Halloween -lenkkeilyä ja kinttupohdintoja

Viime viikko meni kohtuullisesti, joskin väsyneesti. Osasyynä saattoi olla flunssan viimeiset oireilut, tai sitten olen vain laiskistunut. En tiedä miten paljon pimeys jaksamiseeni vaikuttaa. Onhan se toki mukavaa, jos voi liikkua ulkona valoisan aikaan, mutta en koe tätä Etelä-Suomen lievää kaamosta erityisen dramaattiseksi ilmiöksi. Erityisesti koulutehtävien kanssa on ilmennyt käynnistymisvaikeuksia, mutta en oikein kehtaisi kitistä loman perään, sillä juuri sellainen oli. Toivottavasti kyseessä on vain ohimenevä vaihe. Poikkesin eilen vierailulla vanhempieni luona. Ajoitus oli erittäin osuva, sillä sisareni oli myös paikalla miehensä ja pikku-neidin kera, joka oli muuttunut oikein herttaiseksi Halloween -keijuksi! Oli todella mukavaa jutustella itse kunkin kanssa ja muistella menneitä. Siinä muutamien tuttujen kuulumisia pohtiessamme mietin, miten eri tavalla sitä katsoo asioita näin aikuisena. Ehkä jotain edistystä on siis tapahtunut, sillä ihmisten arvioiminen yksipuolisella tasolla ei tunnu oikealta tavalta toimia. Myös pikku-neiti edistyy huimaa vauhtia ja siinä pottatuokion ohella ehdimme hyvin kummastella Minttu -kirjan hahmojen tekemisiä. Niin siis..minä en istunut potalla (tällä kertaa). Oli myös erittäin rentouttavaa päästä hieman lenkkeilemään. Vaikka nykyisellä asuinpaikallani pääsen aika helposti pois kaupungin alueelta, on lenkkeily ihanan hiljaisella taajama-alueella jotain aivan muuta. Lisäksi asenteeni Halloweenia kohtaan lämpeni, kun näin muutamilla pihoilla hillittyä, mutta pilke silmäkulmassa tehtyä koristelua. Oli mikä juhla tahansa, en ole pitänyt sellaisesta halpojen koristeiden muodostamasta "krääsämerestä". Sen sijaan pidän itse tehdyistä koristeista ja kohtuullisuudesta. Nyt kun näin sellaisia, kuka ties vaikka itsekin joskus innostuisin!

Jalan kanssa viime viikon harjoittelu meni aika surkeasti, etenkin torstaina. Jostain syystä torstait ovat kaikkein kivuliaimpia päiviä, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Asiaan tosin saattoi vaikuttaa se, että poikkesin keskiviikkona aamulla käymässä läpi ohjelmaa ja samalla vähän myös harjoittelemassa. No, kipeä lihas sai luistinkengältä köniinsä siinä määrin, että hyppimisestä ei torstaina tullut mitään. Olin kuin kiukutteleva pieni lapsi harjoitusten jälkeen, tosin (ainakin melkein) syystäkin. Mietin jo tosissani, että pitääkö koko luistelu lopettaa. Viime kuukaudet ovat menneet tehokkaasti eri diagnooseja pyöritellessä. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että ongelmana on lievä rasitusvamma ja liian kova luistinkenkä suhteessa jalan kestävyyteen. Tosin aika näyttää, että vaihtuuko diagnoosi jälleen. Harmistuneena utelin verkkokeskustelussa muiden aikuisluistelijoiden kokemuksia ja vastauksia tulikin paljon, vieläpä samaisia kokemuksia. Moni suositteli geeliputkien hankkimista suojaamaan jalkaa. Olen aiemminkin miettinyt asiaa, mutta nyt olen valmis testaamaan senkin uhalla, että hyötyä ei ole. Tänään sitten keksijä -syndrooma iski ja mietin mistä kummasta tekisin väliaikaiset pehmusteet. Nyt saa nauraa: leikkasin leipäveitsellä (käyttämättömän) pesusienen puoliksi ja asetin puolikkaan sukkaan. Oli kyllä ööh..mielenkiintoinen näky! Kokeilu oli kuitenkin kannattava, sillä pesusieni pienensi iskua merkittävästi, vaikka ei tietenkään täydellisesti.

Kiitos tämän erikoisen kotikonstin, jäällä meni kohtuullisesti. Ritti on jostain syystä kivulias hyppiä, mutta muiden hyppyjen harjoittelu onnistui. Axelikin osui tavallista lähemmäksi, kun kipua ei tarvinnut pelätä samaan malliin kuin ennen. Kävin läpi taas ohjelmaa ja yritin harjoitella askelsarjaa. Kiitos surkean hahmotuskykyni, piirtämäni "kartan" kohdat tulevat siirtymään tehokkaasti. Jos pehmusteet todella auttavat niin paljon, että pystyn taas hyppimään ilman kivun pelkäämistä, ihan mielenkiintoista nähdä, että saisiko ohjelmaan laitettua esim. kaksoissalchowin. Toisaalta pelkkä harjoittelun esteettömyys ei takaa onnistumista. Aivojen ja kehon on sisäistettävä liike, eikä harjoittelun määrä valitettavasti ole suorassa suhteessa oppimiseen. Oikeastaan taitolajit ovat liikkumisen ohella aivotyötä, sillä liikkeet tulee ymmärtää myös ajatustasolla. En uskalla vielä innostua liikaa ainakaan hyppyjen kohdalla, siispä jääkööt tavoitteet parin viikon tauolle. Sen sijaan toivon oppivani sekä ohjelman, että harjoituksissa tehtävän askelsarjan kunnolla. Jos oikein hyvin menisi, olisi upeaa saada menoon sulavuutta ja vauhtia. Kenties harjoitttelu voi auttaa?

Huomenna on proseminaariryhmän kokoontuminen ja seuraavan työn käsittely. Omani käsittelyyn on vielä aikaa ja yritän asennoitua mahdollisimman..järkevästi? Yhden kurssin esseen kanssa joudun todella ottamaan itseäni niskasta kiinni. Onneksi minulla on yliliikkuvat olkanivelet, joten eiköhän homma onnistu. Huomenna pitäisi myös hakea lisää vapaa-ajan luettavaa, sillä perjantaina kirjasto oli suljettu. Minulla on vieläkin se omituinen tapa, että lukemistosta on löydyttävä jotain tuttua. Yleensä otan Hämeen-Anttilan kirjoja, elämäkertoja tms. Tutut kirjat eivät saa olla liian rankkoja sisällöltään, mutta sen sijaan uusi lukemisto voi olla mitä vain, kunhan vain jotain mitä haluaa lukea. Elämäkerroista pidän siitäkin syystä, että niiden kautta minun on helpompi oppia historiaa. Tällä kertaa tuli luettua jo entuudestaan tuttu kirja, Kuin höyhen myrskytuulessa. Päähenkilönä on kiinalainen tyttö, joka perheensä kanssa joutuu syrjityksi Maon puhdistuksen aikaan, sillä perheen isä yliopiston opettajana katsotaan oikeiston edustajaksi. Yimaon elämä ei luettavana oli kevyttä ja moni tapahtunut asia on todella järkyttävää lukea, mutta todellisuutta ja arkipäivää silloin. Jotenkin historia herää paremmin henkiin, kun lukee teoreettisen tiedon ohella henkilökohtaisista kokemuksista. Mitä seuraava kirja käsittelee, se selviää huomenna.

Näiden horinoiden päätteeksi toivotan itse kullekin oikein leppoisaa viikkoa ja alkavaa marraskuuta! P.S Tänä vuonna jokin on vialla. Tavallisen kyynisyyteni sijaan olen huomannut jo nyt orastavaa joulumieltä ja miettinyt mitä tuttaville keksisi lahjaksi. Myös asuntoon on mystisesti ilmaantunut pieni määrä kynttilöitä.

Löytyisikö jokin helpompi keino?

Lisäravinteet, personat trainerit, uudet upean vartalon tekevät lajit, pikavipit, lisääntynyt elektroniikka ja älylaitteet nopeuttamaan haluttua projektia ja pikadieetit. Mikä näitä voisi yhdistää? Suuri osa liittyy oletettavasti liikuntaan ja ehkä älylaitteita hankkiessa voisi polttaa pari ylimääräistä kilokaloria, etenkin jos matkan varrella käy noutamassa lisäravinneosaston proteiinijauhetta. Ei sentään, oma vastaukseni on yksinkertaisempi: oikeiteiden etsiminen. Ehkä olen virallisesti tullut vanhaksi kääkäksi (täytänhän pian pyöreät kolmekymmentä vuotta), mutta tämä tehdyn työn arvostaminen erittäin monella alueella tuntuu todella surulliselta ilmiöltä. Muistan miten olin aikoinaan ylpeä oppiessani kaunokirjoitusta (tai tyyppikirjoitusta, kuten silloinen epäesteettinen käsite kuului). Osa kirjaimista onnistui nopeasti, mutta voi sitä ylpeyttä, kun monen yrityksen jälkeen olin tyytyväinen g -ja f -kirjaimeen, jotka mielestäni olivat haasteellisimmat, mutta myös upeimmat. Nyt ilmeisesti jo tekstauksen opettelu alkaa olla turhaa, sillä koneella ja kännykällä kirjoittaminen ovat selkeästi voitolla. Ilmeisesti käsin kirjoittaminen lukeutuu lasten turhaksi rääkkäämiseksi, jolloin siitä on parempi hankkiutua eroon. Toisaalta näen tässä ilmiössä laiskuutta myös opettajien puolella, jotka valittavat, että oppilaiden käsialaa on vaikea tulkita. Tässä kohden voisin siteerata sisartani: silmä harjaantuu kyllä riittävän lukemisen myötä. No, ehkä lainaus ei ollut sanallisesti aivan tarkka, mutta sisältö ymmärtääkseni meni oikein.

Viime kesänä kesätöiden aikana juttelin parin 9-luokkalaisen kanssa peruskoulun jälkeisistä suunnitelmista. Ilmeisesti lukion suosio on laskenut sillä perusteella, että "ei sitä lukemismäärää enää jaksa". En muista olleeni mikään erityisen välkky, mutta ei yläasteen oppimäärä niin paljoa voimille käynyt, etteikö lukio olisi onnistunut. Tosin on hienoa, että ammattikoulujen suosio on pysynyt, sillä käytännön tasolla hyöty on suuri ja usein myös työpaikkoja riittää. Itselläni ei ole kokemusta ammattikoulussa opiskelusta, mutta rehellisyyden nimissä olisin reputtanut automekaanikon tutkintoon liittyvistä kursseista reilusti yli puolet. Yhden nuoren vastaus hieman kummastutti. Hän ei halunnut opiskella mitään, sillä hän ei jaksanut enää opiskella. Kyseessä oli tosiaan 9-luokkalainen nuori. Mihin ne voimat olivat kadonneet. Toivon hartaasti, ettei vastaavanlaisia tapauksia ole paljoa. Jotenkin vain kummastuttaa tuo opiskeluun liittyvä ennakkoväsymys. Ainoana ogelmana on vain se, että 16-vuotiaan on vaikea saada töitä pelkällä peruskoulun todistuksella. Tosin voihan pihvien kääntäminen pikaruokapaikoissa olla osalle mielekästä työtä, mutta se joukko taitaa edustaa vähemmistöä.

Ehkä saatan vain kuvitella, mutta työskentelyn ja vaivannäön arvostus näyttävät olevan ikävästi laskeneen viime vuosien aikana. Toki tätä ajatusta ei voi täysin yleistää, sillä onhan työntekoa, harjoittelemista yms. arvostavia ihmisiä runsaasti jokaisessa ikäluokassa. Toivon kuitenkin hartaasti, että oikoteiden suosiminen ei lisääntyisi. Eilen katsoessani naisten voimistelua, huomasin ilokseni vartaloiden muuttuneen erittäin terveen näköisiksi. Lihasmassaa oli ja liikkuminen rohkeaa, napakkaa mutta samalla sulavaa. Kun mietin fitness -urheilijoita, he saisivat voimistelijoista todella kovia kilpailijoita. Itse henkilökohtaisesti pidän enemmän voimistelijoiden vartaloista (siis terveistä), mutta kauneus on katsojan silmässä. Arvostan kuitenkin paljon enemmän sitä vaivaa minkä voimistelijat näkevät. Harjoittelun määrä ja voimien vaatiminen saattaa olla samaa tasoa näillä molemmilla, mutta uskallan väittää lihasten ulkonäön kehittämiseen tähtäävän harjoittelun olevan teknisesti helpompaa, kuin voimistelun eri elementtien hallitseminen ja lukuisten toistojen tekeminen. Toisaalta, miksi valita vaivannäkö, kun saman lopputuloksen voi saada yksinkertaisemminkin? Itse vastaisin tähän muistuttamalla oppimisen ilosta ja harjoittelun tuloksista, jotka ulotuvat ulkonäköä pidemmälle, sillä voimistelija osaa käyttää kehoaan ihailtavan taitavasti.

Kun kyse on elämäntapojen muuttamisesta, voi ulkopuolinen apu olla tarpeen erityisesti silloin, jos ns. tavallinen tai yleisimmät tavat liikkua eivät onnistu, tai projekti muuten vaatii erityishuomioita. Jos kyse puolestaan on aikuisesta ihmisestä ilman rajoitteita, herää ajoittain kysymys PT:n tarpeesta. Osa tarvitsee motivaatiota ja "potkuja peffalle" ainakin alussa. Moni kuitenkin tietää kuinka esimerkiksi liikunnan lisääminen ja ruokavalion terveellistäminen tapahtuu, mutta PT on välttämätön lisä. Kun taustalla ei ole ns. erityisvaatimuksia, kuulostaa PT:n käyttö enemmänkin siltä, että se lisää katu-uskottavuutta. Toisaalta liikunnasta on muuttunut yhä enemmän bisnekseksi, johon liittyvistä lupauksista ihmiset ovat valmiita maksamaan yhä suurempia summia. Aiemmista teksteistä taustani on tullut ilmi, joten jääköön pohjustukset sikseen. Osaksi hoitoa kuuluivat keskustelut ravitsemusterapeutin kanssa sekä ruuanlaittotuokiot hoitajan kanssa. Oletin että nämä ratkaisevat ongelmat puolestani, mutta kas kummaa: muutoksia ei liioin tullut, kun omalla ajallani jätin noudattamatta ohjeita ja yli puolet ateriasuunnitelmasta jäi pois. Ikävänä tosiasiana sain kokea, että jouduin itse tekemään paljon töitä. No, menihän siihen aikaa ja vieläkin on parantamisen varaa, mutta nykyään ongelmana on lähinnä huolimattomuus. Vaikka se kaikki vaivannäkö oli raskasta ja usein myös ahdistavaa, olen iloisempi siitä kaikesta työstä mitä jaksoin tehdä kuin lopputuloksesta, mitä en toki vähättele. Kun elämäntapoja käännetään parempaan suuntaan, proteiini -valmisteet tuskin nopeuttavat matkaa. Tai periaatteessa kyllä. Koska näitä tuotteita myyvät yhtiöt osaavat rahastaa erittäin tehokkaasti tuotteilla, joissa oikeastaan aika pienen proteiinimäärän lisäksi on paljon arvokkaita keinotekoisia lisäaineita, ostaja pääsee liioista rahoistaan eroon. Kun rahaa ei ole liikaa, on esimerkiksi bensarahoja säästettävä ja kuljettava jalan. Hmm, itse asiassa tuotteet siis toimivat?

Vaikka teksti painottui liikuntaan ja elämäntapoihin, yhdistävänä asiana oli oikoteiden suosiminen. Usein mietin sitä, että kuinka pitkälle tällainen helpolla pääsemisen tavoittelu kantaa? Jos pikavipit koetaan ilman skeptismia paremmaksi vaihtoehdoksi kuin "paska duuni siivoojana" (tosin itse arvostan kyseistä ammattia erittäin paljon), kykenevätkö tällaiset ihmiset selviytymään taloudellisesti tai ylipäänsä mistään? Ilmeisesti osalle glitterinhohtoinen ja kalliiden merkkien täyttämän elämä on niin houkuttelevaa, että muuta ei tarvita. -Paitsi rahoittaja, joka voi olla vaikkapa rikas puoliso. Näin Halloweenin aikaan monia pelottavia asioita ja otuksia leijailee ympärillämme. Pelottavimmat niistä kuitenkin vainoavat vuoden jokaisena päivänä: työnteko, yrittäminen, sinnikkyyden kysyntä ja harjoitteleminen.

Flunssaa ja taipuiluharjoituksia

Jokainen hoitaa vuorollaan koko kansaa koskettavan velvollisuutensa. Koska eduskunnan ja erityisesti hallituksen toimintaa ei oman mielenterveytensä turvaamiseksi ole hyvä seurata liikaa, velvollisuus ei ole äänestää tai allekirjoittaa kansalaisaloitteita, vaan sairastaa flunssa. Olen sen verran harvoin kipeänä, että dramatiikkaa ei puutu. "Voi minua, kaikki on pilalla, ei, en ole enää mistään kiinnostunut, kaikki on yhdentekevää, antakaa minun hirttäytyä!" Kyllä, tällaista teatteria se tahtoo olla, mutta onneksi vain kerran pari vuodessa. Mieliala on ollut aika alamaissa, tosin ei pelkästään flunssan takia. Tiistaina palautuin kandityön esitelmäversion. Jotenkin suuren projektin jälkeen kädet tuntuvat tyhjiltä siinä missä pääkin. Tosin ymmärtääkseni lievä masennus ja alakulo rankemman projektin jälkeen ovat yleisiä reaktioita, jotka menevät nopeasti ohi. Nyt voin vain odotella kauhulla kuinka paljon työstettävää on edessä "virallisen" kandiesseen kanssa.

Torstainen jäävuoro jäi väliin lievän kuumeen, kurkkukivun ja kaikkea muuta kuin lievän nenän vuotamisen takia. Kun eilen perjantaina sama toistui, vapautui sisäinen draamakuningattareni. Onneksi huomenna pääsee taas harjoittelemaan, mutta tällaiset useamman päivän tauot tahtovat aiheuttaa epävarmuutta ja liikkeiden unohtamista, sillä minulla ei ole monen vuoden vankkaa kokemusta, jolloin kroppakin muistaisi paremmin. En kuitenkaan ole osannut aivan jouten olla. Kun jalkaakin on pitänyt lepuuttaa, huomio on kohdistunut muun muassa selkälihasten vahvistamiseen ja notkeuden kehittämiseen. Niin hullulta kuin kuulostaa, olen ottanut hieman vaikutteita rytmisen voimistelun liikkeistä ja harjoitteista. Luonnollisesti samanlaista notkeutta ja taipuisuutta on turha odottaa, mutta pientä kehitystä olisi mukava saada. Jonain päivänä olisi hienoa saada esimerkiksi vaakaliuku spagaattia muistuttavaan asentoon, mikä notkeuden ohella vaatii todella vahvaa selkää. Keskiviikkona yllätin itseni pääsemällä asentoon, jonka piti olla jo rakenteeni vuoksi mahdoton. Liikkeen varsinaista nimeä en tiedä. Siinä asetutaan ensin makaamaan vatsalleen ja nostetaan sitten selkää ja jalkoja niin, että jalkapohjat koskettavat takaraivoa.  

 Selkä minulla on ilmeisesti luonnostaan melko liikkuvat, mutta lihasvoiman lisäännyttyä onnistui tämäkin liike. Biellman -asento on myös paranemaan päin. Ja kuten huomattavissa on, viimeinkin uskaltauduin lisäämään oman kuvani tänne! Tosin kuva on otettu alkukesästä, joten jossain vaiheessa yritän päivittää hieman. Biellman -asennossa en tavoittele aivan täydellistä spagaattia, vaikka sellaiseen toki olisi hienoa joskus päästä. Jäällä erityisesti piruetissa tilanne on aina toinen, sillä on keskityttävä myös pyörimiseen, jolloin asennon puhtaus jää vähemmälle. Toisaalta mitä paremmin asento onnistuu jään ulkopuolella, luulisi sen onnistuvan paremmin myös piruetissa tai liu'ssa. Huomenna selviääkin sitten, että miten vaihteeksi pidempi harjoittelutauko on vaikuttanut. Varaudun pahimman luoka rävellykseen, mutta jostain on aina aloitettava.

Mitään "extreme" -tason suunnitelmia ei tälle päivälle ole. Todennäköisesti teen pienen kävelylenkin ja yritän lukea tenttikirjaa edes jossain määrin. Harmittaa hieman, kun en ehdi valmistautumaan marraskuun alussa pidettävään tenttipäivään, mutta ehkä maailma ei lopu jos tentistä saatavat opintopisteet ovat saatavissa vasta joulukuussa. Muutenkin toinen periodi on sisällöllisesti köyhä, sillä opetusta on todella vähän tarjolla. No, "onneksi" voin työstää ns. virallista kandityötä ja yksi kurssi sentään löytyi. Kai tämä on yksi esimerkki siitä, miten säästötoimenpiteet ilmenevät konkreettisesti. Yritän vielä katsoa, josko olisi mahdollisuus itsenäisesti suorittaa jotain. Tai vaihtoehtoisesti voisi ottaa välillä hieman rennommin?

Näiden pohdintojen myötä lienee aika siirtyä hieman ulkoilemaan. Oikein leppoisaa päivää kaikille!                                                                                           

  

Kiireinen lauantai ja tomaattinen soijarouhekeitto vuohenjuustolla

Huh, olipas päivä! Ylösnousemus tapahtui perinteiseen tapaan hieman ennen seitsemää, sillä aamun avasi yleisövuoro jäähallissa. Kuvittelenko vain, vai oliko aloituslauseessa kirkon menoihin viittaava sävy? Vaikka herätys näin viikonloppuna tuntuu aikaiselta, edelleenkin nautin tuosta päivän käynnistävästä jääharjoituksesta, tai itsenäisestä sellaisesta. Kotiin päästyäni ehdin juoda kupillisen kahvia ja sitten olikin aika siirtyä jälleen matkaan, tänään nimittäin oli vuorossa puolison tyttären syntymäpäivien vietto tämän kotona. Matkaan taisi mennä tällä kertaa puolitoista tuntia, sillä junat sattuivat kulkemaan oikein mukavasti ilman pitkää vaihtoväliä. Mukavastihan ne kutsut menivät, mutta suuren ihmismäärän (ja minun mittakaavassani suuren lapsimäärän) keskuudessa oleskelu pisti väsyttämään erittäin tehokkaasti! Usein minua harmittaa ja poden myös lieviä omantunnon tuskia, sillä en osaa pysyä pirteänä suuren ihmisjoukon, erityisesti paljon lapsia sisältävän sellaisen parissa kovin pitkään. Mukavaa kutsuilla toki oli, mutta olisi hienoa oppia (mikäli sellainen on mahdollista?) olemaan pirteä ja sosiaalinen tunnista toiseen. Vai joudunko vain hyväksymään olemaa sellainen kuin olen? Olen kyllä sosiaalinen tällaisissa tilanteissa, sillä en myöskään viihdy puhumattomana istumapaikan valtaajana.


Viikko meni työntäytteisesti, mutta mukavasti. Kandiesitelmä alkaa olla lähdeviitteiden korjausta ja yleistä huolittelua vaille valmis. Pian pitäisi aloittaa parin kurssin lopputehtävät, mutta eivätköhän ne valmiiksi tule. Keskiviikkona hoidin viimeinkin puolison tyttärelle syntymäpäivälahjaksi tarkoitettujen luistimien kunnostamisen. Käytännössä tämä tarkoitti pientä puhdistusta, peittävää maalaamista ja nauhojen pesua. Jos totta puhutaan, maalaaminen osoittautui todella rentouttavaksi puuhaksi! Ehkä joku pitää julkeana tekona antaa lahjaksi vanhat luistimet, mutta itse olin iloinen, sillä nämä pääsevät taas oikeaan käyttöönsä ullakolla oleskelun sijaan. Todennäköisesti käyttöaikaa on korkeintaan parin talven verran, sillä tyttö alkaa pituudessa ottaa minut uhkaavasti kiinni. No, onneksi olen tottunut jäämään joukon lyhimpien joukkoon. Muistan miten mietin terveydenhoitajan kasvupyrähdykseen liittyvien puheiden jälkeen miten pitkä minusta, luokan lyhimmästä voisi tullakaan tuona maagisena aikana! Lopputulos: 158 cm. Jokin taisi mennä pieleen? Kun tänään katsoin kutsuilla olevia lapsia, mietin todella ovatko lapset nykyään keskimääräistä pidempiä kuin lapsuudessani. Onhan tässä etunsakin: voin halutessani turvautua myös "lasten puolen" vaatteisiin. Mainittakoon vielä, että yleensä en mieti pituuttani, sillä en ole ns. huomattavan lyhyt, ehkä hieman keskivertoa lyhyempi korkeintaan. Näiden minua reilusti yli leuan tasolle yltävien 7-9 -vuotiaiden kohtaaminen vain hämmentää.


Jäällä mitään erityisiä muutoksia ei ole tapahtunut. Meneillään lienee taas pitkähkö "ei mitään" -kausi. Harjoittelusta huolimatta erityistä edistystä ei tapahdu, mutta kuluneiden kuukausien aikana olen huomannut sellaisen olevan tavallista. Axeli on menossa oikeaan suuntaan, kaksoissalchow myös ehkä, mutta todella hitaasti. Jalka kestää taas sen verran, että kaksoisritti -ja flippiäkin uskaltaa yrittää. Kierrokset jäävät puoleentoista, mutta ei tässä mikään kiire ole. Pirueteissa broken leg on mennyt lähes esityskelpoiseksi ja cannonball on löytymässä. Vielä kun saisi pään polvea vasten! Uusi jalannostoliuku on vasta työn alla ja haastetta tuo lantion oikean asennon löytäminen, sillä tämän mokoman notkoselvän takia takapuoli tahtoo pyrkiä taakse. No, ehkä riittävän monen kaatumisen jälkeen sekin ymmärtää yhteistyön merkityksen. Jotta hyvä mieli jäisi, yritän pitää mielessä sen, että myös polvivaaka suorin jaloin alkaa olla hyvässä kunnossa. Huomenna on vuorossa taitoluistelijoille tarkoitettu ns. itsenäinen vuoro. Jos hyvin käy, ehkä pieniä onnistumisia on luvassa. Jos ei, pääasia on, että saa nauttia puhtaasta jäästä ja hyvästä seurasta!


Ensi viikolla on se kauan odotettu taukoviikko opetuksesta. Maanantaina olisi tarkoitus poiketa kyläilemässä sisaren luona, mitä odotan innolla! Aikataulut ja kiire ovat olleet esteenä, tai ainakin turha hidastavina tekijöinä. Samalla reissulla pääsen sisaren 2,5 -vuotiasta tytärtä tapaamaan. Odotan mielenkiinnolla uusia opittavia asioita, se neitokainen kun tahtoo varhaisesta iästään huolimatta olemaan tätiään fiksumpi! Muistan vieläkin tytön ilmeen kun laitoin vanhan pikkuruisen nukelle tarkoitetun peiton päähäni ja kysyin, että onko hattuni hieno. Vastaus oli seuraavanlainen: "Ei se päähän kuuluu, se kuuluu sänkyyn." Vaikka kyseessä oli mukamas hauska vitsi, tunsin itseni harvinaisen tyhmäksi, mikä onneksi on minulle ns. normaalitila.


Näiltä näkymin toivotan oikein mukavaa viikonlopun loppupuolta kaikille! Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, mutta näppäimistö ei tahdo toimia kunnolla ellen ryhdy väkivaltaiseksi. Siispä mukamas korvauksena lakto-vegaaninen ruokaohje:


Tomaattinen soijarouhekeitto vuohenjuustolla:


1 litra vettä
2 perunaa
3 porkkanaa
2 sipulia
1,5 dl soijarouhetta
2 tomaattia
1 prk tomaattimurskaa
2-3 rkl tomaattipyrettä
1 "tuplapakkaus" vuohenjuustoa (samassa pakkauksessa on kaksi "pötköä")
valkosipulisuolaa
suolaa
oreganoa
basilikaa
mustapippuria


Pilkottuja kasviksia ja soijarouhetta keitetään 10-15 minuuttia, minkä jälkeen lisätään tomaattimurska -ja pyre sekä mausteet. Porkkanoiden ja perunoiden kypsyys kannattaa varmistaa maistamalla. Lopuksi lisätään vuohenjuustot. Keittoa sekoitetaan hiljakseen kunnes vuohenjuusto on sulanut kokonaan. Arvio: maku oli loistava ja nälkäkin lähti!

Vauhti päällä jälleen!

Mielenkiintoista miten paljon asiat voivat muuttua. Vasta jonkin aikaa siten harmittelin tekemisen vähyyttä ja "haahuilua". Nyt tämä on ongelma on täydellisesti siirtynyt syrjään, sillä tekemistä riittää vaikka miten. Kandiesseen/esitelmän tekeminen on lähtenyt reippaasti käyntiin ja motivaatio on korkealla. Aiheen rajaus tosin tuottaa vaikeuksia, mutta käytettävä kirjallinen materiaali on ollut mielenkiintoista tarkastella. Seuraavat kaksi viikkoa taitavat pitää sisällään vanhempien kirjoitusten tarkastelua ja ainakin pari käyntiä kansalliskirjastossa. Haaveilen vieläkin siitä, että saisin ns. virallisen kandiesseen valmiiksi tämän vuoden puolella, mutta pieni viive ei haittaa. Yritän ensisijaisesti kuitenkin nauttia siitä mitä teen, sillä "pakkopullaa" on viime vuosina ollut yli tarpeen. Jätän tarkan aiheen kuvailun väliin, mutta viimeisen parin viikon aikana olen enemmän tai vähemmän ahkerasti tutkaillut Suomen naisasialiikkeen historiaa 1800-luvun lopulta vuoden 1906 eduskuntauudistukseen asti. Erityisen mielenkiintoista historian opusten ja vanhojen asiakirjojen tutkailusta on tehnyt se, että jokainen osapuoli (naisasialiikettä laskematta) ei ollutkaan jyrkän konservatiivisuuden ja sovinismin kannalla. Toki sellaisiakin löytyi, mutta asioiden muuttuessa ns. määräävillä tahoilla käytiin räiskyviä keskusteluja asioiden muuttamisen puolesta. Samaa voisi verrata kysymykseen sukupuolineutraalista avioliitosta. Media antaa ymmärtää, että kirkon kanta on yksiselitteisesti kielteinen, vaikka todellisuudessa kyseisen instituution sisällä käydään vähintään yhtä kovaa taistelua, kuin sen ulkopuolella.


Ennen aktiivisemman opiskelun alkamista pelkäsin miten helposti sopeutuisin hektisempään arkeen. Tällä kertaa sain yllättyä positiivisesti. Pieniä ajanhallintaan liittyviä ongelmia laskematta kaikki on mennyt hyvin. Olen käynyt luennoilla, kirjoittanut kotona sekä lukenut parin muun kurssin materiaaleja. Näiden lisäksi liikuntaharrastukset ovat sujuneet entiseen malliin. Viulu on valitettavasti jäänyt hieman vähemmälle, mutta pianoa olen ehtinyt soittaa enemmän. Syy on erittäin yksinkertainen. Minullahan ei ole oikeaa akustista pianoa, vaan digitaalipiano. Kun illemmalla on aikaa soittaa, kellon on sen verran paljon, etten mielelläni enää ilahduta naapureita viuluasteikoilla ja jousitusharjoituksilla. Pianokappaleitakaan en ehdi pitkään harjoitella, mutta viikonloppuna ehtii hieman enemmän. Rekiretki on nyt kokonaisena harjoittelun alla, samoin Maple Leaf Rag. Uudeksi kappaleeksi otin Piazzollan tangon, jonka nimeä en taaskaan muistanut tarkistaa. Tangossa joudun rytmillisen haasteen eteen, sillä soittoon pitäisi saada omanlaisensa painotus ja nyansseja (?) oikeisiin kohtiin tasapaksuuden välttämiseksi.


Jäällä hyppiminen on jatkunut pienimuotoisena, mutta sitäkin turhauttavampana. Axel on vieläkin alkutekijöissään ja kivun takia olen liian varovainen. Tänään aloitin uudelleen kaksoissalchowin harjoittelun ja rotaatioasento on pahasti hakusessa. Huomenna uutta yritystä molempiin hyppyihin.. Flippi ja ritti sujuvat taas, tosin matalasti. Lutzia en ole vielä kokeillut, sillä yritän säästää jalkaani. Sen sijaan taivutuspiruetti menee nykyään hieman mallikkaammin, samoin vaakapiruetissa vauhti on kohtuullinen. Ystäväni kanssa olemme masokistisesti harjoitelleet "tavallisia" -ja vastakäännöksiä sekä silmukoita. Perusasioita näiden pitäisi olla, mutta yllättävän vaikeita sellaisia! Aikuisryhmä on ollut mukavaa vastapainoa tiistain ryhmän kanssa, sillä aikuisryhmässä harjoitellaan enemmän perusasioita. Tosin toivon että muutaman viikon sisällä ryhmää hieman jaettaisiin, sillä jossain vaiheessa sirklauksen harjoitteleminen voi muuttua puuduttavaksi. Toisaalta osa ryhmäläisistä on luistellut pidempään, minkä vuoksi mahdollinen jako tuskin olisi absurdi ajatus. Huomenna olisi vapaa jäävuoro jälleen, sitten yksi välipäivä. Edessä on jälleen axelin etsimistä ja hyppyjen korkeuden parantamista.


Ensi viikko tulee olemaan työläs, mutta mukavalla tavalla. Kandityöhön liittyviä materiaaleja pitää hakea lisää ja osaa on työstettävä paikan päällä. No, hyvä jos uskallan edes koskea niin 1800-luvulla painettuihin opuksiin! Minun tuurillani onnistun tuhoamaan jotain arvokasta sormenjäljillä tai läikyttämällä kahvia sivuille. Tai sitten saan aikaan pienen tulipalon, vaikka tulitikut ja sytkäri eivät ole koskaan kuuluneet reppuni tarvikkeistoon. Tiistaina ja torstaina on jääharjoitukset. Ilmeisesti mahdollisia kisaohjelmia aletaan pian suunnittelemaan. Sitä suuremmalla syyllä tosiaan toivon, että jalan aiheuttamat takapakit tekniikassa korjautuisivat pian. Onneksi musiikki on valmiina pientä lyhennystä vaille kylläkin. Puku täytyy ilmeisesti hankkia, mutta se jääköön ensi vuoden puolelle. Kyllähän minun vanha viininpunainen pukuni vielä mahtuu, mutta näyttää jostain kumman syystä hieman 90 -luvun jäänteeltä. Ai niin, sellainen se onkin. Tai itse asiassa puku oli käytössä vuonna 2000-2001, mutta näyttää silti 15 vuotta vanhalta. Meniköhän tässä ajatuksenkulussa jonkin vikaan?


Tämän päivän osalta saavat kouluhommat jäädä tältä erää. Seuraavaksi tulkoon siirto iltatreenin kautta leppoisan lauantai-illan viettämiseen. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Euforista arkea ja mahdollinen paluu hyppyihin

Jonkin aikaa sitten olin jo ehtinyt unohtaa, miten arvokkaita ovat sellaiset asiat, kuten normaalius ja tavallisuus. Viime episodin jälkeen arkeen palaaminen oli oma haasteensa, mutta onneksi suunta on kohti valoisampaa. Onneksi viime viikolla oli vain yksi luento, sillä täysipäiväisen opiskelun aloittaminen kaiken tapahtuneen jälkeen olisi tuskin onnistunut. Vaikka materiaaleihin perehtyminen ei ollut helppoa, torstainen luento/seminaari sujui oikein mukavasti. Nyt viikonloppu on mennyt uusien materiaalien lukemisen parissa. Tosin keskittymiskykyni on sen verran vielä heikko, että 30 sivua Japanin historiaa englanninkielellä kirjoitettuna ei ole helppo projekti. Toisaalta jos vertaan lukemista (tai ymmärtämistä) viime vuoden yrityksiin, parannusta on tapahtunut. Tässä projektissa puolisoni on auttanut paljon, hän kun hallitsee sekä englanninkielen että historian. Tukiopetusta kotioloissa siis, mistä olen todella kiitollinen. Ensi viikolla alkaa yksi uusi kurssi sekä proseminaari. Pientä jännitystä on, mutta onneksi en mene paikalle aivan tyhjin käsin, tosin en valmiinakaan.


Tiistain jääharjoituksissa jätin hyppimisen lähes kokonaan väliin, sillä alastulo matalastakin hypystä vihlaisi ilkeästi. Oheisharjoituksissa oli myös tehtävä "korvaavia" liikkeitä, sillä harjoituksiin sisältyi paljon hyppelyä. Torstaina oli ensimmäinen aikuisryhmän harjoitus. Harjoittelimme pääasiassa perusasioita, mikä itse asiassa oli hyvä. Taas jouduin kohtaamaan heikon puoleni (tai yhden niistä monista), nimittäin monimutkaisten askelyhdistelmien hahmottamisen. Tosin nämä eivät olleet edes monimutkaisia, mutta jostain syystä aivoni eivät kykene moisia prosessoimaan, saati sitten vartalo. Tällä kertaa harjoiteltavana asiana oli kolmoskäänne, minkä jälkeen vapaa jalka tuotiin eteen ristiin. Tämän jälkeen taaempi jalka teki potkun, mitä seurasi etummaisen jalan käännös vastakkaiseen suuntaan kolmoseen nähden. Juuri kun viimeinkin hahmotin liikkeen, oli aika vaihtaa puolta, mikä ei sujunut yhtään paremmin. Hyppyjen kohdalla olin valmis tekemään u-käännöksen. Selitin ongelmani toiselle ohjaajalle ja hän pyysi näyttämään yhden hypyn, mikä oli tulppi. Nähtyään hyppyni ohjaaja totesi, että todennäköisesti nilkka ei pysy riittävän vakaana ja että alastulossa tulisi käyttää myös pakara-ja reisilihaksia. Kun kokeilin hypätä uudestaan, kas kummaa: kipu oli selvästi lievempi. Useiden itsediagnoosien jatkona mietin, että kova luistinkenkä on ehkä laiskistanut sääri -ja pohjelihasten käyttöä, sillä kengän varsihan on tukenut jalkaa. Tänään testasin tätä "teoriaa" ja parin kokeilun jälkeen annoin sille tukeni. Jopa axelin hyppääminen onnistui, mutta vain yksi tuli yhdelle jalalle alas. Niin, ja sitten toiselle pakaralle (ketjureaktio?). Mitä seuraavaksi? Aloin harjoitella alastuloa jään ulkopuolella tasajalkahypyillä, joista laskeudutaan alastuloasentoon. Tärkeää on kuitenkin kiinnittää huomiota jalan lihasten aktivoimiseen hypyn aikana. Lisäksi pohjelihaksia on vahvistettava, jotta jalka saisi riittävän tuen. Jos rehellisiä ollaan, olen ollut laiska sääri -ja pohjelihasten harjoittamisessa. Olen vain hyppinyt, mutta esimerkiksi varpaillenousut ovat unohtuneet. Jalkatreeni on siis saanut taas hieman uutta muotoa (tauon vuoksi pientä kevennystä on ollut pakko laittaa):


- 3-4 kierroshyppyä
- Axel, kaksoissalchow, kaksoisritti (jokaisen kohdalla kolme toistoa)
- 3-4 tasajalkahyppyä alastuloasentoon


2-3 sarjaa vuorotellen:
- Varpaillenousu 10 kertaa
- Kantapäille nousu 10 kertaa


2-3 sarjaa jalkaa vaihtaen
- Varpaillenousu, toinen jalka taakse ristiin ja yhdellä jalalla hitaasti alas kolme kertaa


3-4 sarjaa:
- Jännehyppyjä 7 kpl
- Askelkyykkyjä 16 kpl
- (6-8 yhden jalan kyykkyä)


Määrä on laskenut verrattuna kesään, mutta jalan kuntoutuessa lisäyksiä on luvassa. Mikäli talvella tulee olemaan lunta ja pakkasta, tekniikkaharjoitusten tekeminen vaikeutuu, sillä harjoittelupaikkaa ei ole. Lihaskuntoa sen sijaan pystyy harjoittaa, mistä on suuri apu. Liikaa en kuitenkaan uskalla suunnitella, sillä jalkaongelman pitkittyminen oli pettymys. Nyt siis varovasti eteenpäin ja lihaskuntoa parantamaan. Kieltämättä hieman nolottaa, kun en kääntynyt aikaisemmin lääkärin ja fysioterapeutin puoleen. Onnistuin tekemään uskomattoman määrän virheitä siirtyessäni diagnoosista toiseen. Ehkä pahin "floppi" oli kylmä-kuuma -hoito, mikä sai lihaksen ärtymään oikein tehokkaasti. Kylmähoito sen sijaan on auttanut. Lisäksi yritin lisätä tukea sitomalla luistimet kireämmälle, mikä sai jo ärtyneen lihaksen turpoamaan luistimen sisällä, mikä oli hivenen kivuliasta. Mitä tästä opimme? Useamman hoitokeinon käyttäminen ei aina ole paras mahdollinen idea.


Puolison tytär oli tänä viikonloppuna kyläilemässä. Hieman harmitti, kun en voinut osallistua niin paljoa kuin olisin halunnut, kiitos opiskelumateriaalien. Olisin mielelläni mennyt mukaan uintireissulle, mutta säälittävän surkea verenkiertoni ei sovellu uimahallin veden lämpötilaan. Kyllä, se on liian kylmää! Jos käyn uimassa, joudun olemaan liikkeessä koko ajan, muuten koko kroppa jäykistyy kylmästä. Olen ylpeä sukujuuristani, mutta näissä tilanteissa kiroan geenejäni! No, onneksi Suzukin pianokirjasta löytyi pari mukavaa kappaletta, joita kävimme läpi. Yritän parhaani mukaan pitää valitut kappaleet sellaisina, joita soittaa mielellään. Samalla tyttö pääsi tutustumaan tuttujen laulujen englanninkielisiin nimiin. Itse päätin viimeinkin luopua Suomalainen pianokoulu 3 -kirjasta ja vaihtaa sen Vivoon. Tällä hetkellä työn alla on Maple Leaf Rag, tosin kertauksena. Toisena kappaleena on Rekiretki, mutta säveltäjää en tähän hätään muista. Hieman ennakkoluuloisesti odotin melodian olevan Mozartin vaikutteiden kyllästämä, toisin sanoen ylihilpeää kilkutusta. No, taas kerran erehdyin. Melodia ei ole duuri -eikä mollipainotteinen, vaan jotain siltä väliltä. Tempo on vielä hidas, mutta kappale osoittautua hauskaksi soittaa varmuuden lisäännyttyä. Viulun kanssa mitään uutta ei ole ilmennyt, jousituksen kanssa yritän kamppailla. Mokoma spiccato..


Huomenna ei mitään erityisen "extremeä" liene luvassa, tai ainakin toivon niin. Puoli yhden paikkeilla siirryn hallille harjoittelemaan ja sitten kotiin hoitamaan koulutehtävät loppuun. Jos totta puhutaan, olen tyytyväinen päivän suunnitelmiin.


Oikein mukavaa viikonlopun loppusuoraa kaikille!

Perunaviipalelaatikko soijarouheella sekä kuulumisia

Jos olisin auto, kuskilla olisi nyt täysi työ olla kärsivällinen, sillä käynnistyminen on todella takkuista. Muussa tapauksessa voisi vedota väsymykseen, mutta luulen että kyseessä on enemmänkin jonkinlainen taantuminen liian epäselvien aikataulujen vuoksi. Tylsistyminen on jo pitkään ollut lähes tuntematon vieras, sillä tekemistä riittää. Kuitenkin olen koko ajan helpottuneempi koulun alkamisen vuoksi. Toki suuri työmäärä ja siitä selviytyminen jännittää, mutta ei tässä koko aikaa jaksa vapaallakaan olla. Ensimmäisten kurssitehtävien ja tekstien lukeminen on ollut todella kömpelöä, mutta luulen että sekin helpottaa säännöllisen tekemisen kautta. Aloittaminen vaan on rasittava osuus!


Viikko on alkanut melko leppoisasti, mutta ei onneksi aivan laiskotellen. Maanantaina onnistuin jopa tekemään ruokaa, mikä tällä kertaa oli perunaviipalelaatikkoa soijarouheen ja porkkanoiden kera. Vegaanisuus jäi tällä kertaa väliin, sillä parmesaanilastuista tuli mukava lisä. Usein välttelen tällaisten laatikkoruokien tekemistä, sillä pelkään perunoiden jäävän raaoiksi. Porkkanoiden kohdalla pieni "rapsakkuus" ei sen sijaan ole haitannut. Ohje oli eräänlainen variaatio vegaanin keittokirjasta. Koska kasvisten määrä oli taas vaihteeksi liian suuri, lisäsin lorauksen maitoa nesteeksi. Ohje menee suunnilleen näin:


4-5 keskikokoista perunaa
4 porkkanaa
2 sipulia
n. 1-1,5 dl liotettua soijarouhetta (kannattaa laittaa vaikka jo edellisenä iltana likoamaan)
2,5 dl kasvikermaa
loraus (soija)maitoa
1 pussi parmesaanilastuja
suolaa
mustapippuria
valkosipulisuolaa


Perunat ja porkkana viipaloidaan melko ohuiksi viipaleiksi. Paloitellut sipulit on hyvä kuullottaa hieman, jotta kypsyvät kunnolla. Kaikki aineet sekoitetaan kulhossa ja laitetaan voideltuun vuokaan. Mausteet menivät tällä kertaa silmämääräisellä arviolla. Laatikkoa paistetaan ensin puoli tuntia 225 asteessa ja sitten 175 asteessa kymmenisen minuuttia. Alkuperäisen ohjeen mukaan puoli tuntia olisi riittänyt, mutta tuo viimeinen kymmenminuuttinen oli eräänlainen "varmistusaika". Täysin vegaaniseksi ohjeen saa vaihtamalla parmesaanin vegaaniseen juustoon (tai sen voi jättää poiskin) ja maidon esimerkiksi soijamaitoon. Tämä ohje sopii loistavasti myös pienempää viikkobudjettia noudattaville, jotka eivät kuitenkaan halua jäädä nälkäisiksi. Vinkki: K-ryhmän kaupoista saa soijarouhetta melko edulliseen hintaan.


Eilen oli luistelutreenien vuoro, mutta tällä kertaa ei jäänyt hymyä huulille, vaikka toisaalta pieni helpotus kylläkin jäi jälkeen. Koska jalka kenkkuilee jo pienestäkin ärsytyksestä, etenkin tärähtelystä, sovin ohjaajani kanssa pitävänä parin viikon tauon hypyistä. Ajatus todellakin ottaa päähän ja v**uttaa, mutta välillä ikäviäkin ratkaisuja on tehtävä. Huomenna olisi aikuisryhmän harjoitukset, joihin osallistumisesta en ole vielä varma. Jos lihaksen turvotus laskee riittävästi, asiaa voi harkita. Toisaalta askelten, piruettien ja liukujen parantaminen ei liene huonokaan vaihtoehto. Maanantaina fysioterapeutti opetti hyviä liikkeitä ja venytyksiä, joita nyt yritän parhaani mukaan noudattaa. Kiellossa ovat tällä hetkellä juokseminen ja hyppely, tosin jännehypyissä tärähdys vaimenee niin paljon, että niitä voi tehdä. Lenkkeilyn kanssa on myös hyvä olla varovainen, mutta onneksi on pyörä, mitä yritän hyödyntää liikkumisen suhteen. Kai tämä tästä vielä helpottaa.


Huomenna onkin sitten ensimmäinen luento todella pitkän tauon jälkeen, tai kokoontuminen liittyen toisen maailmansodan Japaniin. Samalla reissulla pitäisi katsoa yliopiston kirjastosta jotain mukavaa taustalukemistoa kandityön suunnittelua/sisältöä varten. Vaikka tässä iässä ei kai pitäisi miettiä muiden osaamista, silti kursseille osallistuminen jännittää, sillä jatkuvasti mietityttää, ovat muut sellaisia, jotka tietävät aiheesta muun muassa kaiken. No, olisin toki voinut ottaa itsekin selvää enemmän, mutta jotenkin on mukava mennä oppimaan uutta, eikä istuutua valmiina osaajana.


Oikein leppoisaa päivää itse kullekin, toivottavasti käynnistymisongelmat eivät ole levinneet epidemian kaltaisena ilmiönä.