Miksi kirjoitan nykyään harvemmin?

Olen joskus kyennyt tuottamaan tekstiä miltei joka toinen päivä. Nykyään tahti on nopeimmillaan yksi teksti viikossa. Mistä moinen hitaus johtuu? Motivaatio? Aiheet vähissä? -No ei. Syy se yleisin: aikaa on rajallisesti. Kun työaikani vastaa nk. virka-aikaa ja kotona odottavat taaperon ja kodin hoitamiseen liittyvät asiat, kirjoittaminen jää vähemmälle. Se pieni määrä vapaa-aikaa mitä joskus jää, hyödynnän mieluummin lyhyen ulkoilun parissa sään salliessa. 

Minuuttiaikataulu

On tällaista eletty ennenkin. Tiedän jo entuudestaan miltä tuntuu, kun ehtiminen paikasta A paikkaan B vaatii juoksuaskelia, oli sitä edeltä aika miten tehokasta ja ripeää tahansa. Tiedän miltä tuntuu kun ainoa hetki välipalalle on liukuportaissa seisominen. Erittäin tuttua. Poikkeuksena aiempaan, välipäiviä on heikosti. Vapaapäivät ovat luonnollisesti aikataulullisesti väljempiä, mutta se ei sulje pois tekemisen määrää. -Siis pakollisen tekemisen. 

Ei tässä suoranaisesti mitään, sillä tällaista on monen normaali arki. Kiireistä ja täynnä tekemistä. Joskus ne juoksuaskeleet todellakin ovat pakollisia. Toisaalta.. kunto kasvaa? Tosin myönnän ajoittain kaipaavani sitä ajallisesti ja sisällöllisesti tasapaksua vauva-arkea. Se oli aikaa ennen pakollisia toimenpiteitä. Sitten niitä tuli. Pieninä annoksina, mutta jäädäkseen.

Ensin oli aika, mikä koostui imetyksestä, vaipanvaihdosta, säännöllisestä kylvetyksestä, pyykkäämisestä, siivoamisesta, ruuanlaitosta ja ulkoilusta. Se oli aikaa kun vielä saattoi lukea kirjaa, tehdä omaan tahtiin opintoja, pohtia miltä tuntuisi käydä kahvilassa tai ravintolassa, tai vaikkapa miltä tuntuisi katsoa Euroviisut. Jälkimmäistä en tosin ole kokenut muutamaan vuoteen.  

Mihin yritän panostaa?

Kirjoitin aiemmin kunnianhimosta ja tavoitteellisuudesta. Tekstissä myönsin, että minulla on myös omia projekteja joihin haluan panostaa sen mukaan, miten olosuhteet antavat myöten. Liikunta on tällä hetkellä ylläpitävää erityisesti taitojen suhteen. Lenkkeilen säännöllisesti, yritän panostaa myös juoksemiseen, ja mahdollisuuksien mukaan eli 1-2 kertaa viikossa harjoittelen esimerkiksi rotaatiohyppyjä ja muita sellaisia asioita, jotka toivottavasti auttavat kehonhallinnan löytymisestä jos joskus taas pääsen jäälle. 

Vapaa-ajallani pyrin päivittäin harjoittelemaan viulunsoittoa, ja satunnaisesti myös pianonsoittoa. Lisäksi projektinani on opiskella minulle alkujaan vierasta kieltä siinä toivossa, että hyötyisin kyseisestä taidosta erityisesti työelämässä. En kuitenkaan panosta pelkkään tavoitteelliseen tekemiseen. Päivässä on näiden ja liikunnan ohessa kaksi, ehkä kaikkein tärkeintä asiaa: Riittävä ja monipuolinen ravinto sekä riittävä määrä unta. Jälkimmäisen kanssa on ajoittain pienoista taistelua, mutta onneksi operaatio nukkumaanmenon aikaistaminen on onnistunut. 

Ravintoon ja nukkumiseen panostaminen ovat oikeastaan lapsen hoitamisen ohessa toinen prioriteettini, sillä niiden kautta ylläpidän jaksamistani ja hyvinvointiani. Tiedän kyllä kokemuksesta miten univaje vaikuttaa esimerkiksi fyysiseen jaksamiseen, kognitiivisiin kykyihin ja ennen kaikkea mielialaan. -En suosittele kenellekään, vaikka surullisen moni tietää seuraukset.  

Haluaisin kirjoittaa enemmän mutta.. 

..Tämä on asia minkä joudun asettamaan prioriteeteissa alemmalle tasolle. Kieltämättä olisi mukavaa päästä kirjoittamaan useammin, mutta se olisi pois nukkumiseen varatusta ajasta. Kun lapsi on hereillä, istahtaminen ja keskittyminen ovat käytännössä mahdottomia toteuttaa. Mutta tämä ei haittaa. Elämässä on sellainen vaihe, että aikaa on parempi viettää muualla kuin ruudun ääressä. Vaikka kotona osa ajasta menee kotitöiden ja lapsen kanssa olemisen yhdistämiseen. Ja onneksi yhteistä leikki- ja läheisyysaikaa mahtuu jokaiseen päivään. 

Minulla on siinä mielessä hyvä onni, että soittamista voin harjoitella työpaikalla, mutta vieraan kielen opiskelu ajoittuu lyhyisiin hetkiin joina Juniori nukkuu, tai esimerkiksi siihen 25 minuutin mittaiseen bussimatkaan kodin ja työpaikan välillä. Joskus mietin olisiko opiskeluprojektit parempi lopettaa, mutta miten käyttäisin saman ajan? Selaisin somea ja tuijottaisin videoklippejä? Lopulta unohtuisin näiden ääreen ja hups, nukkumaanmenoaika olisi kaksi tuntia myöhässä. Sen sijaan tekstien lukeminen ja ne pari erää Duolingoa ovat sopivan virkistävä ja väsyttävä yhdistelmä. Ja jossain vaiheessa on lopetettava, ja siirryttävä nukkumaan. 

Ehkä joskus taas tulee hetkiä kun pääsen kirjoittamaan useammin. Tämä kai on nyt niitä ruuhkavuosia. Joskus kaipaan aikaa kaksi vuotta sitten. Samalla muistan miten vuosi sitten aloin turhautua. On hetkiä kun olen äärimmäisen väsynyt. On myös hetkiä kun töissä koen onnistumisen iloa. Sitten arkena on se hetki mikä on ehkä paras: Kun menen hakemaan Junioria päiväkodista, ja vastaan kipittelee tyyppi jolla on ehkä aurinkoisin hymy ikinä. Ja tämä tyyppi on heti valmiina hyppäämään syliin. Luulen että tuo hetki tekee tästä ajasta omalla tavallaan ihanaa. Siispä olkoon tämä aika nyt, ja ehkä tulee taas aika kun ehdin kirjoittaa enemmän. 

Osaanko pukeutua ikäni mukaisesti?

 Tänään tuli nopea mahdollisuus käydä vaatekaupassa. Säästääkseni muutenkin rajallista aivokapasiteettiani valitsin jälleen tutun ja turvallisen Newyorkerin. Tämä tosiaan kuuluu kauppoihin, joiden kohdalla joudun deletoimaan mielestäni käsitteet "eettinen" ja "ekologinen". Mitään perusteltua dataa kyseisen toimenpiteen taustalle ei ole, mutta vaatteiden materiaali ja valmistusmaa antavat omat vihjeensä -Ja hinta. Tarkoituksena oli löytää treenicaprit ja jokin kevyempi vetoketjullinen pitkähihainen ulkoilua varten. 

Koska capreissa oli lisätty ahterin kohdalle sisentävä sauma, minulta loppui rohkeus. Vaikka olen melko sinut vartaloni kanssa, en ole valmis esittelemään pakaroitani ulkona liikkuville ihmisille. -Ainakaan vielä. Toisaalta.. olihan nämä nykyiset, nyt päivittäisessä käytössä oleva treenitrikootkin vaikea hyväksyä. Nyt en enää näe niiden pitämisessä minkäänlaista ongelmaa. Lisäksi löysin lyhyttä mallia olevan kevyen hupparin. Päästyäni kaupasta tajusin, että taisin ostaa vaatteita joita n. 15-vuotiaat käyttävät. Ja sitten minä.. joka täytän syksyllä 39 vuotta. 

Epäsopivaa?

Sopiiko keski-ikäisen pukeutua teinien tapaan? Luulen että tässä ajat ovat hieman muuttuneet. Ero eri ikäluokkien vaatetuksessa on vähentynyt. Tässä on puolensa ja puolensa. Myönnän että paljastava pukeutuminen nuorilla tytöillä huolestuttaa. -Siis heidän turvallisuutensa vuoksi. Ja ehkä siksikin, kun omaan kehoon liittyvä viattomuus poistuu varhain. Toki keho muuttuu jokaisella hieman eri aikaan, ja aikajana kokonaisuudessaan on laaja. Käytin toki itsekin 15-vuotiaana ajan muotiin vedoten paljastavia vaatteita, vaikka lopputulos oli enemmänkin surullinen. Toisaalta en häpeä tätä nyt, sillä haluan ymmärtää sitä yhdeksäsluokkalaista tyttöä joka yritti keinolla millä hyvänsä sopia joukkoon. 

Entä nyt? Yritänkö olla "cool" pukeutumalla samoihin vaatteisiin kuin 15-vuotiaat? Lähdetään liikkeelle siitä, että myös minua vanhemmat käyttävät saman liikkeen vaatteita. On myös todennäköistä, ettei moni heistä edes mieti onko kyseisten vaatteiden käyttö epäsopivaa. Ehkä sopivuuden ja epäsovuuden raja kulkee jossain tilanteen mukaisen etiketin sekä yksilön oman näkemyksen välimaastossa. Tai yhdistämisessä. -Ja ehkä osalle kankut paljastavat housut ovat niin luonnollinen asu, että se kuuluu kategoriaan "casual". 

No, mitä Aliisa oikeasti ajattelee jos huomaa jonkun pukeutuneena oletetua paljastavampaan asuun? Jos kohteena on esimerkiksi selkeä ekshibitionisti eikä hyvällä tavalla, käännän katseeni ja toivon unohtavani asian. Jos taas kaula-aukko ei jätä omistajansa rinnuksen anatomiaa arvailun varaan, todennäköisesti totean asian mielessäni ja jatkan elämääni. Reaktio on sama noiden ahterin paljastavien housujen kohdalla. Yleensä monilla ihmisillä on pakarat, joten sen ei pitäisi olla shokki. Vaikka itse on omiani kehoani halua esitellä niin tarkoin, jostain syystä en jaksa pahoittaa mieltäni jos joku muu tekee niin.  Joten.. miksen voisi pukeutua "teinivaatteisiin"? -Koska ne eivät mitä ilmeisimmin edes ole vain ja ainoastaan teineille? 

Ikäkriisi?

Jos rehellisiä ollaan, en edes tiedä millaisia vaatteita 39-vuotiaan naisihmisen pitäisi käyttää. Lähden liikkeelle parista asiasta, joiden varaan pukeutuminen on hyvä rakentaa: 1. Että päällä on vaatteet. Tämä mahdollistaa myös selviytymisen täälläpäin maapalloa, jossa lämpötila ei aina suosi alastomuutta. Lisäksi UV-säiteily on kuluneen 30 vuoden aikana muuttunut vaaralliseksi, joten vaatteet voivat myös suojata. Toki 30 vuotta sitten ja sitä ennen tilanne oli helpompi, sillä UV-säteily ei ollut mikään ongelma. -Vähän samaan tapaan kuin tupakointi joskus muinoin. Ja sitten nro 2. Vaatteet ovat siinä määrin puhtaat että status "hyvä hygienia" on saavutettu. Toki tästäkin voivaisiin kiistellä, etenkin jos palataan historiassa riittävästi taaksepäin. 

Teininä ajatus "tätivaatteista" tuntui absurdilta. Ne olivat jakkuja, suoria housuja, ehkä polvenpituinen hame, bleiseri olkatoppauksilla jne. Kankaan kuosissa oli kukkasia, epäsymmetrisiä raitoja ja kaikkea muuta sellaista mikä meidän matalavyötäröisiin farkkuihin, paksupohjaisiin kenkiin ja naruolkaintoppeihin pukeutuneiden teinien silmissä oli yksi painajainen. Oletin, että alan käyttää tätivaatteita varmaan kun olen täyttänyt 30 vuotta. Toisin kävi, mutta kyseiseiä vaatteita myydään edelleen. 

Miksi tätivaatteet jäivät pukematta? Tarkkaa syytä en osaa sanoa, mutta ehkä siksi että vuosien varrella minullekin on kehittynyt oma pukeutumistyylini. Se on joustava (kirjaimellisesti), ja muuntuu sen mukaan mitä tilanne vaatii. Olkatoppauksista kieltäydyn ehdottomasti. Jos minun pitäisi valita puuterinväristen alusvaatteiden (inhoan sitä väriä) ja olkatoppausten välillä, valitsisin puuterinväristet alusvaatteet. -Ja tarvittaessa vaikkapa.. sen Marimekon tunikan ja hameen välimuodon mitä kotitalouden opettajat käyttivät 2000-luvulla? En tiedä miksi se ei miellyttänyt silmääni. Kyse saattoi olla myös assosiaatiosta, sillä ahdistuin kotitalouden tunneilla.  

Mikä minut sai päätymään vartaloa myötäileviin vaatteisiin, jotka muistuttavat lähes aina treenivaatteita? Syitä on kaksi. Ensinnäkin anoreksiasta toivottuani aloin lopettaa vartaloni häpeämisen. En suoranaisesti rakasta sitä, mutta olen sen kanssa sinut. Lopulta uskalsin luopua väljistä vaatteista. Tosin se oli aikaa kun ns. tiukemmat vaatteet tulivat muotiin, mikä rajoitti väljien vaatteiden saatavuutta. Toiseksi pidän mahdollisuudesta liikkua milloin vain. Tästä syystä en viihdy esimerkiksi "oikeissa" farkuissa tai ylipäänsä materiaalissa mikä ei jousta. 

Mikä sitten olisi noloa?

Kauneus on katsojan silmissä, ehkä siis myös nolous. Toisaalta olen kriittisin itseäni kohtaan. En osaa kauhistella mitään vaatetta mikäli en itse ole siihen pukeutunut. Vierastan suurta määrää glitteriä, paljetteja yms. En myöskään ole oppinut pitämään vaatteista, joiden kankaan sävy on kulta tai hopea. -Etenkään jos materiaali on kiiltävää. kuinka monesti olen jo maininnut olkatoppaukset? Luulen että siinä on sellainen osa vaatetta mitä en koskaan tule ymmärtämään. 

Voin käyttää voimakkaita värejä, mutta mieluummin vain osana kokonaisuutta. Vierastan räikeitä housuja, mutta yläosassa räikeys ei haittaa. Nk. bodya en ole koskaan ymmärtänyt. Itse asiassa pidän sellaista turhan epäkäytännöllisenä. Vauvoilla toimii kunnes tulee se päivä, jona nepparit alkavat ärsyttää pukijaa? Lisäksi vierastan sellaisia vajaamittaisia housuja, jotka ovat liian pitkät capreiksi, mutta liian lyhyet ns. pitkiksi housuiksi. 

Jos kesän helteitä ei lasketa, en ole kovin innokas paljastamaan kehostani ihan kaikkea. Alusvaatteiden ei tarvitse paistaa läpi sen enempää värin, kuin saumojen suhteen. Tosin tämäkin riippuu tilanteesta ja asusta. On asuja, joista esimerkiksi rintaliivien kuuluu hieman kuultaa läpi. Mutta tämä vaatii hieman fiinimmät liivit. Miksi näin eksaktia pohdintaa? -Muuten vain?

Lopuksi..

Jokainen valitkoon ja määritelköön tyylinsä itse. Luulen että olennaisempaa on kyetä sovittamaan se nk. oma tyyli tilanteeseen sopivaksi. Kuten olen todennut, minusta on katsoa ihmisiä ja löytää erilaisia pukeutumistyylejä. Sekin on mukavaa, kun vaatteet eivät ole niin ikäsidonnaisia. Toki voi olla "joukkoja" joissa pukeutuminen iän mukaan on tarkempaa. Ainoa mitä toivon on, että lapset saisivat olla lapsia mahdollisimman pitkään myös vaatteiden suhteen. 

Hyvä maku on mielestäni subjektiivinen käsite. En usko että kukaan kykenee pukeutumaan tavalla mikä oikeasti miellyttäisi jokaisen silmää. Siksi tärkeää lienee se, että itse viihtyy omassa tyylissään. Toki tietyissä tilanteissa on tärkeää noudattaa etikettiä, mutta usein nekin ovat varsin joustavia jopa silloin, kun vaatteen väri on tarkoin määritelty. Päätän väsyneiden aivojeni tuottamat ajatukset kliseeseen: Kukin tyylillään. 

Kunnianhimon eri ulottuvuudet

 Kunnianhimo ja suorittaminen: Joskus näiden välinen raja on vaikeasti määriteltävissä. Minussa taitaa olla molempia piirteitä. Toiminnan siirtyessä suorittamisen puolelle, olen vuosien mittaan oppinut ainakin jonkin verran käymään dialogia itseni kanssa. Tämä taito on ollut eduksi. Sen myötä henkinen kapasiteetti on parantunut. Usein myös työstämisen laatu, ja joskus jopa lopputulos ovat parantuneet. Tekemissäni asioissa lopputulos ei aina ole ennustettavissa. Tästä syystä edes työskentelyn laatu ei aina takaa toivottua lopputulosta. 

Haluan...

Pyrin harjoittelemaan esimerkiksi viulunsoittoa päivittäin koska haluan oppia uutta. Valehtelisin jos väittäisin ettenkö haluaisi kehittyä. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut sen, että kehitys on todella moniulotteinen käsite työstettävästä kohteesta riippumatta. Toisin sanoen: Voit kehittyä monella eri tavalla, ja jokainen alue jossa kehitystä on tapahtunut, on hyvä huomioida. Näin suhtaudun myös taitoluisteluun vaikka mahdollisuudet treenata ovat tällä hetkellä heikot. 

Kunnianhimo on käsitteenä sävyltään hieman negatiivinen. "Kunnia" antaa herkästi assosiaation pyrkimyksestä tavoitella enemmänkin ulkopuolista arvostusta kuin itse asian osaamista ja sisäistämistä. Tuossa mielessä minä en ole erityisen kunnianhimoinen. En halua että osaamiseni tulee julkisuuteen ainakaan omalla nimelläni. Toisaalta olen mielelläni sellainen näkymätön ja anonyymi tekijä, jonka työn jälki on tunnettua, mutta tavalla mikä ei saa ketään kiinnostumaan kuka työn takana on. 

Haluan oppia.. soittamaan Unkarilaisen tanssin viululla mahdollisimman sujuvasti, jäällä kaksoishyppyjä sekä puhtaampaa perusluistelu ja askelia, sellaista kielitaitoa että voisin käyttää sujuvasti myös muita kieliä kuin oma äidinkieleni, kirjoittamaan paremmin sekä muistamaan ja keskittymään paremmin. Vaikka kirjoitin nämä asiat julki, en halua oppia yleisen arvostuksen vuoksi. Haluan oppia (esimerkiksi) tällaisia asioita niiden itsensä vuoksi, sillä uskon että opittuna nämä asiat avaavat uusia "tutkimusalueita". 

Minun on pakko tai muuten..

Kun motiivi tehdä kuulostaa tuolta, kyse alkaa olla selkeästi suorittamisesta. Usein pakkoon liittyy jonkinlainen sanktio. Jos asiaa ei tee tai kykene siihen, sitä seuraa jokin negatiivinen asia. Mikäli suorittaja on vähänkin kiinni realismissa, usein merkittävin sanktio on tunne huonommuudesta. Jos asia hän ei kykene tekemään asioita jotka hän olettaa pakollisiksi ja tietyllä tasolla, hän on surkimus. 

Myönnän että on hetkiä, joina itsekin eksyn tähän ajattelumalliin. Usein taustalla on jotain muuta. Esimerkiksi stressi on varsin tehokas tekijä laukaisemaan suorittamisen tarpeen. Omalla kohdallani suorittaminen tahtoo osua arkisiin asioihin ja jopa lepoon. Haasteena on, että keinot jotka "normaaleja" ihmisiä rentouttaa, eivät välttämättä toimi minulla. Oikeastaan vasta nyt olen alkanut hyväksymään tällaiset piirteet. 

Kun ihminen alkaa suorittaa, hän olettaa että useampi asia on hänen tekemisistään ja tekemisen tasosta kiinni. Suorittamiselle ei ole ikärajaa. Siihen eksyvät niin lapset kuin aikuiset. Syitä on monia aina omista piirteistä ympäristön vaikutukseen. 

Laatu vai määrä? 

En ole nk. ruuhkavuosista huolimatta halunnut lopettaa asioita ajanpuutteen vuoksi. Joskus taukoa tulee koska minuutit päivästä yksinkertaisesti loppuvat kesken. Joskus taas hyödynnän esimerkiksi viisiminuuttisen mikä on käytettävissä. Kun aikaa on vähän, laadun merkitys korostuu. Ennen äidiksi tulemista ja ajassa joustavammalla ajankäytöllä sorruin herkästi panostamaan työskentelyn määrään laadun sijaan. Kantapään (ja pohjelihaksen) kautta olen oppinut panostamaan laatuun. 

On päiviä, kun aikaa työstämiseen tai harjoitteluun on todella vähän. Noina hetkinä teen sen verran kuin ehdin ja panostan keskittymiseen. Toki keskittymiseen olisi tärkeää panostaa aina, mutta kun aikaa on enemmän, kaiken kapasiteetin lataaminen tekemiseen ei ole niin helppoa. Diagnoosi: Olen ihminen. Oikeastaan sekin riittää, että päivittäin otan viulun kotelosta ja soitan edes vähän. Se voi olla intensiivisempi ja pitkäkestoisempi harjoitteluhetki olosuhteisen salliessa, tai sitten noin kahden minuutin mittainen harjoitteluhetki jona soitan asteikkoja. Sekin riittää. Osalle satunnainen tekeminen sopii, itse taas kaipaan säännöllisyyttä. 

Toisaalta asiaan vaikuttaa se mitä tekee. Kyseen ollessa aktiviteetista mikä mihin liittyy jonkin taitoalueen kehittäminen ja ylläpitäminen, säännöllinen harjoittelu on tärkeää. Ainakin ylläpitäminen vaatii säännöllistä tekemistä, jotta se mitä on, säilyy. Oikeastaan tätä voisi verrata puutarhan hoitamiseen. Jotta se kaikki mitä siellä kasvaa säilyisi hengissä, on esimerkiksi huolehdittava että kasvit saavat vettä. Jos laatuun halutaan panostaan ja saada esimerkiksi kukan kasvamaan toivotunlaisiksi yksilöiksi, on veden lisäksi hoidettava maata ja kenties lisättävä ravinteita. Panostaminen voi siis tähdä ylläpitoon eli hengissäpitämiseen, tai sitten vielä tarkempaan lopputulokseen. 

Mikä antaa mielihyvää? 

Olen hieman erikoinen tapaus kilpailemisen suhteen. Inhoan kilpailemista ihmisten kanssa. Silti kaipaan esimerkiksi mahdollisuutta treenata jäällä tavoitteellisesti ja ennen kaikkea kilpailemista. Edellisistä kisoista on jo vuosia. Itse asiassa olen tässä välissä siirtynyt vanhempaan ikäryhmään. Ikäkriisin paikka? -Harkitsen asiaa kun sille päälle satun. Mutta.. haluan kilpalla mutta väitän etten ole lainkaan kilpailuhenkinen? Tämä on totta. Kilpailen korkeintaan itseni kanssa, mutta vain henkisesti. Testaan mihin minusta mentaalisesti on. Taitojen oppiminen ja niissä kehittyminen sen sijaan on puhdasta halua oppia uutta monella eri tasoilla. 

Taitoluistelu ja soittoharrastus antava minulle mielihyvää mitä moni aktiviteetti ei kykenen antamaan. Tosin tankotanssi oli lähellä. Luulen että baletti toimisi samalla tavalla. Taitoluistelu tarjoaa mahdollisuuden itsensä ylittämiseen fyysisellä ja henkisellä tasolla. Jälkimmäinen viittaa erityisesti pelkojen voittamiseen, mutta toisaalta myös vaikkapa keskittymiseen. Lisäksi minua viehättää se, miten pikkutarkkaa tekeminen voi olla. -Tämä on luistelijasta itsestään kiinni. Toisaalta jää elementtinä tarjoaa aisteille ärsykkeitä joista jostain syystä pidän. En halua koskea jäätä paljain käsin, mutta pidän jäällä liikkumisesta sekä sen aikaansaamasta äänimaailmasta. Lisäksi jäähalli tilana on miellyttävä: avara, seesteinen ja antaa mahdollisuuden liikkeelle mikä ei muualla onnistu. Myös kaarteissa syntyvä ritinä on mukava ääni, sillä se kertoo huolellisuudesta. 

Viulunsoitto tarjoaa varsin samankaltaisia kokemuksia. Viulu on todella anteeksiantamaton. Pienikin virhe sormien asettelussa, ja sävelpuhtaus on tiessään. Turhaudun ajoittain siitä, kun en kykene tuottamaan viululla sellaisia sävyjä mitä taitavat soittajat osaavat tehdä. Mutta mikään ei estä harjoittelemasta sellaisia. Viulunsoittoa ja luistelua yhdistävät myös mahdollisuus systemaattiseen harjoitteluun. Harjoittelu on suunnitelmallista ja jossain määrin tavoitteellista. -Ja ennen kaikkea tutkivaa. Oikeastaan juuri se tutkiva tekeminen on parasta. 

Se, mikä kullekin tuottaa mielihyvää on yksilöllistä. Joku kaipaa leppoisaa ja meditativiistä hetkeä ulkoillessa, joku taas fyysisiä tuntemuksia. Joku kaipaa valtavaa määrää aistiärsykkeitä, joku taas haluaa nollata ne. Ei siis ole parempi-huonompi -asetelmaa. Itse kaipaan ajoittain omaa kuplaa ja intensiivistä perehtymistä, mutta minusta on mukava kuulla myös sellaisten ihmisten toiminnasta ja mieltymyksistä jotka poikkeavat omistani. Ehkä tämäkin on taas sitä kuuluisaa dialogia, minkä kautta ihmiset voivat tutustua toisiinsa eri tasoilla. 

Mikä jonkun silmissä voi näyttää peräti suorittamiselta, voikin toisella olla mielihyvää tuottavaa aktiviteettia. Kyse ei ole yleisen "kunnian" tavoittelemisesta, vaan ehkä itse asia on saanut mukaansa ja henkilö nauttii tekemiseen liityvän prosessin jokaisesta vaiheesta. Samaan aikaan joku toinen nauttii ja rentoutuu ihan vain olemalla. Mutta sekään ei ole "vain" olemista. Se jotain, mitä asianomaisen henkilön mieli kaipaa. 

Millainen "tekijä" sinä olet?