Sääty-yhteiskunta oman aikansa kontekstissa verrattuna nykyaikaan

 Sääty-yhteiskunta on merkittävä osa myös Suomen historiaa. 1600-luvun yhteiskunnassa suvulla ja syntyperällä oli merkittävä rooli. Yhteiskunnan ajatusmaailmassa korostuivat perinteiden kunnioittaminen sekä hierarkkisuus. Olennaista oli myös esivallan kunnioitus.1 

Kolmisäätyopilla kohti kollektiivisuutta

1600-luvun muutosten myötä esille nousi myös niin kutsuttu kolmisäätyoppi liittyen kristilliseen perinteeseen. Siihen kuului oppisääty, jota edusti pääasiassa papisto. Sen tehtäviin kuului lakien laatiminen sekä niiden oikeellisuuden tutkiminen. Hallitsevan säädyn tehtävä oli rankaista lakeja vastaan rikkoneita. Taloussäätyyn kuluivat porvaristo ja rahvas. Säätyjen välillä kuitenkin vallitsi riippuvuussuhde. Hallitsijan rooli oli merkittävä. Perinnöllinen monarkia oli ainoa mahdollinen valtiomuoto. Tätä säätyoppia myös papisto opetti kansalle. 2

Verrattuna perinteiseen nelisäätyjärjestelmään, kolmisäätyopissa näyttää korostuneen kollektiivisuus sekä se, kuinka yhteiskunta saadaan toimimaan. Säädyt näyttivät olleen toisistaan sekä irrallaan, että kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Nelisäätyjärjestelmä taas tuntui aktiivisemmin erottamaan tiettyjä säätyjä toisistaan. Esimerkiksi rahvas ja esivalta olivat etäällä toisistaan. Kirkko ja sitä kautta papisto ilmeisesti toimi eräänlaisena siltana rahvaan ja esivallan välillä.  

Yhteistyötä, valtataistelua ja kollektiivisuutta

Havaittavissa on, että papisto pyrki tekemään esivallan kanssa kiinteästi yhteistyötä. Tähän liittynee pienissä määrin ilmenevä symbioottinen suhde. Kirkko saattoi esimerkiksi saarnojen kautta muistuttaa kansaa esivallan roolista. Tämä loogisesti johti siihen, että yhteiskunnassa vallitsi selkeä jako, jossa jokainen tiesi paikkansa, velvollisuutensa ja valtuutensa. Lienee hyvä käsittää, että kyseisen ajan kontekstissa asiaa nähty epäoikeudenmukaisena, vaan eräänlaisena ennalta määrättynä järjestyksenä. 

Kolmisäätyoppi löysi vähitellen paikkansa. Kolmisäätyoppi oli aatelistolle eduksi pysyvyyden ja perinteiden kannattamisen vuoksi. Hierarkkinen yhteiskunta ajatuksena mahdollisti tuon pysyvyyden, samoin ajattelu siitä, että säätyyn synnytään. Järjestyksen muuttuminen olisi tietänyt balanssin menettämistä.3 Suurvalta-ajan ajattelussa ominaista oli yksimielisyyden tavoittelu ja riitojen välttely. Yhteiskunnan tuli taistella ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Näin ollen kansan tuli noudattaa esivallan määräyksiä.4

Tässä kohden on hyvä huomioida merkittävä motivoija saada kansa yhtenäiseksi: Yhteinen vihollinen, tai vähintäänkin ajatus siitä. Yhteisen turvallisuuden ollessa uhatuksi kansa joutuu yhdistämään voimansa. Suomessa sama ilmiö toistui esimerkiksi toisen maailmansodan yhteydessä, vaikka kaksi vuosikymmentä aikaisemmin sisällissota oli repinyt kansan kahtia. Kun vastaan nousi jokaista uhkaava tekijä, oli myös jokaisen elämä osa-alueineen uhattuna. Ehkä vuosisatoja aikaisemmin samalla logiikalla toiminut uhkakuva teki esivallan kunnioittamisesta helpompaa. 

Papiston säätyjen välisenä yhdistäjänä 

Papiston tehtävänä oli sananjulistuksen ohessa valvottava seurakuntalaisten elämää. Tähän kuului myös säädyssä pysymisen valvonta. Rahvas pidettiin kurissa kehityksin, varoituksin, ja toisaalta lohduttamalla.5 Rahvas oli esivallasta etäällä, mutta olennainen osa toimivaa yhteiskuntaa jo esimerkiksi välttämättömyyksien tuottajana. Toisaalta asiallisesti ja toivottavalla tavalla käyttäytyvä rahvas oli merkittävä osa yhteiskunnan sisäistä turvallisuutta. Papisto mitä ilmeisimmin oli tärkeä yhteydenpitäjä esivallan ja rahvaan välillä, sillä papiston toiminta perustui esivallan määräyksiin. 

Papiston tehtävä oli tuskin helppo. Kuningas saattoi olla suurelle osalle kuvitteellisen hahmon kaltainen. Kukaan ei välttämättä nähnyt kuningasta elämänsä aikana, vaan tiedot perustuivat kuulopuheisiin. Silti kuningasta pidettiin suuressa arvossa. Papiston tehtävänä oli tuoda määräykset ja ilmoitukset rahvaan kuultavaksi. Lisäksi papiston oli vahdittava, että rahvasta koskeva määräykset toteutetaan. Vastuu oli siis suuri. Papisto sekä kasvatti kansaa, että huolehti tiedonvälityksestä esivallan ja rahvaan välillä. Papiston tuli myös pyrkiä toteuttamaan sellaiset määräykset, joiden toteuttaminen ei ollut helppoa liittyen esimerkiksi työn laajuuteen. 

Tasa-arvoa vai epätasa-arvoa?

Nykypäivän perspektiivistä sääty-yhteiskunta on helppo leimata epätasa-arvoiseksi. Tässä kohden on hyvä muistaa, että säädystä riippumatta järjestelmä sekä ajatus omasta määrätystä paikasta oli yleisesti hyväksytty. Kaipuu toiseen säätyyn ei mitä ilmeisimmin kuulunut sallittuihin puheenaiheisiin, koska jokaisen paikka oli ennalta määrätty. Oliko ajatus balanssista ja pysyvyydestä pelkkää kansan manipulointia? Ehkä selkeä järjestys toimi. 

Oma kysymyksensä on, onko syntyperän vaikutus asemaan oikein? Tähän vaikuttaa lukuisat näkökulmat, kuten aika ja kulttuuri. Jos siirtyisin aikamatkalla 1600-luvulle, 39-vuotiaana naisena paikkani ei olisi kirjoittaa tätä tekstiä. Ikäni puolesta olisin menetetty tapaus. Kenties yrittäisin opettaa jälkikasvulleni jotain hyveellisestä elämästä.

Kysymyksessä tasa-arvosta yhdistettynä sääty-yhteiskuntaan on helppo joutua umpikujaan, sillä aika, arvomaailma ja tapa ajatella olivat erilaiset. Ne mahdollisuudet jotka tänä päivänä annetaan jokaiselle, ovat varsin uusi ilmiö. Ajoittain vaikuttaa siltä, että ihmiset itse tekevät nyky-yhteiskunnasta hierarkkisen. Esimerkiksi koulutuksen taso on usein vahvasti ylisukupolvinen ilmiö.

 Akateemisen perheen jälkikasvua ohjataan automaattisesti korkeamman koulutuksen pariin. Nk. duunariperhe taas kannustaa panostamaan niihin ammatteihin, jotka perhepiirissä ovat entuudestaan tuttuja. Ehkä juuri tuttuus on se, mikä ajaa ihmisiä pysymään sukupolvelta toiseen kulkeneella tiellä. Tästä voisi vetää yhteyden käsitteeseen mikä kauan sitten piti yllä sääty-yhteiskuntaa: perinteiden kunnioittaminen ja tarve pitää yllä muuttumattomuutta. 

1 Karonen 2014, 161.

2 Karonen 2014, 161-162.

3 Karonen 2014, 162.

4 Karonen 2014, 166.

5 Karonen 2014, 167.

Karonen, Petri 2014: Pohjoinen suurvalta – Ruotsi ja Suomi 1521-1809. 4. uudistettu painos. 1. painos                                   1999 (WSOY). Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki. 2014. 

Positiivinen kasvatus 1600-luvulla

 Puhuttaessa "entisaikojen" kouluista, pelko nousee päällimmäiseksi tunteeksi. Opetus oli ankaraa. Fyysinen kuritus sekä julkinen nöyryyttäminen olivat arkipäivää. En kiellä etteikö näin olisi ollut. Jopa omina kouluvuosina 90-luvulla sain todistaa tällaista toimintaa. Puiset karttakepit tosin olivat muuttuneet muovisiksi, ja kohteena oli todellakin kartta. -Ja muut kohteet joihin opettaja ei yltänyt. Me oppilaat saimme siis olla turvassa. Sen sijaan tukistamista ja oppilaan raahaamista luokasta ulos ehdin todistaa. Tosin jälkimmäisessä kyseinen toimintatapa saattoi olla perusteltua. 

Millaista oli koulunkäynti 1600-luvulla? Tarkkaa tietoa on vaikea saada tuon ajan lasten arjesta. Kenties jotain lähdemateriaalia voisi löytyä, mutta tuskin helposti. Kyseessä oli aika, jona esimerkiksi mahdollisuus kirjoittaa päiväkirjaa oli harvinaisempaa kuin kaksisataa vuotta myöhemmin. Kirjapaino oli yleistymässä, mutta kirjojen saaminen seurakunnan käyttöön ei ollut itsestäänselvyys. Tuolloin Suomi oli osa Ruotsia, eikä kuningas ollut aina innokas tukemaan kansanopetuksen kehitystä. 

Tämä tuntuu hivenen ristiriitaiselta, sillä kansanopetus oli osa puhdasoppisuuttaa, mitä kuninkaan oli suosittava taistellakseen katolilaisuuden mukanaan tuomia poliittisia haasteita vastaan. Tästä syystä seurakunta saattoi joutua itse kustantamaan opetukseen tarvittavan materiaalin. Näin ollen lähdemateriaaliksi sopivaa dataa oppilaiden kautta saattoi olla vaikea tuottaa.

Ajatus oppimisen ilosta ja kannustamisesta 

Piispa Johannes Gezelius vanhempi vaikuttaa olleen monessa asiassa "itseoppinut". Pedagogiikassa hän oli ottanut vaikutteita muualta muokaten omaksuttuja ajatuksia ja asenteita antamiinsa ohjeistuksiin. Gezelius ei tahtonut oppimisen tapahtuvan pakotettuna ja ahdistuksen kautta. Sen sijaan Gezelius halusi painottaa oppimisen iloa ja kannustamista. Opetuksen tuli edetä systemaattisesta ja sellaisella nopeudella, että lapset ehtivät omaksua edellisen asian ennen uuden opettelemista. Tämä ilmeni erityisesti lukutaidon opettamisessa. 

Vastoin kuten tänä päivänä, Gezelius painotti myös ulkoluvun merkitystä. Samat kriteerit ilmenivät myös kinkereiden yhteydessä. Mikäli oppilaalla oli vaikeuksia omaksua jokin asia, häntä tuli kannustaa työstämää asiaa niin, että taidot kyseisellä osa-alueella vahvistuisivat. Edistyneiden oppilaiden tehtäväksi puolestaan annettiin muiden oppilaiden auttaminen. 

Toteutuko tämä aina? 

Johannes Gezelius vanhemmat ohjeistukset papistolle kuulostavat kieltämättä varsin identtisiltä nykypäivän asenteellisten metodien kanssa. Miksi sitten olemme kuulleet kouluista lähestulkoon kauhutarinoita ankarista opettajista? Voimme lähteä liikkeelle yhdestä tosiasiasta: Opettajat ovat ihmisiä. Valitettavasti kautta aikojen joukkoon eksynyt yksilöitä, jotka purkavat patoutumiaan oppilaisiin. Oppilaan tarpeet ja valmiudet unohtuvat. Lapsi tai nuori muuttuu omalla tavallaan osaksi negatiivista vallankäyttöä. Mikäli 1600-luvun metodit tuntuvat nykypäivänä puutteellisilta samasta ajatuksesta huolimatta, annettakoon se anteeksi. -Kasvatustieteet alana ja akateemisena oppiaineena nimittäin syntyi vasta paljon myöhemmin.  

Opetuksen valvonta ei ole uusi keksintö. Puhdasoppisuuden aikakaudella tällaista harjoitettiin piispantarkastuksissa. Eri asia on, saiko piispa tarkastuksen kohteena olevasta opetusympäristöstä realistisen kuvan. Mikäli huomautuksia tuli, kuinka kauan ja kuinka paljon toimintaa pyrittiin oikaisemaan? Samaa voisi kysyä ajalta vuosisatoja myöhemmin minun lapsuudestani: Miksi opettaja sai tukistaa oppilasta? -Ei hän saanutkaan. Mutta toimintaa ei kaiketi raportoitu virallisiin kansioihin, eikä viety eteenpäin. Se oli sen yhden päivän jännityksen hetki, minkä jokainen muistaa. -Erityisesti se oppilas, jonka maksimissaan kahden millimetrin mittaisen kuontalon tukistaminen saattoi vaatia opettajalta sorminäppäryyttä. 

Elämäkerrat yms. muistelmateokset sisältävät kertomuksia myös positiivisista koulukokemuksista. Opettajaa ja opetusta muistellaan lämmöllä. Kenties 1600-luvulla tilanne oli sama. Oli opettajia jotka aidosti välittivät työstään ja ymmärsivät lapsia. Sitten oli heitä, jotka opettivat vain, koska oli pakko. 

"Positiivinen kasvatus"

Tänä päivänä puhutaan paljon positiivisesta kasvatuksesta. Se kohdistetaan koko ihmisen elämänkaareen. Kouluopetus kehittyy hurjaa vauhtia, ja käsite innovaatio toistuu säännöllisesti. Lukiessani opetusmetodien asenteellisesta puolesta 1600-luvulla, havaitsen jotain tuttua. Se, mitä tänä päivänä korostetaan lasten kasvatuksessa, ei olekaan aivan uusi keksintö. Toisaalta ajatus lapsuudesta tämän päivän perspektiivistä alkoi ilmeisesti kehittyä 1500-1700 -luvuilla. Milloin tämä käsite ehti koteihin ja kansanopetukseen, saattoi olla tapauskohtaista. Toisaalta Johannes Gezelius vanhemman ajatuksissa korostui vivahde siitä, ettei lapselta voi vaatia sama kuin aikuisilta. Tämä ilmeni esimerkiksi kehotuksessa rajoittaa lapselle annettua työmäärää koulunkäynnissä. 

Jälleen lienee hyvä pohtia aikakauden kontekstia. Vaikka Gezelius ohjeisti esimerkiksi välttämään opetuksessa julkista nöyryytystä, on eri asia noudatettiinko ohjetta aina. Luulen, että moni aikuinenkin vasta prosessoi lapsuuden käsitettä, ja mitä sellaisen kunnioittaminen käytännössä tarkoittaa. Lapset olivat olleet täydellisen alisteisessa asemassa suhteessa auktoriteetteihin, eli aikuisiin. Lapsen tehtävä oli alistua ja muokkautua siten, että kunnon kansalaisen kriteerit täyttyisivät. 

Asiat, joita kulttuurimme kasvatusihanteissa korostetaan, eivät siis ehkä olekaan syntyneet tässä ja nyt. Vaikuttaisi sen sijaan siltä, että niiden juuret ovat jossain paljon kauempana. Yksi merkittävä muutoksia tekevä ilmiö oli luterilaisuuden tuomat muutokset. En halua todeta tätä yksisuuntaisena totuutena, vaan eräänlaisena peilaamisena menneisiin aikoihin. Toistaiseksi kuitenkin vaikuttaa siltä, että ajatus varsin monista tämän päivän ihanteista rantautui tuon ajan muutosten myötä. 

Kirkon toiminta 1600-luvun Suomessa: Vallankäyttöä vai huolenpitoa?

 Kirjoitin aiemmin tekstin kirkon ja hallitsijoiden välisistä valtasuhteista sekä kirkon alisteisesta asemasta suhteessa hallitsijoihin. Tässä tekstissä tavoitteenani on pohtia, millä osa-alueilla kirkolla oli suurempi auktoriteetti, ja mihin se olisi verrattavissa nykypäivänä. 

Kansanopetus

Puhdasoppisuuden aikakausi toi mukanaan vahvan panostamisen lukutaitoon, ja ylipäänsä kansanopetukseen. Oppiaineet olivat pääasiassa kristinuskoon liittyviä. Toisaalta lienee hyvä muistaa, että ne asiat olivat merkittävä osa jokaisen arkea, elämää ja ennen kaikkea arvomaailmaa. Kirkko osaltaan pyrki kasvattamaan lapsista kelvollisia kansalaisia. Vaikuttaisi vahvasti myös siltä, että velvollisuus opetukseen osallistumisesta ei ollut sukupuolisidonnaista. Näin ollen opetukseen pyrittiin saamaan sekä pojat että tytöt. 

Järjestyksen ylläpito

Mahdolliset rikkomukset saattoivat liittyä tavalla tai toisella huonoon käytökseen, laiminlyönteihin, messussa häiritsemiseen tai vaikkapa siveysrikkeisiin. Lisäksi kirkon edustajat pyrkivät välttämään tilanteita tai toimintaa, joiden seurauksena ilmenisi esimerkiksi holtitonta juomista ja sen seurauksena väkivaltaisuutta. Mahdollisissa väkivaltatilanteissa valtiota edustavan nimismiehen oli mahdollista puuttua asiaan, mutta lähteiden perusteella ensisijainen vastuu näytti olevan kirkolla. 

Köyhäinhoito

Kirkko pyrki ottamaan vastuulleen köyhäinhoidon köyhäintalojen avulla. Pääsykriteerit eivät olleet kevyet. Mikäli asukkaalla oli pienikin mahdollisuus tehdä edes jotain työtä, hänen tuli siihen tarttua. Lisäksi tavoitteena oli saada läheiset ja perheenjäsenet huolehtimaan hakijasta, jos suinkin mahdollista. Tähän mennessä löydettyjen lähteiden perusteella köyhäinhoidolla ei ollut aivan menestyksekkäitä tuloksia. 

Ovatko nämä kadonneet?

Eivät. Mutta vastuu siirtyi vuosisatojen varrella kunnalliselle tasolle, toki sen mukaan miten käsite "kunta" kehittyi. Voisi siis todeta: maallisten edustajien vastuun alaisiksi. Järjestyksen ylläpitäminen oli ilmeisesti sekä valtion että kirkon vastuulla, mutta kenties kirkon toiminta pitäjissä oli riittävää? Toki tämä vaatisi perehtymistä aineistoon siitä, millaista mahdollinen häiriökäyttäytyminen ja rikollisuus olivat 1600-luvun Suomessa. Haasteena toki on, että todennäköisesti vain osa tapauksista tuli siinä määrin julki, että niitä saatettiin käsitellä. 

Kansanopetus siirtyi lopulta täysin valtiolle, mutta kirkon rooli alkuopetuksessa oli merkittävä 1900-luvulle asti. Tämän taustalla oli se, ettei valtion järjestämään alkuopetusta ollut saatavilla syrjään asutuilla alueilla. Nyt, yli 400 vuotta myöhemmin keskittäminen vähentää pienten sekä harvaan asuttujen alueiden kouluja. -Juuri niitä, joiden piti täydentää lasten oikeutta perusopetuksen saamiseen. 

Pelkkää vallankäyttöä?

Olisi helppoa vain kritisoida kirkon työn jälkeä. Tämän päivän kansalaisista se kaikki saattaa tuntua jyrkältä, dominoivalta ja kyvyttömältä muutoksiin. Historiallisesta kontekstista tarkasteltuna kirkko itse sai aikaan merkittävän muutoksia siihen, mitä tänä päivänä kutsumme hyvinvointiyhteiskunnaksi. On myös hyvä pohtia, millä rakennusmateriaaleilla esimerkiksi koulutusta ja köyhäinhoitoa saatettiin kehittää. Esimerkiksi piispa Johannes Gezelius vanhempi joutui toimimaan paljolti itsenäisesti, ja itse hankkimansa osaamisen pohjalta. Ottaen huomioon esimerkiksi ajatuksen oppimisesta "ilon kautta", emme voi kehua sosiaalisessa mediassa paljon puhutun positiivisen kasvatuksen olevan tämän päivän innovaatio. 

Onko tämän, nk. modernin aikakauden toiminta todellisuudessa idealtaan modernia? Ehkä rakennusaineet hyvinvointiyhteiskuntaan ovat olleet olemassa pidempään, mutta kehityskulku on aaltoilevaa. On alkuja, nousuja, laskuja, hajoamisia ja uusimisia. Vastuu minkä kirkko kantoi, ei ehkä ollutkaan pelkkää vallasta ja auktoriteetista nauttimista. Ehkä siinä oli myös ajatus huolenpidosta, välittämisestä ja oman aikansan kontekstissa panostamisesta ihmisten hyvinvointiin.