Yleistä disinformaatiosta: salaliittoteoriat yms. sosiaalisessa mediassa
Suoraan määriteltynä disinformaatiolla viitavaan virheelliseen tietoon. Disinformaatiota näyttäisin esiintyvän erityisesti lääketieteeseen, luonnontieteisiin ja käsityksiin eri kulttuureista. Salaliittoteorioissa ajatuksena on, että ihmisiä huijatan tavalla tai toisella. Salaliittoteorioita voidaan liittää esimerkiksi rokoteohjelmiin ajatuksella, että todellisuudessa rokottamisen tavoitteena on tehdä ihmisille pahaa, tai pitää ihmisiä esimerkiksi "koe-eläiminä" tieteellisille kokeille. Myös kouluopetuksesta voidaan rakentaa salaliittoteorioita ajatuksella, että lapset "aivopestään" ajattelemaan tietyllä tavalla, vaikka todellisuus olisi toinen.
Näiden asioiden taso ja mahdolliset haittavaikutukset vaihtelevat. Terveydenhoitoon liittyvä toiminta voi olla neutraalia, haitallista, tai pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan. Luonnontieteissä kasvihuoneilmiön olemassaolo on myös tyypillinen esimerkki niin disinformaatiosta kuin salaliittoteoriasta. Jos oikein korkealle tasolle siirrytään, salaliittoteorioissa vaikuttavina tekijöinä ovat yliluonnolliset ilmiöt. Tosin tällaisten ajatusten ilmentyminen on vähäisempää.
Salaliittoteoriat ja uskonto voivat muistuttaa toisiaan. Itse ajattelen salaliittoteorian olevan enemmänkin uskonnon hyödyntämistä. Allekirjoitan myös näkemuksen salaliittoteorioista uskontoa politisoivana tekijänä.
Sosiaalinen media informaation lähteenä
Sisällön luominen sosiaaliseen mediaan helpottuu jatkuvasti. Lisäksi saman sisällön voi julkaista usealla alustalla. Julkaisijaa ihailevat henkilöt voivat jakaa julkaisun, jolloin katsojamäärä saadaan kasvamaan eksponentiaalisesti. Julkaisijan ei tarvitse olla perehtynyt aiheeseen, hän voi olla kuka tahansa. Olennaista on karisma. Miksi tällaiset julkaisut vetävät puoleensa enemmän katsojia kuin kirjallisuus, uutiset ja esimerkiksi tieteelliset artikkelit?
Oma käsitykseni on, että esimerkiksi Tiktok -videossa houkuttelee efektien lisäksi helppous. Videon pituus on katsojalle vaivaton, eli maksimissaan 30 sekuntia. Mukana voi olla musiikkia, visuaalisia tehosteita, yksittäisiä iskulauseita ja jokin mieleenpainuva ja tarttuva lause. Itse sisältö ei enää ole olennainen. Mahdolliset vastustajat ja palauttetta antavat katsojat usein vain ruokkivat julkaisijan suosiota.
Lukutaidon ja lähdekritiikin merkitys
Lukutaito on käsitteenä laaja. Se ei tarkoita vain teknistä lukemista, vaan kykyä ymmärtää luettua. Pidän skeptisyyttä tärkeänä. Nk. kyseenalaistava disinformaatio on mielestäni lähtökohtaisesti ymmärrettävää ajatus, mutta jossain kohtaa raja ylittyy. Sosiaalisessa mediassa leviävä disinformaatio on petollisinta katsojille, joiden lukutaito on heikentynyt puhtaasti liian vähäisen lukemisen seurauksena. Jottei asia pysyisi liian yksinkertaisena, lisätään tähän vielä yksi käsite: medialukutaito.
Pidän lähdekritiikkiä osana lukutaitoa. Lähdekritiikki tosin on taito, minkä oppiminen vaatii riittävää käsityskykyä. Esimerkiksi juuri oppimaan koululaisen, saati sitten sitä nuoremman lapsen vastuuseen ei kuulu arvioida kuullun tai luetun tiedon luotettavuutta. En rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka paljon lähdekritiikkiä harjoitellaan peruskoulussa, tai saati sitten toisen asteen oppilaitoksissa. Itse perehdyin sen taidon harjoittelemiseen vasta ammattikorkeakoulussa. Perusteellisinta kyseisen taidon opettelu oli yliopistossa.
Mikäli tilanne ei ole parantunut, tilanne on varsin epätasa-arvoinen: Lähdekrittiikki voi parhaimmillaan lisätä henkilökohtaista turvallisuutta, mutta sen oppimiseen opastusta ja tukea tarjotaan vain korkeakoulutasoisissa opinnoissa. Näin ollen vähemmän koulutetut ihmiset saavat vastuulleen opetella lähdekritiikin taidon itse. Toisaalta.. ennen sosiaalista mediaa ja Internettiä "oppineet duunarit" olivat arkipäiväinen ilmiö. Moni ihminen luki, oli koulutustausta mikä tahansa. -Eikä pelkkää viihdekirjallisuutta. Lapsuuden tuttavapiirissä oli itse asiassa varsin runsaasti paljon lukevia ja asioista kiinnostuneita aikuisia vailla akateemista taustaa.
Disinformaation vaarat
Disinformaatio voi johtaa vaaratilanteisiin, toki tämä riippuu paljolti kontekstista. Erilaiset konfliktit lienevät toinen vaihtoehto. Toisaalta nekin voivat eskaloitua. Terveydelliset vaarat voivat olla seurausta esimerkiksi rokotteista kieltäytymisestä. Rokotteiden ansiosta olemme saanee kitkettyä pois tauteja, jotka aikaisemmin ovat olleet peräti tappavia, vai jättäneet vakavia vaurioita kehoon. Lievemmät varsiot taudeista voivat olla vaarallisia väestölle, joiden immuneetti on heikko. Toisaalta on hyvä pohtia myös sitä, että ne taudit voivat olla äärimmäisen ikäviä.
Ympäristöön ja luontoon liittyvä disinformaatio johtaa puolestaan herkästi välinpitämättömyyteen ja toimintaan, mikä vahingoittaa ympäristöä merkittävästi. Kasvihuoneilmiö on ajoittain aihe, minkä olemassaoloa epäillään. Aiheena tämä on haasteellinen, sillä se näyttää houkuttelevan ihmiset varsin suoraviivaiseen ajatteluun. -Puolin ja toisin.
Mitä missä milloin..
Disinformaation tunnistaminen näyttää olevan asia, mikä todellakin jakautuu eriarvoisesti. Niin kauan, kuin niin lukutaito, medialukutaito ja kyky lähdekritiikkiin heikkenevät, disinformaation leviämisen ja omaksumisen riski pysyy. Disinformaation leviämistä näyttäisi provosoivan asioiden politisoituminen ja nk. polarisaatio. Kansankielellä: Ihmisten tyytymättömyys heidän omaan elämäänsä vaikuttaviin asioihin provosoi etsimään tietoa "vaihtoehtoisista" lähteistä. Mitä helpommin ja vaivattomammin saatu informaatioksi koettu asia on saatavilla, sitä suurempi houkutus lienee olla yhtä mieltä lähteen sisällön kanssa.
Toki olen tietoinen, että itse kuulostin äsken salaliittoteorioiden kannattajalta. Ja oletukseni kyvystää tunnistaa mahdollinen disinformaatio oli peräti loukkaava: Minähän kategorioihin ihmisiä, tai tarkemmin ottaen heidän kognitiivisia kykyjään koulutustason perusteella. Varsinainen itseään täynnä oleva elitisti siis. Ehkä asian tunnistaminen, ja kyky itseironiaan kompensoi hieman. Mainittakoon vielä, etten usko koulutuksen olevan ainoa keino saavuttaa joitain taitoja ja osaamista. Mahdollisuus lukea itsenäisesti ja tarkastella erilaista kirjallisuutta, tietoa ja lähteitä ei ole poissuljettu mahdollisuus keneltäkään.
Kyse on enemmänkin tottumuksesta. Minä en saisi tältä seisomalta (hyvä on, istumalta) juostua puolimaratonia. Mutta uskon, että etsimällä tietoa oikeanlaisesta harjoittelusta voisin ehkä saada itseni sellaiseen fyysiseen kuntoon, että ainakin selviäisin itse matkasta. Samaan tapaan kuka tahansa voi etsiä tietoa, harjoitella lähdekritiikkiä ja medialukutaitoa. Mutta kuten juoksuharjoittelu, myös nuo asiat vaativat työstämistä. -Paitsi siltä rasittavalta ihmisryhmältä, joka osaa kaiken ilman suurempaa vaivannäköä.
Kun juoksukoulut teettävät harjoitteita joissa harrastelijakin pääsee testaamaan käsitettä "ääriraja", korkeasti koulutettuja "rääkätään" säännöllisesti asioilla, jotka vaativat lukutaitoa, ja kehittävät sitä. Korkeakouluopiskeluja saa kokea mentaaliset maitohapot, mutta hänet saadaan kyseiseen tilaan ohjatusti. -Samaan tapaan kuin juoksuvalmentaja tekisi. Mitä yritän näillä epämääräisillä metaforilla kertoa? -Opettajan, ohjaajan tai urheilussa valmentajan johdolla asioiden opettelu on (ainakin minun mielestäni) helpompaa.
Ja sitten ratkaisuja? Kuten moni itseään asiantuntijaksi hetkellisesti kutsuva, myös minä kuulun heihin, jotka kykenevät kirjoittamaan laajasti itse ongelmasta. Ratkaisujen kohdalla tuleekin kiire esimerkiksi kuvitteelliseen palaveriin. Kuitenkin uskallan kirjoittaa yhden asian: motivaatio ja kiinnostus lukea. Toki tämä vaatisi paluuta aikaan 40-50 vuoden taakse, kun perheen statuksessa riippumatta jokaisen perheen kirjahyllyyn kuuluivat tietokirjat ja sen ajan kirjasarjat. Ja jokainen lukutaitoinen niitä todellakin luki. Se mahdollisuus ei ole kadonnut mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti