sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Laskusuunta laskiaisen kunniaksi

Tällä kertaa kulunut viikko teki jonkinlaisen laskusuunnan. Lukeminen on onneksi onnistunut, tosin tänään sorruin pitämään kevyemmän päivän. Toivottavasti huomenna onnistuu paluu vanhaan rytmiin. Kuten aiemminkin totesin huojentuneena, onneksi kaikki tarvittavat kirjat on saatu. Yliopiston kirjaston kanssa joutuu tosiaan ajoittain hieman hankaluuksuun, sillä kirjojen määrä ei aina vastaa kysyntää. Tämän vuoksi samaisia kirjoja on hyvä hakea useammasta eri kirjastosta. Paikalllinen kirjasto pelastaa usein, mutta tällä kertaa etsimäni teos löytyi aiemman asuinpaikan kirjastosta. Yliopiston kirjastossa pääsin varausjonossa toiseksi, mikä olisi mennyt ajallisesti liian myöhäiseksi. Sähköpostin ja puhelin jälkeen tieto kaukolainan onnistumisesta vähensi stressiä kertaheitolla. Kirjastossa varauksen tekeminen oli hieman hankalaa, sillä henkilökunnan edustaja ei ilmeisesti itsekään tiennyt kuinka varaus tehdään. Seuraavana päivänä sähköpostiin oli tullut positiivinen viesti, toisin sanoen kirja oli saapunut. Kas kummaa, paikka olikin yliopiston kirjasto! Tietenkin noudin opuksen ja yritin perua kaukovarauksen. Jostain syystä tiedoistani ei sitä löytynyt. Seuraavana päivänä ilmoitettiin kaupungin kirjastosta että kaukovaraus oli saapunut. No.. pääasia on, että kirja löytyi, mutta tällainen on ainakin tilastollisesti erittäin harvinaista. Maksan kiltisti varausmaksun ja ehkä noudan kirjan henkiseksi tueksi. 

Eilen TV7:aa katsoessani (en itsekään tiedä miksi) sain ilokseni todeta, että ilmeisesti olen jonkinlaista ajatustyötä tehnyt opiskelun aikana. Mitään monimutkaista teologiaa en saanut tuotettua, vaan kävin mielessäni lähinnä dialogia herännäisherran kanssa, joka TV:n ruudussa liikehti niin että pelkäsin hänen hyppäävän ruudusta ulos. Ei hätää, puhuja pysyi omalla puolellaan, en siis joutunut kahvia tarjoamaan. Hän jossain vaiheessa alkoi puhua halvaantuneesta miehestä, joka katon kautta laskettiin majataloon jossa Jeesus oli, jotta Jeesus olisi parantanut miehen. Puhuja totesi halvaantumisen johtuneen synnistä. "En tiedä minkä synnin hän oli tehnyt, mutta jotain syntiä kuitenkin ja oli siksi halvaantunut." En ole systemaattisen teologian tai dogmatiikan aktiivinen harrastaja, mutta ajatus tuollaisesti kausaliteetista ei tuntunut täsmäävän. Tietenkin jokainen ajattelee miten oikeaksi näkee. Itse olen sen verran "aivopesty", että kallistyn oppiin perisynnistä, niin masentava ajatus kuin se onkin. Toisaalta vielä masentavammalta tuntuu ajatus predestinaatiosta, siis pelastuksen suhteen. Mikäli synti johtaa rangaistukseen maanpäällisessä elämässä, halvaantuneita ihmisiä pitäisi näkyä kaikkialla, kiitos perisynnin. En kuitenkaan mene tuomitsemaan puhujaa ja väittämään hänen olleen väärässä. Mielenkiintoista oli lähinnä huomata "perustylsän" luterilaisuuden ja herännäisyyden eroja. Tietenkin voin olla ensi viikolla aivan toisella kannalla. Tähän vielä mainittakoon, että se etten tässä asiassa ollut samaa mieltä puhujan kanssa, pohdintani itsessään ei ole kritiikkiä herätysliikkeitä kohtaan. 

Ja sitten toisenlaisiin heräämisiin, nimittäin harjoittelun rytmittämiseen. Jotta teologiset teemat eivät katoaisi kappalejaossa, lienee nyt aika ripittäytyä. Hiihtolomaviikko tarjosi mahdollisuuden harjoitella jäällä maanantaista perjantaihin. Tämän lisäksi joka päivä tuli tehtyä myös kotijumpat (lihaskuntoa, breikki-liikkeitä ja hyppelyä sekä lenkkeilyä). Jokaisena päivänä harjoittelin ohjelmaa, askeleita, ja n. puolet ajasta käytin hyppyihin, siis pääasiassa kaksoishyppyihin ja axeliin. Keskiviikkoon asti meni hyvin ja torstaina siirtymähypyt (axel, kaksoissalchow, välillä kokeilen myös kaksoistulppia) alkoivat mennä alaspäin. Teoriassa tiesin kuinka hyppy tehdään, mutta rotiaatioasennon saaminen oli liian raskasta. Kaksoisritissä sen sijaan rotaatioasento pysyi niin hyvin, että odotin onnistumisia seuraavana päivänä. Viides päivä: askeleet ja piruetit lentävä vaaka mukaan laskien onnistuivat, samoin liu'ut. Siirtymähypyt menivät sen sijaan vielä huonommin, eikä eilisesti kaksoisritin edistymisestä ollut tietoakaan. Hyppyjen korkeus oli laskenut vaikka miten yritin ponnistaa. Lenkille en enää jaksanut lähteä, ja kotitreeni kohdistui lähinnä keski- ja ylävartalon lihaksiin. Mikä meni pieleen? Rytmittäminen. Harjoitellessa viitenä päivänä yhteen menoon esimerkiksi keskiviikkona torstaina olisi pitänyt jättää hypyt kokonaan pois. Kantapään kautta sain muistutuksen siitä, että hypyt ovat luistelussa raskain elementti. Alamäki tosiaan johtui liian suuresta harjoittelumäärästä. Kyse ei ole ainoastaan lihasten kestävyydestä, vaan kehon ja aivojen yhteistyöstä. Huomisesta en tiedä, mutta tänään pidin päivän ilman jääharjoittelua. Varmaan moni kummastelee miten en ottanut huomioon tuollaista "maalaisjärjellä" ajatelavaa seikkaa huomioon. Olen itsekin nolostunut ja kiltisti lepuuttelen kroppaani. Toisaalta hiihtolomavuorot antoivat harvinaisen paljon harjoitteluaikaa, mitä tietenkin halusin hyödyntää. Keskiviikon "nousun" jälkeen halusin luonnollisesti kokeilla uudelleen onnistumisten toivossa. 

Myönnän virheeni, mutta onneksi voin lohduttautua sillä tosiasialla että en ole ensimmäinen. Enkä viimeinenkään. Ja niin hyvin kuin itseni tunnen, tämä ei välttämättä ole viimeinen kerta. Tietenkin suhtaudun tapahtuneeseen vakavasti, ja jatkossa yritän rytmittää harjoittelua. Välillä mietin olenko hyvä esimerkki liikkujana. Onnistun hankkimaan rasitusvammoja ja väsyttämään itseni ihan vain silkkaa huolimattomuuttani. Kyllä, olen juuri mitä parhain esimerkki: kuulun siihen opettavaiseen joukkoon joka näyttää miten ei kannata tehdä. 

Tulevalla viikolla yritän saada hankalimman tenttikirjan loppuun. Pari muuta näyttäisi menevän nopeammin. Lisäksi pitäisi alottaa pari esseetä, mutta luulen että syntyvät melko kivuttomasti. No, riippuu tosin siitä millaisen aiheen saan. Pakkasten palattua elättelen hiema toivoa että kelit lämpenisivät. Pienenä pinnallisena lisänä: odottelen kelien lämpenemistä myös siksi että tarkenisin juoksutrikoissa ulkosalla. Koomista kyllä, pari vuotta sitten haukuin moisen "piukkikset" alimpaan helvettiin. Nyt lököttävät lenkkihousuni polvipusseineen alkoivat näyttää niin typeriltä, että astui vihollisten leiriin, siis juoksutrikoo - säätyyn. Minä myönnän, rohkeuteni ei riittänyt vastustamaan. 

Oikein leppoisaa laskiaista kaikille!

lauantai 25. helmikuuta 2017

Ajatuksia kutsumuksesta

Pieni varoitus lukijoille: mikäli vähänkin uskontoon tai erityisesti kristinuskoon liittyvät, ei vastustavat tekstit saavat teidät näkemään punaista, suosittelen poistumaan tältä sivustolta välittömästi. Näin lukemisen lisääntyessä ja työharjoittelujakson lähestyessä tulevaisuuden pohtiminen on myös näyttänyt lisääntyneen. Myönnän että ajatus papin ammatista tuottaa ajoittain epävarmuutta ja kenties pelkoakin. Eniten mielessä pyörivät ajatukset: "Onko minusta tähän? Kykenenkö antamaan työssäni riittävästi?". Työharjoitteluun liittyvän infotilaisuuden jälkeen tunsin oloni peräti ahdistuneeksi. Käytännön asioiden ohella esille nousi merkittävä osuus nimeltä kutsumus. Tällä sanalla on voimakas vaikutus. Kun joku esittää kysymyksiä kutsumuksesta, voin rehellisesti tunnustaa kysymyksen tekevän todella epävarmaksi. Kutsumus jo ajatuksena tuntuu todella vakavalta, ja siihen liittyy täydellinen sitoutuminen. Jos minua pyydettäisiin kuvailemaan kutsumusta, varmaankin kieltäytyisin, tai ainakin tarvitsisin hetken aikaa. 

Mitä enemmän vietä aikaa tenttikirjojen ja tekstien ääressä, sitä pienemmäksi kutsumukseni muuttuu. Oikeastaan en edes tiedä mitä kutsumus loppujen lopuksi tarkoittaa. Teoriassa se viittaa oletettavasti halua tehdä jotain tiettyä työtä. Kyseistä työtä ei myöskään tehdä ainoastaan palkan vuoksi, ja kutsumuksen saanut henkilö lienee myös valmis tekemään uhrauksia. Uhrausten suuruutta ei kaiketi voi mitata, sillä jokaiselle eri uhraus merkitsee eri asioita. Tässä siis loistavat lähtökohdat papin ammatin harjoittamiseen: vähenevä kutsumus tai ei kutsumusta lainkaan, eikä myöskään tietoa mitä kutsumus tarkoittaa. Loistavaa! Toisaalta on hyvä pohtia kutsumus -käsitteen laajuutta. Oma kasvamiseni kristittynä ei ole käynyt aivan tavanomaiseen tapaan. Uskonto (kristinusko) tuli osaksi arkea vasta kouluikäisenä. Tosin kiitos muutamien opettajien, koulussa oli mahdollista todellinen kristinuskon tehokoulutus. Suunnilleen 9-vuotiaana koin kristinuskon olevan "oma juttuni", ja kuten arvata saattaa, rippikoulun aikana tulin "kaapista ulos". Vaikka kasvaminen kristittynä ei ollut aina aivan helppoa erilaisten näkemysten keskellä, olen äärimmäisen kiitollinen mahdollisuuksista kuulla ja kokea eri näkemyksiä. Ainoa mitä vaille jäin, oli sellainen "maltillinen" luterilaisuus. Uskonnollisessa kasvatuksessa ja ympäristössä olevan herännäisyyteen viittaavat elementit olivat minulle ajoittain hieman liikaa. Abivuotena pohdin ääneen teologian opiskelemista. Joku paikkakunnan "uskiksista" toppuutteli minua välittömästi. "Siis siinä täytyy olla tosi suuri kutsumus!". 

Kiitos ja näkemiin teologia, eihän minulla ole kutsumusta. Olin 18-vuotias. En käynyt säännöllisesti kirkossa (kuten nytkään), rukoilin vain iltaisin, en pitänyt homoseksuaalisuutta sairautena eivätkä ateismi, marxilaisuus tai muut uskonnot olleet mielestäni merkkejä paholaisen työstä. Vuodet vierivät, se oma uskonnollisuuteni kuitenkin pysyi. Jostain syystä onnistuin kerran jos toisenkin hakeutumaan sellaiseen seuraan, jossa sain nähdä vaivaa saadakseni luvan olla uskovainen. 27-vuotiaana päätin toteuttaa pitkään mielessä pyörineen rikkomuksen: aloitin teologian peruskurssien opiskelun Helsingin evankelisessa opistossa. Vuoden aikana aloin ymmärtää, ettei kutsumus ehkä tarkoitakaan luostarielämää. Olen viihtynyt työtehtävissä joissa voin tavalla tai toisella antaa ihmisille jotain itsestäni. Vaikka työtehtävät eivät olekaan tapahtuneet seurakunnan "leivissä", koin toteuttaneni sellaisia tehtäviä, joissa lähimmäisenrakkaus korostuu. Ehkä kuluneen vuoden aikana olen tullut yhä varmemmaksi siitä, että pappina pystynyt työskentelemään sellaisten tehtävien parissa, mitä todella haluan työkseni tehdä. Kyse ei ole ainoastaan auttamisesta, vaan myös antamisesta. Teologina on siinä määrin "raakile", etten voi kovin syvällisiä pohdinta kirjoittaa kirkon ja seurakunnan tehtävistä. Seurakunnan koen kuitenkin yhteisöksi, johon liittyy ilosanoman julistaminen. Auttaminen ja antaminen ovat taas merkittäviä lähimmäisenrakkauden aineksia. Tulevaisuudessa en halua kertoa tuomitsevasta Jumalasta, vaan rakastavasta ja armahtavasta Jumalasta. Tällä uskon, että kerron tällaisesta Jumalasta työskentelemällä erilaisten ihmisten parissa. Halutessani voisin julistaa evankeliumia keskellä kaupungia megafoniin kailottaen. En kuitenkaan pidä sitä oikeana tapana, sillä korkeintaan olisin tien tukkeena ja aiheuttaisin lukuisia migreenejä. Vaikka pidän teoreettisesta tiedosta ja luen mielelläni, papin työssä käytännön työskentely on merkittävässä roolissa. "Menkäää ja tehkää..". Tällainen visio minulla on toistaiseksi kutsumuksesta. Aina kun pääsen konkreettisesti tekemään, ajattelen että juuri tätä haluan tehdä. 

Ehkä kutsumus ei olekaan niin yksiselitteinen käsite. Vielä parantumassa oleva polveni kiittää polvirukousten jäämistä pois. Oli kyseessä mikä tehtävä tahansa, toivon että mahdollisimman moni ymmärtäisi sen, ettei ulkopuolisten määritelmät kutsumuksesta ole aina niitä ainoita totuuksia. Mitä ikinä teetkin, kutsumuksesi on sinun yksityisomaisuuttasi. 

torstai 23. helmikuuta 2017

"Onnistuuko tämä koskaan.."

Aurinko paistaa ja.. tässä kohtaa kaikki luovuus katosi kuin tuhka tuuleen. Ulkona ei sada vettä, eikä enää luntakaan eilisen tuiskun jälkeen. Hyvä näin, minun puolestani tuo kaikkien rakastama talvinen, lumeksi kutsuttu veden puolikiinteä olomuoto voisi hyvinkin poistua. Tietenkin voisin hyödyntää talvikelejä esimerkiksi kokeilemalla hiihtoa tai mäenlaskua (tosin varusteena olisi jätesäkki), mutta ihan itsepäisyydessäni en näin tee. Mieluummin valitan lumesta, sillä valittaminen aktiviteettina on helpompaa kuin niellä kunniansa. Lukemisprojekti edistyy, nyt pari viikkoa sitten suurin mahdollinen sivumäärä/lukuaika on ylittynyt muutamina päivinä. Graduun lisäilen tekstiä aina kun saan aikaiseksi, mutta ensisijaisesti yritän käyttää enemmän aikaa lukemiseen. Nyt lukuajan lisäämistä rajoittaa lähinnä keskittymiskyky, mikä onneksi näyttäisi kehittyvältä ominaisuudelta. Näin hiihtolomaviikolla päivät ovat rytmittyneet oikein mukavasti. Aamupäivällä jäähallissa on yleisövuoro, minkä jälkeen olen sopivan väsähtäneena palannut kotiin. Usein mukava keli on houkutellut tämän jälkeen vielä pienelle lenkille, jolloin liikuntasaldo on täyttynyt ja lukeminenkin onnistuu. Ennen lenkkiä olen saanut luettua jopa muutaman aukeaman. Kun kroppa on sopivasti väsytetty ja päiväkahvi riittävän lähellä, silloin olen yleensä lukenut pidemmän aikaa pienten taukojen kera. Iltasella ennen nukkumaanmenoa on tullut tavaksi lukea vielä jonkin aikaa. Suunta on siis oikea! Keskimäärin kykenen lukemaan nyt yhteensä vajaan pari tuntia päivän aikana, mikä on huikea saavutus verrattuna lähtökohtaan.

Tällä viikolla en ole harjoitellut kisaohjelmaa musiikin kanssa, mutta olen yrittänyt kiinnittää huomiota ryhtiin ja ojennuksiin. Kaksoishypyissä ja axelissa keskityn pääasiassa tekniikkaan jotta rotaatioasento alkaisi tulla itsestään. Ongelmana näissä siirtymähypyissä on ollut "jalan päälle hyppääminen", mitä yritän nyt hioa niin paljon kuin kärsivällisyys antaa myöten. Kärsivällisyys on kieltämättä koetuksella, sillä samat virheet ovat toistuneet jo puolentoista vuoden ajan. Varmaan hypin näitä samoja hyppyjä samojen virheiden kera vielä kymmenen vuoden kuluttua. Diagnoosi: turhautuminen. Toisaalta on hyvä muistaa, että kaksoishypyt eivät ole helpoimmasta päästä, ja niiden oppiminen voi lapsillakin viedä useita vuosia. Axelissa minulla tahtoo navigaatio pettää. Lähden liikaa kiertosuuntaan (vastapäivään), minkä seurauksena en pääse tukijalan päälle. Rotaatioasento jää epämääräiseksi, liike suttuiseksi ja rotaatio vajaaksi. "Onneksi" tämä on yleinen virhe.. Tiedän kyllä teoriassa miten hyppy pitäisi tehdä, mutta käytännän tasolla aivot ja keho eivät suostu yhteistyöhön. No, tänään uutta yritystä! Jotenkin sitä vain toivoisi että selkeää edistystä tapahtuisi, ts. edes yksi hyppy riittävällä rotaatiolla kohtuullisella alastulolla. Pienenä kevennyksenä oheisharjoittelussa on ottanut nuo tanssiakrobatiassa olleet breikkiliikkeet osaksi ylävartalotreeniä. Koska minulla on taipumus läjähtää selälleni päällä -ja käsilläseisonnasta, olen harjoitellut näitä seinää vasteen mutta välimatkaa lisäten. Shoulder freeze onnistui viimeinkin myös "huonolla" puolella! Turtle freezessä olen jostain syystä innostunut kokelemaan kuinka ylös jalat saisi nostettua. Loistava liike selkälihaksille!

Mitään suuria suunnitelmia tuleville päiville ei ole, ja parempi niin. Lukeminen ja treeni vaativat oman aikansa. Kun tentti ja kisat lähestyvät, on parempi karsia ylimääräisistä menoista. Puolison tytär on tulossa tosin yökylään pienenä hiihtolomavisiittinä. Hiihtäminen jäänee vähemmälle, mutta onneksi voi ulkoilla. Muuten edessä lienee leppoisa loppuviikko ja viikonloppu.

Mukavaa torstaita kaikille!


lauantai 18. helmikuuta 2017

Videoshokin jälkeisiä tunnelmia ja opiskelua

Jälleen liukui yksi viikko niin hurjaa vauhtia kohti loppua että hyvä jos mukana pysyn! Viikonlopun juhlien jälkeen oli mukava palata arkeen, vaikka maanantaina lukeminen alkoi hivenen takkuillen. Iltaan menneissä suostuin hyväksymään sen tosiasian, että lukeminen on tehokkaampaa keskittymällä itse lukemiseen, eikä näin ollen kiukutteluun siksi ettei projekti alkanut riittävän aikaisin. Lopputulos: päivän tavoite täyttyi. Tänään pidin suosiolla vapaapäivän, mutta huomenna on jälleen skarpattava. Yhtä kirjaa laskematta kaikki opukset on saatu, nyt vain täytyy toivoa että tuo viimeinen mokoma löytyy ajoissa. Kirjojen sisältö on vaihdellut, mutta teema on pysynyt melko samana ainakin aikakauden suhteen. Yllättäen saman aikakauden tapahtumat vaikuttivat omalla tavallaan eri kohteissa, mutta vaikuttavat ilmiöt pysyvät samoina. Kenties joku on valmiina lyömään päätään pöytään tajuttuaan, että tämä oli korkeatasoisin oivallus. Toivottavasti henkilön pääkoppa säästyy edes parilta iskulta, sillä en itsekään kokenut saaneeni sen suurempaa oivallusta kuin sen, että laajankin materiaalin sisäistäminen helpottuu kummasti kun tietyt asiat toistuvat. Esimerkiksi suomenmielisyys vaikutti monien ryhmien keskuudessa. Tästä voi loogisesti päätellä, että Venäjän kohtaan tunnettiin jatkuvaa epävarmuutta, ja tällöin myös esimerkiksi työväkeen suhtauduttiin skeptisesti. Sama asenne pysyi myös sosialismia kannattavien pappien kohdalla. Minulle uutena tietona tuli herätysliikkeiden suomenmielisyys. Kyseessä ei ole suoranaisesti aukko sivistyksessä, vaan yksinkertaisesti se etten ole tullee ajatelleeksi koko asiaa. Kun tarkemmin mietin kyseisen aikakauden poliittisia kuvioita, herätysliikkeiden edustajat tosiaan olivat suomenmielisten puolueiden luotettavia kannattajia.

Kuten olen joskus tunnustanut, historia on aina ollut minulle vaikea ala huono hahmotuskykyni vuoksi. Masokistisesti olen sen kuitenkin valinnut pääaineekseni, sillä mielenkiintoa riittää myös motivaatiota rakentamaan. Lukiessa tuota 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun historiaa on vaikeaa olla hymyilemättä tietyille ilmiöille, jotka näyttävät toistuvat säännöllisesti. En myöskään ole mikään politiikan asiantuntija, vaikka sitä mielelläni seuraankin ja otan kantaa enemmän tai vähemmän onnistuneesti perusteltujen mielipiteiden kera. Jo ensimmäisten eduskuntavaalien aikoihin eri yhteiskuntaluokkien edustajien puolueet olivat ikään kuin ennaltamäärättyjä. Tämä asetelma näyttää tällaisen sivustaseuraavan "perustyhmän" näkökulmasta murtuneen jossain määrin, mutta edelleenkin on havaittavissa valmiiksi määrättyjä valintoja. En tiedä saako tänä päivänä puhua "työväestä". Vasemmistohenkiset puolueet eivät ole automaattisesti heidän valintansa, eikä "porvareiksi" luettavien kohteena ole välttämättä oikeistopuolueet. Sen sijaan eri vähemmistöryhmien näytetään odottavan kannattavan vihreää tai vasemmistolaista linjaa. Yhteenveto: aloituslauseeni historian toistuvuudesta näyttää sopivan aiempiin lauseisiin vain osittain. No, ihminen on erehtyväinen.

Tänään oli ilo ja kunnia rojahtaa takaisin maan pinnalle samaan kuin vuosi takaperin. Jostain syystä en koe halua avata kuohuviinipulloa.Tänään pääsin kokeilemaan kisaohjelmaa musiikkiin ja ystäväni tarjoutui kuvaamaan ohjelman. Ajatus hieman karmi, mutta toisaalta tiesin tämän olevan erittäin hyödyllinen kokeilu. Selittelyä tai ei, tein ohjelman ehkä neljännen kerran sillä harjoituskerralla ja kroppa alkoi muutenkin olla tunnin harjoittelun jälkeen väsyksissä. Tietenkin luistelu oli sen mukaista. Hypyissä ei ollut pontta ja jalan ojentaminen alastuloissa oli aivan tuntematon käsite. Vaikka tiedostan tasoni, jostain syystä odotan näkeväni SM-tason luistelua. Sellaista ei tänäkään vuonna ilmennyt, ja aikuismaisesti tästä harmistuin. Mitä seuraavaksi? Ilmeisesti kuntoa on hyvä yrittää kohottaa, hyppyjä pitää harjoitella ja jalkojen suoristamista tehtävä jään ohella peilin edessä. Niin, ja ohjelmaa on tehtävä niin paljon kuin mahdollista. Gold-taso on turhan vaativa, mutta silver taas tekee tiukkaa musiikin lyhyen keston suhteen. Vaikka oman luistelun näkeminen oli kova kolaus tänäkin vuonna, nyt on paljon helpompi kiinnittää huomiota parannettaviin asioihin. Hyppyjen ohella kyse on onneksi lähinnä "hienosäädöstä", eli jalkojen siististä asennoista, kaarien syvyydestä yms. Ja ryhti.. ei liene vaikea kuvitella miten alaselän lordoosi puskee ahteria taakse vaikka miten yrittää oikaista. Voisinko olla tyytyväinen edes johonkin? Verrattuna vuosi sitten tehtyyn silver-tason ohjelman videoon vauhtia on tullut lisää ja väsähtäneellä kropallakin tehtyihin hyppyihin on tullut lisää korkeutta. Myös retkottavat ranteet ovat vähentyneet.

Viime keskiviikkona oli viimeinen kerta tanssiakrobatiaa. Elbow- ja shoulder freezet olivat lähinnä jalkojen puskemista ylös lattiasta yläkropan ollessa omituisessa asennossa, mutta jälkimmäisessä sain myös toista jalkaa nousemaan pari kertaa! Uusina liikkeinä tulivat Turtle freeze (luulisin??) ja baby freeze. Brutaali nimi jälkimmäisellä! Molemmissa oltiin käsien, tai oikeastaan kyynärpäiden varassa. Molemmat jopa onnistuivat! Potentiaalisen kuvamateriaalin suhteen ongelma on sama kuin ennenkin: pitäisi olla kuvaaja ja muistaa kuvata kuvaajan ollessa paikalla. Viimeiseen kertaan liittyen, vatsa- ja selkälihakseni päättivät ilmoittaa olemassaolostaan seuraavana päivänä. Huhtikuussa alkaisi samaisen opettajan pitämä breakdance -kurssi johon minut toivotettiin tervetulleeksi. Ilmeisesti minusta ei saa ballerinaa tekemälläkään. Keväällä olisi myös lyyrisen jazzin kurssi, mutta kellonaika on valitettavasti liian myöhäinen. Tanssiakrobatian kurssi on ollut monella tapaa virkistävä kokemus. Uuden oppimisen ohella liikkeitä on voinut hyödyntää mm. kehonpainoharjoitteissa. Esimerkiksi punnerruksen käsilläseisonnasta tai sillasta ovat olleet tehokkaita koko kropalle. Jos perinteiset punnerrukset alkavat maistua puulta, suosittelen jalkojen kiepauttamista ylös seinää vasten.

Mitä merkillistä tulevina päivinä? Huomenna tosiaan yritän taas pitää opiskelupäivän liikuntaa unohtamatta. Sunnuntaina käväisen messussa liittyen kevään työharjoitteluun. Onneksi paikan päälle pääsee puolessa tunnissa bussilla ilman vaihtoja. Tulevalla viikolla tavoitteet pysyvät varsin samanlaisina: lukemista ja liikuntaa. Yritän saadan yhden haasteellisemman opuksen loppusuoralle ja pari uutta hyvään alkuun. Jäällä täytyy tosiaan harjoitella kisaohjelmaa ahkerasti. Viime päivinä sorruin hieman hemmottelemaan itseäni uusien treenivaatteiden muodossa. Jäälle hankin parin vuoden pohdinnan jälkeen thermolycraa olevat trikoot, ja ulkoiluun juoksutrikoot. Tosin juuri kun luulin saavani heittää "lenkkilökärit" polvipusseineen syrjään, laskee lämpötila ensi viikolla taas pakkasen puolelle. Mokoma! No, talvea on vielä jäljellä, ehkä tämä pitää vain hyväksyä.

Oikein leppoisaa viikonloppua kaikille!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Juhlimista ja keväisiä kelejä

Tällä kertaa ehtikin kerääntyä taukopäiviä kirjoittamiskertojen välille! Taustalla ei ole huomion vuoksi suoritettu katoamistemppu, vaan kirjoittamisajan puute. No, onneksi viime päiviin mahtuu paljon mukavaa tekemistä ja pienoista vaihtelua juhlimisen merkeissä. Lauantaina teimme reissun lapsuudenkodin maisemiin. Myönnän yrittäneeni hieman paeta kanditutkinnon juhlistamista. Nyt lauantain jälkeen olen äärimmäisen kiitollinen lähimmäisilleni jotka jaksoivat "pysyä tiukkana". Oli mielettämön mukavaa tavata ihmisiä jotka olivat tuttuja lapsuudesta. Kaikkein parasta (petollisen hyvä ruuan ohella) oli se, että kaikilla paikalla olevilla oli hauskaa. Sellainen jos mikä takaa hyvän mielen! Myös puolison tytär pääsi mukaan, mistä olen todella iloinen. Samalla reissulla kummityttökin pääsi näyttämään liikunnallista lahjakkuutta oppimalla mm. rapukävelyä ja kottikärryä. Ei mikään huono saavutus kolmevuotiaalta! Vaikka itse juhla-aika voitti kaikki vähänkin negaviitisemmat osat päivästä, oli paluumatka varsin mielenkiintoinen, tai ainakin pitkäkestoinen. Ei sitäkään tässä vaiheessa enää negatiiviseksi kokemukseksi voi luonnehtia, humoristiseksi sen sijaan. No, kärsivällisyys kyllä kehittyi! Junaliikenne pysähtyä alueella useammaksi tunniksi sähkövian vuoksi. Pääsimme odottelun jälkeen viimeinkin edelliselle asemalla taksia odottelemaan. Noin puolen tunnin seisoskelun jälkeen meille sellainen suotiikin, ja sitten toiselle asemalle lähijunaan. Koska viimeiset lähellä pysähtyvät bussit olivat jo kulkeneet, oli jäätävä pois hieman kauempana. Normaalisti alle kaksi tuntia kestävä matka venähti näin ollen yli neljätuntiseksi. Mutta tästä hivenen pitkästä reissusta huolimatta itse paikan päällä oli niin mukavaa, ettei paluuta jaksa turhia murehtia.

Eilen uskaltauduin ilmoittautumaan maaliskuussa pidettäviin kilpailuihin. Viimeinkin suostuin hyväksymään sen, ettei epävarmuus ja jännitys helpota ainakaan siirtämällä kilpailemista vuodesta toiseen milloin mihinkin vedoten. Onneksi vuosi sitten tuli hieman kokemusta, vaikka lähinnä ohjelmaluistelun merkeissä. Yritän kevään aikana päästä kaksiin kilpailuihin, jotta kokemusta karttuisi. Ohjelma on periaatteessa valmis, mutta varmuutta puuttuu. Todenäköisesti hyppyjen kanssa tulee ongelmia, mutta ehkä liika valmistautuminenkaan ei ole eduksi. Askelsarja sai hieman lisäystä illusion turnista, missä todennäköisesti kompastun. Axelin kanssa katson miten käy, eli hyppäänkö sen ilman vauhtia vai pienen vauhdin kanssa. Kaksoisritti parhaimmillaan menee lähelle, vaikka toki vasemman jalan käväisystä jäällä tulee vähennys. No, jostain on aloitettava. Jatkossa olosuhteiden salliessa yritän mennä kisohjelmaa joko kokonaan tai erissä niin usein kuin mahdollista. Lisäksi jokaista elementtiä, erityisesti hyppyjä lienee nyt hyvä harjoitella osana ohjelmaa, eli soolosuorituksina. Ehkä tämä tästä! Huomenna olisi viimeinen kerta tanssiakrobatiaa. Kieltämättä hieman haikeaa, sillä nyt vasta tuntuu että olisi päässyt vauhtiin! Kotosalla olen seinää vasten harjoitellut päällä -ja käsilläseisontaa sekä tehnyt punnerruksia siinä samalla. Yritin myös puntata itseni päälläseisonnasta käsilläseisontaan, mutta liike osoittautukin raskaammaksi verrattuna siihen miltä näyttää. Mokoma! Itsepäisesti olen myös kokeilut elbow-  ja shoulder freezeä, ilman onnistumista kylläkin.

Seuraavaksi edessä olisi reissu kirjastoon ja ruuanlaittoa ennen treeniä. Jos hyvin käy, ehdin aloittamaan päivän lukuprojektin ennen lähtöä. Nyt kelit ovat lämmenneet petollisesti, mikä hieman tulee vaikeuttamaan opiskelua. Toisaalta sään lämmetessä voisi lukea myös parvekkeella. Lähtevät lumet ja lämpenevät kelit houkuttelevat myös kokeilemaan taitorullaluistelua. Kieltämättä hieman hirvittää miten niihinkin taas tottuu! Tällä hetkellä lähellä ei näytä olevan sopivia harjoittelupaikkoja, mutta kevään mittaan niitä ehtii etsiskelemään. Ihanteellinen vaihtoehto olisi päästä liikuntasaliin, mutta valitettavasti mihinkään ei taida päästä. Mutta kun saan taas rullikset jalkaan, yritän lisäillä ohjeistuksia sen mukaan, mihin omat taitoni riittävät. Tulevana kesänä (sen mukaan miten pääsee harjoittelemaan) voisi yrittää harjoitella axelia ja kaksoishyppyjä enemmänkin kunhan tuntuma löytyy. Mitään suuria tavoitteita en uskalla asettaa, sillä harjoittelupaikat ovat vielä hakusessa. Mikäli lajia harrastavilla tai aloittavilla tulee mieleen kysymyksiä tai toiveita ohjeistuksen suhteen, kirjoittelen mielelläni, tosin omien taitojeni mukaan.

Oikein mukavaa tiistaita ja ystävänpäivää kaikille!

maanantai 6. helmikuuta 2017

Operaatio taukojumppa

Koska juuri tällä sekunnilla en ole saanut aikaiseksi muuta kuin avata gradun pohjatekstin, toimikoon kirjoittelu täällä niin ikään alkuverryttelynä, mikä luonnollisesti johtaa huikeisiin suorituksiin. No, jättäkäämme realismi sikseen, sillä kun on taipumus särkeä ne juuri parhaimmat haavekuvat. Viikonloppuna tuli muiden työntekijöiden kanssa pohdittua ikääntymisen merkkejä. Tällä kertaa ei haikailtu sileän uurteettoman ihon perään, mikä toisaalta minua lähes kymmenen vuotta nuoremmilla kollegoilla ei liene ajankohtainen kysymys. Aiheeksi nousi sen sijaan kehon toimivuus. Pari harmitteli sitä miten herkästi lihakset jumittuvat jo yönkin aikana. Koomista kyllä, taisin edustaa pientä liikkuvaa vähemmistöä, siis naispuolisista. En kuitenkaan halua edes sortua tuomitsemaan keskusteluissa esiintyneiden oireiden alkuperää tai saati sitten omaa vastuuta, sillä itselläni tilanne oli aikoinaan sama. Paljon istumista ja staattista olemista, fyysiseen lepoon käytetyt lepohetket, satunnainen liikunta joka säännölliseksi kehittyessään muuttuu äärimmäisen yksipuoliseksi ja päälle venyttely silloin kuin muistaa, toisin sanoen kerran kuukaudessa kun televisiosta tulee liikunta-aiheista ohjelmaa. Been there, done that. Alaselkä kenkkuili ja notkoselkäni luiskahti jo melkein ihailtavaan asentoon. Jossain vaiheessa keskivartalon lihasten harjoittamisesta tuli päivittäinen rutiini, sillä se tuntui auttavan selkäongelmiin ainakin jossain määrin. Liikuntani rajoittui pääasiassa lenkkeilyyn, kunnes n. 24-vuotiaana tankotanssi toi hieman lisähaastetta. 29-vuotiaana löysin paikkakunnan vaihtamisen ja tutun ystävän kautta taitoluistelun uudelleen. Henkisen edun ohella liikunta monipuolistui tehokkaasti, vaikka pääpaino onkin jaloissa.

Oli lajina mikä tahansa, harvalla saa ihmeitä aikaaan opiskelijan istumistäytteisessä arjessa. Vasta kuluneen vuoden aikana olen käytännön tasolla huomannut taukojumpan hyödyt, siis mikäli sellaisen tekeminen onnistuu. Varmaan kukin on tietoinen siitä, että yhtäjaksoinen istuminen on hyvä keskeyttää säännöllisesti. Minäkin tiesin useita vuosia aikaisemmin. Hyppiminen, hartioiden pyörittelyt jne. En vain koskaan tällaisia tehnyt ilman erittäin harvoin saatua erillistä käskyä. Kroppa oireili, mutta tulehduskipulääke oli helpompi ja nopeampi ratkaisu kuin kahden minuutin jumppa. Valitettavasti tulehduskipulääkkeet eivät vahvista lihaksia. Tai ehkä osa vahvistaa, mutta en usko sellaisia olevan saatavilla laillisilla markkinoilla. Monilla työpaikoilla työhuoneeseen on joku ilkimys teipannut kiinni paperin, jossa tikku-ukko tai eläin esittelee taukojumppaliikkeitä. Erityisesti jälkimmäinen on suureksi hyödyksi, sillä eläin tavallisesti herättää sympatiaa. Jumpan toteuttaminen jää tosin vähemmälle, sillä pian on keskityttävä myötätuntoon olkapää- ja selkäleikkauksesta toipuviin kollegoihin. Tässä olisi muutamia ohjeita hitaasti kypsyvältä opiskelijalta ja istumatyötä tehneeltä. Taukojumpan ajoittaminen voi olla haasteellista, minulla ainakin, sillä eihän sitä tahdo muistaa keskeyttää työskentelyä sopivan hetken tullen. Joku voi laittaa puhelimeen tai muuhun rakkineeseen hälytyksen vaikkapa 45 minuutin välein, tai useammin. Minulle riittää yleensä puoli tuntia tai vähemmän, tai siis kropalleni. Jos mitään muistinta ei ole, yksityiskohtiin menemättä yksi keino on varma: juo nestettä, joudut varmasti pitämään säännöllisiä taukoja. Itse työskentelen pääasiassa kotona, mutta ajoittain myös kirjastossa. Jälkimmäisessä taukojumppa on hieman rajoittuneempaa, paitsi jos rohkeus riittää näyttävämpään liikkumiseen.

Kotona:
- paikoillaan juoksua tai "mielikuvitusnaruhyppelyä" n. minuutin ajan. Tässä vaiheessa jaloissa nukahtanut verenkierto herää henkiin. Venyttele tämän jälkeen etureidet, lonkankoukistajat ja takareidet. Venytysten ei tarvitse kestää pitkään, kunhan lihakset pääsevät hetkeksi vapautumaan. Kokonaiskesto: Vajaat kaksi minuuttia, ehkä puolitoista.
- Lankutus
- Punnerruksia 5-10 2-3 sarjaa. Venyttele niskan ja hartian seutua sekä käsivarren lihaksia. Kesto: n. minuutti tai vähemmän.
- Ehkä nyt voi pyöritellä käsivarsia ja hartioita sen söpön oravan tai kilpikonnan tavoin
- Kun näiden tekeminen alkaa kyllästyttää, laita soimaan jokin mukaansatempaava riittävän nopeatempoinen kappale ja joraa sen tahdissa. Tätä ei kai pitäisi kirjoittaa julkisesti, mutta mieleen muistui ikivanha, jo lapsena kritisoimani cover -kokoelma, toisin sanoen Smurffit. En koskaan pitänyt näistä, mielestäni pilatuista kappaleista, mutta kerran sisareni kanssa testasimme hetken mielijohteesta kappaleen "Smurffijumppa" ohjeita. Sori, en voinut olla kirjoittamatta tästäkin! Lopputulos: olimme miltei solmussa ja varsin hengästyneitä.

Kirjastossa: (Yliopiston pääkirjasto Kaisa)
- Nouse seisomaan, pyörittele hartioita ja kyykisty pari kertaa reppua tai laukkua kohti, jossa olisi mukamas muutakin kuin vanhoja kuitteja.
- Venyttele niskan ja hartian aluetta, yritä myös säännöllisesti ojentaa kädet ylös.
- Käy täyttämässä vesipullo muutamaa kerrosta ylempänä, nappaa mukaan samalla jokin mielenkiintoinen kirja josta et ole kuullutkaan. Tosin koita valita sellainen, mistä on useampi kappale jos joku sattuu kyseistä opusta kaipailemaan.
- Käy palauttamassa kyseinen kirja. Luonnollisesti kiire on kova, ja portaissa on otettava jo pieniä juoksuaskeleita
- Kahvitaon aikana nouda evääsi Café Portaalista kirjaston kahvilan sijaan (askeleet pysyvät ripeinä kun muistat että joku saattaa havitella lukupaikkaasi)

Kuten lienee huomattavissa, kotona liikkuminen on hieman monipuolisempaa, mutta erityisesti Kaisassa kannattaa hyödyntää käytettävissä olevia kuutta kerrosta. Tuo minkä tahansa kirjan lainaaminen oli pilke silmäkulmassa kirjoitettu. Ihan jo käväisy pari kerrosta ylempänä tai alempana auttaa paljon. Kai lankutuskin tai vastaavanlaiset liikkeet onnistuvat, on vain eri asia tehdä ne riittävän huomaaamattomasti. Tai eihän huomaamattomuus ole mitenkään pakollista, itselläni ei vain rohkeus riittäisi punnertamaan edes hyllyjen välissä. Tässäpä ehdotus: kirjaston tiloihin voisi asettaa alueita taukojumppaa varten!

Mitään elämää mullistavia ohjeita en kykene antamaan. Ehkä suurin haaste on aloittaminen ja ottaminen tavaksi. Myönnän ettei minultakaan säännöllinen taukojumppa onnistu aina, mutta tästäkin kroppa on hyötynyt paljon, ja myös työskentely tehostuu kun taukoihin liittyy pientä aktiivisuutta. Otan mielelläni vastaan myös uusia ideoita, jotka ovat toteutettavissa käytännön tasolla. Vaikka omasta kokemuksesta voin myöntää ettei aloittaminen ole helppoa, suosittelen silti kokeilemaan. Vaikka itsekin liikun paljon, istun myös paljon mikä taas laskee päiväään liittyvän aktiivisuuden määrää, eivätkä lihaksetkaan oikein pidä jatkuvasta istumisesta. Toki liikkeet on hyvä valita sen mukaan millaista työskentely on. On tehnyt myös työtä missä on siesottava paljon, minkä seurauksena jalat oli saatava sopivan hetken tullen kohti kattoa ja selkää on venyteltävä säännöllisesti. Itselläni ongelmana staattisessa työskentelyssä tahtoo olla nesteen kertyminen jalkoihin, siis reisien alueelle. Tämän vuoksi reipas kävely, juokseminen paikoillaan ja hyppely ovat hyvä keino saada verenkiertoa hieman elvytettyä. Tietokoneen ääressä ryhti menee herkästi kumaraan, mihin onneksi voi vaikuttaa säätämällä tuolin korkeuden sopivaksi, eli ei liian korkeaksi. Yhteenvetona voin todeta, että taukojumppa tavalla tai toisella on osoittaunut tärkeäksi keinoksi ylläpitää lihaskuntoa ja vähentää liikkumattomuuden ja raskaamman liikkumisen välistä eroa. Itse en näe taukojumppaa "treeninä", vain enemmänkin samanlaisena toimenpiteenä kuin syömisenkin: keholle annetaan säännöllisesti jotain mitä se tarvitsee. Mikäli se ei saa sitä riittävän usein, se oireilee.

Kokeilkaamme siis itsekkäästi ottaa omaan käyttöömme ne 2-3 minuuttia säännöllisin väliajoin. Kunhan liikuntakulttuuri muuttuu vielä hieman avoimemmaksi, ehkä jonain päivänä kirjastossakin uskaltaa punnertaa tai lankuttaa julkisesti.



sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Perehdytysreissu ja "back to the basics"

Myöhäisiltaa itse kullekin säädylle! Ilmeisesti myöhäinen paluu kotipuoleen ei estänyt viikottaista kirjoittamista. Sain tosiaan jälleen harrastaa hieman "kotimaan matkailua" kesätyön perehdytyksen merkeissä. Kokonaisuudessaan reissusta jäi hyvä mieli, ja "työ" ei tuntunut sopivan lainkaan tuohon 24 tuntiin. Vaikka sää oli miltei masentavan harmaa, alue oli suorastaan ihana! Vettä ja luontoa, voisiko enempää toivoa? Ruokakin oli niin maistuvaa, että täytyy varmaan varata matkaan sellainen juhlapuku mikä joustaa kunnolla! Tietenkin itse työ tulee olemaan intensiivistä ja väsymys on säännöllinen vieras. Toisaalta tuntuu suorastaan hämmentävältä ajatukselta, että seitsemän päivän ajan voi keskittyä ainoastaan työhön, ei ruuanlaittoon, kauppareissuihin, siivoukseen tai muihinkaan arjen velvollisuuksiin. Melkein nolottaa! Edellisestä työkokemuksesta samalla alalla opin sen, että ajoissa tehdyt valmistelut takaavat sen, että lepohetket voi käyttää todellakin itseään varten. En tiedä tuleeko tämä käytännössä toteutumaan, mutta mikäli nukkuminen onnistuu, ennen aamupala-aikaa on hyvät mahdollisuudet tehdä pieni juoksulenkki. Aamu-uinnista sen sijaan ei edes keskustella. Tietenkin olen tietoinen että mitään lepolomaa ei luvassa, mutta tuntuu niin ylelliseltä tuo mahdollisuus keskittyä vain siihen mitä tekee. Reissun toinen positiivinen puoli oli sen kadonneen hengellisyyden pieni herääminen. Viime aikoina hengellisyys on tahtonut jäädä mekaanisen tenttiluvun ja muun työskentely varjoon. Kun laulut ja hartaus muistuttivat siitä miksi tätä kaikkea tehdään, halu yrittää ja tehdä parhaansa lisääntyi. Vaikka en ole lapsesta asti, enkä aikuisenakaan onnistunut osallistumaan aktiivisesti seurakunnan toimintaan, jaksoin taas uskoa että minullakin on jotain annettavaa tällä alalla.

Ja sitten liikunnan pariin! Aloittakaamme aakkosjärjestyksestä, eli akrobatiasta. Tosin huijaan hieman, sillä kurssi kulkee nimikkeellä "tanssiakrobatia". Kenties jokin taho minua armahtaa. Viime keskiviikkona opettajamme todellinen luonto paljastui. Jo ensimmäisellä kerralla hän mainitsi breakdancen olevan hänen päälajinsa. Nyökkäsin kiinnostuneena, mutta en tietenkään olettanut sen vaikuttavan kurssin sisältöön. Minulla ei suoranaisesti ole mitään kyseistä tanssityyliä vastaan, itse asiassa ihailen sen näyttävyyttä. Taisin vain saada teini-iässä pienoisen yliannostuksen. Itse en koskaan tuota lajia kokeillut, mutta 90-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alkupuolella breakdance oli kovasti muodissa. Ai itse aiheeseen? No, päivän projektina oli harjoitella muutamia staattisia breakdance -liikkeitä. Mikäli lukijoihin kuuluu kyseisen lajin asiantuntijoita, surkeaa tietämystäni saa täydentää ja asiavirheitä oikoa. Uuden liikkeet olivat elbow freeze ja shoulder freeze. Molemmat olivat käsilläseisonnan varioaatioita. Ensimmäisessä toisen käden kyynärpää (ja kämmen) sekä toisen kämmen olivat tukena. Toisessa taas oltiin olkapään ja kämmenen varassa. En saanut jalkoja ilman parin avustusta ylös, mutta avustettuna kyllä! Onneksi tuota shoulder freezeä ei kukaan kuvannut, sillä näytin äärimmäisen typerältä posken liiskautuessa jumppamattoon. Tai ehkä juuri siksi kuvamateriaali olisi ollut toivottua? Näiden harjoittelun jälkeen arvostukseni "breikkaajia" kohtaan nousi saman tien! Vaikka liikkeet olivat hankalia, näitä voisi kyllä kotipuolessa kokeilla silloin tällöin. Mitä kodin irtaimistolle tapahtuu, se onkin sivuseikka.

Jäällä tapahtui tavallaan takapakkia, ainakin axelin kohdalla. Kun yksi hyppy ei onnistu, luonnollisesti koko lajissa mennään taaksepäin. Tekniikka osoittautui sen verran virheelliseksi, että palasin harjoitteluun ilman vauhtia. Jotenkin se "rittipiruettiin hyppääminen" ei vain onnistu, ja vapaa jalka huitelee miten sattuu. Palasin "axel-liikkeeseen", eli pieni valssihyppy ja rotaatiopiruetti. Kun tämä sujui riittävän hyvin, tein axelia ilman vauhtia keskittyen ainoastaan hyppäämiseen "jalan päälle". Ensimmäisellä kerralla homma oli turhauttavaa, mutta toisena päivänä meni jo paremmin. Rotaatio saa olla vajaa, ja lisään korkeutta vähitellen. Tätä harjoittelua jatkuu juuri niin pitkään kuin tarvitsee, ei yhtään vähempää. Kaksoissalchow menee puolestaan paremmin, ja yritän nyt keskittyä korkeuden lisäämiseen. Tosin ajoittain tämäkin hyppy menee tuuliajolle, minkä vuoksi keskivartalon hallinta on tärkeää. Kaksoisrittiin on tullut mukavasti korkeutta, ja alastulo alkaa olla lähellä. Ehkä tässä siis ollaan menossa johonkin suuntaan.. Uudeksi "muuten vain" -liikkeeksi on tullut illusion turn, eli kolmoskäännöksen tapaisessa käännöksessa ylävartalo alas ja jalka ylös. Tätä liikettä voi onneksi harjoitella kotonakin. Muun treenin suhteen ei ole tullut mitään erityisiä muutoksia. Yritän hieman tehostaa keski- ja ylävartalon lihasten harjoittamista. Käytännössä tämä tarkoittaa lankutusta, punnerruksia ja 12 kg:n kahvakuulan nostelua. "Perinteisen" sarjan ohella keskivartalo ja erityisesti selkä saa hyvää harjoitetta siltakaatojen ja siitä nousemisen kautta. Vielä kun tuo nouseminen onnistuisi suoraan, eikä toisen kyljen kautta.

Tulevalla viikolla ei ole mitään "poikkeavaa" luvassa. Lukemista ja liikuntaa, eli se perinteinen kombinaatio. Toivottavasti saan tenttilukua taas hieman tehostettua. Harmittelin hieman säätiedotuksen nähtyäni, sillä pakkaset menevät sen verran kireäksi että harjoittelu ulkojäällä ei onnistu. Tenttikirjojen ulkopuolisena "lukumateriaalina" on tällä kertaa Pirkko Koskenkylän Pohjantuuli, eli sarjan ensimmäinen osa. Tätä kirjaa aloittelin itse asiassa ennen muuttoa, mutta jouduin sen palauttamaan varausjonon vuoksi. Jokunen kuukausi meni siis. Tarina kohdistuu juuri sopivasti 1800-luvun loppupuolelle, eli nykyiseen suosikkiaikaan jatkosodan vuosien ohella. Tätä ennen sain käsiini toisen kesken jääneen kirjan, eli Anni Polvan Elettiin kotirintamalla. Sisällisesti kirja oli pysäyttävä, muuta en voi sanoa. Tietenkin sotilaat tekivät työtä rintamalla henkensä kaupalla, ja valitettavasti ihmishenki oli yllättävän halpa niissä olosuhteissa. Kotirintaman elämästä sen sijaan olen löytänyt huonosti materiaalia, ja Polvan kuvaus elämästä lapsen (ja myöhemmin useamman) kansa pula-aikana kotirintamalla oli suorasukainen ja kaunistelematon kuvaus henkiinjäämistaistelusta. Ruokaa oli vähän, ja laatu kaikkea muuta kuin kehuttava. Myös klapeja oli vaikeaa saada, mikä ei helpottanut sitä tosiaasiaa kireän pakkasen olemassaolosta. Myönnän etten koskaan tullut miettineeksi korttiannoksilla saatavien ruokien laatua, mutta luettuani mm. jauhoista joiden "täyteaineena" olivat ötökät, matojen täyttämästä leivästä ja muusta mukavasta, minulla ei ollut mitään kommentoitavaa. Saatoin korkeintaan tuijotaa uudelleen lukemiani lauseita, joiden sisältö ei muuttunut. Jos hakee pysäyttävää lukemistoa, suosittelen Polvan kirjaa.

Nyt lieneekin aika sulkea kone. Oikein mukavaa viikonlopun ehtoopuolta kaikille!