen ahdistelu oli osa kiusaamista. Silloinkaan en ymmärtänyt asiaa niin. Kun takapuoltani kourittiin, oletin sen johtuvan takapuoleni koosta: Sen täytyi olla liian suuri, siksi siihen käydään käsiksi. 

En minä säkkiin halua pukeutua. En vain enää halua paljastaa kehoani samalla tavalla kuin 15 vuotta sitten. Olen vuosien varrella julkaisut esimerkiksi Instassa kuvia, joissa olen pukeutunut paljastavasti. Havahduttuani omaan reaktiooni tykkäysten suhteen ymmärsin, että reaktioni ei ole toivottava. Huomasin arvottavani itseäni sen perusteella, miten puolialastomaan kehooni reagoidaan. Jos saan riittävästi kehuja, olen itsekin riittävän hyvä. Paras vaihtoehto olisi kai täydellinen somelakko. Minä kun en ääripäihin koskaan uskalla siirtyä, tein kompromissin: Julkaisin kuvia hieman harvemmin, ja keskityin kuviin joissa minulla oli vähän enemmän vaatteita. Ajoittain olen julkaissut luistelukuvia, ja jopa videoita joissa soitan viulua. 

Miten tuo muutos vaikutti? Tykkäysten ja kehujen aikaansaama reaktio pysyi. Mutta muutoksen myötä ymmärsin, että kelpaan ainakin sosiaalisen median näkökulmasta myös vaatteet päällä. Toki panostin myös elämään ruudun ulkopuolella. Olen pyrkinyt vähintään kerran viikossa panostamaan sosiaaliseen elämään erityisesti lapsivapaalla. Näiden muutosten aikaansaama kokonaisuus on vaikuttanut positiivisesti minäkuvaan. Olen riittävän hyvä. -Myös vaatteet päällä. Kieltämättä tämä muutos on saanut pohtimaan myös sitä, kuinka ihmisten rohkeus riittäisi toivomaan julkisesti seksin ja seksuaalisen privaattiuteen. Kyse ei ole rajoittuneisuudesta, vaan oikeudesta pitää ne asiat yksityisinä. 

Lopuksi

Seksi ja seksuaalisuus ovat hienoja asioita. Näin kristinuskon kannajana pidän niitä Jumalan lahjoina ihmiselle. Kannatan myös vapautuneisuutta, mutta samalla oikeutta siihen, ettei kaikkea tarvitse tehdä ja näyttää avoimesti. Vuosikymmeniä sitten seksuaalisuus oli suuri tabu. Toisaalta tuntuu viehättävältä, että esimerkiksi säärien paljastaminen sai aikaan kipinän. Pidän yksinkertaisuudesta, ehkä siksi tämä kaiken paljastamiseen pyrkivät uusi trendi ahdistaa. En näe tarvetta kieltää nk. seksibileitä, mutta itse vastaisin kutsuun kieltävästi. Mielestäni on hyvä, että myös tuollaisista on lupa puhua. Jokaisella vain tulisi olla oikeus myös kieltäytyä. 

Erityisesti naisten seksuaalisuudesta annettu kuva tuntuu ajoittain kapea-alaiselta. Jo teini-ikäisille annetaan sellainen kuva, että paljastava pukeutuminen ja irstas huumori ovat ainoa ja oikea merkki vapautuneisuudesta. Samoin se, että on valmis kokeilemaan mm. kaikkea. On siis loogista että minä, kauluspaitaan ja vekkihameeseen pukeutuva osa-aika -vaikenija ja muut samankaltaiset leimataan rajoittuneiksi. Loppujen lopuksi tämäkin on yksi seksuaalisuuden ilmaisemisen muoto: Kaikkea ei tarvitse kertoa julkisesti. Lupa tällaiseen on merkittävä osa sitä liberaalia asennetta, minkä liberaaliuden käsitteen tulisi kattaa.