tiistai 2. tammikuuta 2018

"Entä jos kukaan ei tykkää musta?" -Sosiaalisten tilanteiden jännittäminen aikuisiällä

"Mitä jos kukaan ei tykkää musta siellä?" Tämän lauseen olettaisi varmaan kuuluvan korkeintaan ala-asteikäisen suusta. Uusi paikka, uudet ihmiset, uudet asiat. Miten käy, jos kukaan ei haluakaan olla kanssani? Vaikka tulen teen säännöllisesti työtä/keikkoja tilanteissa, joissa sosiaalinen kanssakäyminen kuuluu asiaan, myönnän että uudet tilanteet ja ihmiset jännittävät. Joskus jopa pelottavat. 

Miksi en olekaan kokeillut uutta lajia?

Olen myös blogissa suunnitellut ahkerasti jonkin uuden lajin ottamista luistelun rinnalle, mutta mitään ei ole tapahtunut. Olenko yksinkertaisesti saamaton, ja pelkkä suunnittelija. En. Kolmenkymmenen ikävuoden raja on ylitetty jo kaksi vuotta sitten. Silti minäkin mietin: "Mitä jos kukaan ei tykkää minusta". En jännitä niinkään uutta lajia, vaan ihmisiä. Jännitän sitä, että koko joukolla on jo omat ryhmänsä, sitä että kaikki ovatkin minua yli kymmenen vuotta nuorempia, kaikilla on lapsia, työpaikka, tai kaikki ovat muuten vain aivan erilaisia kuin minä. Jännitän siis sitä, etten sopeudu joukkoon vaikka yrittäisin. Noloa ehkä, mutta tämän vuoksi moni laji tai muu harrastus on jäänyt aloittamatta. 

Kuvahaun tulos haulle homer simpson afraid

Graduseminaarit myös pelottivat

Kyllä, jännitin ja suorastaan pelkäsin ensimmäisiä kertoja, samoin lukupiirejä. Mitä sitten pelkäsin? Esimerkiksi sitä, etten olekaan ymmärtänyt tehtävää oikein, olen kirjoittanut surkeaa tekstiä, sanon vääriä asioita ja kaikki nauravat jne. Niin, ja sitä että suuri osa ryhmäläisistä ovat minua paljon nuorempia, mutta jo maisterivaiheessa. 

Kuvahaun tulos haulle homer simpson worried

Tottakai tiedän, ettei tällaisia asioita pitäisi jännittää. Valitettavasti aina itsestäänselvyyden ja ns. järjen ääni eivät pääse käytännön tasolle. Tähän mennessä seminaarit ovat sujuneet hyvin, ja työni on edistynyt mukavaa vauhtia. Ehkä jännittäminen on osaksi eräänlainen "rituaali", mutta myös aitoa jännittämistä ja pelkoa on mukana. 

Jätänkö menemättä koska jännitän ja pelkään?
No en! Vaikka ennen seminaaria tai uusien ihmisten kohtaamista esimerkiksi jäällä mieleni on oikeasti tehnyt tekeytyä sairaaksi, en sitä ole tehnyt. Itse asiassa en ole sairaanakaan osannut jäädä kotiin, ellei kuumetta ole riittävästi. Raja on tosin aika alhainen, sillä 37 astetta saa jo sängyn pohjalle. Miehet, flunssanne ei ole ainoa tauti maailmassa! 

Mutta jos rehellisiä ollaan, uusiin asioihin ryhtyminen ja erityisesti vieraiden ihmisten keskuudessa on ajoittain todella haasteellista. Hassua ehkä, mutta työharjoittelussa ja kesätöissä asia on vaivannut vähemmän. Kun tarkemmin mietin, erityisesti graduseminaarissa suorittamistarve nostaa päätään. Harrastusten parissa ilmenee myös samaista tarvetta, mutta ei niinkään tekemisen, vaan sosiaalisen kanssakäymisen suhteen. Kuulostaako kenenkään korvaan tutulta?

Kuvahaun tulos haulle homer simpson hide

Mutta vaikka jännitän ja joskus pelkään, en tosiaan ole jättänyt väliin yhtäkään graduseminaaria tai ensimmäistä kertaa uudessa paikassa. Kun aloitin syksyllä taas uudessa luisteluseurassa, kyllä minua jännitti! Parin ensimmäisen kerran jälkeen onnistuin kuitenkin tulemaan juttuun porukan kanssa, ja odottelen innolla kevätkautta! 

Miten yritän kohdata pelkoni?
Valitettavasti mitään ns. pehmeää tapaa en ole keksinyt. Olen yksinkertaisesti joutunut menemään itse tilanteeseen, eli raahautumaan paikan päälle. Yritän vaistomaisesti keskustella ihmisten kanssa jos saan kommentoitua jotain johonkin väliin. Yleensä vältän kertomasta omia kokemuksia alussa, ellei kyse ole sitten jostain todella kevyestä aiheesta. Harrastusten parissa pysyn aluksi käytännön tasolla, eli kellonaikojen tarkastelussa ääneen, tai tokaisuissa tyyliin "ai kiva kun tätäkin tehdään!!" tai humoristisemmin "apua, tässä en ole mikään mestari!". Jos joku toteaa jotain samankaltaista, pyrin kannustamaan. Erityisesti jäällä minusta on aina ollut kiva nähdä kun porukka kehittyy, ja mielelläni kerron havainnostani heille. Tarkoitukseni ei ole jatkuvasti kytätä toisten suorituksia, sillä omissakin on tekemistä. Mutta jos joku selkeästi onnistuu, sanon sen mielelläni viimeistään pukukopissa. 

Kuvahaun tulos haulle homer simpson smile

Eli sekaan vaan, vaikka kylmä vesi kirpaisee aina. Kun murehdin aluksi muiden suhtautumista minuun, pyrin itse suhtautumaan muihin mahdollisimman positiivisesti ja kannustavasti. Tämä keino on osoittautunut toimivaksi, sillä toisten onnistuminen tuo lähes aina hyvän mielen. Pitäisi kai olla vaatimaton ja vaatimatta vastavuoroisuutta, mutta tavallisesti muiden hyväksyminen ja erityisesti kannustaminen ovat johtaneet siihen, että minut niin ikään hyväksytään. Onko kyse vaihtokaupasta? Ehkä joskus tai joidenkin kohdalla voi olla, mutta minulle tulee oikeasti hyvä mieli kun joku porukassa onnistuu!

Kuvahaun tulos haulle homer simpson ninja

Suuria odotuksia?
Voiko tällaisesta sosiaalisen tilanteiden jännittämisestä päästä eroon? Ehkä voikin, mutta en uskalla sellaista odottaa. Syy: pessimisti ei pety. Pessimismi omalla kohdallani tosin rajoittuu vain ajatukseen ongelma poistumisesta. Sen sijaan uskon, että kohtaamalla edes silloin tällöin epämukavilta tuntuvia tilanteita opin paremmin kontrolloimaan jännittämisen ja pelkojen vaikutuksia itseeni. Toisin sanoen: jännittäminen ja pelot eivät saa vaikuttaa aktiviteetteihini tai elämääni ylipäänsä liikaa. Mieluummin ei lainkaan. 

En siis odota pääseväni jännittämisestä ja pelkäämisestä eroon. Odotan vain kehittyväni ja muuttuvani henkisesti vahvemmaksi ja ennen kaikkea rohkeammaksi. Näen todellisen rohkeuden olevan sitä, että jatkan eteenpäin pelosta huolimatta, en niinkään rohkeudeksi tehdä yksittäisiä "hurjia" asioita. Tämä tuli todistettua mm. trampoliinipuistossa. Pienestä hirvityksestä huolimatta kokeilin pudottautumista "stunttipatjalle". Korkeutta oli jo reippaasti, eli vähän jalat tutisivat. En minä sitä laskeutumista jännittänyt, vaan askeleen ottamista reunan yli. Samaan tapaan jännitän ensimmäisiä hetkiä uusin ihmisten parissa. 

Kuvahaun tulos haulle homer simpson daredevil

Oletan että jokainen jännittää ja erityisesti pelkää jotain. Joskus kohteet sattuvat juuri sopivasti arkielämän keskuuteen, eivätkä maapallon toiselle puolelle jättiläishämähäkkiehin tai mielikuvitusmaailman monstereihin. Monsterit ja jättiläishämähäkit ainakin luullakseni pysyvät hieman kauempana, mutta arkielämään liittyvien asioiden kanssa on elettevä. Onneksi monet pelot ovat kohdattavissa, eivätkä mahdolliset kömmähdykset ole elämän ja kuoleman kysymyksiä. 

Mutta kokemuksen perusteella varoitan innostuksesta. Kun pelkoja onnistuu voittamaan, saattaa innostuksen määrä hujahtaa varsin korkealle. Siksi loppuun pieni video, jolle myönnän nauraneeni pariinkin kertaan.. sori, tämä video ei valitettavasti kunnioita tipatonta tammikuuta.. 



Mukavaa alkanutta vuotta kaikille!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti