Itsekuria vaativa pysähtyminen

 Lapsuudessani 80-ja 90-luvulla kotipaikkani kaksi ruokakauppaa olivat auki ensin maanantaista perjantaihin. En muista tarkkaa sulkemisaikaa. Jostain syystä tuntuu siltä, että se oli klo 20. Jossain vaiheessa aukioloajat laajenivat lauantaihin, mutta ei koko päiväksi. Sunnuntain aukioloajat tulivat myöhemmin. Pyhinä kaupat olivat kiinni. Erityisesti pääsiäisen aika vaati valmistautumista, sillä kauppa oli neljänä päivänä yhteensä kolme päivää kiinni. Selvisimme tästä riittävän hyvin. -Tosin itsehän en ollut vastuuroolissa. Olinhan vain yksi syöjistä. 

Nykyään pyhät eivät määrittele erityisen tarkkaan kauppojen, tai muidenkaan paikkojen aukioloaikoja. Pääsiäismaanantaina kävin kaupassa ostoskeskuksessa. Klo 12 myös vaatekaupoista suuri osa avasi ovensa. Onko tällainen muutos lisännyt ihmisten hyvinvointia ja vapaa-aikaa? -Ehkä? Nythän jokainen voi lähes vapaasti määritellä, milloin asiansa hoitaa. 

Pysähtymisen merkitys

Teknologian piti helpottaa työntekoa, ja vähentää töitä. Periaatteessa näin tapahtui, mutta sitä vastoin monilla aloilla työmäärää lisättiin. Seuraus on looginen, vapautuihan lisää työaikaa. Kun katson ihmisiä kaupassa, kadulla, julkisissa kulkuvälineissä, leikkipuistoissa lastensa kanssa, suurella osalla on katse puhelimessa, tabletissa tai kannettavassa tietokoneessa. Jokainen ruutua tuijottava ei selaile sosiaalisen median loppumaton tarjontaa. Osa tekee töitä. Tämäkin ratkaisu on looginen: Jos työmatka junassa kestää esimerkiksi 30 minuuttia tai yli, sen ajan voi käyttää sähköpostien lukemiseen, ja niihin vastaamiseen. Hyvä kysymys on, kuinka monella se vapauttaa aikaa työpaikalla?

Kuinka moni panostaa pysähtymiseen sekä hetkiin, joina mitään ei tarvitse tehdä? Tässä kohden joku haluaisi kritisoida minua: Kuinka on mahdollista olla tekemättä mitään, jos vaikkapa elää keskellä ruuhkavuosia? No, jonkinlainen käsitys minulla tästäkin on. Ajattelen, että pysähtysen ja tekemättömyyden ei tarvitse olla ultimaattista tekemättömyyttä. Se voi olla esimerkiksi kiireetöntä olemista lasten kanssa. Vaikka erityisesti pienten lasten kanssa on edes jonkin verran mentävä kellon mukaan, ennakoimalla kiireettömyyttä voi saada päivään hyvinkin paljon. Hyödyt ovat merkittäviä niin fyysisesti kuin emotionaalisesti. Lisäksi ne kiireettömät hetket antavat lapselle jotain tärkeää: oman vanhemman läsnäoloa. 

Monet tutkimukset osoittavat, että aivomme tarvitsevat myös nk. tylsyyttä. Käsite on negatiivinen. Itse puhun mieluummin aivojen lepoajasta. Ne ovat hetkiä, kun ärsykkeiden määrä on minimissä. Ei vilkaisua älylaitteisiin eikä esimerkiksi auki olevaa televisiota taustalla. 

Ikiliikkujuuden ihannointi

Ottaessani viimeisiä askelia yliopistossa ennen ulosheittoa maisteritutkinto kourassa, vallitsi nk. superopiskelijoiden ihannoiminen. Käytännössä tämä tarkoitti valmistumista ja ylipäänsä opintojen etenemistä ennätysvauhdilla. Taustalla ei jokaisella ollut pakko, vaan enemmänkin pakkomielle. Yhä useampi pyrki valmistumaan selkeästi alle viidessä vuodessa. Nopein opiskelija jonka tiesin, valmistui 3,5 vuodessa maisteriksi. Tarkennuksensa: Tämä henkilö aloitti alusta, eli perusopinnoista. 

Pelkkä suoritusnopeus ei riittänyt. Myös vapaa-ajalla oli tärkeää olla tehokas: Oli osallistuttava seurakunnan toimintaan, sillä jalan saaminen oven väliin vaati näkymistä. Toisaalta oli tärkeää pitää yllä edustavuutta lisääviä asioita: liikuntaa, muuta sivistävää toimintaa sekä tuleville seurakunnan työntekijöille merkittävää taitoa: soitto- ja laulutaitoa. Käytännöllisin vaihtoehto oli instrumentti, joka toimi säestystehtävissä. Omalla kohdallani yhdistelmä oli se perinteinen: piano ja kitara. 

Vaikuttaa ajoittain siltä, että ihmisiä edelleen kannustetaan pysymään liikkeessä. -Vähintäänkin mentaalisesti. Lasten kanssa vapaa-aikana on ehdoton pakko mennä jonnekin, sillä täytyyhän lasten saada elämyksiä. Joskus poden todella huonoa omaatuntoa, sillä haluan panostaa lapseni kanssa "tylsäpäiviin". Nuo päivät ovat pyhitetty tavalliselle olemiselle ja tekemiselle, joissa painottuu yhdessäolo. Ja mikä pahinta: Sekä minä että lapseni olemme molemmat nauttineet tällaisista päivistä. Silti pohdin, pitäisikö minun ahtaa vapaapäivän aikataulut täyteen niin, että ehdimme yhden päivän aikana käymään jossain kulttuuritapahtumassa, liikuntapaikassa, koko perheen tapahtumassa ja ehkä vielä jossain muussakin. 

Samaan aikaan erilaiset lähteet uutisoivat pysähtymisen merkityksestä, ja kertovat avoimesti miten uupuminen alkaa olla yhä useamman ikäluokan haaste. Syyksi epäillään työpaikkojen kuormittavuuden lisääntymistä. Myös koulupäivän sisällön kuormittavuus on ollut pohdinnan alla. 

Onko vapaa-aika vapaa-aikaa?

Kun istahdat esimerkiksi kotimatkan hoitavaan linja-autoon raskaan työpäivän päätteeksi, mitä teet? -Ei hätää, tiedostan kyllä että kaivat puhelimen esiin. Selaat mahdollisesti viestit, sosiaalisen median tapahtumat, uutiset, katsot tuttavien lähettämät videot ja sitten nouset paniikissa ylös sillä pysäkkisi onkin tulossa. Seuraavaksi on aika juosta hakemaan lapsi päiväkodista tai mennä kouluun vastaan. Kotona odottavat muut askareet. Illalla on aika juosta itse kunkin harrastuspaikkaan ja kauppaan. Vapaahetkinä on mahdollisuus katsoa taas puhelinta. Kun oma nukkumaanmenoaika koittaa, on taas aika antaa huomio puhelimelle. 

Vapaapäivät puolestaan vietetään erilaisten aktiviteettien parissa. Koska ruokakaupat ovat auki 24/7, voidaan sieltäkin hakea puuttuvat heräteostokset. Tämä on käsityksemme vapaa-ajasta: jatkamme ikiliikkujina. Emme lepää, ja nukumme huonosti. Toisaalta.. kaikki on saatavillamme kellon ympäri. 

Mitä saisimme jos menettäisimme osan vapaudesta?

Entä jos esimerkiksi 50% ruokakaupoista lyhentäisi aukioloaikojaan erityisesti viikonloppuna? Entä jos harrastustoiminta ja vapaa-ajan nähtävyydet vähentäisivät toimintaansa esimerkiksi sunnuntaisin? Lähdetään liikkeelle negatiivisista vaikutuksista: Ihmisten tulisi suunnitella tarkemmin se, kuinka vähintäänkin pakolliset asiat saadaan hoidettua. Palveluiden saatavuuden rajaaminen puolestaan saattaisi johtaa työpaikkojen vähenemiseen. Lisäksi vuorotyötä tekevien tilanne hoitaa asioita saattaa muuttua tukalammaksi. 

Toisaalta, jos itse kukin joutuisi opettelemaan asioiden organisoimista siten, että asiat tehdään etukäteen, vapautuisi aitoa vapaa-aikaa. Keho ja mieli joutuisivat palautumaan vähintään kerran viikossa, ja erityisesti perheet joutuisivat keskittymään yhteiseen aikaan. Toisaalta myös ystävät voisivat helpommin varata toisille sellaista, aikaa, joina ajanvietto perustuu olemiseen, keskusteluun sekä täydelliseen molemminpuoleiseen keskittymiseen siihen, mitä toiselle osapuolelle kuuluu. Toki eristäytyneisyyteen taipuvaisilla ihmisillä olisi riski juuttua näinä hetkinä ruudun ääreen. 

Kuten huomattavissa on, asia ei ole yksiselitteinen. Silti pohdin, onko meillä liikaa mm. kaikkea, mikä rentouttamisen sijaan työllistää? Koen suurta vapautta päivinä, joina ei tarvitse mennä kauppaan, laittaa ruokaa, huolehtia sähköposteista tai ylipäänsä mistään virallisista asioista joihin liittyy määräaika. Voin vain olla ja tehdä. Tuollaisina päivinä on äärimmäisen mukavaa nauttia sään suosiessa ulkoilusta ja kiireettömyydestä. Näiden päivien merkitys on suuri, sillä edes pitkät yöunet eivät palauta ja paranna energiatasoja yhtä paljon, kuin nuo ihanat "tylsäpäivät". 

Uskallan väittää, että sellaiset päivät edes kerran viikossa sapatin tapaan olisivat monella tasolla eduksi jokaiselle. Niiden pitäminen vain vaatii ajoittain jopa kovempaa itsekuria, kuin päivät, joina rikotaan aikaansaamisennätyksiä. 

Lakkaako poika olemasta poika pinkissä paidassa?

 Tulevan tekstin ajatukset perustuvat pääasiassa ympäristöstä kerättyihin kokemuksiin, eivät tutkittuun tietoon. Kuluneina vuosina sukupuolineutraali kasvatus on ollut teemana eri aihepiireissä. Ajoittoin ajatus viedään ääripäästä toiseen: On vain tyttöjä ja poikia tai ei ole tyttöjä eikä poikia. Muu sukupuoli mainitaan harvemmin, mikä oletettavasti johtuu termin assosioitavuudesta sukupuolineutraaliuteen. Moni kampanja kohdistuu naisten ja tyttöjen aseman parantamiseen sekä oikeuksiin. 

Entäpä pojat? Millaisia oikeuksia pojilla on, etenkin puhuttaessa tasa-arvosta? 

Tyttöjen ja poikien värit ja kampaukset

Kun poikalapsen tukka leikataan ensimmäisen kerran lyhyeksi, tämä herättää suurta ihastusta. Lapsen ulkonäkö saa palautetta erityisesti siitä, kuinka hän näyttää "isolta pojalta". Lyhyt tukka saa positiivista palautetta myös käytännöllisyyden kannalta: Helppo, täit pysyvät loitolla, parempi kesällä. Tyttölapsi samassa tukassa saa herkemmin "poikakommentteja". Kukaan ei kuitenkaan odota, että kesää kohden myös tyttöjen tukat leikataisiin lyhyiksi. 

Omassa lapsuudessani 80-90-luvulla lapsille löytyi runsaasti nk. sukupuolineutraalia vaatetusta. Toki kaupallisuus näkyi vaatteissa, mutta esimerkiksi Disney -teeman vaatteet soveltuivat usein tytöille ja pojille. Sama Mikki Hiiri -paita siirtyi tarvittaessa vaikka serkusten välillä kantajan sukupuolesta riippumatta. Nykyään valikoimassa erityisesti värimaailmassa ja koristelussa on räikeä jako tyttöjen ja poikien vaatteiden välillä. Poikien vaatteiden sävyt ovat tavallisesti tummia ja kylmiä sävyjä. Tyttöjen vaatteisiin puolestaan lisätään glitterin ohessa erilaisia röyhelöitä helmaan korostamaan tyttömäisyyttä. 

Suppea liikkuma-alue

Loppujen lopuksi pojille sallittu liikkuma-alue on todella suppea. Jos pienellä poikalapsella on pidempi tukka, näyttää siltä että ympäristö peräti odottaa hetkeä jona tukka lyhennetään. On aikuisia, joilla rohkeus riittää kuuntelemaan lapsen toivetta omasta ulkonäöstä. Tai kärsivällisyys. Oli lapsi kategorioitavissa mihin tahansa, pidemmän tukan ajatellaan teettävän enemmän työtä, sillä käytännöllisyyden vuoksi tukka on hyvä laittaa kiinni. Tyttö-oletetuilla tämä on luonnista, ja tukkaa kehutaan. Entä jos pojan hiuksia koristaa monimutkainen lettikampaus?

Loppujen lopuksi pojille sallittu liikkuma-alue itsensä ja oman ulkonäkönsä ilmaisemisessa on tehty surullisen kapeaksi. Lyhyttä tukka on erilaisia malleja, mutta pituusraja pysyy. Kun pienen tyttölapsen tukka kasvaa, herää suuri ihastus kun haiveniin saadaan se ensimmäinen rusetti. Poikalapsen tukan koristaminen ei sen sijaan ole "normaalia" tänäkään päivänä. 

Nostan esille surullisen esimerkin Lenni-pojasta. Lennillä oli ikää noin neljä vuotta. Lenni halusi pitää mekkoja ja tukan pitkänä. Vanhemmat tämän sallivat Lennille. Lisäksi Lenni oli aloittanut taitoluistelun. Reilusti alle kouluikäistä Lenniä kiusattiin ja "homoteltiin". Tapauksesta on aikaa kymmenisen vuotta. Edelleen tiukka kategoriointi näyttää jatkuvan. 

"Mitähän siitä oikein kasvaa...?"

Surullisen yleistä on, että erityisesti poikalapselle vähemmän stereotyyppisen ulkonäön salliminen assioidaan ajatukseen, että lapsesta kasvatetaan jotain muuta kuin "tavallinen hetero". On vuosi 2025. Edelleen on lukuisia ihmisiä, jotka olettavat kotikasvatuksen vaikuttavan esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen. Tilanteessa lienee jonkin verran alueellisia eroja. 

Hyvä kysymys on, tukeeko vallitseva kulttuuri poikien kasvamista siten, että he voisivat ikänsä mahdollistamien valmiuksien mukaan olla osa yhteisöä, ja jonain päivänä laaja-alaisemmin osana yhteiskuntaa samalla toteuttaen itseään niin identiteetin kuin henkilökohtaisen motivaation suhteen. Pojat ovat poikia. Kun pojat riehuvat, tappelevat yms., asia usein kuitataan tällä. Pojille väkivaltainen käytös niin ikään sallitaan, tai heitä jopa kannustetaan sellaiseen. 

Viime aikoina on julkaistu tekstejä tutkimuksista, joiden mukaan pojilla on enemmän haasteita jo perusopetuksessa. Haasteet liittyvät usein koulumenestykseen. Voisiko olla, että stereotyyppiset kasvatustavat osaltaan kannustavat poikia käytökseen ja käyttäytymismalleihin, jotka jatkoa ajatellen ovat haitaksi? Erityisen surullista on, etteivät luonteeltaan rauhalliset pojat saavat osakseen ihmetystä. 

Sama pätee poikiin, joiden kiinnostuksen kohteet ovat esimerkiksi "tyttövaltaisissa", taide- ja kulttuuripainotteisissa harrastuksissa. Toki on mahdollista, että vahva sukupuolijakauma osaltaan viittaa myös kiinnostuksen kohtaiden jakautumiseen, missä todellakin voi olla sukupuolisidonnaisuutta. Hyvä kysymys on, onko vanhempien ja muiden lapsen elämässä läsnäolevien aikuisten tehtävä kannustaa lasta kokeilemaan hänelle itselleen sopivia asioita, vai pakottaa lapsi siihen muottiin, mitä ympäristö häneltä odottaa lapsen edustaman sukupuolen vuoksi.