Jääköön tieteellinen asiateksti tällä kertaa sikseen. Tosin kiinnostavia aiheita on kyllä jonossa. Olen aikaisemminkin "tullut kaapista ulos" nepsy -asioiden parissa. Pääsin pitkän taistelun jälkeen tutkimuksiin. Erityinen kiitos tästä kuuluu psykologille, joka ei ollut valmis luovuttamaan. Kuulen haasteelliseen ryhmään: Täytän pian 40 vuotta. Lapsuuteni sijoittuu siis 80-90-luvuille. Tuolloin autismikirjo ja ADHD olivat tuntemattomia käsitteitä. -Tai vähemmän tunnettuja. Olen kertonut haasteita, ja toistan tuota osiota hieman. Mutta tällä kertaa haluaisin kertoa myös autismikirjon piirteiden aikaansaamista vahvuuksista.
Kiltit ja hankalat oppilaat
Muistikuvani voivat kuulostaa karkeilta, mutta mielestäni koulumaailmassa jako oli yksinkertainen: Oli kilttejä oppilaita ja hankalia oppilaita. Oli heitä, joilla oli nk. matikkapää, ja heitä joilla taas oli nk. kielipää. Reaaliaineiden suhteen ei tainnut olla niin selkeää jakoa. 6. luokan opettajani oli ainoa, joka kyseenalaisti matikkapää/kielipää -ajattelua. Hän kritisoi ajatusta siitä, että kyseinen ominaisuus määrää täysin voiko kyseistä asiaa oppia. Valitettavasti muita vastaavasti ajattelia opettajia oli vähänlaisesti, siispä itsekin kategorioin itseni yksittäisten kokeiden perusteella. Itse asiassa pärjäsin sekä matematiikassa että kielissä kohtuullisesti. Tosin meillä, "landelaisilla" oli mahdollisuus opiskella vain englantia ala-asteella. Arvosanani vaihtelivat, mutta sekä kielissä että matematiikassa vilahteli myös selkeästi kiitettäviä. -Riippuen kiinnostiko kyseinen aihepiiri.
Koska oppimisvaikuksista tai nk. erityisoppilaista ei liioin puhuttu, harva taisi saada tarvitsemaansa tukea. Minä olisin hyötynyt pienryhmässä opiskelusta, sillä suuressa joukossa osasin piiloutua mikäli aihe ei kiinnostunut. Tämä tosin näkyi viimeistään koenumerossa. Jos aihe kiinnosti, pärjäsin hienosti. Huonoin ratkaisu oli sijoittaa minut istumaan luokan taakse, tai edes keskelle. Etupenkissä toiminnanohjaus sujui, ja opettaja kykeni muistuttamaan että minäkin voisin lakata haaveilemasta. Jälkimmäinen oli tosin varsin nöyryyttävää. Halusin kuitenkin olla hyvä oppilas, ja ennen kaikkea opettajan hyväksymä.
Haasteena oli ajoittain se, että "nurkkaan ajettuna" saatoin raivostua täysin. Nyt uskallan väittää, etten ollut, enkä halunnut olla tietoisesti ilkeä enkä huonokäytöksinen. Mutta jos luokassa oli liikaa ärsykkeitä ja sen lisäksi minua ärsytettiin, muutuin. -Ikävällä tavalla. Muistan tänäkin päivänä kun useampi oppilas oli ärsyttänyt minua, ja tämän seurauksena päädyin nipistämään yhtä luokan tyttöä. Tämän seurauksena tuo tyttö alkoi parkua, ja hänen mukanaan pari muutakin. Kun opettaja saapui kaaoksen keskelle, ei ole vaikea arvata ketä osoitettiin sormella. Näitä tilanteita on vaikea arvioida tänäkin päivänä. En hyväksy käytöstäni sen enempää itselläni kuin muillakaan. Toisaalta en myöskään hyväksy provokaatiota. Mutta.. selvisin ensimmäisestä luokasta, ja 8 muustakin peruskoulun osalta.
Monet autismikirjon ihmiset haluavat "kelvata". Lisäksi erilaiset auktoriteetit ovat tärkeitä, samoin sääntöjen noudattaminen. Vaikka minulla oli tietyissä asioissa enemmän tai vähemmän haasteita, olin kuitenkin opettajien silmissä kiltti ja tunnollinen oppilas. Rehellisyyden nimissä: koulunkäynnin alkumetreillä ensimmäisinä päivinä suurin järkytys oli nähdä parin oppilaan riehuvan tunnilla. Tämä soti täysin sitä valmista käsitystä vastaan, mikä minulla oli koulunkäynnistä. Saatoin tosin olla hieman ärsyttävä, kun muutamia kertoja itse kehotin oppilaita olemaan hiljaa, sillä halusin että koko luokka yllättää opettajan olemalla täysin valmiina seuraavaa oppituntia varten.
Kun jokin asia kiinnosti..
Minä uppouduin täysin asioihin, jotka minua kiinnostivat. Kautta aikojen tämä on ollut sekä etu että haitta. Piirteeni ovat siinä määrin lieviä, että saatoin kiinnostua enemmän kuin yhdestä asiasta. Vaikka en pidä itseäni matemaattisesti lahjakkaana, pidin matematiikasta. Tosin siinäkin vaikutti paljon osa-alue. Pidin mekaanisesta laskemisesta, eli numeroita ja merkkejä. Vähennyslaskut ärsyttivät periaatteesta: tuntui pahalta vähentää, vaikka lasku ei teknisesti tuottanut ongelmia. Päässälaskut tuottivat alkuun vaikeuksia, sillä en jostain syystä viitsinyt kuunnella tehtävänantoa. Sanallisten tehtävien suhteen keksin ratkaisukeinon vasta aikuisena, kun itse toimin opettajan sijaisena: Lue ensin kysymys.
Pidin englanti sujui vähintään kohtuullisesti lukioon asti. Äidinkielestä opin pitämään ainekirjoituksen myötä. Tämä ei kuitenkaan deletoinut kirjoitusvirheitä. Pärjäsin melko hyvin myös biologiassa ja olin siitä kiinnostunut. Pidin myös uskonnosta, sillä jokainen opettaja mitä minulla oli, oli valmis vastaamaan mihin kysymykseen tahansa. Toisaalta uskonto tarjosi mahdollisuuden pohtia eettisiä kysymyksiä kristinuskon perspektiivistä. Tosin saatoin myös hämmentää opettajia latelemalla ulkoa milloin mitäkin oppimaani hajatietoa. Ensimmäisella luokalla opettajan kysyttyä tietääkö joku mitä synti tarkoittaa, minä vastasin: "Se tarkoittaa sitä, että rikkoo Jumalan tahtoa". Kenties hieman epätyypillinen vastaus seitsenvuotiaan suusta.
Ilmaisun vaikeudesta verbaaliseen moninaisuuteen
Minun on vaikea ilmaista tunteitani verbaalisesti. Myös muut "väylät" ova haasteellisisa silloin, jos joudun suoraan kertomaan miltä minusta tuntuu. Erityisesti negatiivisten tunteiden ilmaiseminen tuottaa merkittäviä haasteita. Ilmaisen tunteeni niin ikään monen mutkan kautta. Jos kirjoittaisin fiktiivisen tarinan, en suoraan käyttäisi itseäni hahmona. Sen sijaan keksimässäni hahmossa olisi ns. metaforisia ottaeita minusta ja tunteistani.
Luen paljon, tosin nykyään vähemmän. Mieleeni jäävät hahmojen puhetavat, lauseet, ajattelun logiikka yms. Olen saanut palautetta (positiivista jopa) persoonallisesta tavasta kirjoittaa. Ikäväkseni joudun myöntämään, että tekstini on kokonaisuus sitä kaikkea, mitä olen elämäni aikana lukenut. Oikein tarkka lukija voisi löytää puheestani juuri tiettyjen kirjailijoiden tekstiä. Hyvä kysymys onkin, keksinkö todellisuudessa mitään omaa, vai onko verbaalinen ulosantini pelkkää plagiointia?
Toisaalta ajattelen, että ehkä jokainen teos on monen mutkan kautta plagioitu kokoelma. Mutta kun mutkia on riittävästi, teksti on määriteltävissä kirjoittajan oman ajatusvirran sekä mahdollisten taustamateriaalien tuotteeksi. -Korostaen osiota "oma". Ääripään ajatteluna voisin todeta, että jokainen käyttämäni sana on plagiaatti. Enhän ole keksinyt tekstistäni yhtäkään sanaa itse. Jos keksisin, olisi joku paheksumassa: "Eihän se ole sana!" Myönnän inhoavani tuota lausetta. Mielestäni jokainen sana on sana. Eri asia on, onko sanalla tunnettua merkitystä. Esimerkiksi öhmököhmö on sana. Siltä vain puuttuu merkitys.
Tekstini ei ole suoranaisesti virheellistä, siis lukuunottamatta erittäin suurta määrää kirjoitusvirheitä. Joskus käytän vähemmän tyypillistä sanajärjestystä, mikä kuitenkin on kieliopillisesti oikein. Joskus käytän ns. odottamattomia sanoja, tavallisesti ilmaisuja joita kuulija ei odota kuulevansa. Taustalla ovat taas lukemani kirjat, joiden sanasto on jäänyt pyörimään päähäni.
Ne aivoissa olevat "tiedostot"
Sosiaaliset tilanteet ovat ajoittain pelottavia, etenkin jos väkeä on enemmän. Yritän käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, mutta usein epäonnistun. Koska haluan antaa itsestäni kuvan vastavuoroisena keskustelijana, yritän parhaani mukaan kuunnella tarkkaan mitä osapuolet puhuvat. Lisäksi yritän mahdollisuuksien mukaan esittää tarkentavia kysymyksiä. Toisaalta haluan antaa sellaisen tunteen, että puhuja on tullut kuulluksi.
Jos aihe menee lähelle jotain vahvuusaluettani tai jotain, mihin olen perehtynyt, tapahtuu asia mitä joskus häpeän: Alan puhua. Minulta tulee se 1-2 min. kestävä tai pidempi lause, missä suustani purkautuu luento jostain yksityiskohdasta. Tietoa asiasta voi olla yllättävän paljon, ja selitän asian suurella innolla. Kyse voi olla hyvinkin eksaktista tiedosta. Turvallisessa seurassa olen oppinut nauramaan tälle piirteelle. -Etenkin kun selostukseni ei aina huomioi esimerkiksi tunnepitoista ilmapiiriä. Jos ihmiset esimerkiksi keksustelisivat siitä, kuinka sodankäynnin seurauksena naisia ja lapsia on haavoittunut, minä pamauttaisin (tahtomattani) luennon sotataktiikasta eri sodissa ja vertailisin keskenään diktaattorien toimintaa.
Mainittakoon etten ole täysin uppoutunut sotahistoriaan ja sotaan aiheina, mutta näistä on tullut luettua yhtä sun toista. Puheenvuoroni ja pohdintani koostuvat erilaisesta mieleen painuneesta hajatiedosta, joita kuitenkin olen jossain välissä onnistunut mielessäni pyörittelemään.
Pohdintaa
Tässä kaikessa on puolensa ja puolensa. Näin ohimennen totean jotain, mikä varmasti yksittäisiä lukijoita on häirinnyt enemmän tai vähemmän: En edes yritä tiivistää tekstiäni. Tähän on yksinkertainen selitys. Nepsy-ajatukset julkisesti ovat vielä uusia asia, ja käsiteltävää on paljon. Kaikessa itsekkyydessäni kirjoitan tätä kaikkea myös itselleni, ja motivaatio "virallistaa" teksti lukijaystävälliseen muotoon on vielä heikko. Uskon kuitenkin, että ajan kanssa ja opittuani enemmän, tekstien luettavuus tulee helpottumaan. Kirjoitusvirheiden vähenemisen suhteen en sen sijaan lupaa mitään. Toisaalta.. millä sitten viihdyttäisin lukijaa? Nim. bravuurini ovat edelleen "panovoima" ja "naisaisaliike".
Sanonta "päässä raksuttaa kovasti" voi ärsyttää osaa. Autismikirjoon kuuluvista monille tämä ilmeisesti on kuitenkin arkipäivää. Asiat jotka "neurotyypillinen" voi vain tehdä, voivat autismikirjoon kuuluvalle saada aikaan samanlaisen jumituksen kun monimutkainen, sanallinen matematiikan tehtävä. Itse jumituin jo pohdintaan, onko kyseessä yhdyssana vai ei. Tällä kertaa onnistuin antamaan asian olla. Asia minkä sisältö ei ole muuttunut rutiiniksi, voi oikeasti olla vaikea. Jos tehtäväni on siivota parveke, joudun oikeasti valmistautumaan tähän pitkään. Syy: en hahmota mitä kyseiseen projektiin kuuluu, ja kuinka jokainen osio kuuluu tehdä. Lasien pesu? Lattioiden puhdistus -> Riittääkö imuroiminen? Jos ei, kuinka lattia kannatta puhdistaa? Mikä aine sopii pintaan? Mikä työväline paras jne. Lista on loppumaton.
Sama haaste ilmenee sellaisissa vieraammissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa minulla ei ole selkeää roolia. Pahinta on tilanne, jossa joku sanoo: "Saa nauttia ihan vain vieraana olemisesta!" No voi p**ka! Minulla on onneton kasvomuisti, kykenen vain tervehtimään ilman erillistä ohjetta, keskustelut pelottavat koska en tiedä mitä milloin kuuluu sanoa ja milloin voin turvallisesti olla hiljaa, pelkään että mokaan ruokailun aikana, pelkään että tahaton naurahdus iskee totaalisen väärässä tilanteessa jne. Taustalla ovat ne lukuisat mokat, joita lapsesta asti olen onnistunut tekemään. Jos minulla on jokin selkeä, toiminnallinen rooli, voin piiloutua sen taakse. Tästä syystä esimerkiksi seurakunnan tilaisuudet eivät ole lainkaan epämukavia, vaan peräti turvallisia ja miellyttäviä.
Erilaisen tiedon haaliminen on asia, mitä pidän pääasiassa positiivisena aktiviteettina. Pakkomielteisyys on mielestäni liian patologisuuteen viittavaa määritelmä. Mielestäni kyse on enemmänkin korkeasta motivaatiosta milloin mihinkin asiaan. Tämä on mahdollistanut sen, että tässäkin iässä olen valmis opettelemaan uutta, ja perehtymään myös asioihin, jotka vaativat työstämistä. Lisäksi minulla on taipumus saattaa asiat loppuun asti. Tai vaihtoehtoisesti jatkan niitä todella pitkään projektin ollessa loppumaton.
En siis usko että autismikirjon piirteet ovat vain ja ainoastaan negatiivinen asia. Oikeassa ympäristössä niistä voi olla merkittävä etu. Loppujen lopuksi meillä kaikilla on haasteemme, mutta nepsy-ihmisten haasteet vain ovat sellaisia, joita kulttuurimme ja yleiset normimme pitävät haasteina. Eikä siinä mitään. Jokin raami yhteiskunnassa on oltava, ihan vain siksi että se toimisi. Joskus mietin, että nepsy-ihmiset (jokaisen kategorian) oppivat vahvoiksi ja sinnikkäiksi, sillä heidän on yleisen selviytymisen ja sopeutumisen vuoksi kyettävä menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle säännöllisesti. Vaikka koko elämänkaarelle riittää taisteltavaa. nepsy-ihmiset joutuvat tottumaan tietyn tason epämukavuuteen ja taistelemiseen. Uskon, että ns. oikean paikan ja oikeiden ihmisten löytyessä näiden kokemusten aikaansaama mentaalinen vahvistuminen on suuri etu.
Edelliseen lisäisin, etten halua asettaa yhtäkään ihmistä paremmuusjärjestykseen. Meistä jokaisella on haasteemme. Toisaalta, meistä jokaisella on mahdollisuus myös löytää vahvuutemme, ja vahvistaa itseämme vähintäänkin psyykkisesti. Olennaista lieneekin hyväksyä omat haasteensa, ja pyrkiä vahvistamaan niitä siten, että voimme käyttää ja tuoda vahvuutemme esiin.
