Samalla viivalla -Ainakin melkein

Kävin peruskoulun 90-luvun alussa. Peruskoulun päättötodistus ojennettiin minulle keväällä 2001. Keskiarvoni oli 8,5 tai 8,6. En päässyt tavoitteeseeni "ei yhtään seiskaa" kuten 6. luokan keväänä. Seuraava kohde oli itsestäänselvyys: lukio. Olin toki miettinyt kosmetologin tai kampaajan ammattia, mutta käsite "ammattikoulu" ei tullut kuuloonkaan. Paikkakunnalla jossa kouluni kävin, oli vain yksi lukio. Myöhemmin pääkaupunkiseudulla ilmenevä lukioiden jaottelu parhaista huonompiin oli käsittämätön ilmiö.

Myös lukioon pääseminen oli itsesäänselvyys, sillä keskiarvoraja oli hieman päälle 7. En siltikään koskaan osannut ajatella käymääni lukiota "huonoksi". Lukiolaiset saattoivat olla omanlaisensa eliittijoukko ammattikoululaisten rinnalla. Täysi-ikäiset taisivat jopa juhlia eri paikoissa. Seurustelusuhteita lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä oli, mutta vähemmän. Toisaalta, myös lukiossa oli omat "kuppikuntansa", eikä minulla ollut asiaa paikkakunnan eliitin sisäiseen eliittiin. Lukion jälkeen itse kukin lähti omaan suuntaansa. Minä pidin välivuoden, sillä en saanut opiskelupaikkaa. Seuraavana vuonna pääsin ammattikorkeakouluun. Seuratessani vuosien varrella miten peruskoulu ja toisen asteen oppilaitokset kehittyivät, lähtökohdat tasa-arvoon ja yhteisiin mahdollisuuksiin kasvoivat merkittävästi. 

Tuen saaminen 

Jokaisella on oikeus tukeen perusopetuksessa sekä toisen asteen koulutuksessa riippuen tuen tarpeesta. Toki muun kuin yleisen tuen saaminen vaatii tarkemmat selvitykset, eikä tukea saada välittömästi. Mutta lainsäädännöllisesti tuen saamiseen on oikeus. Nopeuteen ja tuen intensiivisyyteen vaikuttavat myös resurssit. Itse kävin kouluni 31 oppilaan luokassa. Avustajia meillä ei ollut, mutta satunnainen mahdollisuus tukiopetukseen koulun jälkeen kyllä. Niin kutsuttu "tarkkis" eli tarkkailuluokka löytyi yläkoulun puolelta. 

Nykyään tukea on mahdollista saada myös toisen asteen oppilaitoksissa. Periaatteessa lähes jokaisella joka vähänkin pystyy oppimaan uusia taitoja, on mahdollisuus kouluttautua edes jotenkin. Toki lainsäädännön ja käytännön välillä on omat ristiriitansa. Avun saaminen on oma prosessinsa, eikä kyseisellä taholla välttämättä todellisuudessa ole apua tarjottavaksi. Tämä johtaa siihen esimerkiksi pakkoon harkita oppilaitoksen vaihtamista sellaiseen, missä tukea saa. 

Pääsykokeet

Jo pidemmän aikaa mistä tahansa toisen asteen koulutuksesta on voinut pyrkiä opiskelemaan korkeakoulututkintoon johtavaan opetukseen. Pääsykokeet määrittelevät paljon, mutta se vaikuttaa osaltaan onko pyrkijä nk. ensikertalainen. Itse pääsin teologiseen tiedekuntaan juuri ennen tätä säädöstä. En tiedä mahdollistiko tämä opiskelupaikkani, sillä en koskaan selvittänyt pistemäärääni. Minulle riitti tieto siitä, että olin saanut opiskelupaikan. 

Toki on opiskelupaikkoja, joissa lukio-opinnot antavat merkittävän pohjan. Esimerkiksi lääketieteellinen kuuluu tällaisiin. Toisaalta, jos joku ammatillen tutkinnon suorittanut selviää pääsykoetehtävistä niin että riittävä pistemäärä on saavutettu, opiskelupaikka on hänen. Pääsykokeissa ei mitata hakijan taustaa tai muitakaan lähtökohtia. Niissä mitataan hänen osaamistaan. Toisaalta pääsykoetehtävät ovat tunnetusti todella vaativia mikä luonnollisesti luo omanlaisensa kilpailuasetelman. Kenties tässä kohden tausta vaikuttaa jossain määrin: Kuka opiskelee itse, kuka taas voi saada tukea erilaisilta maksullisilta valmennuskursseilta. 

Yhteinen taistelu: paikka työelämässä

Kun tutkinto on saavutettu, jokainen on lähtökohtiensa suhteen samalla viivalla: Taistelu työpaikasta. Se miten paljon on taisteltava, riippuu alasta. On aloja, joissa töitä käytännössä tarjotaan työntekijälle. Sitten on aloja, joissa työpaikoista todellakin on taisteltava usean hakijan kesken. Myös monilla aloilla on taisteltava työkokemuksesta. Usein haasteena on, että työkokemusta tarjotaan mieluummin heille, joilla jo on työkokemusta. 

Kuka määrittelee mikä sinusta tulee isona? 

Perusopetus antaa jokaisella mahdollisuudet saada ne yleistiedot- ja taidot, joita todistuksen saanut ihminen voi hyödyntää toteuttaakseen omia haaveitaan. Hänen perhetaustansa ei määrittele mikä hänestä tulee. Perhetausta ei hidasta, muttei myöskään voi antaa etumatkaa muihin nähden. Perhetausta voi sen sijaan vaikuttaa asenteellisesti. Monet vanhemmat siirtävät omat kokemuksen ja oman osaamisensa oletukseksi jälkikasvunsa osaamisesta. Jälkikasvua ei välttämättä painosteta, mutta hänelle saatetaan vuosia puhua mitä "kannatta" tehdä. 

Myös valintojen motiiveihin voivat vaikuttaa niin perhetausta kuin sosiaalinen ympäristökin. Se mihin kaverit hakevat, voi olla tärkeää. Ehkä tämä oli yksi syy miksi aikoinaan valitsin lukion. Kiusaajat siirtyivät ammattikouluun, mikä tarkoitti että pääsisin heistä eroon. Toisaalta lukio antoi miettimisaikaa. 15-vuotiaana minulla ei ollut mitään aavistusta miksi haluaisin tulla. Lisäksi olin niin rutinoitunut koulunkäyntiin, etten kokenut mitään tarvetta lopettaa sitä. 

Loppujen lopuksi yksilö itse määrittelee sen, mikä hänestä tulee. Toki erilaiset oppimisvaikeudet yms. vaikuttavat valintoihin. Itselläni esimerkiksi merkittävät vaikeudet nk. spatiaalisessa hahmotuskyvyssä ja toisaalta vaikeus käytännön tehtävissä ovat rajanneet vaihtoehtoja. Mitä vuosien varrella olen kuitenkin oppinut, se miten paljon ihminen on valmis näkemään vaivaa, vaikuttaa hänen mahdollisuuksiinsa saavuttaa haluamansa. Olen itse hieman laiskuuteen taipuvainen, mutta toisaalta tiedostan millaisen työpanoksen nyt tavoittelemani asia vaatii. Näin käytännössä yh-vanhempana mahdollisuuteni työskennellä ovat rajattu. Mutta jos käytän saamani ajan järkevästi ja olen valmis menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle, voin ehkä päästä sinne mihin haluan. 

Vastaus on yksinkertainen: Loppujen lopuksi sinä itse määrittelet, mikä sinusta tulee. Voi olla, ettei jokainen vaihtoehto ole mahdollinen erityisesti silloin, jos kyseinen ala vaatii sitoutumista jo lapsuudessa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois monia muita vaihtoehtoja. 

Reformaation jälkeinen aika sääty-yhteiskunnan rajojen ensimmäisenä murtajana

Tämä kirjoitus pohjautuu Tietokirjan Pohjoinen reformaatio sisältöön. Kirjan ovat toimittaneet Meri Heinonen ja Marika Räsänen. Varsinaisen tekstin on kirjoittanut Anu Lahtinen. 

Hengellisen työn virkojen stabiilius järkkyi

Katolisen kirkon aikana aateliston asema oli erilainen myös suhteessa kirkkoon. Käytännössä kaikki tärkeimmät kirkolliset virat oli aateliston hallussa. Näin ollen aatelistolla oli mahdollisuus hyötyä myös siitä, mitä hengellisessä elämässä tapahtui. Reformaatio ei kuitenkaan ensisijaisesti tarkoittanut aateliston asema laskemista. Reformaatio kuitenkin vähensi kirkollisissa viroissa niitä vaikutusmahdollisuuksia, jotka aatelistoa olivat ennen näihin virkoihin houkutelleet. Lutherin oppien omaksuminen johti myös siihen, että esivallan asema suhteessa kirkkoon kasvoi, ja kirkon asema alisteisena suhteessa esivaltaan korostui enemmän. Tämän muutoksen seurauksena aatelittomien pappien määrä alkoi kääntyä kasvuun. 

Aatelisto yritti parhaansa mukaan taistella asemastaan esivallan, eli hallitsijan rinnalla. Näin ollen aatelittomien osuus papistossa oli mitä ilmeisimmin merkittävä takaisku, sillä reformaation seurauksena papisto uusine edustajineen otti tehtäväkseen esivallan kunnioittamisen, sekä sellaisen levittämisen seurakuntalaisten keskuuteen niin saarnojen kuin ajan myötä myös kirkollisen kansanopetuksen kautta. Toisaalta aatelisto itse menetti kiinnostustaan kirkollisiin virkoihin, sillä ne eivät tarjonneet aatelistolle samanlaisia etuja kuin ennen.  

Mahdollisuus "oppineisuuteen" laajeni

Suomalaisille yksi merkittävimmistä uusista oppineista oli Mikael Agricola. Hän ei edustanut aatelistoa. Agricola oli yksi niistä aatelittomista miehistä, jotka nimitettiin kuninkaan vahvistamana hengelliseen työhön. Hengellinen työ vaati kuitenkin merkittävän koulutuksen, mitä ei saatu mestarilta joka nimittää taitojen riittäessä oppipojan kisälliksi. Agricolan kuten hänen "kohtalotovereidenkin" oli opiskeltava ahkerasti ja intensiivisesti. Oppia oli lisäksi haettava muualta. 

Ajateltaessa alempien säätyjen edustajien mahdollisuutta sellaiseenkin oppineisuuteen mitä hengellinen työ vaati, oikeastaan koko yhteiskuntarakenne koki merkittäviä mullistuksia. Ennen aatelistosta koostuva papisto pääsi nyt lähemmäksi "rahvasta" opettamalle heille hengellisyyttä, kristinoppia, ja lopulta luku- ja kirjoitustaidon. Vaikka ajatus sääty-yhteiskunnasta oli istutettu jokaisen mieleen, ennen vain ylemmän säädyn edustajille kuuluvat taidot levisivät nyt koko kansan keskuuteen. 

Pysyikö välimatka säätyjen välillä samana?

Kun alempien säätyjen edustajat saivat mahdollisuuden edustaa papistoa, avautui oppineisuuteen mahdollisuus ihmisille, joille se aiemmin ei olisi ollut mahdollisa. Kun papistoa alkoi edustaa ihmiset alemmista säädyistä, herää kysymys: Lyhenikö välimatka rahvaan ja ylempien säätyjen edustajien välillä? Ilman tarkempaa tutkimustyötä en ole valmis kirjoittamaan kuin oletuksia. Tuntuisi kuitenkin loogiselta, että rahvaan kohtaaminen ja käsitys heistä olisi ollut uusille papiston edustajille erilaista. Ominaista sääty-yhteiskunnalle kuitenkin oli selkeä rajaus. Näin ollen uskoisi, että alempien säätyjen edustajat ymmärsivät paremmin "rahvaan" todelliset tarpeet ja mahdollisuudet. 

Toinen herännyt ajatus oli erityisesti alempien säätyjen keskuudessa syntyvä ymmärrys pysyvyyden järkkymisestä. Aina olisi joku, jolle aukeaa mahdollisuus oppia enemmän, ja siten siirtyä korkeampaan statukseen. Erityisesti aatelisto kannatti stabiiliutta: säätyjen tuli pysyä muuttumattomina. Koska papisto pysyi lojaalina esivallalle, aateliston asema ei ollut enää yhtä vakaa. Papiston kautta esivalta saattoi saada yhteyden rahvaan edustajiin, sillä papisto pysyi velvollisuudessaan opettaa kansalle esivallan kunnioitusta. 

Ainekset uusiin ihanteisiin

Reformaatio ja sen jälkeinen aika näyttivät muuttavan yhteiskunnan rakenteita. Vaikuttaisi siltä, että kyseinen aika muutoksineen sai muuttumattomaksi uskotun sääty-yhteiskunnan rajat murenemaan. Esivallan paikka korkeimmassa asemassa säilyi, mutta aateliston ja alempien säätyjen asema muuttui. Edelleen säätyjen välillä oli keskinäistä riippuvuussuhdetta. Kuitenkin esimerkiksi mahdollisuus "oppineisuuteen" siirtyi aateliston yksinomistuksesta alemmille säädyille. Tämän seurauksena syntyperä ei enää määritellyt koko elämää. 

Toisaalta reformaation jälkeinen aika antaa viitteitä myös siitä, että sääty-yhteiskunnan pysyvyys perustui ainakin osaksi omaksuttuihin ihanteisiin. Myös alempien säätyjen edustajista valtaosa piti tiettyyn säätyyn syntymistä pysyvänä asiana, eikä rajaa sopinut ylittää. Tämä ajattelutapa oletettavasti mahdollisti pitkään aateliston vankan aseman. Vaikka rajat eivät poistuneet täysin, esimerkiksi jo kansanopetus ja pyrkimys levittää lukutaitoa mahdollisti alempien säätyjen edustajille jotain, mikä ei heille aiemmin kuulunut. Tapahtui askel kohti mahdollisuutta saattaa tieto kaiken kansan keskuuteen. Vaikka painetut kirjat olivat vielä harvinaisempi omaisuus, lukutaidon levittäminen kaikille sukupuolesta ja säädystä riippumatta oli suuri siirtymä. 

Entä nyt, yli 400 vuotta myöhemmin? Sääty-yhteiskunta nähdään osana jotain kaukaista historiaa. Maassamme vallitsee tasa-arvo, ja jokaiselle kansalaiselle on oppivelvollisuuden ja ainakin lähes ilmaisen opiskelumahdollisuuden kautta avattu reitti vapauteen kouluttautua mihin vain. Silti vielä tänä päivänä monien tutkimustulosten perusteella perheen sosioekonominen tausta näyttää vaikuttavan vahvasti tulevien sukupolvien valintoihin ja jopa koulumenestykseen. Edelleen lapsille saatetaan opettaa, kuinka "lukupää" tai "matikkapää" tai jopa koulutustaso periytyy geenien välityksellä. 

Tällainen ylisukupolvinen ilmiö yksilön valinnoissa ja suuntautuneisuudessa ammatin suhteen näyttää tukevan ajatusta siitä, että ulkoisten tekijöiden sijaan omaksutut asenteet olivat merkittävä tekijä sääty-yhteiskunnan pysyvyyteen. Hyvä kysymys onkin, onko sääty-yhteiskunta murentunut vain ajatustasolla? Periaatteessa synnymme yhteiskuntaan jossa yksilö voi itse päättää omasta elämästään. Olisi erittäin mielenkiintoista saada selville, kuinka paljon ylisukupolvisuus ilmiönä vaikuttaa yksilön asenteisiin ja valintoihin koko elämänkaaren aikana. 

Seksuaalisen liberaaliuden uusi tabu: Toive privaattiudesta

 Tämän päivän teksti siirtyy hieman eri aiheeseen. Innoittajana on viime Sunnuntain Helsingin Sanomien artikkeli liittyen seksuaalisen liberaaliuden aikaansaamaa käsitystä nk. seksityöstä. Kirjoittaja otti esille sen, kuinka todella nuoret naiset ryhtyvät myymään seksillä helpon rahan toivossa. Lisäksi moni olettaa, että työ on helppoa. Loppujen lopuksi käykin toisin. Monen psyyke ei kestä. Hyvä esimerkki on Onlyfans, josta hämmentävän moni olettaa, että kyse on helposta rahasta. 

Seksille on vaikeaa olla altistumatta. Käväisy vaatekaupassa riittää. Liberaaliutta ovat lisänneet avoin keskustelu. Periaatteessa kannatan tätä ajatusta. Ajoittain kuitenkin tuntuu siltä, että liberaalius on kadonnut jälleen. Oli vapauttavaa kun erityisesti naiset saivat pukeutua hieman paljastavammin, tuoda seksuaalisuutensa esille avoimesti, ja ennen kaikkea vapautuneesti. Olen näin vanhemmiten siirtynyt jälleen uuteen vähemmistöön: Siihen joukkoon, joka sittenkin haluaa pitää tietyt asiat privaatteina. 

Snoopy -liiveillä hyväksytyksi

Olin teini 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Tyttöjen vaatemuoti oli aidosti rivoa. Luonnollisesti minä, manipulaatioherkkä ja hyväksyntää hakeva lapsenvartaloinen teini lähdin siihen mukaan. En yhdistänyt pukeutumiseen mitään seksuaalista. Laitoin yllänni naruolkaisen topin ja vedin sen asianmukaisesti niin alas kuin muutkin. Kyllähän se tuntui oudolta. Erona muihin luokan tyttöihin oli siinä, että vartaloni ei ollut kehittynyt samaan tahtiin. Yritin kompensoida asiaa topatuilla Snoopy -kuosisilla pushup -liiveillä. 

Olin tuolloin 15-vuotias. Näin lähemmäs nelikymppisenä voin karusti todeta olleeni pedofiilin päiväuni. Sallivatko meidän tuon ajan teinien vanhemmat tuollaisen pukeutumisen? -Eivät todellakaan. Muiden tyttöjen tapaan minullakin oli topin päällä villatakki tai huppari, minkä riisuin luokassa. Me teinitytöt pukeuduimme härskisti, mutta en näe mitään syytä syyttää asiasta vanhempiamme. En usko että he olisivat voineet asialle mitään. Sitä muotia meille markkinoitiin, ja me tartuimme siihen. 

Autismikirjon piirteiden äärimmäisen nolo puoli on naiivius tiettyihin asioihin. Valitettavasti tämä puoli ei ole muuttunut lainkaan. En tänäkään päivänä kykene tunnistamaan seksuaalissävytteisiä signaaleja jotka liittyvät puheeseen, käytökseen tai vaatteisiin. Olen vuosien saatossa ymmärtänyt tämän teoriatasolla ja valitettavasti myös kantapään kautta. 15-vuotiaana Snoopy -pushup -liivit olivat "söpö" asuste, jotka hieman muotoilivat kehoa niin, että minäkin sain rinnat. En ajatellut että liivien pilkottaminen topin alta olisi ollut mitenkään "sellainen" juttu. Seksuaalisuus oli minulle kaukainen asia, ns. "aikuisten juttu". Se ei koskettanut minua, eikä kehoani. Halusin vain tulla hyväksytyksi muiden joukossa. 

Nuori, vapautunut aikuinen

Seksuaalisen vapautumisen hehkuttaminen alkoi nuorena aikuisena. Koin itseni feministiksi, liberaaliksi ja ennen kaikkea halusin olla rohkea ja estoton nainen. Toki goottityyli - ja mentaliteetti hieman tekivät vaikutelmasta ristiriitaisen: Taisin olla synkkä ja estoton. Pukeuduin korsettiin ja pvc-hameeseen. Se kuitenkin on pakko todeta, että gootti- ja metallipiireissa miehet olivat herrasmiehiä. Meitä goottityttöjä ei liioin ahdisteltu, puristeltu eikä kosketeltu ilman lupaa. Jonkun silmään muistutimme 1800-luvun prostituoituja. Mutta joukkomme miehet kunnioittivat meitä. Jos jotain tapahtui, se tapahtui suljettujen ovien takana vapaasta tahdosta. En voi puhua muiden puolesta, mutta tämä oli minun kokemukseni. 

Tuolloin olin IRC-gallerian aktiivinen käyttäjä. Profiilini täyttyi "herutuskuvista", ja sain tykkäyksiä. Pakko kuitenkin todeta, että samanlaisia kuvia oli lukuisilla muilla saman genren edustajilla. Seksuaalinen sävy oli osa goottityyliä, mutta jostain syystä kyseisen genren edustajat suhtautuivat siihen aivan toisin, kuin naisiin jotka poseerasivat pinkeissä topeissa ja minihameessa. Kaksinaismoralismia? -Myönnän että kyllä. Ehkä siinä oli mukana jonkinlainen "heimotaistelu". Ehkä erityisesti niissä goottipiireissä joissa itse olin, oli itsetunto kohonnut hieman yli suositusrajojen. Olimme älykkäämpiä, sivistyneempiä ja ilmeisesti siis parempia ihmisiä. 

Paheellinen privaattius

Seksuaalinen minäni on käynyt läpi lukuisia kehitysvaiheita. 40 vuotta lähestyy, joten on aika hyväksyä että sillä saralla laskusuunta lähestyy. Tai ehkei laskusuunta, mutta muutos vähintäänkin. Ehkä seksuaalisuus ilmenee muilla tavoilla. Olen ensimmäisen kerran elämässäni harvinaisen tyytyväinen kehooni. En pidä siitä täysin, mutta olennaista on, etten vihaa sitä enää. Kohtelen kehoani edelleen kaltoin vedoten kiireeseen ja haluun tehdä asioita silloin, kun mahdolllisuus on. Olen myös sinut seksuaalisuuteni kanssa. Hyväksyn sen määrän ja laadun. 

Hyväksyntä on johtanut uuteen tarpeeseen: Olen alkanut kaivata asioille privaattiutta. Ajankohta on vain äärimmäisen huono. Nyt kun seksuaalinen liberaalius on saanut uuden noususuunnan, privaattius alkaa olla pahe. Se mikä goottimuotiajoissa oli hienoa, oli se, että pukeutujat saivat olla kauniita. Heitä ei seksualisoitu. -Ainakaan ääneen. Ihmiset osasivat pysyä hiljaa. Kun pukeudun kauluspaitaan ja polvenpituiseen vekkihameeseen, mietin edelleen onko asuni sopiva, ja ettei se viestitä mitään.  Kykenen puhumaan seksistä ja seksuaalisuudesta yleisellä tasolla neutraalisti ja suoraan, mutta omat ja mahdollisen kumppanin asiat haluan pitää privaatteina. 

Balanssin löytäminen ei ole helppoa. Olennaisinta lienee, että asiat tapahtuvat yksilön omasta vapaasta tahdosta. Kannatan ajatusta siitä, että seksistä ja seksuaalisuudesta ei tarvitse vaieta. -Yleisellä tasolla. Toisaalta koen, että nykyinen trendi on tehnyt privaattiudesta ja halusta pitää asioita tavalla tai toisella piilossa niiden intiimiyden vuoksi on ajoittain muuttumassa uudeksi tabuksi. Kuulun joukkoon joka toivoo seksin ja seksuaalisuuden olevan luonnollisia ja ennen kaikkea luontevia asioita. Ne ovat osa ihmistä. Mutta samalla haluan pitää kiinni myös oikeudestani privaattiuteen. Olen oppinut kieltäytymisen jalon taidon, samoin sen, että minunkaan ei hyväksynnän vuoksi ole paljastettava kaikkea. 

Kyse ei ei ole rajoittuneisuudesta

Jokaisella on omat syynsä siihen, miten paljon ovat valmiita paljastamaan vartalostaan ja intiimielämästään. Näin jälkeen voin omalla kohdallani todeta, että paljastava ja seksuaalissävytteinen pukeutuminen alkoi minun kohdallani liian nuorena. Oikeastaan minun kohdallani sitä ei ehkä olisi koskaan kannattanut edes aloittaa. Oli onni, että sitä tuli harrastettua gootti- ja metallipiireissä missä todellakin vallitsi "herrasmieskulttuuri". Yläasteella seksuaalinen ahdistelu oli osa kiusaamista. Silloinkaan en ymmärtänyt asiaa niin. Kun takapuoltani kourittiin, oletin sen johtuvan takapuoleni koosta: Sen täytyi olla liian suuri, siksi siihen käydään käsiksi. 

En minä säkkiin halua pukeutua. En vain enää halua paljastaa kehoani samalla tavalla kuin 15 vuotta sitten. Olen vuosien varrella julkaisut esimerkiksi Instassa kuvia, joissa olen pukeutunut paljastavasti. Havahduttuani omaan reaktiooni tykkäysten suhteen ymmärsin, että reaktioni ei ole toivottava. Huomasin arvottavani itseäni sen perusteella, miten puolialastomaan kehooni reagoidaan. Jos saan riittävästi kehuja, olen itsekin riittävän hyvä. Paras vaihtoehto olisi kai täydellinen somelakko. Minä kun en ääripäihin koskaan uskalla siirtyä, tein kompromissin: Julkaisin kuvia hieman harvemmin, ja keskityin kuviin joissa minulla oli vähän enemmän vaatteita. Ajoittain olen julkaissut luistelukuvia, ja jopa videoita joissa soitan viulua. 

Miten tuo muutos vaikutti? Tykkäysten ja kehujen aikaansaama reaktio pysyi. Mutta muutoksen myötä ymmärsin, että kelpaan ainakin sosiaalisen median näkökulmasta myös vaatteet päällä. Toki panostin myös elämään ruudun ulkopuolella. Olen pyrkinyt vähintään kerran viikossa panostamaan sosiaaliseen elämään erityisesti lapsivapaalla. Näiden muutosten aikaansaama kokonaisuus on vaikuttanut positiivisesti minäkuvaan. Olen riittävän hyvä. -Myös vaatteet päällä. Kieltämättä tämä muutos on saanut pohtimaan myös sitä, kuinka ihmisten rohkeus riittäisi toivomaan julkisesti seksin ja seksuaalisen privaattiuteen. Kyse ei ole rajoittuneisuudesta, vaan oikeudesta pitää ne asiat yksityisinä. 

Lopuksi

Seksi ja seksuaalisuus ovat hienoja asioita. Näin kristinuskon kannajana pidän niitä Jumalan lahjoina ihmiselle. Kannatan myös vapautuneisuutta, mutta samalla oikeutta siihen, ettei kaikkea tarvitse tehdä ja näyttää avoimesti. Vuosikymmeniä sitten seksuaalisuus oli suuri tabu. Toisaalta tuntuu viehättävältä, että esimerkiksi säärien paljastaminen sai aikaan kipinän. Pidän yksinkertaisuudesta, ehkä siksi tämä kaiken paljastamiseen pyrkivät uusi trendi ahdistaa. En näe tarvetta kieltää nk. seksibileitä, mutta itse vastaisin kutsuun kieltävästi. Mielestäni on hyvä, että myös tuollaisista on lupa puhua. Jokaisella vain tulisi olla oikeus myös kieltäytyä. 

Erityisesti naisten seksuaalisuudesta annettu kuva tuntuu ajoittain kapea-alaiselta. Jo teini-ikäisille annetaan sellainen kuva, että paljastava pukeutuminen ja irstas huumori ovat ainoa ja oikea merkki vapautuneisuudesta. Samoin se, että on valmis kokeilemaan mm. kaikkea. On siis loogista että minä, kauluspaitaan ja vekkihameeseen pukeutuva osa-aika -vaikenija ja muut samankaltaiset leimataan rajoittuneiksi. Loppujen lopuksi tämäkin on yksi seksuaalisuuden ilmaisemisen muoto: Kaikkea ei tarvitse kertoa julkisesti. Lupa tällaiseen on merkittävä osa sitä liberaalia asennetta, minkä liberaaliuden käsitteen tulisi kattaa. 

Sääty-yhteiskunta oman aikansa kontekstissa verrattuna nykyaikaan

 Sääty-yhteiskunta on merkittävä osa myös Suomen historiaa. 1600-luvun yhteiskunnassa suvulla ja syntyperällä oli merkittävä rooli. Yhteiskunnan ajatusmaailmassa korostuivat perinteiden kunnioittaminen sekä hierarkkisuus. Olennaista oli myös esivallan kunnioitus.1 

Kolmisäätyopilla kohti kollektiivisuutta

1600-luvun muutosten myötä esille nousi myös niin kutsuttu kolmisäätyoppi liittyen kristilliseen perinteeseen. Siihen kuului oppisääty, jota edusti pääasiassa papisto. Sen tehtäviin kuului lakien laatiminen sekä niiden oikeellisuuden tutkiminen. Hallitsevan säädyn tehtävä oli rankaista lakeja vastaan rikkoneita. Taloussäätyyn kuluivat porvaristo ja rahvas. Säätyjen välillä kuitenkin vallitsi riippuvuussuhde. Hallitsijan rooli oli merkittävä. Perinnöllinen monarkia oli ainoa mahdollinen valtiomuoto. Tätä säätyoppia myös papisto opetti kansalle. 2

Verrattuna perinteiseen nelisäätyjärjestelmään, kolmisäätyopissa näyttää korostuneen kollektiivisuus sekä se, kuinka yhteiskunta saadaan toimimaan. Säädyt näyttivät olleen toisistaan sekä irrallaan, että kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Nelisäätyjärjestelmä taas tuntui aktiivisemmin erottamaan tiettyjä säätyjä toisistaan. Esimerkiksi rahvas ja esivalta olivat etäällä toisistaan. Kirkko ja sitä kautta papisto ilmeisesti toimi eräänlaisena siltana rahvaan ja esivallan välillä.  

Yhteistyötä, valtataistelua ja kollektiivisuutta

Havaittavissa on, että papisto pyrki tekemään esivallan kanssa kiinteästi yhteistyötä. Tähän liittynee pienissä määrin ilmenevä symbioottinen suhde. Kirkko saattoi esimerkiksi saarnojen kautta muistuttaa kansaa esivallan roolista. Tämä loogisesti johti siihen, että yhteiskunnassa vallitsi selkeä jako, jossa jokainen tiesi paikkansa, velvollisuutensa ja valtuutensa. Lienee hyvä käsittää, että kyseisen ajan kontekstissa asiaa nähty epäoikeudenmukaisena, vaan eräänlaisena ennalta määrättynä järjestyksenä. 

Kolmisäätyoppi löysi vähitellen paikkansa. Kolmisäätyoppi oli aatelistolle eduksi pysyvyyden ja perinteiden kannattamisen vuoksi. Hierarkkinen yhteiskunta ajatuksena mahdollisti tuon pysyvyyden, samoin ajattelu siitä, että säätyyn synnytään. Järjestyksen muuttuminen olisi tietänyt balanssin menettämistä.3 Suurvalta-ajan ajattelussa ominaista oli yksimielisyyden tavoittelu ja riitojen välttely. Yhteiskunnan tuli taistella ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Näin ollen kansan tuli noudattaa esivallan määräyksiä.4

Tässä kohden on hyvä huomioida merkittävä motivoija saada kansa yhtenäiseksi: Yhteinen vihollinen, tai vähintäänkin ajatus siitä. Yhteisen turvallisuuden ollessa uhatuksi kansa joutuu yhdistämään voimansa. Suomessa sama ilmiö toistui esimerkiksi toisen maailmansodan yhteydessä, vaikka kaksi vuosikymmentä aikaisemmin sisällissota oli repinyt kansan kahtia. Kun vastaan nousi jokaista uhkaava tekijä, oli myös jokaisen elämä osa-alueineen uhattuna. Ehkä vuosisatoja aikaisemmin samalla logiikalla toiminut uhkakuva teki esivallan kunnioittamisesta helpompaa. 

Papiston säätyjen välisenä yhdistäjänä 

Papiston tehtävänä oli sananjulistuksen ohessa valvottava seurakuntalaisten elämää. Tähän kuului myös säädyssä pysymisen valvonta. Rahvas pidettiin kurissa kehityksin, varoituksin, ja toisaalta lohduttamalla.5 Rahvas oli esivallasta etäällä, mutta olennainen osa toimivaa yhteiskuntaa jo esimerkiksi välttämättömyyksien tuottajana. Toisaalta asiallisesti ja toivottavalla tavalla käyttäytyvä rahvas oli merkittävä osa yhteiskunnan sisäistä turvallisuutta. Papisto mitä ilmeisimmin oli tärkeä yhteydenpitäjä esivallan ja rahvaan välillä, sillä papiston toiminta perustui esivallan määräyksiin. 

Papiston tehtävä oli tuskin helppo. Kuningas saattoi olla suurelle osalle kuvitteellisen hahmon kaltainen. Kukaan ei välttämättä nähnyt kuningasta elämänsä aikana, vaan tiedot perustuivat kuulopuheisiin. Silti kuningasta pidettiin suuressa arvossa. Papiston tehtävänä oli tuoda määräykset ja ilmoitukset rahvaan kuultavaksi. Lisäksi papiston oli vahdittava, että rahvasta koskeva määräykset toteutetaan. Vastuu oli siis suuri. Papisto sekä kasvatti kansaa, että huolehti tiedonvälityksestä esivallan ja rahvaan välillä. Papiston tuli myös pyrkiä toteuttamaan sellaiset määräykset, joiden toteuttaminen ei ollut helppoa liittyen esimerkiksi työn laajuuteen. 

Tasa-arvoa vai epätasa-arvoa?

Nykypäivän perspektiivistä sääty-yhteiskunta on helppo leimata epätasa-arvoiseksi. Tässä kohden on hyvä muistaa, että säädystä riippumatta järjestelmä sekä ajatus omasta määrätystä paikasta oli yleisesti hyväksytty. Kaipuu toiseen säätyyn ei mitä ilmeisimmin kuulunut sallittuihin puheenaiheisiin, koska jokaisen paikka oli ennalta määrätty. Oliko ajatus balanssista ja pysyvyydestä pelkkää kansan manipulointia? Ehkä selkeä järjestys toimi. 

Oma kysymyksensä on, onko syntyperän vaikutus asemaan oikein? Tähän vaikuttaa lukuisat näkökulmat, kuten aika ja kulttuuri. Jos siirtyisin aikamatkalla 1600-luvulle, 39-vuotiaana naisena paikkani ei olisi kirjoittaa tätä tekstiä. Ikäni puolesta olisin menetetty tapaus. Kenties yrittäisin opettaa jälkikasvulleni jotain hyveellisestä elämästä.

Kysymyksessä tasa-arvosta yhdistettynä sääty-yhteiskuntaan on helppo joutua umpikujaan, sillä aika, arvomaailma ja tapa ajatella olivat erilaiset. Ne mahdollisuudet jotka tänä päivänä annetaan jokaiselle, ovat varsin uusi ilmiö. Ajoittain vaikuttaa siltä, että ihmiset itse tekevät nyky-yhteiskunnasta hierarkkisen. Esimerkiksi koulutuksen taso on usein vahvasti ylisukupolvinen ilmiö.

 Akateemisen perheen jälkikasvua ohjataan automaattisesti korkeamman koulutuksen pariin. Nk. duunariperhe taas kannustaa panostamaan niihin ammatteihin, jotka perhepiirissä ovat entuudestaan tuttuja. Ehkä juuri tuttuus on se, mikä ajaa ihmisiä pysymään sukupolvelta toiseen kulkeneella tiellä. Tästä voisi vetää yhteyden käsitteeseen mikä kauan sitten piti yllä sääty-yhteiskuntaa: perinteiden kunnioittaminen ja tarve pitää yllä muuttumattomuutta. 

1 Karonen 2014, 161.

2 Karonen 2014, 161-162.

3 Karonen 2014, 162.

4 Karonen 2014, 166.

5 Karonen 2014, 167.

Karonen, Petri 2014: Pohjoinen suurvalta – Ruotsi ja Suomi 1521-1809. 4. uudistettu painos. 1. painos                                   1999 (WSOY). Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki. 2014. 

Positiivinen kasvatus 1600-luvulla

 Puhuttaessa "entisaikojen" kouluista, pelko nousee päällimmäiseksi tunteeksi. Opetus oli ankaraa. Fyysinen kuritus sekä julkinen nöyryyttäminen olivat arkipäivää. En kiellä etteikö näin olisi ollut. Jopa omina kouluvuosina 90-luvulla sain todistaa tällaista toimintaa. Puiset karttakepit tosin olivat muuttuneet muovisiksi, ja kohteena oli todellakin kartta. -Ja muut kohteet joihin opettaja ei yltänyt. Me oppilaat saimme siis olla turvassa. Sen sijaan tukistamista ja oppilaan raahaamista luokasta ulos ehdin todistaa. Tosin jälkimmäisessä kyseinen toimintatapa saattoi olla perusteltua. 

Millaista oli koulunkäynti 1600-luvulla? Tarkkaa tietoa on vaikea saada tuon ajan lasten arjesta. Kenties jotain lähdemateriaalia voisi löytyä, mutta tuskin helposti. Kyseessä oli aika, jona esimerkiksi mahdollisuus kirjoittaa päiväkirjaa oli harvinaisempaa kuin kaksisataa vuotta myöhemmin. Kirjapaino oli yleistymässä, mutta kirjojen saaminen seurakunnan käyttöön ei ollut itsestäänselvyys. Tuolloin Suomi oli osa Ruotsia, eikä kuningas ollut aina innokas tukemaan kansanopetuksen kehitystä. 

Tämä tuntuu hivenen ristiriitaiselta, sillä kansanopetus oli osa puhdasoppisuuttaa, mitä kuninkaan oli suosittava taistellakseen katolilaisuuden mukanaan tuomia poliittisia haasteita vastaan. Tästä syystä seurakunta saattoi joutua itse kustantamaan opetukseen tarvittavan materiaalin. Näin ollen lähdemateriaaliksi sopivaa dataa oppilaiden kautta saattoi olla vaikea tuottaa.

Ajatus oppimisen ilosta ja kannustamisesta 

Piispa Johannes Gezelius vanhempi vaikuttaa olleen monessa asiassa "itseoppinut". Pedagogiikassa hän oli ottanut vaikutteita muualta muokaten omaksuttuja ajatuksia ja asenteita antamiinsa ohjeistuksiin. Gezelius ei tahtonut oppimisen tapahtuvan pakotettuna ja ahdistuksen kautta. Sen sijaan Gezelius halusi painottaa oppimisen iloa ja kannustamista. Opetuksen tuli edetä systemaattisesta ja sellaisella nopeudella, että lapset ehtivät omaksua edellisen asian ennen uuden opettelemista. Tämä ilmeni erityisesti lukutaidon opettamisessa. 

Vastoin kuten tänä päivänä, Gezelius painotti myös ulkoluvun merkitystä. Samat kriteerit ilmenivät myös kinkereiden yhteydessä. Mikäli oppilaalla oli vaikeuksia omaksua jokin asia, häntä tuli kannustaa työstämää asiaa niin, että taidot kyseisellä osa-alueella vahvistuisivat. Edistyneiden oppilaiden tehtäväksi puolestaan annettiin muiden oppilaiden auttaminen. 

Toteutuko tämä aina? 

Johannes Gezelius vanhemmat ohjeistukset papistolle kuulostavat kieltämättä varsin identtisiltä nykypäivän asenteellisten metodien kanssa. Miksi sitten olemme kuulleet kouluista lähestulkoon kauhutarinoita ankarista opettajista? Voimme lähteä liikkeelle yhdestä tosiasiasta: Opettajat ovat ihmisiä. Valitettavasti kautta aikojen joukkoon eksynyt yksilöitä, jotka purkavat patoutumiaan oppilaisiin. Oppilaan tarpeet ja valmiudet unohtuvat. Lapsi tai nuori muuttuu omalla tavallaan osaksi negatiivista vallankäyttöä. Mikäli 1600-luvun metodit tuntuvat nykypäivänä puutteellisilta samasta ajatuksesta huolimatta, annettakoon se anteeksi. -Kasvatustieteet alana ja akateemisena oppiaineena nimittäin syntyi vasta paljon myöhemmin.  

Opetuksen valvonta ei ole uusi keksintö. Puhdasoppisuuden aikakaudella tällaista harjoitettiin piispantarkastuksissa. Eri asia on, saiko piispa tarkastuksen kohteena olevasta opetusympäristöstä realistisen kuvan. Mikäli huomautuksia tuli, kuinka kauan ja kuinka paljon toimintaa pyrittiin oikaisemaan? Samaa voisi kysyä ajalta vuosisatoja myöhemmin minun lapsuudestani: Miksi opettaja sai tukistaa oppilasta? -Ei hän saanutkaan. Mutta toimintaa ei kaiketi raportoitu virallisiin kansioihin, eikä viety eteenpäin. Se oli sen yhden päivän jännityksen hetki, minkä jokainen muistaa. -Erityisesti se oppilas, jonka maksimissaan kahden millimetrin mittaisen kuontalon tukistaminen saattoi vaatia opettajalta sorminäppäryyttä. 

Elämäkerrat yms. muistelmateokset sisältävät kertomuksia myös positiivisista koulukokemuksista. Opettajaa ja opetusta muistellaan lämmöllä. Kenties 1600-luvulla tilanne oli sama. Oli opettajia jotka aidosti välittivät työstään ja ymmärsivät lapsia. Sitten oli heitä, jotka opettivat vain, koska oli pakko. 

"Positiivinen kasvatus"

Tänä päivänä puhutaan paljon positiivisesta kasvatuksesta. Se kohdistetaan koko ihmisen elämänkaareen. Kouluopetus kehittyy hurjaa vauhtia, ja käsite innovaatio toistuu säännöllisesti. Lukiessani opetusmetodien asenteellisesta puolesta 1600-luvulla, havaitsen jotain tuttua. Se, mitä tänä päivänä korostetaan lasten kasvatuksessa, ei olekaan aivan uusi keksintö. Toisaalta ajatus lapsuudesta tämän päivän perspektiivistä alkoi ilmeisesti kehittyä 1500-1700 -luvuilla. Milloin tämä käsite ehti koteihin ja kansanopetukseen, saattoi olla tapauskohtaista. Toisaalta Johannes Gezelius vanhemman ajatuksissa korostui vivahde siitä, ettei lapselta voi vaatia sama kuin aikuisilta. Tämä ilmeni esimerkiksi kehotuksessa rajoittaa lapselle annettua työmäärää koulunkäynnissä. 

Jälleen lienee hyvä pohtia aikakauden kontekstia. Vaikka Gezelius ohjeisti esimerkiksi välttämään opetuksessa julkista nöyryytystä, on eri asia noudatettiinko ohjetta aina. Luulen, että moni aikuinenkin vasta prosessoi lapsuuden käsitettä, ja mitä sellaisen kunnioittaminen käytännössä tarkoittaa. Lapset olivat olleet täydellisen alisteisessa asemassa suhteessa auktoriteetteihin, eli aikuisiin. Lapsen tehtävä oli alistua ja muokkautua siten, että kunnon kansalaisen kriteerit täyttyisivät. 

Asiat, joita kulttuurimme kasvatusihanteissa korostetaan, eivät siis ehkä olekaan syntyneet tässä ja nyt. Vaikuttaisi sen sijaan siltä, että niiden juuret ovat jossain paljon kauempana. Yksi merkittävä muutoksia tekevä ilmiö oli luterilaisuuden tuomat muutokset. En halua todeta tätä yksisuuntaisena totuutena, vaan eräänlaisena peilaamisena menneisiin aikoihin. Toistaiseksi kuitenkin vaikuttaa siltä, että ajatus varsin monista tämän päivän ihanteista rantautui tuon ajan muutosten myötä. 

Kirkon toiminta 1600-luvun Suomessa: Vallankäyttöä vai huolenpitoa?

 Kirjoitin aiemmin tekstin kirkon ja hallitsijoiden välisistä valtasuhteista sekä kirkon alisteisesta asemasta suhteessa hallitsijoihin. Tässä tekstissä tavoitteenani on pohtia, millä osa-alueilla kirkolla oli suurempi auktoriteetti, ja mihin se olisi verrattavissa nykypäivänä. 

Kansanopetus

Puhdasoppisuuden aikakausi toi mukanaan vahvan panostamisen lukutaitoon, ja ylipäänsä kansanopetukseen. Oppiaineet olivat pääasiassa kristinuskoon liittyviä. Toisaalta lienee hyvä muistaa, että ne asiat olivat merkittävä osa jokaisen arkea, elämää ja ennen kaikkea arvomaailmaa. Kirkko osaltaan pyrki kasvattamaan lapsista kelvollisia kansalaisia. Vaikuttaisi vahvasti myös siltä, että velvollisuus opetukseen osallistumisesta ei ollut sukupuolisidonnaista. Näin ollen opetukseen pyrittiin saamaan sekä pojat että tytöt. 

Järjestyksen ylläpito

Mahdolliset rikkomukset saattoivat liittyä tavalla tai toisella huonoon käytökseen, laiminlyönteihin, messussa häiritsemiseen tai vaikkapa siveysrikkeisiin. Lisäksi kirkon edustajat pyrkivät välttämään tilanteita tai toimintaa, joiden seurauksena ilmenisi esimerkiksi holtitonta juomista ja sen seurauksena väkivaltaisuutta. Mahdollisissa väkivaltatilanteissa valtiota edustavan nimismiehen oli mahdollista puuttua asiaan, mutta lähteiden perusteella ensisijainen vastuu näytti olevan kirkolla. 

Köyhäinhoito

Kirkko pyrki ottamaan vastuulleen köyhäinhoidon köyhäintalojen avulla. Pääsykriteerit eivät olleet kevyet. Mikäli asukkaalla oli pienikin mahdollisuus tehdä edes jotain työtä, hänen tuli siihen tarttua. Lisäksi tavoitteena oli saada läheiset ja perheenjäsenet huolehtimaan hakijasta, jos suinkin mahdollista. Tähän mennessä löydettyjen lähteiden perusteella köyhäinhoidolla ei ollut aivan menestyksekkäitä tuloksia. 

Ovatko nämä kadonneet?

Eivät. Mutta vastuu siirtyi vuosisatojen varrella kunnalliselle tasolle, toki sen mukaan miten käsite "kunta" kehittyi. Voisi siis todeta: maallisten edustajien vastuun alaisiksi. Järjestyksen ylläpitäminen oli ilmeisesti sekä valtion että kirkon vastuulla, mutta kenties kirkon toiminta pitäjissä oli riittävää? Toki tämä vaatisi perehtymistä aineistoon siitä, millaista mahdollinen häiriökäyttäytyminen ja rikollisuus olivat 1600-luvun Suomessa. Haasteena toki on, että todennäköisesti vain osa tapauksista tuli siinä määrin julki, että niitä saatettiin käsitellä. 

Kansanopetus siirtyi lopulta täysin valtiolle, mutta kirkon rooli alkuopetuksessa oli merkittävä 1900-luvulle asti. Tämän taustalla oli se, ettei valtion järjestämään alkuopetusta ollut saatavilla syrjään asutuilla alueilla. Nyt, yli 400 vuotta myöhemmin keskittäminen vähentää pienten sekä harvaan asuttujen alueiden kouluja. -Juuri niitä, joiden piti täydentää lasten oikeutta perusopetuksen saamiseen. 

Pelkkää vallankäyttöä?

Olisi helppoa vain kritisoida kirkon työn jälkeä. Tämän päivän kansalaisista se kaikki saattaa tuntua jyrkältä, dominoivalta ja kyvyttömältä muutoksiin. Historiallisesta kontekstista tarkasteltuna kirkko itse sai aikaan merkittävän muutoksia siihen, mitä tänä päivänä kutsumme hyvinvointiyhteiskunnaksi. On myös hyvä pohtia, millä rakennusmateriaaleilla esimerkiksi koulutusta ja köyhäinhoitoa saatettiin kehittää. Esimerkiksi piispa Johannes Gezelius vanhempi joutui toimimaan paljolti itsenäisesti, ja itse hankkimansa osaamisen pohjalta. Ottaen huomioon esimerkiksi ajatuksen oppimisesta "ilon kautta", emme voi kehua sosiaalisessa mediassa paljon puhutun positiivisen kasvatuksen olevan tämän päivän innovaatio. 

Onko tämän, nk. modernin aikakauden toiminta todellisuudessa idealtaan modernia? Ehkä rakennusaineet hyvinvointiyhteiskuntaan ovat olleet olemassa pidempään, mutta kehityskulku on aaltoilevaa. On alkuja, nousuja, laskuja, hajoamisia ja uusimisia. Vastuu minkä kirkko kantoi, ei ehkä ollutkaan pelkkää vallasta ja auktoriteetista nauttimista. Ehkä siinä oli myös ajatus huolenpidosta, välittämisestä ja oman aikansan kontekstissa panostamisesta ihmisten hyvinvointiin. 

Reformaatio ja jokaiselle kuuluva lukutaito

Reformaatio ja luterilaisen kirkon kehitys ei tapahtunut yhdessä päivässä. Luther ei myöskään saanut muutosta aikaan vain toteamalla katolisen kirkon edustajille "ei näin" ja kiinnittämällä teesejä. Työ oli intensiivistä, ja vei vuosia. Myös nk. puhdastoppisuuden aika jona reformaation sisältö levisi esimerkiksi pohjoismaihin, oli siirtymänä hidas ja suuritöinen. Vaikutukset eivät kuitenkaan liittyneet vain kirkkoon, vaan paljon laajemmalle alueelle. Merkittävää työtä tällä alueella teki myös itse suomen kielen eteen Mikael Agricola, joka kuului Lutherin oppilaisiin. 

Kansan oman äidinkielen huomioiminen

Lutherin yksi merkittävä projekti kirkon dogmaattisen sisällön uudelleenjärjestämisen ohessa oli uskonnollisten tilaisuuksien sisällön sekä siihen liittyvän kirjallisuuden kääntäminen kansan omalle kielelle. Mitä tämä käytännössä vaati? Lutherin oli tehtävä intensiivistä käännöstä työtä vähintään kolmesta eri kielestä saadakseen kirjallisuuden teologisen sisällön sellaiseksi, että itse sanoma säilyy. Lisäksi Luther panosti myös virsiin, joista meille yksi tunnetuimmista on jouluvirtenä tunnettu Enkeli taivaan. 

On myös hyvä muistaa, että kristinuskon sisältö esimerkiksi lakeineen oli osa kyseisen ajan ihmisten elämää ja arkea. Raamattu ja siitä rakennetut lisämateriaalit olivat se, mitä tuolloin oli tarjolla. Messuun osallistuminen oli tapahtumana kollektiivinen, mutta mahdollisuus kuulla päivän sanaa omalla äidinkielellä tarjosi kävijöille jotain merkittävää: mahdollisuuden ymmärtää. 

Lukeminen 

Vaikka kansan lukutaitoon panostaminen ei käynyt hetkessä, ajan myötä lukutaito antoi kansalle välineitä, joita heillä ei aiemmin ollut. He eivät olleet enää pelkään suullisen tiedon varassa. Tätä prosessia lienee hyvä tarkastella eräänlaisena hitaana ketjureaktiona: Jokaisella uudistuksella on seurauksensa. Lukutaidon muuttuessa säädystä tai ylipäänsä yhteiskunnalliseksi statuksesta riippumattomaksi asiaksi, yhä useampi ihminen sai mahdollisuuden itse nähdä sivulle painetun informaation ja tulkita sitä ilman välikäsiä. 

Toki on tärkeää muistaa, että myös kirjapainon kehittymisen jälkeen kirjat olivat pitkään ylellisyys. Aika jona mahdollisuus tuohon ylellisyyteen lisääntyi, oli pitkä. Kun siirrymme yli 200 vuotta eteenpäin Suomeen, oli lukutaidon oppiminen jo yleisempää. On helppoa tarkastella ilmiötä mieluummin kauhistelemalla kirkollisen opetuksen jyrkkää kurinpitoa sanktioineen kuin sitä, mitä luku- ja laskutaito saattoivat merkitä tavallisen kansalaisen elämässä. Ainoa keino lienee vaihtaa perspektiivi nykyaikaan ja erilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen toimintaan, jotka keräävät varoja edistääkseen erityisesti tyttöjen lukutaitoa kehitysmaissa. 

Noin viisisataa vuotta myöhemmin? 

Lukutaidon tasosta kertovat uutiset eivät ole olleet hyviä. Ihmiset lukevat yhä vähemmän, ja kyky ymmärtää luettua tekstiä laskee. Kirjoihin liittyvä pitkäjänteisyys ja keskittyminen on muuttunut yhtä vaikeammaksi, etenkin kun älylaitteet tarjoavat lyhyitä ja nopeasti vaihtuvia tekstejä. Aivot tottuvat nopeutuneeseen tempoon ja pienempään määrään materiaalia. Kirjoittaminen käsin on vähenemään päin, eikä kaunokirjoitusta enää vaadita opeteltavaksi. 

Myös luetun tiedon laadun ymmärtäminen on heikentynyt. Kyky lähdekritiikkiin näyttää laskeneen. Ihmiset eivät enää ymmärrä, millainen lukemisto on luotettavaa. Teknisesti saatamme osata lukea, ja voimme nopeasti vilkaista päivän uutiset mahdollisilta verkkosivuilta tai suoraan sovelluksista. Tämä mahdollistaa aivoillemme nopean reitin vilkaista ja omaksua havaitun tekstin sisältöä. Saatu informaatio jää kuitenkin herkästi pintapuoleiseksi, ja unohtuu herkästi. 

Se, mitä ihmisten lukutaidolle on vähitellen tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on huolestuttava ja surullinen ilmiö. Ne mahdollisuudet, joiden ensimmäisten askelien eteen nuo reilu viisisataa vuotta sitten vaikuttaneet henkilöt työstivät projektiaan uhraten suurimman osan ajastaan ja energiastaan, on valumassa hukkaan. Itse näen tämän suunnan merkittävänä uhkana yksilön hyvinvoinnin, valinnanvapauden ja tulevaisuuden kannalta. Mitä enemmän lukutaito heikkenee, sitä suurempi riski on, että ihmiset jäävät vaille sellaista informaatiota mikä jo heidän tavallisessa arjessaan olisi olennaista. 

Voimme tukea taloudellisesti kehitysmaiden tyttölapsien lukutaidon parantamisen puolesta, mutta samaan aikaan annamme itse oman, ja tulevien sukupolvien lukutaidon valua hukkaan. Koska suunnan on oltava kehityskeskeinen, ilmeisesti tarvitsemme uuden reformaation, tai vaihtoehtoisesti käänteisen sellaisen. 

Kirkon asema Suur-Ruotsissa puhdasoppisuuden aikakaudella: hallitseva vai alisteinen?

Ajoittain ihmisten käsitys kirkkohistoriasta erityisesti ennen valistuksen aikaa siirtyy ajatukseen kirkon merkittävästä vallasta. Kirkon valta oli selkeästi suurempi kuin nykyään. Tänä päivänä määräysvaltaa yhteiskunnallisista asioista ei ole lainkaan. Suomessa uskonnolliset yhteisöt voivat ottaa kantaa, mutta vaikutusvaltaa ei ole. Tässä tekstissä esitän hieman toisenlaista näkökulmaa kirkon vallasta 1600-luvulla.

Poliittiset suhteet ratkaisivat  

Esivallan merkitys oli suuri. Vaikka hallitsijaan yhdistettiin ajatus Jumalan osuudesta hänen työhönsä, esivaltaa kunnioitettiin. Tämä ilmenee esimerkiksi brittiläisessä kulttuurissa hallitsijan merkittävänä ihailuna. Kirkko puolestaan oli eräänlainen tiivis yhteistyökumppani. Kirkon rooli yhteiskunnassa oli suuri, samoin vaikutus hallitsijaan. Katolisen kirkon valtakautena ennen reformaatiota tilanne saattoi olla toinen. Alueilla, joihin reformaatio ylsi, esivallan rooli vaikutti kirkon toimintaan. 

Esimerkiksi Ruotsissa 1600-luvulla Kaarle-herttua teki kirkon toimintaa koskevat ratkaisut paljolti poliittisten tekijöiden perusteella. Hänen valtaansa uhkasi katolilaisen kasvatuksen saanut Puolan kuningas Sigismund. Näin ollen oli taktisesti viisaampaa taistella myös katolilaisuutta vastaan, ja panostaa luterilaisuuden vahvistamiseen Suur-Ruotsin alueilla. 

Papisto yritti saada enemmän toimivaltaa

Papisto ei saanut toimia täysin vapaasti. Esimerkiksi virkojen täyttäminen vaati hallitsijan hyväksyntää. Upsalan kokouksessa 1593 papisto toivoi saavansa olla toiminnassaan vähemmän riippuvainen hallitsijan suostumuksesta. Kirkko toivoi esivallan enemmänkin tukevan kirkkoa sen toimessa sekä kirkkokurin ylläpitämisessä. Näille ajatuksille Kaarle-herttua ei myöntynyt. Hallinnollisella tasolla kirkon valta jäi siis alisteiseksi suhteessa hallitsijaan. 

Toisaalta kirkon ja papiston rooli itse kansalaisten keskuudessa oli erilainen. Lienee kuitenkin hyvä pohtia, mitä käsitteellä "valta" tarkoitetaan. Kirkon ja papiston rooli saattaa äkkiseltään antaa kuvan hallitsevasta roolista. Kohteen ollessa pitäjän yksittäinen asukas perheineen, hänen tuli perheineen elää kirkon oppien mukaisesti. Kuka kuka annettujen käskyjen takana oli, ja kuka pääasiassa oli velvollinen viemään käskyjä eteenpäin. 

Lopuksi

Voisi siis todeta, että poliittisella ja hallinnollisella tasolla luterilainen kirkko oli suhteessa hallitsijaan alisteisessa asemassa. Vaikka reformaatio muutti kirkon ja politiikan välistä suhdetta, kirkko ja valtio tekivät tiivistä yhteistyötä. Kirkon toiminta toisaalta ylsi usealle tasolle: akateeminen maailma, kirkon omat hallinnolliset tehtävät, hengellisen elämän jakaminen kansalle, kansanopetus, kirkkokurin ja kansan siveyden vaaliminen ja tietenkin osallistuminen elämän merkittäviin hetkiin: kaste, ripillepääsy, avioliittoon siunaaminen ja hautaan siunaaminen. -Toisin sanoen: koko elämänkaaren merkkihetkiin.

Esimerkiksi yksittäisellä pitäjällä kirkko saattoi pitää yllä järjestystä laaditun säännöstön, ja tarvittaessa sanktioiden kautta. Lisäksi kansaa kasvatettiin "oikeaoppisen elämisen" suhteen kollektiivisuuteen, mikä kenties helpotti yleisen järjestyksen ylläpitoa. Voisiko siis olla niin, että kirkkokuriin panostaminen kohdistui myös rikkeiden ennaltaehkäisyyn ja seurausten hoitamiseen siten, ettei valtiollisen tason tukea tarvittu kuin poikkeustilanteissa? 

Lopuksi muistuttaisin, että kirjoittamani teksti oli jälleen vain yksi näkökulma. Ei itse totuus. Valta on käsitteenä laaja. Se, miten Suur-Ruotsin tai ylipäänsä yhdenkään suurvallan valtahierarkkia jakautuu, on harvoin yksinkertainen rakennelma. Lienee tarpeellista pohtia, oliko kirkon valta todellisuudessa yksiselitteisesti sellainen, kuin yleisesti saatetaan olettaa? Ehkä hallitsijan ja kirkon suhde oli molemminpuoleisesti toisistaan riippuvainen, mutta konkreettinen käskynjako oli rajoittunut vain yhteen tahoon. 

Kirkko hyvinvointivaltion esiasteen rakentajana

 Varoitus: aihepiiri vaihtuu täysin. Työstän paria aihetta osaksi harrastuksena, ja osaksi sumuisena haaveena saada olla kyseisen aiheen parissa hieman enemmänkin. Olen teologi. Yliopistossa pääaineeni oli Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria. Tosin kuluneen vuoden aikana tehtyäni paluuta teologian koko sisällön pariin, olen saanut kipinään myös aihealueista, jotka opiskeluaikojen kiireessä olivat "pakkopullaa". Näihin kuuluivat mm. eksegetiikka. En kritisoi yliopistoa vaan vaatimuksia: Tiukat aikataulut tekevät vaikeaksi nauttia useammasta osa-alueesta. Toki tietyillä aloilla yliopistolla on mahdollista "asua", mutta omalla kohdallani ikä ja elämäntilanne pakottivat pitämään edes jotain aikataulua. 

Suhteeni historiaan ylipäänsä on ristiriitainen. Minun on vaikea oppia historiaa, sillä suuret kokonaisuudet tuntuivat jo peruskoulussa liian vaikeilta sisäistää. Yliopistossa etuna oli se, että kun tenttimisestä selvisi, ei asioita tarvinnut enää opetella ulkoa. Nk. pänttääminen jäi vähemmälle, sillä aineistoa alettiin tutkia. Tämä oli minulle uusi perspektiivi, ja myönnän että se taisi viedä minut. Esimerkiksi gradun tekeminen oli mielestäni yliopiston yksi parhaista osuuksista. Sääli vain, että arvosana jäi keskitasolle. Mitä aion yrittää nyt? Kirjoitan tänne oppimispäiväkirjan ja pohdintatekstien kaltaisia julkaisuja aiheista joihin olen perehtynyt. Ehkä tämä ajan myötä kehittyy tieteelliseksi kirjoittamiseksi. Tämän päivän pohdinta on seuraava: 

Kirkko hyvinvointivaltion esiasteen rakentajana Suomessa 1600-luvulla

Taustalla on kaksi Pentti Laasosen teosta: Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia sekä Suomen kirkkohistoria 2. Käsite ortodoksia ei tässä kontekstissa viittaa ortodoksiseen eli nk. kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, vaan reformaation ohessa tulleeseen puhdasoppisuuteen, mikä suuntautumuksena taisteli katolista kirkkoa vastaan. 1600-luvulla Suomi oli osa Ruotsia. Kirkko ja politiikka kulkivat käsi kädessä. Mitä suuntautuneisuutta hallitsija suosi riippui paljolti siitä, keiden hallitsijoiden kanssa välit olivat hyvä, ja keiden kanssa eivät. 

Suomen kirkkoon puhdasoppineisuuden aikakausi toi mukanaan merkittäviä muutoksia. Yksi suurimmista vaikuttajista oli piispa Johannes Gezelius vanhempi. Virkavuosinaan Gezelius vaikutti mm. köyhäinhoitoon esittämällä vaatimuksen, että jokaisen seurakunnan tuli pitää köyhistään huolta. Hieman epäselväksi jäi, mikä merkitys nk. hospitaaleilla oli. Nimi luonnollisesti saa aikaan assosiaation paikkaan jossa hoidetaan sairaita. Näyttää siltä, että hospitaalit olivat joissain pitäjissä köyhäintaloja vastaavia paikkoja, mutta oli myös ohjeistetty, että hospitaaliin vietäisiin tarttuvaan tautiin sairastuneita. Oliko kyseessä eristys vai mahdollisuus saada hoitoa? Se jäi epäselväksi. 

Gezelius panosti vahvasti myös kirkon järjestemään kansanopetukseen, jonka tavoitteena oli lukutaidon opettaminen. Edistystä seurattiin mm. rippikirjoista. Pedagogisella tasolla Gezelius toi mukanaan uusia suuntia panostaessaan sisälukuun, ulkolukuun ja ymmärtämiseen. Lisäksi Gezelius painotti oppimisen iloa ja kannustamista. Oppilasta joka ei tiennyt vastausta ei saanut nolata tai rangaista, vaan häntä tuli kannustaa oikean vastauksen löytämiseen. 

Hyvinvointiyhteiskunnan aineksia

Kirkko siis panosti asioihin, jotka vuosisatoja myöhemmin olivat nk. hyvinvointiyhteiskunnan aineksia: Köyhistä huolehtiminen ja kansanopetus. Vaikka näiden sisältö ei ollut yhtä kattavaa kun aikana jona Suomi virallisesti identifioitui hyvinvointivaltioksi, on hyvä huomioida aikaan liittyvä konteksti. 1600-luvulla lukutaito ei ollut itsestäänselvyys. Vaikka syrjäseudulla asuva maatilan pitäjien jälkikasvu ei päätynyt akateemisen maailman vietäväksi, on hyvä pohtia mitä lukutaito merkitsi tulevaisuuden kannalta. Tiedämme myös nykyajan maailmasta miten merkittävä asia lukutaito on, ja mitä sen puuttuminen merkitsee. 

Siveyden vaaliminen oli kirkolle tärkeä tehtävä. Tälle aiheelle modernin länsimaalaisen yhteiskunnan jäsenen on helppo nauraa ja ivailla. Luettuani aiheesta hieman enemmän, siveyden vaalimisella näyttäisi olleen kauskantoiset vaikutukset. Siirryn ajassa yli parisataa vuotta eteenpäin lukemiini pappeinkokouksien pöytäkirjoihin. Kävi ilmi, että siveyden "mittari" oli selkeimmin aviottomien lasten määrä. 

Tässä kohden on hyvä pohtia, mitä aviottoman lapsen syntyminen tarkoitti. Se ei tarkoittanut vain määrättyä aikaa jalkapuussa. Avioton lapsi itse oli asemassa, jossa syrjäytymisriski oli suuri. Samoin lapsen äiti, joka saattoi iältään olla hyvinkin nuori. Avioliitto mahdollisti sinetin turvattuun tulevaisuuteen monesta eri näkökulmasta. Rajoittunutta ja tasa-arvon vastaista? Vastaukseni jälleen: Muistakaa konteksti. Näin voidaan siis ajatella, että kirkkokuri ja siveellisyyden vaaliminen saattoi ennaltaehkäistä köyhyyttä ja syrjäytyneisyyttä. 

Asiat joita kirkko pyrki työstämään muistuttavat mielestäni paljon sitä, mitä satoja vuosia myöhemmin "oikea" hyvinvointiyhteiskunta pyrki tekemään. On hyvä muistaa, että käsite yhteiskunta kävi läpi merkittäviä muutoksia 1600-luvusta 1900-luvulle ja tähän päivään. Lisäksi Suomessa hallitsija vaihtui kertaalleen, ja lopulta Suomi muuttui itsenäiseksi. Kirkon asema heikkeni, jolloin sen toiminta-alueista suuri osa siirtyi valtiolle. Näkisin silti tärkeäksi uskaltaa nähdä ne elementit, jotka kirkko 1600-luvulla Suomeen rakensi.

Koska materiaalini koostuu vain sekundaarilähteistä, en koe mahdolliseksi tehdä vahvoja johtopäätöksiä. Toistaiseksi näyttäisi kuitenkin olevan viitteitä siitä, että kirkko 1600-luvun Suomessa (Ruotsi-Suomessa) rakensi eräänlaisen esiasteen sille, mitä me voimme nykyään luonnehtia hyvinvointiyhteiskunnaksi. 

 

Miksi päädyin autismi -tutkimuksiin?

Olen jo pidemmän aikaa kertonut enemmän tai vähemmän rivien välistä, että saatan kuulua autismikirjoon. Jos tarkkoja ollaan, luulen että lähes jokainen siihen kuuluu enemmän tai vähemmän. Omalla kohdalla kyseiset piirteet ovat aiheuttaneet siinä määrin haasteita, että ne itsestäänselvyyden ja arki eivät ole sujuneet aina aivan helposti. Tällä hetkellä tutkimukset on aloitettu, mutta edessä on odottamista. Koska en ole täysin selkeä tapaus, prosessi voi kaatua milloin vain. Toivon ettei näin käy, sillä on asioita joissa tarvitsen tukea. 

Haasteet sosiaalisissa tilanteissa

Vieraassa joukossa ja tilanteessa menen paniikkiin. Pystyn olemaan pienessä, maksimissaan noin neljän ihmisen joukossa melko mukavasti, mikäli kyseiset henkilöt ovat riittävän tuttuja. Suurin painajainen on saapua joukkoon, mistä en tunne ketään. Ja vaikka tuntisin, olen hukassa jos minulla ei ole selkeää roolia tai toimintatapaa. Työ mitä on olen tehnyt, sisältää tilanteita joissa joudun menemään suurempaan ihmisjoukkoon. Tämä ei tuota vaikeuksia, sillä työtehtäväni antavat minulle selkeän toimintamallin. Tästä syystä olen pikkulapsesta asti pelännyt esimerkiksi juhlia. 

Kun ihmiset keskustelevat, koen tilanteen "tulikokeeksi". Seuraan tarkkaan mitä muut sanovat, ja yritän kommentoida. En saa kiinni keskustelun aiheen nk. punaisesta langasta, vaan joudun arvailemaan. Kommentoin ja yritän puhua. Pahempaa olisi vastata kysymykseen "miksi olet noin hiljainen?". Useimmiten kommenttini ja mahdolliset kysymykseni periaatteessa liittyvät siihen mistä puhutaan, mutta huomioni kiinnittyy aina eri asioihin. Joskus tämä on hyvä asia, joskus ei. Joskus saan aikaan kommentteja ja kysymyksiä jotka saavat muut ajattelemaan. Joskus taas saan paheksuvia katseita, sillä puheenvuoroni sisältö ei vastannut odotuksia. 

Helpot asiat ovat monimutkaisia

Päivän tehtävä: Imuroi asunto. Asian pitäisi olla helppo, sillä kyseessä on vähän päälle 50 neliön suuruinen kaksio. Aivoni eivät ole helppoudesta yhtä mieltä, vaan purkavat koko tehtävän mikrotasolle: 

Tarkista onko lattialla pieniä asioita, tarkista tämä jokaisesta tilasta, suunnittele mistä aloitat ja miten etenet, mihin siirrät imurointia häiritsevät esineet, kävele siivouskaapille, avaa kaappi, ota pölynimuri kaapista, aseta pölynimuri sopivaan paikkaan, vedä johto pölymurin sisältä, laita johto pistorasiaan, aloita eteisen nurkasta, imuroi matto huolellisesti aloittaen vasemmasta reunasta oven läheltä, siirry oikeaan reunaan, nosta mattia välillä sillä sen alla voi olla hiekkaa, etene maton toista päätä kohden jne. Tässä oli noin puolet eteisestä. 

Juuri näissä helpoissa asioissa aivoni alkavat prosessoida kyseistä toimintaa täydellä teholla ja yksityiskohtaisesti. Tästä syystä pahimpia ovat tällaiset yksinkertaiset arkiset tehtävät. Selviydyn niistä, mutta joudun riuhtaisemaan itseni pisteestä A pisteeseen B, sillä muutan aikaa kuluisi valehtelematta nelinkertainen aika. Tästä syystä kirjoitan iltaisin itselleni lapulle päivän tehtävät siten, että pystyn ohjeiden avulla suoriutumaan tehtävästä edes vähän nopeammin. 

Ärsykeyliherkkyys

Tämä on ollut riesa niin kauan kuin muistan. Koska omassa lapsuudessani autimistia tai Aspergeria autismikirjosta puhumattakaan ei ollut olemassa, olen joutunut mukautumaan. Oikeasti vaikeita paikkoja ovat: meluista kahvilat ja ravintolat, uimahalli, jäähalli jossa harjoittelee samaan aikaan kiekkoilijoita (se pauke) ja samaan aikaan soi musiikki, metro ja vanhat junat. Myös meluisat kokoontumiset esimerkiksi juhlatilaisuuksissa on haasteellinen tilanne. 

Näin aikuisiällä on tuntunut oudolta saada kuulla, että mainitut tilanteet voivat olla ns. oikeasti vaikeita ja kuormittavia. Itse olen 38 vuotta elänyt siinä ajatuksessa, että nuo tilanteet vain "vedetään läpi" valittamatta. PIenoisen kammoni suurempia juhlallisuuksia ja meluisia tiloja kohtaan olen oppinut perustelemaan huonolla asenteella. Kyllähän noista selviää, mutta se melun ja kakofonian määrä vyöryy tilaan saavuttaessa yli kuin joku pudottelisi suuria kiviä niskaan. Nykyään saan päästessäni yksin kauppaan laittaa napin korville ihan vain siksi, että ne vaimentavat taustaääniä. Todellisuudessa en kuuntele musiikkia. Joskus mietin kuulosuojaimien käyttöä, mutta kynnys tähän on vielä liian korkea. Perustelu: Mitähän ihmiset oikein ajattelee.. 

Onneton hahmotuskyky ja kasvomuisti

Yksi painajainen: Tuntematon ihminen tervehtii minua nimeltä. Hän puhuu työpaikasta. Mistä niistä? Hän mainitsee ajan pari päivää sitten. Viimein hän alkaa kertoa edes jostain, minkä yhdistän paikkaan, aikaan ja tilanteeseen. Kas, tämä on siis joku, joka ilmeisesti puhui myös minulle käydessään tilassa jossa työskentelen. Mutta koska hän on niin ikään väärässä paikassa, en kyennyt häntä muistamaan. En myöskään tunnista edes henkilöitä joiden väitetään olevan minulle sukua. Nyt en siis tarkoita lähisukulaisia. 

Olen työskennellyt lasten parissa. Nimien ja kasvojen yhdistäminen on aina ollut useamman viikon mittainen projekti. Silti saatan unohtaa. Tämä ominaisuus on kiusallinen, sillä se antaa hieman välinpitämättömän kuvan. En myöskään tunnista julkisuuden henkilöitä kuvasta, ellei henkilö ole todella tunnettu ja sellainen jonka kuvan olen nähnyt riittävän usein. Toivon hartaasti etten koskaan joudu rikoksessa todistajaksi, sillä tällä kasvomuistilla ei liioin ketään tunnisteta. 

Vahvuudet?

Niitä on, mutta ne eivät ole erityisen käytännöllisiä. Ajatteluni on varsin perusteellista ja kaikki mahdolliset näkökulmat huomioonottavaa. Kykenen pikkutarkkuuteen ja löydän yksityiskohtia. Minulle on helppoa toimia lähes kurinalaisesti, sillä rutiinit ja selkeys tuovat turvallisuuden tunnetta. Jos innostun jostain, panostan siihen täysillä. Osaan nähdä vaivaa asioiden eteen. Olen sinnikäs ja kärsivällinen, ja pystyn nauttimaan etenemisestä mikä on havaittavissa vain harvoin. Kykenen myös tekemään laajoja projekteja loppuun asti, siis vaikka aikaa menisi useampi vuosi. Tästä syystä esimerkiksi opiskelu ei ole tuottanut ongelmia. 

 

Ei VIP-lippu vastuusta vapautumiseen

En tiedä miten tutkimusten kanssa käy, mutta jos ns. virallinen diagnoosi tulee, autismi ei tule olemaan minulle VIP-lippu vastuusta vapautumiseen. Minulla ei edelleenkään ole lupaa käyttäytyä ns. huonosti, eikä jättää asioita tekemättä. Ainoa mitä toivon, on että saisin tiettyihin haasteisiin edes vähän tukea. Tässä kohtaa voisi todeta miten olen tähänkin asti pärjännyt. Olen toki, mutta en voi kehua helppoudella. Ei ole aivan itsestäänselvää yrittää esittää ja muuttua "normaaliksi", jos sitä ei ole. 

Mitä loppujen lopuksi toivon? Toivon että löydän alan ja ns. oman tapani elää ja olla niin, että se ei myöskään ole muilta pois. Ehkä ennen kaikkea toivon että jopa tässä iässä voisin löytää ns. oman paikkani ja mahdollisuuden hyväksyä itseni. 

Työt loppuvat, mitä seuraavaksi?

 Hävettää myöntää, mutta minusta on ilmeisesti taas tulossa ainakin väliaikaisesti työtön. Jotenkin tuo kuulostaa sekä solvaukselta että nöyryyttävältä tuomiolta. Tiedän että tila on väliaikainen, mutta silti se hävettää ja ahdistaa. Asiaa ei liioin auta se, että haaveilen alan vaihtamisesta. Toisaalta mietin myös sitä, että nyt olisi hyvä tilaisuus täydentää aiempaa osaamista. 

Opiskelun mahdollisuus?

Vannoin etten enää opiskele kuin harrastuksena. No, työttömänä on ainakin aikaa "harrastaa". Alkujaan ajattelin, että opiskelen mitä tahansa ilman, että mietin aihepiirin hyötyarvoa. Eri alojen kartoitus on kuitenkin osoittanut, että tarvitsen lisää osaamista parilta osa-alueelta. Maisteritutkintoa en ainakaan alustavasti tule tekemään, mutta perusopinnot ovat ensisijainen tavoite. Kyseiseltä alalta kandidaatin tutkinto mahdollistaisi jo työpaikan. -Etenkin yhdistettynä aiempaan koulutukseeni. Mutta kandidaatin tutkinto vaatii jo aikaa, ja mielellään kokoaikaopiskelua. Työn ohessa opiskelu ei ole mahdottomuus, mutta joudun pohtimaan pystynkö esimerkiksi tekemään kanditutkielman kaiken muun ohessa. 

Osaaminen mitä tavoittelen, on toivottavasti yksittäisten kurssien ja itsenäisen harjoittelun päässä. Enemmän minua huolestuttaa se, osaanko vielä opiskella ja miten ajanhallinta tässä elämäntilanteessa onnistuu. Vauvavuotena suoritin yhden perusopintokokonaisuuden loppuun, mutta lapsen kanssa oli erilaista. Taaperon kanssa opiskelu vaatii hieman enemmän järjestelyitä. Mutta.. en halua vielä kategorioida tätäkään mahdottomuudeksi. 

Onneksi on keikkatyö

Keikkatyö ei taloudellisesti ole se paras vaihtoehto, mutta ainakin se pitää edes vähän kiinni työelämässä. Lisäksi keikkatyö tuo kuitenkin sitä työllä ansaittua rahaa, mikä on aina parempi kuin tuet. Keikkatyön huono puoli on epävarmuus ja ennalta-arvaamattomuus. -Eli kaksi heikkouttani. Aikoinaan päätin etukäteen tietyn määrän keikkoja joita minun on "pakko" tehdä esimerkiksi kahden viikon aikana. Toki tähän vaikutti erityisesti sijainti. Jos matka on todella pitkä, siihen on vaikea liittää esimerkiksi nämä: Vie lapsi päiväkotiin sillä aikaikkunalla mitä on sovittu ja ole työpaikalla ajoissa. Jos matka työkohteeseen vie yli tunnin, mainittujen asioiden yhdistäminen on käytännössä mahdotonta. 

Ajattelin kuitenkin hieman laajentaa keikkatyön kohteita niin, että hieman lähemmäksi olisi mahdollista päästä. Niin hullulta kuin kuulostaa, en tee keikkatyötä rahasta. Teen sitä enemmänkin siksi, että saisin päiviin vaihtelevaa sisältöä. Oikeastaan tämä on suurin syy miksi haluan käydä töissä: Jotten lojuisi kotona. Kyllä, säännölliset tulot ovat oikein mukava lisä, mutta töiden tuoma mielenterveydellinen vaikutus on sitäkin arvokkaampi. Täytyy vain toivoa, että niitä pitkäaikaisempia työpaikkoja löytyy taas. Vakituisesta työstä en edes uskalla haaveilla. 

En lopeta työhakemusten tekemistä

Teen hakemuksia aina, kun kiinnostavia tai edes potentiaalisia kohteita löytyy. Ns. varmoja työpaikkoja on, mutta en haluaisi jämähtää sille alalle missä olen ollut. Voin työskennellä näissä tehtävissä määräaikaisena, mutta yritän silti päästä toisiin tehtäviin. Näin ollen myös hakemusten tekeminen jatkuu. Alan vaihtamisessa näin aloittelijalla on hieman ikävä asema, sillä minun on todistettava työnantajalle kykeneväni kyseiseen tehtävään vähäisemmällä näytöllä kuin hakija, jolla kokemusta on enemmän. 

Panostaisinko osaamiseni ilmentämiseen? 

Kyllä. Kunhan vain pääsen alkuun. Kunhan pääsen rauhoittumaan, teen tarkempaa kartoitusta millaisiin paikkoihin yritän hakea. Selvitän mitä niihin vaaditaan, ja yritän parhaani mukaan tuottaa näyttöä työn vaatimasta osaamisesta. Kaikessa tämä ei ole mahdollista. Käytän esimerkkinä kirjoittamista. Jos haluan päästä tehtäviin joissa voin kirjoittaa, minulla tulee olla näyttöä siitä, että kirjoitan aktiivisesti. Tekstit eivät voi olla pelkkiä vapaita blogitekstejä, vaan myös asiatekstejä joihin liittyy materiaaleihin perehtymistä. 

Riippuen siitä, miten aika ja osaaminen riittävät, olen myös pohtinut vapaaehtoisen näytön antamista kysymältä suoraan sopivilta tahoilta, pääsenkö esimerkiksi osallistumaan joihinkin tehtäviin. Tosin tämä vaatisi virallista työharjoittelua. Itse asiassa voisin sellaiseenkin suostua, jos vain mahdollisuus tulee. Kuulostaa ehkä hullulta. Miksi en vain suoraan mene palkkatöihin? -Koska olen valmis näkemään vaivaa. Minun ei tarvitse saada asioita helpoimman kautta vain siksi että "tienaan". Olen valmis näkemään vaivaa sen eteen, että voin haastaa itseni. 

Lopuksi

Edessä on siis täysin uudenlaiset haasteet ja seikkailut. Vaikka töiden loppuminen ahdistaa, samalla se tuntuu tavallaan vapaudelta. Kotona lojuminen on vaihtoehdoista ainut, täysin suljettu pois. Vaikka elämäntilanteeni ei ehkä ole se helpoin, haluan silti testata mihin pystyn. Nyt on aika hieman pysähtyä ja levätä. Sen jälkeen... etenen askel kerrallaan, mutta eteenpäin. -Vaikka se vaatisi mukavuusalueelta poistumista ja vaivannäköä. 

En pystykään auttamaan jokaista..

Järkytyin eilen siitä, millaiseksi olen tullut. Olen yleensä lähes neuroottisesti halunnut tukea ja auttaa ihmisiä lähelläni. Olen halunnut auttaa heitä elämässä eteenpäin, tukea vastoinkäymisissä ja toivoa että he saisivat elämästä kiinni. Kuluneiden viikkojen aikana tajusin, että olen joutunut "luovuttamaan". Olen joutunut toteamaan etten pysty auttamaan, enkä enää jaksa. Millaisissa tilanteissa uskoni sitten on loppunut?

Pohjattomat kaivot

On ihmisiä, jotka haluavat ainoastaan jatkuvaa lohtua, empatiaa, mahdollisuutta kertoa kurjuudestaan. He haluavat ohjeita, neuvoja ja kannustusta. -Myös konkreettisia. Menee tovi, ja uudessa yhteydenotossa sama teksti toistuu. Jokainen ohje on unohtunut, ja yritysten määrä on pyöreä nolla. Vaikka haluaisin auttaa ja tukea, olen joutunut toteamaan etten enää voi auttaa. 

Vaikka haluaisin auttaa ja tukea, huomaan että keskustelu alkaa herättää minussa kielteisiä tunteita empatian ja auttamisen halun sijaan. Muutun turhautuneeksi. Ehkä olotilassani on ripaus katkeruutta. En voi kehua että olisin menestynyt, mutta pärjään omillani ja hoidan lasta yksin. Lisäksi taistelen paikastani yhteiskunnassa jossain muualla, kuin joukossa jonka ainoa vaihtoehto on elää tukien varassa. Olen valmis kouluttautumaan lisää ja ylipäänsä näkemään vaivaa. Ainoa mistä en luovu, että lapsen priorisoiminen. Mistä voin luopua paljonkin, on omat mahdolliset huvitukseni. 

Kun itse oikeasti näkee vaivaa saadakseen elämää johonkin kuosiin, valitus sellaisen ihmisen suusta joka ei ole valmis tekemään mitään vaikka pystyisi, herättää ristiriitaisia tunteita. Minulta pyydetään empatiaa, tukea ja ohjeita, mutta kaikki se mitä oikeasti tosissani annan, katoaa hetkessä jonnekin. Tässä vaiheessa en enää tiedä mitä tehdä. Nyt en tarkoita tilanteita joissa ihminen on aidosti esimerkiksi työkyvytön, vaan tilanteita joissa on vapaaehtoisesti juurruttu esimerkiksi negatiivisuudella varustettuun elämänasenteeseen ja katkeruuden aikaansaamaan uhriutumiseen. 

Ihmisen oma vastuu omasta elämästään

Jokaisella aikuisella, ns. kykenevällä ihmiselle on vastuu omasta elämästään. Apua voi saada, ja todella paljon. Samoin tukea. Kaikki tuo on tarkoitettu väliaikaiseen käyttöön siihen asti, kunnes asianomainen kykenee seisomaan omilla jaloillaan. Osan korvaan tämä kuulostaa karulta. Minä taas näen asian niin, että jokaisella on mahdollisuus saada elää itsensä näköistä näköistä elämää, elää omanlaistaan arkea ja tehdä sellaista työtä, mikä tuntuu mielekkäältä. 

On totta, että aivan kaikkeen ei välttämättä pääse. Osa "unelmatöistä" voi vaatia pitkäaikaista harrastuneisuutta, tai muuta perehtyneisyyttä. Esimerkiksi minulla ei olisi mitään asiaa konservatorioon vaikka soitankin pianoa kohtuullisen hyvin. Minä en ole soittanut intensiivisesti pikkulapsesta astin, enkä ole opiskellut musiikkiopistossa. Mutta olen silti saanut hyödyntää soittotaitoa työssäni, ja viedä sitä niin pitkälle kuin vain olen harjoittelemalla pystynyt. Mutta.. tämäkin on vaatinut vaivannäköä. Mitä teen kun tämä työ loppuu pian? -Teen parhaani. Haen töitä ja hankin odotellessa lisää osaamista jotta mahdollisuudet saada töitä lisääntyisivät. En kysy itseltäni haluanko tai onko minulla "kivaa". Minä yksinkertaisesti teen tätä kunnes onnistun. 

Edelleen haluan auttaa ja tukea mutta...

..Oman jaksamiseni vuoksi joudun rajoittamaan. Autan ja tuen mielelläni jokaista, joka aidosti haluaa päästä eteenpäin ja taistella. En aseta aikarajaa enkä vaadi minkäänlaista tavoitteisiin pääsemistä. Tiedän itsekin että taistelu on ajoittain edestakaista sahaamista ennen kuin edistysaskelia tulee. Joskus ne askeleet ovat niin mikroskooppisen pieniä, että matkan huomaa vasta pidemmän ajan kuluttua. Olen mielelläni se, joka saa toisen havahtumaan tähän. 

Poden jossain määrin huonoa omaatuntoa, sillä joudun sanomaan "ei". Toisaalta olen alkanut hyväksyä, että tällaisten "pohjattomien kaivojen" auttaminen saattaa olla todellisuudessa jotain, mikä vain pahentaa tilannetta. Jos annat alkoholistille tai narkomaanille rahaa, tuet hänen riippuvuuttaan. Joskus se ikävämpi vaihtoehto eli kieltäytyminen voi olla todellisuudessa parempi. Samoin niille ihmisille, joiden addiktio kohdistuu saatuun huomioon ja myötätuntoon. Jokainen meistä tarvitsee tukea, myötätuntoa, huomiota ja läheisyyttä. Se on ihmisen perustarve. Mutta eri asia on vaatia sellaista loppumattomiin niin, että muut ongelmat pysyvät. Haluan tukea ihmisiä taistelemaan. 

Miksi jätin Priden väliin tänäkin vuonna?

 Osallistuin Prideen vuosia sitten kahtena kesänä peräkkäin. Kyseessä oli Helsingin kulkue. Toisella kerralla ehdin perehtyä hieman myös muihin tapahtumiin. Näiden jälkeen innostukseni laski. Vaikka pidän tapahtumaa ja sen sanomaa tärkeänä, oman identiteettini selkeydyttyä ja toisaalta tapahtuman liiallisen politisoitumisen seurauksena jäin kulkueesta pois. Olin toki ns. hengessä mukana, mutta en enää halunnut mennä paikan päälle. Taustalla ei ole katkeruus, viha tai muukaan negatiivinen ajatus. En vain löytänyt paikkaani kyseisestä tapahtumasta. 

Minä olen monta

Tuolla nimellä John Irving kirjoitti yhden lukuisista kirjoistaan. Kirja oli koskettava, ja omalla tavallani samaistuin päähenkilöön. Päähenkilö omasi piirteitä niin hetero- kuin homoseksuaalisuudesta. Biseksuaalisuus oli kirjan tapahtumien aikana jotain käsittämätöntä. Määritin itseni ennen biseksuaaliksi, mutta ajan myötä en kokenut soveltuvani täysin siihenkään. Oikeastaan kaikki parisuhteeni ovat olleet heteroparisuhteita. 

Jos ihastun, ihastuksen kohde on kokonaisuus. Hän ei ole vain mies, nainen tai muun sukupuolen edustaja. Hän on ihminen johon olen mieltynyt. Hänessä olevat asiat ovat ihania sukupuolesta riippumatta. Jos henkilö on mies, pidän niistä nk. miehisiksi määritellyistä ominaisuuksista koska ne ovat osa kyseistä ihmistä. Samalla tavalla kaikki viehättäisi henkilössä jos hän olisikin nainen. 

Aihe on arkaluontoinen. Sen kuitenkin voin julkisesti todeta, etten edusta aseksuaaleja. Minua viehättävät tietynlaiset ihmiset, mutta ne asiat eivät ole sukupuolisidonnaisia. Sana "seksuaalisuus" oikeastaan jopa häiritsee, sillä se lokeroi asiaa liikaa. Se pakottaa määrittelemään kumpi, tai mikä sukupuoli herättää seksuaalisen vetovoiman. Minulla se kaikki tapahtuu taas sen perusteella, onko itse ihminen puoleensavetävä, miellyttävä ja ylipäänsä sellainen joka saa aikaan kipinän. Se mitä hän biologisesti on, muuttuu yhtä rakastettavaksi koska se on osa häntä. 

Liiallista lokerointia

Minulla saattoi olla yksinkertaisesti huonoa tuuria sen suhteen, millaisten ihmisten kanssa keskustelin. Minua ei pidetty riittävän biseksuaalina koska kumppanini oli miesoletettu. Toisaalta tietyt piirteet eivät myöskään sopineet riittävän hyvin heterouteen. Kysymys mitä eniten inhosin: Kumpaa sä loppupeleissä mieluummin panisit? Miestä vai naista? Minulle tuo kysymys oli samaan aikaan hämmentävä ja se herätti hieman jopa ärtymystä. Kaikella kunnioituksella: Tuo kysymys oli minulle hälytysmerkki raskaan sarjan junttiudesta. -Eikä hyvällä tavalla. 

Ainoa missä olen valmis pysymään uskollisena on parisuhde henkilön kanssa jota rakastan. Se mitä itse olen, siihen en halua asettaa liiallisia rajoitteita. Vaikka vähemmistöjen puolia pitävät tahot korostavat liberaaliutta ja mahdollisuutta olla oma itsensä, minä en ole kokenut saamaani vastakaikua sellaisena. Koin, etten sovi oikein mihinkään valmiiseen lokeroon mitä minulle käytännössä pakkosyötettiin. 

Ehkä joskus.. 

Jos joskus löydän kaltaisiani enemmän, ehkä vielä juhlistan Pridea julkisesti. Toki asiaan vaikuttaa elämäntilanne, sekä ajan ja energian määrä. Ilmeisesti joudun etsimään joukon joka on liberaalista vielä astetta liberaalimpi. Toisin sanoen joukon, jossa on halutessaan sallittua myös olla käyttämättä räikeitä värejä. -Ja ennen kaikkea lupa olla vähemmän näkyvä, mutta omana itsenään. 

Jos rehellisiä ollaan, en ymmärrä miksi esimerkiksi Hetero Pride oli niin suuri ongelma. Miksi hetero ei saisi olla ylpeänä hetero ja oma itsensä? Olennaista mielestäni on, ettei ei-heteroita syrjitä. Toki huonoa käytöstä tahtoo ilmetä. Toisaalta en hyväksy sitäkään, jos ei-hetero hyökkää heteroiden kimppuun. Olen ehdottomasti molemminpuoleisen suvaitsevuuden kannalta, minkä vähemmistölläkään ei mielestäni ole oikeutta huudella mitä sattuu. 

Eli ehkä joskus. Katson miltä tuntuu, ja löydänkö lisää kaltaisiani. Eli ihmisiä jotka eivät osaa, eivätkä oikeastaan edes halua päättää mitä he ovat. Haluan vain olla kaikkine piirteineni, rakastaa luvan kanssa, olla samaan aikaan äiti, mutta myös paljon muutakin. En myöskään halua lokeroida ihmistä jota rakastan sukupuolen asettamiin rajoihin, vaan katson häntä mieluummin kokonaisuutena jossa on lukuisia rakastettavia yksityiskohtia niin fyysisesti kuin hänen luonteessaan ja ajatuksissaan. Onneksi aina voin olla vapaasti se mikä olen: Montaa eri asiaa ja piirrettä. 

Kun normaalia arkea ja elämää häiritään

 Täällä taas. Olosuhteet ovat olleet hieman keskimääräistä haasteellisempia. Tämän seurauksena kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Pari viikkoa sitten tuli keskimääräistä suurempaa draamaa, tosin minusta riippumattomista syistä. Tavallaan haluaisin kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä, mutta tietosuojan ja osaksi henkilökohtaisen turvallisuuteni vuoksi joudun kirjoittamaan todelle kierrellen. -Kenties rasittavuuteen asti. Kannattaako sitten aiheesta kirjoittaa? Ehkä ei, mutta jokin avautumisen tarve tässä ilmeisesti on. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni kimittävä huomioh**ra. 

Kun sitä normaalia arkea häiritään

Nautin arjesta. Vaikka joskus esimerkiksi kiire tuo oman epämukavuutensa, minulla ei ole tarvetta paeta arkea. Pidän myös ihan tavallisista päivistä, sillä jokaiseen tavalliseen päivään mahtuu aina useampi mukava asia. Erittäin pitkällä aikavälillä arkeani on häiritty ensin vähän, sitten enemmän. Ajan myötä tilanne paheni. Lopulta tämä tekijä teki arjesta taistelua. Oli siedettävä, jaksettava, varottava ja pelättävä. Vaikka moni saattaa tästä käsittää millaisesta häiriötekijästä on kyse, tarkennan sen verran ettei kyse ole esimerkiksi mielenterveysasioista. 

Arjen ei tarvitse olla juhlaa. Joskus arki on lapsen kiukuttelua, väsyneitä jalkoja kun pitäisi taittaa kauppareissu ja jaksaa laittaa ruokaa työpäivän päätteeksi, tai joskus monet pienet asiat ovat huonosti. Kontrastina arki on sitä, kun pieni älytön asia naurattaa sekä minua että Junioria, kun kalapuikot pitkästä aikaa osoittautuvat äärimmäisen herkullisiksi tai kun ne Hera Hakkaraisen aakkoset ovatkin kuukauden isoin juttu. Ja sitten se päivän ihanin hetki: Juniori joka juoksee syliin kun haen hänet päiväkodista. 

Kun turvallisuus ei ole enää itsestäänselvyys

Vähitellen tilanne meni siihen suuntaan, että yksityisyys ja turvallisuus eivät enää olleet itsestäänselvyyksiä. Tuntui lähes absurdilta joutua pitämään puolia asioissa, jotka kaiketi kuuluvat ihmisen perusoikeuksiin. Jossain vaiheessa jokainen vähänkin normaali päivä muuttui lomapäiväksi. Lopulta tilanne kärjistyi niin, että oma koti ei enää taannut turvaa ja yksityisyyttä. Tässä kohtaa aloin itsekin olla äärimmäisen väsynyt. Ehkä myös pelkäsin. 

Tilanteessa rauhoittumisen merkkejä

Lopulta minua kuultiin. Tilanteeni otettiin tosissaan. Ihan oman jaksamiseni vuoksi elän vahvasti siinä toivossa että tilanne helpottaa koko ajan, ja että saisin elää rauhassa ilman sellaisia häiriötekijöitä joita kenenkään ei tarvitse sietää. Vielä on asioita joiden yli on jaksettavat, mutta jo se että asioiden muuttumisesta on toivoa, antaa valtavasti energiaa. Kuten asiaan kaiketi kuuluu, tilanteen rauhoittuminen on laukaissut väsymyksen. Luulen että keho ja mieli ovat poistumassa henkiinjäämis -asemasta. 

Pikku hiljaa kohti normaaliutta

Todennäköisesti varuillaan on oltava vielä tovi, mutta uskallan toivoa ettei kuluneiden lukuisten kuukausien tapahtumat enää toistu. Jos toistuvat, tiedän saavani apua. Keho ja mieli oireilevat jossain määrin. Selviydyin töistä ja arjesta, mutta mainitsemani väsymys iskee ajoittain. Joskus pinta nousee erilaisia tunteita ja kysymyksiä. Joskus mietin mitä olen tehnyt niin väärin että tällaisia asioita piti tapahtua. Olen varmuuden vuoksi ottanut vastaan keskusteluapua, sillä haluan kyetä olemaan lapselleni riittävän hyvä äiti. 

Vielä kapasiteetti ei riitä täyteen tehoon, mutta yritän joka viikko tehdä myös mukavia asioita. -Vaikka sitten ihan pieniä sellaisia. Onneksi töissä on nyt rauhallista ja vähemmän ihmisiä. Kotona Juniorin kanssa olemisen lisäksi keskityn arjen perusasioihin, ja yritän saada niihin vähän uutta vivahdetta. Esimerkiksi perjantaina täydensin maustevarastoja saadakseni varovaista vaihtelua ruokiimme. Tulevalla viikolla toivon, että löytyisi sopiva hetki käydä Juniorin kanssa rannalla. Ja sitten taas se iänikuinen ruutuajan kontrolloiminen.. 

En siis olekaan outo ja vaikeasti ymmärrettävä vaan...

 Edelleen väsymystä ilmassa. Toki aurinko ja lämpenevä sää piristävät, etenkin kun vietän osan työpäivästä ulkosalla. Tämä lienee työnkuvan merkittävä etu. -Ottaen huomioon vuodenajan. Viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista. Töitä on paljon, ja nk. palautumisaikaa todella vähän. Toisaalta, haluan hyödyntää vapaahetkiä myös asioiden tekemiseen. Järkevää tai ei, tuntuisi ankealta jättää asioita tekemättä vain siksi ettei aikaa ole niin paljon kuin haluaisi. 

Viime aikoina on tullut esille sekä vapauttava että kuormittava asia. Olen viimein saanut mahdollisuuden "tulla kaapista ulos", mutta tämä vaatii vielä perusteellisia testejä ja tutkimuksia. Koska elämme vuotta 2024, oletettavasti itse kukin arvaa ettei kyseessä ole seksuaalinen suuntautuminen. Jos olisi, en kyseisestä aiheesta kirjoittaisi aiheen kärsimän inflaation vuoksi. Sen sijaan nostan esille toisen aiheen, joka myös on kärsinyt pahan inflaation: autismikirjo. 

Haasteita jo lapsena

En muista lapsuuttani kovin tarkasti, mutta mieleen ovat jääneet pahat raivokohtaukset. Muistan etten tuntenut suoranaisesti kiukkua, vaan samanaikaisesti pelkoa, ahdistusta, vahvaa henkistä pahaa oloa, toivottomuutta yms. Se kaikki tuntui niin pahalta, että tunsin joskus tarvetta jopa lyödä itseäni. Tuntui kuin sisälläni olisi tapahtunut useita kivuliaita räjähdyksiä. Raivokohtauksia ei tullut usein, mutta ne olivat pitkäkestoisia. 

Sosiaalisissa tilanteissa olin sinut itseni kanssa yläasteikään asti. Sitä ennen minulle oli luontaista puhua siteeraten esimerkiksi vuorosanoja kirjoista tai elokuvista. Lisäksi saatoin tahdosta riippumatta toistaa muiden puhetapaa, lauseiden sisältöä yms. Toimintani perustui pääasiassa esikuviin, jotka saattoivat olla myös usean esikuvan muodostama kokonaisuus. Kaveripiirini oli pieni, mutta hyväksyi minut sellaisena kuin olin. 

Koulussa vihasin ryhmätöitä ja joukkuepelejä. En yksinkertaisesti ymmärtänyt miten niissä toimitaan. Vaikka halusin pärjätä kaikessa, yhteistyö kaikessa oli vaikeaa, sillä en hahmottanut omaa rooliani ja tehtävääni. Tein aina jotain, mutta tietämättä miksi ja oliko se juuri sitä, mitä minun piti tehdä. Inhosin ryhmätöitä siksikin, koska lopputulos oli käytettyyn aikaan nähden mielestäni säälittävä: A2 -kokoinen kartonki, jossa oli ranskalaisilla viivoilla merkitty tekstiä, kuvia yms. johon yksin tehden olisi mennyt aikaa 10 minuuttia. Kyse ei ollut paheksunnasta. En vain käsittänyt tehtävän hyötyarvoa. Toki tein ja osallistuin, sillä opettajan käsky oli laki. 

Oppimateriaalin sisällön laajentuessa haasteet lisääntyivät. Olin 5. luokkaan asti opetellut sisältöjä ulkoa, sillä se oli luontaista. Luin kirjoja säännöllisesti, mutta jostain syystä en hahmottanut ohjetta "lue ajatuksella". Historia ja maantieto olivat minulle erityisen vaikeita. Sen sijaan biologiassa ja uskonnossa pärjäsin hyvin. Myöhemmin maantiedon ongelmat lisääntyivät, mutta toisaalta paikallistuivat: kartat ja maan rakenne. Esimerkiksi lukiossa maapallon väestöön liittyvillä kursseilla pärjäsin paremmin. Myöhemmin olen tajunnut, että vaikeuksien taustalla saattaa olla todellinen hahmottamisvaikeus liittyen spatiaaliseen hahmotuskykyyn. Kansankielellä: minulla e ole suuntavaistoa. 

Miksi en tajua enkä osaa...

Tämä oli raskasta jo lapsena. Olin aina se, joka ei tajua jotain yksinkertaista asiaa joko teknisissä ohjeissa tai käytöksessä. Sitten olin se, joka pohti asioita mitä kukaan "normaali" ei miettinyt. Ja olin se, jonka pohdinnat saivat aikuiset kiusaantuneiksi tai vähintäänkin turhautuneiksi. Ja se kuuluisat, usein kuulemani toteamukset: 1. Ajattelet liikaa. 2. Teet helpot asiat vaikeiksi. Todennäköisesti näin onkin. Haasteena vain on se, etten tee kumpaakaan näistä tahallani. En myöskään ole edes ahkeralla, tietoisella työskentelyllä kyennyt vaikuttamaan kumpaankaan erityisen paljon. 

Toinen haaste on asioiden ymmärtäminen. Usein tuntuu siltä, että ymmärrän ylipuolet asioista "väärin". Tai en suoranaisesti väärin, mutta fokus on eri kohteessa kuin oletetaan. Tässä esimerkki: seurasin sivusta leikkiä jossa tietyssä kohtaa musiikkia tuli hypätä niin monta kertaa, kuin hyppyä tarkoittava ääni kuului. Säkeistöjä oli seitsemän, ja hypyt lisääntyivät joka säkeistössä yhdellä. Ohjaaja kysyi, kuinka monta hyppyä tuli hypättyä. Hieman paniikissa suositin aivojumpan ja sain nopealla päässälaskulla vastaukseksi 32. Vastaus oli 7. Luulin että kysyjä tarkoitti kaikkia hyppyjä yhteensä. 

Tällaista on tapahtunut niin kauan kuin muistan. Tosin 8. luokan keväänä opettaja kirjoitti taululle sen päivän päivämäärän ja kysyi mikä siinä siinä oli harvinaista. Oli vuosi 2000. Vastasin välittömästi että kaikki luvut ovat parillisia. Vastaus oli oikea. Pienenä selvennöksenä mainittakoon, että tiettyyn pisteeseen asti pidän matematiikasta, mutta en todellakaan ole matemaattisesti orientoitunut. -Ainakaan pitkän matematiikan tasolle. 

Sosiaalisissa tilanteissa minun on lähes aina ollut vaikea ymmärtää muita. Olen aina elänyt ikätovereihin nähden hieman eri todellisuudessa. Esimerkiksi murrosikän suhteen olin pitkään autuaan tietämätön, koska ne asiat eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet. Toki kaksimielinen huumori nauratti. Mutta se vaati oikeaa koomisuutta. Esimerkiksi "päiväntasaajan" alapuolella sijaitsevien kehonosien nimet sellaisenaan eivät riittäneet naurattamaan. 

 Jos tekisin jonkinlaisen yhteenvedon asioiden tajuamisesta kuten pitäisi, kerrankin osaisin selittää lyhyesti: En tajua. Joskus kyllä, mutta satunnaisen säännöllisesti huomioni kiinnittyy kerrottavassa asiassa johonkin aivan muuhun kuin kertoja olettaisi. Kommentointini saattaa tästä syystä kuulostaa epäkohteliaalta ja jopa "tenttaavalta", sillä saatan kysyä jostain yksityiskohdasta mitä kertoja ei pidä olennaisena. -Eli ihan ymmärrettävää jos minusta ei tule se joukon tykätyin henkilö. 

Tunnereaktioita ja räpyttelyä

Minua on luonnehdittu ilmeettömäksi ja puhettani monotoniseksi. Vastapainona näille saatan purskahtaa nauriin spontaanisti ja tilanteissa joissa sellaista ei odoteta. Toki minulla on siinä määrin tilannetajua, että en naura oikeasti vakavissa tilanteissa. Vaikka minun on vaikea ymmärtää tietynlaista sarkasmia, harrastan sellaista paljon. Samoin itseironiaa ja mustaa huumoria. Saatan nauraa vakavan uutisen otsikoinnille, jos asia on muotoiltu minusta erikoisella tavalla. Tämä on hieman haasteellinen ominaisuus, sillä itse uutisen sisältö voi järkyttää muita. 

Naurahdukset tulevat usein "puun takaa". Toisaalta koen voimakkaasti iloa toisten onnistumisista, ja se tuntuu lähes omalta onnistumiselta vaikkei asia liittyisikään minuun. Kääntöpuolena toisten suru koskee paljon. Puhuessani ja joskus itsekseni ollessani, erityisesti hermostuneena saatan ravistella tai "räpytellä" kämmeniäni. Olen vuosikausia vedonnut käsillä puhumiseen. Ehkä osalla on mennyt läpi, mutta liike ei mene puheen rytmiin eikä vastaa sisältöä. Tämä on myös hivenen kiusallista. Samanlaista liikehdintää tulee myös esimerkiksi kun ulkoilemassa ilman Junioria, jolloin käteni eivät ole rattaissa. 

Onko diagnoosi VIP-lippu vastuun pakenemiseen?

Autismitutkimusten ensimmäiset vaiheet eli alkukartoitus ja labrat on käyty läpi. Alkukartoituksen perusteella näyttöä on vahvasti autismin puolelle, mutta erikoissairaanhoidon puoli määrittelee loput. En siis anna itselleni diagnoosia täysin, mutta tavallaan tähän asti selvinneet asiat ovat olleet sekä helpotus että ahdistuksen aiheuttaja. En siis tee tuota kaikkea tahallisesti. Toisaalta vuosikausien "korjaustyö" on ollut turhaa, enkä siis muuttuisi nk. normaaliksi. 

Mikäli lopputuloksena on diagnoosi joka heittää minut autismin puolelle, luulen että luvassa on pienoinen identiteettikriisi. Voi olla että tulevan tarvitsemaan "rakennusaikaa", mutta vain siihen asti että saan rakennettua itselleni uuden alun. En halua jättäytyä työelämän ulkopuolelle, mutta toivon että onnistuisin pääsemään töihin joissa voisin hyödyntää vahvuuksiani. Pidän silti edelleen kiinni siitä, että minua koskevat samat säännöt kuin muitakin ihmisiä. Minunkin on pyrittävä käyttäytymään asiallisesti ja täytettävä velvollisuuteni. Huolehdin asianmukaisesti lapsestani, itsestäni ja työstäni, mitä se tuleekaan olemaan. Lisäksi huomioin läheiseni sekä muut ihmiset. Mikäli saan palautetta esimerkiksi loukkaavasta puheesta, otan palautteen vastaan ja yritän ottaa opikseni. 

Mitä itse taas toivon? Toivon ymmärrystä nk. outoon käytökseen, omalaatuiseen puheeseen, katsekontaktin vähäisyyteen sekä ylipäänsä siihen, että on asioita joita en tee tahallani, mutta yritän parhaani. Seuraavat kuukaudet määrittelevät mikä suunta tulee olemaan. 

Miksi kirjoitan nykyään harvemmin?

Olen joskus kyennyt tuottamaan tekstiä miltei joka toinen päivä. Nykyään tahti on nopeimmillaan yksi teksti viikossa. Mistä moinen hitaus johtuu? Motivaatio? Aiheet vähissä? -No ei. Syy se yleisin: aikaa on rajallisesti. Kun työaikani vastaa nk. virka-aikaa ja kotona odottavat taaperon ja kodin hoitamiseen liittyvät asiat, kirjoittaminen jää vähemmälle. Se pieni määrä vapaa-aikaa mitä joskus jää, hyödynnän mieluummin lyhyen ulkoilun parissa sään salliessa. 

Minuuttiaikataulu

On tällaista eletty ennenkin. Tiedän jo entuudestaan miltä tuntuu, kun ehtiminen paikasta A paikkaan B vaatii juoksuaskelia, oli sitä edeltä aika miten tehokasta ja ripeää tahansa. Tiedän miltä tuntuu kun ainoa hetki välipalalle on liukuportaissa seisominen. Erittäin tuttua. Poikkeuksena aiempaan, välipäiviä on heikosti. Vapaapäivät ovat luonnollisesti aikataulullisesti väljempiä, mutta se ei sulje pois tekemisen määrää. -Siis pakollisen tekemisen. 

Ei tässä suoranaisesti mitään, sillä tällaista on monen normaali arki. Kiireistä ja täynnä tekemistä. Joskus ne juoksuaskeleet todellakin ovat pakollisia. Toisaalta.. kunto kasvaa? Tosin myönnän ajoittain kaipaavani sitä ajallisesti ja sisällöllisesti tasapaksua vauva-arkea. Se oli aikaa ennen pakollisia toimenpiteitä. Sitten niitä tuli. Pieninä annoksina, mutta jäädäkseen.

Ensin oli aika, mikä koostui imetyksestä, vaipanvaihdosta, säännöllisestä kylvetyksestä, pyykkäämisestä, siivoamisesta, ruuanlaitosta ja ulkoilusta. Se oli aikaa kun vielä saattoi lukea kirjaa, tehdä omaan tahtiin opintoja, pohtia miltä tuntuisi käydä kahvilassa tai ravintolassa, tai vaikkapa miltä tuntuisi katsoa Euroviisut. Jälkimmäistä en tosin ole kokenut muutamaan vuoteen.  

Mihin yritän panostaa?

Kirjoitin aiemmin kunnianhimosta ja tavoitteellisuudesta. Tekstissä myönsin, että minulla on myös omia projekteja joihin haluan panostaa sen mukaan, miten olosuhteet antavat myöten. Liikunta on tällä hetkellä ylläpitävää erityisesti taitojen suhteen. Lenkkeilen säännöllisesti, yritän panostaa myös juoksemiseen, ja mahdollisuuksien mukaan eli 1-2 kertaa viikossa harjoittelen esimerkiksi rotaatiohyppyjä ja muita sellaisia asioita, jotka toivottavasti auttavat kehonhallinnan löytymisestä jos joskus taas pääsen jäälle. 

Vapaa-ajallani pyrin päivittäin harjoittelemaan viulunsoittoa, ja satunnaisesti myös pianonsoittoa. Lisäksi projektinani on opiskella minulle alkujaan vierasta kieltä siinä toivossa, että hyötyisin kyseisestä taidosta erityisesti työelämässä. En kuitenkaan panosta pelkkään tavoitteelliseen tekemiseen. Päivässä on näiden ja liikunnan ohessa kaksi, ehkä kaikkein tärkeintä asiaa: Riittävä ja monipuolinen ravinto sekä riittävä määrä unta. Jälkimmäisen kanssa on ajoittain pienoista taistelua, mutta onneksi operaatio nukkumaanmenon aikaistaminen on onnistunut. 

Ravintoon ja nukkumiseen panostaminen ovat oikeastaan lapsen hoitamisen ohessa toinen prioriteettini, sillä niiden kautta ylläpidän jaksamistani ja hyvinvointiani. Tiedän kyllä kokemuksesta miten univaje vaikuttaa esimerkiksi fyysiseen jaksamiseen, kognitiivisiin kykyihin ja ennen kaikkea mielialaan. -En suosittele kenellekään, vaikka surullisen moni tietää seuraukset.  

Haluaisin kirjoittaa enemmän mutta.. 

..Tämä on asia minkä joudun asettamaan prioriteeteissa alemmalle tasolle. Kieltämättä olisi mukavaa päästä kirjoittamaan useammin, mutta se olisi pois nukkumiseen varatusta ajasta. Kun lapsi on hereillä, istahtaminen ja keskittyminen ovat käytännössä mahdottomia toteuttaa. Mutta tämä ei haittaa. Elämässä on sellainen vaihe, että aikaa on parempi viettää muualla kuin ruudun ääressä. Vaikka kotona osa ajasta menee kotitöiden ja lapsen kanssa olemisen yhdistämiseen. Ja onneksi yhteistä leikki- ja läheisyysaikaa mahtuu jokaiseen päivään. 

Minulla on siinä mielessä hyvä onni, että soittamista voin harjoitella työpaikalla, mutta vieraan kielen opiskelu ajoittuu lyhyisiin hetkiin joina Juniori nukkuu, tai esimerkiksi siihen 25 minuutin mittaiseen bussimatkaan kodin ja työpaikan välillä. Joskus mietin olisiko opiskeluprojektit parempi lopettaa, mutta miten käyttäisin saman ajan? Selaisin somea ja tuijottaisin videoklippejä? Lopulta unohtuisin näiden ääreen ja hups, nukkumaanmenoaika olisi kaksi tuntia myöhässä. Sen sijaan tekstien lukeminen ja ne pari erää Duolingoa ovat sopivan virkistävä ja väsyttävä yhdistelmä. Ja jossain vaiheessa on lopetettava, ja siirryttävä nukkumaan. 

Ehkä joskus taas tulee hetkiä kun pääsen kirjoittamaan useammin. Tämä kai on nyt niitä ruuhkavuosia. Joskus kaipaan aikaa kaksi vuotta sitten. Samalla muistan miten vuosi sitten aloin turhautua. On hetkiä kun olen äärimmäisen väsynyt. On myös hetkiä kun töissä koen onnistumisen iloa. Sitten arkena on se hetki mikä on ehkä paras: Kun menen hakemaan Junioria päiväkodista, ja vastaan kipittelee tyyppi jolla on ehkä aurinkoisin hymy ikinä. Ja tämä tyyppi on heti valmiina hyppäämään syliin. Luulen että tuo hetki tekee tästä ajasta omalla tavallaan ihanaa. Siispä olkoon tämä aika nyt, ja ehkä tulee taas aika kun ehdin kirjoittaa enemmän.