lauantai 26. marraskuuta 2016

Se olin "minä", mutta nyt se olen "minä"

Tähän aikaan vuodesta aikaa ajatuksille tuntuu löytyvän pahimmankin kiireen keskellä. Loppusyksy on opiskelussa monella raskainta aikaa, eikä käytettävää aikaa riittä liioin pelkkään olemiseen. Minulla tuota ajatteluaikaa syntyy merkillisesti juuri näihin aikoihin kenties siksi, että viime viikolla hoidin vuosittaisen velvollisuuteni: vanhenin jälleen yhdellä vuodella. 31 vuotta.. onneksi en nähnyt itseäni 18-20 -vuotiaana, sillä sen aikainen visioni itsestäni 31-vuotiaana oli hieman toisenlainen. Lisäksi ajatukset, ihanteen ja arvot ovat käyneet läpi suuria muutoksia. Aluksi mietin, että jos olisin saanut tietää kymmenen vuotta sitten millainen minusta tulee, en olisi tohtinyt katsoa enää peiliin. Nämä ajatukset liittyvät pääasiassa sen aikaiseen arvomaailmaan sekä hivenen epärealistisista ja suorastaan pinnallisista tulevaisuuden näkymistä. Nyt kun tarkemmin muistelen, minulla ei ollut aavistustakaan mitä haluan tehdä. Yksi varsin epärealistinen haave oli, mutta olen iloinen ettei se toteutunut. Taisin nähdä itseni naistenlehtien lähes häpeällisenä stereotyyppinä, ja luonnollisesti 31-vuotiaana elämä ohi. Minulla piti olla jokin järkevä ammatti, mahdollisesti toimistotiloissa. Vapaa-ajallani siemailisin tyylikkäästi lasillisen viiniä, mutta tietenkin järkevissä määrin. Minulla piti olla 2-3 lasta, joista vanhin olisi lähestymässä kouluikää.

 En tiedä miten olin ajoittanut suunnitelmani, sillä haaveilin työskenteleväni musiikin parissa, mieluiten soittajana. Vaikka itse sanonkin, olin pianonsoitossa melko taitava, mutta vaadittava taso oli valovuosien päässä. Nyt muistankin, musiikinopettaja oli toiveammattini, ja vapaa-ajalla haaveilin esiintyväni. Millaisin lähtökohdin toteutin haavettani? Ilman taustaa musiikkiopistossa oletin oppivani kaiken. Tarinan loppua ei varmaankaan ole vaikeaa arvata. Mainittakoon että myös minulle on ikuinen mysteeri, kuinka elättelin näitä haaveita vieläpä tosissani. Kun todellisuus iski päin kasvojani, oli musiikki jäädä kokonaan pois harrastuksista. Vähitellen hyväksyin tulevaisuuteni, jossa musiikki tulisi olemaan vain harrastus. Ajan kanssa huomasin, ettei tämä haitannut. Sitä paitsi jännitin kovasti soittamista julkisesti, ja jännitän vieläkin. Soitan mielelläni klassista musiikkia, mutta yhdenkin kuulijan kera sekoan nuoteissa. Vain laulaminen onnistuu ilman suurempaa jännitystä, vaikkei ilmankaan sellaista. Pahoittelen tätä narsistista lisäystä, mutta minua yritettiin kannustaa Idols -ohjelmaan. Ajatus houkutteli korkeintaan puolen sekunnin verran, sitten tein mieluummin sitä mistä pidin aidosti: lauloin tilaisuuksissa joissa laululla on mahdollisuus ilahduttaa. Teknisesti en ole huippuluokkaa, mutta valituksiakaan en ole kuullut, paitsi kappaleista välillä: "Sinulla on ihana ääni ja osaat laulaa, mutta tuo kappele on hirveä!" Tai kenties tämä oli siloiteltu versio lauseesta: "En kestä kuunnella lauluasi, joten voisitko pitää turpasi kiinni?". Olen tyytyväinen nykytilanteeseen. Saan hyödyntää musiikkia ilahduttaakseni ihmisiä. Jos en muita, niin ainakin saan kuunnella omaa ääntäni ylhäisessä yksinäisyydessäni. Tässä voisikin siteerata yhtä suurimmista hiteistä: "Yksi varsi jäikin, on se hyvähän on näinkin, sammakko se päivänvarjon siitä saa". Kokemus se on tämäkin. Ensimmäisen kerran elämässäni samaistun sammakon ajatuksiin.

Sammakoista toiseen aiheeseen, vaikka väri pysyykin samana. Kymmenisen vuotta sitten (ja aiemminkin) asennoiduin armeijaan ja isänmaallisuuteen varsin kielteisesti. "Piis, laav änt häppines". Asenteeni armeijaan on muuttunut toisenlaiseksi, ja 20-vuotias minä kauhistelisi jos olisi tiennyt. Toisaalta kauhistusta olisi riittänyt lähinnä siihen asti, kunnes 20-vuotias minä olisi jaksanut kuunnella tarinan loppuun asti. Muistan paheksuneeni puheita voitokkaasta Suomesta, joka sai "ryssänkin" perääntymään. Talvisota, talvisota, talvisota jne. Olin lopen kyllästynyt koko sanaan. Pasifismi ja työläisten olojen parantaminen kuulosti mukavalta vaihtelulta, ja sitä paitsi oikeudenmukaiselta. Armeija opettaisi nuorukaisia vain tappamaan, mikä olisi kaukana sankariteosta. Myös maailmanrauhan saavuttaminen vaikeutuisi, jos tappaminen ja tappelu olisivat ensisijaisia toimintatapoja. Siviilipalvelus olisi näin ollen suurempi sankariteko. Kymmenen vuoden aikana ehdin ajatella, ehkä ajoittain liikaakin. Nykyään asenteeni varusmiespalvelukseen on myönteisempi. Kunnioitan veteraaneja ja olen kiitollinen heille siitä kaikesta, mitä he sota-aikana tekivät. Toisaalta olen äärimmäisen pahoillani siitä, mitä kaikkea he joutuivat kokemaan. Minusta on äärimmäisen epäreilua, että moni rauhaa rakastava ihminen joutui tappamaan. Sotatila kuuluu niihin ääripäihin, joissa ihmisen on helppo tiukan paikan tullen vain toimia. Olisipa tietoisuus teoista jäänyt pimentoon. Vapauden hinta on ollut kova, ja vaatinut veronsa vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Nykyään minulla on monia mielipiteitä varusmiespalveluksesta (vai asepalvelus?). Jos unohdamme hetkeksi sodan brutaaliuden, näen varusmiespalveluksen mahdollisuuksi oppia toimimaan ryhmässä sekä noudattamaan käskyjä. Jälkimmäisestä usein valitetaan, ettei armeijassa saa ajatella itse. Omalta kohdaltani voin todeta, että käskyjen noudattaminen on usein paljon vaikeampaa, kuin toimiminen vain oma tahdon mukaisesti. Kyky toimia käskyjen mukaisesti ei siis ole puute, vaan merkittävä vahvuus josta tulevaisuudessa voi olla suurikin hyöty. Myös kyky toimia ryhmässä lienee erittäin hyödyllinen, etenkin näinä aikoina, kun kommunikointi ja yhteistyö tapahtuu teknologian kautta. Tuskin fyysisen kunnon kohoaminenkaan on negatiivinen asia.

Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen. Armeijaa tarvitaan ensisijaisesti ilmiössä nimeltä sota. Itse näen sodan tilana, johon on päädytty kun kaikki on jo mennyt mieleen. Voittajia ei siis ole, pelkkiä häviäjiä niin siviilissä kuin rintamalla. Vaikka näin itsenäisyyspäivän lähestyessä hehkutetaan Suomen torjuntavoittoa, olisi väärin kieltää sodan toinen puoli: tappaminen ja tapetuksi tuleminen. Paraateissa nähtävä koneisto on näyttävää ja uhkaavaakin. Ne eivät kuitenkaan vain säikäytä vihollista, paitsi jos hyvin käy. Nuo koneet ovat suunniteltu tappamaan. Sodankäynti ei ole videopeliä. Jos tulet tapetuksi, sinulla ei ole "varaelämää". Peli on sillä selvä. Vaikka armeija on monelle ns. siirtymäriitti kohti aikuisuutta, näen tärkeäksi myös sen synkemmän puolen huomioimisen. Olen äärimmäisen kiitollinen heille, joilla on ollut rohkeutta palata tuohon aikaan ja kertoa, mitä todella tapahtui.

Entä se kiistelty siviilipalvelus? Joskus pidin siviilipalvelusta parhaimpana vaihtoehtona. Aivan kuten varusmiespalveluksen kohdalla, minulla ei ole yksiselitteistä mielipidettä. Jos siviilipalveluksen aikana työskentelee esimerkiksi hoivakodissa, koulussa yms. ja hoitaa tehtävänsä lojaalisti ja huolella, voi antaa kohderyhmälle paljon. Jos palvelusajan taas käyttää mieluummin lusmuiluun ja "pelleilyyn", en voi valitettavasti antaa kannatustani. Olen kuullut ja osaksi törmännyt tällaisiinkin tapauksiin. Siviilipalveluksessa yksilö voi antaa itsesään paljon, ja samalla edistää uraansa. Mikäli ajan käyttää järkevästi, en osaa nähdä tässä vaihtoehdossa mitään negatiivista. Ymmärtääkseni siviilipalvelusta pyritään yhdistämään toimintaan "kotirintamalla". Tässä kohtaa en osaa sanoa taaskaan yksipuolista mielipidettä. Ns. kotirintamalla tarvitaan osaavia henkilöitä. Toisaalta siviilipalveluksen yhdistäminen sotatilaan tuo omat haasteeensa, sillä ainakin osa valitseen kyseisen vaihtoehdon pasifismin nimissä. Varsinainen umpikuja siis. Nyt kun tarkemmin mietin, ehkä se yli kymmenen vuotta nuorempi minä ei häpeäkään niin paljoa kuin oletin. Tiedostan edelleenkin sodankäynnin varjopuolen, ja toivon näin ollen rauhaa. Valitettavasti pysyvä rauha ei taida olla mahdollinen. Meillä ihmisillä on taipumus haluun saada valtaa. Toisaalta haluamme turvaa. Haluamme myös olla arvoisessamme asemassa oman ryhmämme kanssa. Välillä haluamme varallisuutta, mutta parhaimmat lähteet eivät aina ole saatavilla. Tällaiset asiat johtavat pahimmillaan sotatilaan. Ehkä se nuorempi minä nyt ymmärtää paremmin asennoitumistani.

Onko jokin pysynyt samana? Ehkä ei aivan identtisenä, sillä aika muuttaa objektinsa muotoa kuin merivesi kiviä rosoisesta sileäksi. Ulkoisesti ikä on tehnyt tehtävänsä, ja niihin muutoksiin lienee hyvä vain alistua, tai jättää omaan arvoonsa. Silti joitain asioita on pysynyt. Boikotoin edelleenkin samoja kohteita kuin ennenkin, tosin Niken tuotteisiin olen sortunut. Olen edelleenkin pesco-vegetaristi, tosin vain makusyistä (se siitä enkelin sädekehästä). Pidän edelleenkin klassisesta musiikista. Goottityylistä luovuin hiljakseen epäkäytännöllisyyden vuoksi. Toisaalta koen olevani siihen liian vanha, tai enemmänkin kasvaneeni sen yli. Ehkä joskus innostun uudestaan. Goottityyli kylläkin muistuttaa minua elämästä, mitä en enää kaipaa. Kai se aika oli jonkinlaista itsensä etsimistä, mitä koko elämä taitaa kylläkin olla. Luulen että monien arvojen ja ihanteiden runko on säilynyt ennallaan. Niistä on vain rönsyillyt uudenlaista oksistoa. Lienen luonteeltani siinä määrin jääräpää, että en edes kykenisi vaihtamaan mielipiteitäni ääripäästä toiseen. Välillä mietin, että ovatko esimerkiksi boikottini lähinnä tottumuksia, joiden seuraaminen on kuin rutiini muiden joukossa. Ehkä mekaanisimman arjen keskellä näin onkin.

Luulen että voin hyvän omantunnon kerta olla sinut nuoremman minäni kanssa. Myös nykyinen minä voi katsoa silmästä silmään edeltäjäänsä, sillä alkuperäinen rakenne on säilynyt, tai ainakin merkittävät osat siitä. Vaikka ajallinen arviointi ja visioni itsestäni 31-vuotiaana menivätkin pieleen, olen ottanut opiksi tekemistä virheistä. Valitettavasti monet virheet tarvitsevat toistamista ehkä elämäni loppuun asti. Kertaus on opintojen äiti? Ehkä näillä eväillä on edes hieman turvallista katsoa eteenpäin.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Entä se muu elämä?

Eilisten hajanaisten pohdintojen jälkeen aloin todella miettiä, että onko minulla muuta elämää liikunnan ja opiskelun ohella. Juuri tällä hetkellä erittäin huonosti, mikä toisaalta johtuu ajankohdasta. Mitään kalendaarista syytä tilanteeseen ei suoranaisesti ole, paitsi että loppusyksy on opintojen suhteen hektisintä aikaa siinä missä huhtikuun loppupuolikin. Tällä hetkellä tehtäviä ja lukemista riittää jokaiselle päivälle, ja samalla ilmassa on aika tavalla jännitystä. Lisäksi on tehtävä suunnitelmia kevään varalle, eivätkä suunnitelmat saisi jäädä pelkän pohdinnan tasolle. Yhteenveto: opiskelu teettää enemmän töitä näihin aikoihin. Jotta rutiinilla tapahtuva opiskelu onnistuisi, on ajanviettoa ja muuta aikaa yksinkertaistettava. Myös kotityöt pitäisi saada tehdyksi, minkä seurauksena jokaiseen aktiviteettiin ei pääse, eikä oikeastaan ehdikään panostaa niin paljoa. Myös sosiaalinen elämä kapeutuu, vaikka en voi kehuskella sen laajuudella muutenkaan. Tapaan mielelläni ihmisiä, mutta en päivittäin, enkä aina eri ihmisiä. Ehkä joku diagnosoi minut äärimmäisen epäsosiaaliseksi, mutta itse kyseen olevan vain tarpeesta myös omaan henkilökohtaiseen aikaan.

Mitä teen opiskelujuttujen ja jäähallin ohessa? Juuri nyt en paljoakaan, mutta yritän aina luovuttaa edes yksittäisiä minuutteja jollekin muulle toiminnalle. Minusta on todella mukava kävellä pitkiä kävelylenkkejä puolison kanssa, katsoa joitain yksittäisiä tv-sarjoja, tai peräti elokuvia jos aikaa sattuu löytymään. Iltaisin luen romaaneja ja elämäkertoja. Nyt "aivot narikkaan" -lukemistona on Enni Mustosen kirjasarjasta kolmas osa. Välillä luen selviytymistarinoita aina sota-ajasta nykypäivään. Hieman kevyempänä lukemistona olen pitänyt suomalaisten, sota-ajalla ja siitä eteenpäin työskennelleiden balettitanssijoiden tarinoista. Viimeksi luettu Heikki Värtsin tarinaa suosittelen lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille! Käsityöt ovat jääneet ruutinien tasolle, mikä käytännössä tarkoittaa neulomista siinä vaiheessa, kun jumpat ja kouluhommat ovat päivän osalta päättyneet. Joulun alla toivon että aikaa riittää, mutta toisaalta myös että saan aikaiseksi kokeilla taas ompelemista.

Myös ruuanlaitto on mukavaa puuhaa, ainakin silloin kun aikaa on riittävästi, ja kun saa kokeilla jotain uutta. Eilen esimerkiksi kokeilin taas peltileipää, mihin lisäsin tällä kertaa gram -jauhojen ohella hieman härkäpapujauhetta. Lopputulos kaipaa maun suhteen pientä hienosäätöä. Pinaatti voisi tuoda kaivattua makeutta. Loppuviikolla pääsen taas leipomisen pariin, mikä on varsin mukavaa vaihtelua. Toisaalta teen mielelläni myös enemmän tai vähemmän perinteisiä kotiruokia, välillä toki hieman varioiden.

Soittoharrastus on kuuluu niihin, joiden vähentyminen kiireen keskellä harmittaa. Viulun suhteen tulee erityisesti suuri kynnys harjoitella pitkän tauon jälkeen, mutta kummasti se on (ainakin tähän mennessä) onnistunut tauosta huolimatta. Kai siinä on sekin, että pianon ääreen voi vain istahtaa ja alkaa soittaa. Tai no, digitaalipiano pitää toki kytkeä päälle ja kansikin on avattava. Kappalevalikoima tosin on suppea, mutta tuon Mozartin D-duurin ensimmäinen aukeama alkaa olla kunnossa. Välillä mietin selviänkö ilman projektimaista harrastamista, Ehkä en, mutta väliäkö sillä. Kukin toimikoon tavallaan.

Nyt tarkemmin mietin, kyllä sitä elämää onneksi löytyy muualtakin kuin koulutehtävistä tai jäähalleista. Jälkimmäiseen tosin yhdistyy pieni pala sosiaalista elämää, sillä minusta on mukava tavata ihmisiä, vaihtaa kuulumisia ja keskustella milloin mistäkin. Luonnollisesti suuri osa aiheista liittyy itse lajiin, mutta harvemmin keskustelujen sävyt käydään pipo kireällä. On hauskaa kun jokainen osaa nauraa itselleen, kannustaa ja toisaalta aiheet voivat liikkua paljon myös liikunnan ulkopuolella. Muualla keskustelen mielelläni eri aiheista "maan ja taivaan" välillä, tosin jatkuvalle valitukselle ja yltiöpäiselle negatiivisuudelle olen allergitoisunut viime vuosien aikana. -Ei sillä ettenkö itsekin sellaiseen sortuisi, ja ajoittain päiväkausiksi. Olen kiinnostunut politiikasta vaikka en siitä paljoa taidakaan ymmärtää. Tv-sarjoista ja julkisuuden henkilöistä puhuminen sen sijaan on vaikeaa, ellei vastapuoli sitten jaksa valistaa riittävästi. Olen täydellisen pihalla Saara Aallon menestyksestä Salkkareiden juonesta puhumattakaan. Ilman sosiaalista mediaa en varmaankaan tietäisi koko Saara Aallosta. No, ilmeisesti muu siviilielämäni ei siis ulotu tähän henkilöön.

Välillä arki vain tahtoo mennä niin työntäytteiseksi, että monista aktiviteeteista on luovuttava. Liikunta ylipäänsä on tärkeä vastapaino opiskelulle, minkä vuoksi uhraan mielelläni sille aikaa. Toisaalta kiireisen päivän iltana pidän hetkistä, joina voi syventyä puolison kanssa johonkin tv-sarjaan tai vaikkapa uutisiin. Joskus on vain hieman yksinkertaistettava arjen sisältöä, jotta prioriteettiasemassa olevat asiat onnistuisivat.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Opiskelua ja edistymisen hitautta

Kulunut viikko on ollut opiskelun suhteen varsin hektinen. Lähiopetuksen suhteen on ollut onneksi rentoa, mutta tehtävien määrä on teettänyt töitä. Pelottavan hyvin kaikki on kuitenkin hoitunut, ja toivottavasti hoituu jatkossakin. Siinä vaiheessa pelko-osuuskin voi kenties jäädä syrjään. Olen kieltämättä pitänyt näistä syventävien opintojen kursseista. Toinen käsittelee kristinuskon ja kirkon roolia päihdeongelmista -ja riippuvuudesta toipumisesta. Aluksi pidin aihetta ja toimintaa suorastaan tekopyhänä, vaikka en näin saisikaan ajatella. Lähinnä mieleen nousi ensimmäisen amerikkalaisen AA-kerhon toimintamalli. Kaikella on puolensa. Suomessa metodit vaikuttavat väljemmiltä. Toisaalta Amerikkailaisen AA-kerhon toiminta perustuu selkeään prosessiin. Täydellistä kritiikkiä voi tuskin antaa kummallekaan, sillä jokainen toipuja on oma yksilönsä, ja näin ollen paras tapa toipua vaihtelee yksilökohtaisesti. Joskus mietin vapaaehtoistyötä tällaisten ihmisten parissa, mutta olen epävarma omista kyvyistäni, ja toisaalta myös asenteestani. Toinen kurssi käsittelee isänmaallisuutta, eli tässä kontekstissa nationalismia kansalaisuskonnon näkökulmasta. Myönnän olleeni jo pidemmän aikaa olleeni kiinnostunut nationalismista ilmiönä yleensä. Mahdollisesti moni liberaali vihreä vasemmalle kallistuvat tasa-arvon puolustaja ja maailmanparantaja haluaa tuomita minut kivitettäväksi tämän jälkeen: mielestäni nk. terve nationalismi on tärkeä ominaisuus. En näe mitään syytä, miksi jokainen ei voisi arvostaa omia juuriaan ja syntyperäänsä, en ainakaan niin pitkään kun keskinäinen kunnioitus eri kansallisuuksien ja kulttuurien edustajien välillä säilyy. Lisäänpä hieman lisää vettä myllyyn. Kannatan myös tervettä monikulttuurisuutta, mutta uskon monikulttuurisuuden olevan riippuvainen terveestä nationalismista. Ilman tervettä nationalismia monikulttuurisuus tuskin toteutuisi, sillä yhtenäistymispakko muuttaisi toisensa kohtaavat kulttuurit yhtenäiseksi massaksi. Mainittakoon nyt vielä, että tämä ajatus oli osaamattoman pohdintoja.

Lumet lähtivät, mikä sinänsä ei tullut yllätyksenä. Toki olisi ollut mukavaa nauttia aikaisesta talvesta hieman pidempään, mutta minkäs Suomen ilmastolle mahtaa. Toki sen lämmittäminen on mahdollista, ja moni meistä on sitä hienosti edistänytkin. Ulkoilulle ei hirveästi ole ollut aikaa, paitsi nyt viikonloppuna. Jäällä tuli käytyä "perinteisinä" päivinä, joista yksi oli tänä aamuna. Vauhtia ja varmuutta tulee vähitelleen lisää. Axeliin olen oilerin ja salchowin ohella lisännyt ritin, missä olen yritänyt päästä yhden kierroksen yli. Puolitoista menee paikoiltaan. Jostain syystä axelin jälkeen on vaikeaa muistaa käyttää käsiä riittävästi. Torstaina pääsin ritin pitkän tauon jälkeen yhdelle jalalle alas, mutta yllättäen rotaatio jäi vajaaksi. Täytyy toivoa että maanantaina onnistuu jälleen, sillä iskostumisen jälkeen rotaation parantamiseen on helpompi keskittyä. Ensimmäisen kerran sain flipissä rotaatioasennon lähemmäksi oikeaa, mutta alastulossa vasen jalka luonnollisesti käväisi jäällä. Mokoma maneeri! Valitettavasti en voi vedota totuttuun tapaan, sillä monesti olen jäänyt kiinni kumarasta asennosta, mitä yritän muistaessani korjailla.

Voi olla ettei kukaan koskaan asiaa kummastele, mutta silti voisin hieman omalta osaltani kertoa miksi oppiminen ja edistyminen on niin hidasta. Lähdetäänpä vaikkapa harjoittelun määrästä ja ohjauksesta. Itse pääsen jäälle neljä kertaa viikossa, joista yksi on ohjattu. Tai kaksi, sillä yleisöjäillä on yksi aivan ihana henkilö, joka jaksaa antaa todella hyviä vinkkejä! Mutta kun itseopiskelu ja Yuotube ovat yleisin tuki, kasvaa virheiden mahdollisuus. Toki itseki voi päätellä paljon, mutta merkittäviä huomioita voi jäädä välistä. Prosessia hidastaa myös se, että mahdolliset virheet on keksittävä itse. Lisäksi yleisövuoroissa jääaikaa ei välttämättä ole paljoa, ja muiden ottaminen huomioon tuo omat haasteensa. Lämmittelyssä ei välttämättä pysty käyttämään vauhtia niin paljon kuin pitäisi, ja sopivaa paikka etsiessa joka neljännen hypyn kohdalla pääsee edes yrittämään. Kilpatason luistelijoilla jääaikaa riittää jokaiselle päivälle, ja usein kahdesti. Kesto on harvoin 45 minuuttia, mikä harrastelijoille on varsin tyypillinen. Itsenäisestä harjoittelusta puuttuu usein myös selkeä suunnitelmallisuus. Itse noudatan kaavaa askelee-hypyt-piruetit-liu'ut. Näiden sisältöä kuitenkin pysyy aina samana, sillä en osaa laatia esim. viikkosuunnitelmaa. Toisena aikuisena harjoitteluun liittyvänä riesana ottaisin arkuuden, tai pikemminkin itsesuojeluvaiston. Vaikka olen aikuiseksi pienikokoinen, ruhoni jäähän tömähtäessä aivan toista luokkaa, kuin niiden alle kymmenkesäisten jotka harjoittelevat samoja elementtejä. Me aikuiset emme liioin pidä kolhuista, ja meillä on taipumus rysähtää jäätä vasten varsin kivuliaasti. Luulen että suuri osa kivusta on korvien välissä, mutta pelästyminen moninkertaistaa mahdollisen kivun. Itsekin arastelen kaatumisen pelossa. Olen kyllä melko tottunut tervehtimään jäätä, mutta esimerkiksi polven kopsahtaminen on edelleenkin kivulias kokemus. Itsesuojeluvaistoa voisi seurata itseluottauksen puute. "En minä tuollaista osaisi!" Aikuisia kannustetaan harvoin yrittämään uutta, mikä toisaalta on ymmärrettävääkin. Osa haluaa harrastaa ja tehdä ns. helpompia liikkeitä, mikä heille sallittakoon. Itse haluan oppia uutta ja yrittää, mutta tarvitsen kannustusta ja rohkaisemista. Aikuiset edustavat toisaalta niin laajaa skaalaa, ettei valmentajalta voi vaatia jokaiseen tutustumista. Viimeisenä voisi mainita liikkeeseen kasvamisen. Taitoluistelu, aivan kuten balettikin on lajina todella pikkutarkka. Jotta seuraava liike onnistuisi, on edellinen hiottava kuntoon. Vaikka jään ulkopuolella yhden jalan kyykyt onnistuisivat, on istumapiruettia varten hallitava piruetin perustekniikka. Myös pääkopan on totuttava pyörimiseen. Jokainen elementti vaatii runsaasti harjoittelua, aikaa ja toisaalta myös ohjausta. Myös peruskunnon on oltava hyvä, jotta jaksaisi harjoitella. Tässä oli "muutama" edistymistä hidastava tekijä. Selittäminen lyhyesti ei onnistunut. Toisaalta jos onnistuisi, joku voisi epäillä kirjoittajan henkilöllisyyttä.

Vaikka aikuisena harjoitteleminen on haasteellisempaa kuin lapsena ja teini-ikäisenä, suosittelen silti kaikkia halukkaita ja innokkaita kokeilemaan rajojaan. En pelkästään taitoluistelussa, vaan missä tahansa lajissa. Kun etsiskelen jääaikaa ja mahdollisia seuroja, toivon ajoittain että kiinnostukseni tähän lajiin lopahtaisi sillä sekunnilla. Olisi niin paljon helpompaa harrastaa vaikkapa juoksemista. Koska näin ei ole vieläkään käynyt, teen parhaani saadakseni harjoitella ja kehittyä niin pitkään ja pitkälle kuin mahdollista. Miksi onnistun aina viemään luistelun "ylisyvälliselle" tasolle pohdinnoissani? Laji voisi olla mikä tahansa: ratsastus, taitouinti, baletti, voimistelu jne. Yhdistävänä tekijänä on ei niin yleinen harjoittelupaikka, välineet ja tarve ohjaukseen. Aikuisiällä näistä joutuu taistelemaan enemmän tai vähemmän. Mitään tahoa tai henkilöä ei ole aihetta syyttää. Tällaisissa lajeissa aikuiset ovat puolituntematon ryhmä, ja näin ollen koko projekti on vasta aluillaan. Hyvällä onnella voin vanhainkodissa tekohampaitani jynssätessäni lukea aikuisten omista kilparyhmistä.

"Pyöriikö elämäsi pelkän luistelun ja vähäisen opiskelun ympärillä?" Ei tietenkään, minähän nukun öisin! Ainakin melkein joka yö. Jos totta puhutaan, kuluneen viikon aikana en ole muuhun elämään päässyt panostamaan. Ensi viikolla voisin hieman suunnitella jouluostoksia ja toteuttaa niitä hyvissä ajoin. Eilen onnistuin hommaamaan viikonlopuksi ja viikollekin vapaa-ajan kirjallisuutta. Onhan tuo vapaa-aikaa varmaan aika yksinkertaista ja kuulosta tylsältä, mutta saan siitä sen mitä tarvitsen.


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Tottumus ei itsekuria kaipaa

On vaikea olla huomaamatta, että terveys ja elämäntavat ovat olleet suosittu aihe jo vuosikymmenten ajan. Toisaalta tämä on varsin ymmärrettävää, sillä onhan terveyden vaaliminen tärkeää jo lajin olemassaolon turvaamisen kannalta. Elämäntavat puolestaan takaavat terveyden. Terveyteen liitetään myös adjektiivit "terveellinen" ja "epäterveellinen". Näihin liittyvät asiat puolestaan vaihtelevat hektiseen tahtiin, kiitos jatkuvien tutkimustöiden, mutta toisaalta myös markkinoinnin ja rahoituksen. Itse menen ajoittain laskuissa sekaisin erityisesti ruuan terveellisyyden suhteen. En esimerkiksi muista onko punajuuri tänään terveellistä, vai kenties vasta parin päivän kuluttua. Lasillinen punaviiniä päivässä oli ainakin joskus terveellistä ja hyväksi sydämelle, mutta väitteen tekee hivenen paradoksaaliseksi otsikot siitä, miten pisarakin alkoholia on haitaksi elimistölle. Tässäpä dilemma jälleen. Ja jotkut väittävät ettei filosofia ole oikeaa tiedettä, vaikka samaan aikaan terveys -ja ravitsemustieteet ovat täynnä paradoksaalisia väitteitä.

Miettiessäni käsitettä "elämäntapa", se osoittautui oletettua laajemmaksi. Siksi se rajoitettakoon arkisiin asioihin, kuten ravintoon, liikuntaan sekä erilaisiin tottumuksiin ja rutiineihin. Tämä on niitä harvoja kertoja, joina englanninkielinen käsite "life style" tuntuu toimivan jopa paremmin, ainakin tässä kontekstissa. Itse määrittelisin toiminnan X elämäntavaksi silloin, kun siitä tulee osa päivittäisiä rutiineita, eikä suunnittelua erikseen tarvita. Toisaalta kyseinen tapa ei myöskään herätä suurempia tunteita, ellei sellaisiin erikseen keskity. Esimerkeiksi voisi ottaa vaikkapa hampaiden harmaamisen. Kun se kerran tulee tavaksi, sen vain tekee asianmukaisina aikoina. Ehkä "tyyli" olisi parempi käsite kuin "tapa". Jostain syystä täysin sopiaa sanaa on vaikea löytää. Kun jo totuttu toiminta eroaa valtavirrasta, se herättää usein ajatuksia kuulijoissa. Muistan miten kummastelin ja toisaalta ihailin yläasteella rinnakkaisluokalla olevan oppilaan soittoharjoittelua. Hän harjoitteli kaksi tuntia päivässä, mikä minun, silloin 14-vuotiaan korvaan kuulosti ihailtavan kurinalaiselta. Hänelle se oli todennäköisesti itsestäänselvyys ja jo pitkään ollut tapa, mikä myös rytmitti hänen päiväänsä. Yritin itsekin samaa, mutta eihän sellaiseen määrään hypähdetty kylmiltään.

Vähän aikaa sitten törmäsin siihen tuttuun päätökseen erään tuttavan kohdalla. "Ajankohtana X jätän herkut pois ja liikun enemmän". Tällaisista päätöksistä on harvoin haittaa, kunhan ääripäistä pysytellään turvallisen välimatkan päässä. Keskustelussa joku mainitsi tuttavansa jumppaavan päivittäin tietyn määrän, mikä taas informaationa johti tuon henkilön itsekurin ihailemiseen. Minulla kun on taipumus tarttua yksittäisiin käsitteisiin, en voinut olla miettimättä tuota itsekuria. Itsekin teen joka aamu pienen joogasta lainatun liikesarjan sekä notkeusharjoituksia. Ennen kuin joku kehuu liikaa, kestoltaan tämä on 10-15 minuutin luokkaa. Olen tehnyt tätä arviolta kahdeksan vuoden ajan, mutta minun ei koskaan tarvitse pakottaa itseäni. Venytykset ja paljastettakoon liikesarjakin, eli aurinkotervehdys avaavat mukavasti yön aikana jäykistyneitä lihaksiani. En ole koskaan pitänyt tätä tapaa kehumisen arvoisena saavutuksena. Se on yhtä itsestäänselvyys kuin kahvinkeittimen lataaminen ja napsauttaminen päälle. Sama pätee liikuntaan yleensä, vaikka aina näin olekaan ollut. Lopetin taitoluistelun lukion ensimmäisen luokan jälkeen, eli 16-vuotiaana (nim. loppuvuoden lapsia). Sen jälkeen olin liikunnan suhteen eksyksissä. Lenkkeilin ja tein lihastreeniä. Taisin myös käydä pari kertaa paikallisen kansalaisopiston aerobic -tunneilla. Lukion jälkeen lenkkeilin lähinnä. Talvella tuli myös hiihdettyä jossain määrin. Muuten lässähdin liikunnallisesti aiempaan verrattuna. Muutettuani opiskelun vuoksi liikunta lisääntyi lenkkien pidentyessä. Innostuin hetkellisesti kestävyysurheilusta, mutta sekin jäi. Tankotanssi taisi olla pitkän tauon jälkeen ensimmäinen laji, mistä innostuin aidosti taitoluistelun jälkeen. Syömishäiriön hoitojaksojen jälkeen liikuntatottumusten löytäminen vaati paljon työtä, siis niin että balanssi säilyy. Klisee tai ei: työ tekijäänsä kiittää. Muutama vuosi sitten löysin taitoluistelun jälleen, mikä muokkasi liikuntatottumuksia jälleen. Koska pelkkä jäällä liitely ei riittänyt, oli treeniä laajennettava. Jään ulkopuolisen harjoittelun aloittaminen ei ollut vaikeaa, sillä vanhat tottumukset olivat ilmeisesti jääneet selkärankaan.

 Kuluneen muutaman vuoden aikana olen liikkunut aktiivisesti päivittäin. Lepopäivänä luonnollisesti leppoisammin. Vaikka selostaminen tuntuu tarpeettomalta, se nyt tapahtukoon. Käyn jäällä keskimäärin neljästi viikossa. Jatkossa lisään viidennen kerran mikäli aikataulut ja kroppa sallivat. Jääharjoittelun lisäksi lenkkeilen, teen hyppyharjoituksia muutaman kerran viikossa (vielä varoen), sekä lihaskuntoharjoitteita. Näiden päälle on tietenkin venyteltävä. Kyllä, liikuntaan menee päivässä aikaa +/- kaksi tuntia, joskus harvoin kolme. Kokeneelle kilpaurheilijalle tämä on varmasti naurettavan pieni määrä, mutta liikuntaa ei harrastavalle suuri. En ole oikeastaan edes ajatellut asiaa pahemmin, sillä olen tottunut tähän. Siinä missä joku tekee jotain muuta päivän aikana, tämä kuuluu omaani yhtä itsestäänselvyytenä kuin hampaiden harjaaminen. Itsekuria en kuitenkaan osaa liittää tähän ollenkaan. No, on joitain harjoitteita joista en pidä. Jäällä sellaisia ovat käännökset ja tietenkin rotaatiopiruetti. Myös hölkkäämisen aloittaminen on harvinaisen vaikeaa, vaikkei itse tehdessä tuota ongelmia. Yhteenveto: minulla ei ole mitään erityistä itsekuria. Tämä on tottumus, elämäntapa. Mutta jos minun pitäisi seurata vaikkapa useampaa tv-sarjaa, minulla ei olisi aavistustakaan miten saisin itseni istumaan ja keskittymään tiettyinä kellonaikoina katsomaani. Se jos mikä vaatisi itsekuria! Istun paikoillani koulutehtävien parissa ja luennoilla. Ajatuskin lisäistumisesta innostaa varsin vähän. Sama haaste pätee lukemiseen. Pidän kyllä lukemisesta, mutta keskittymiskykyni kirjan parissa on rajallinen. En pysty lukemaan suuria sivumääriä kerralla, mutta pienten taukojen vahvistamana onnistuu kyllä. Samaan aikaan tottunut lukija voi lukea yhteen menoon useita tunteja. Ja luonnollisesti itsekuria ei edes tarvita.

Oli tämä aihe miten itsestäänselvyys tahansa, yhteenvetona voisi todeta että tottumus ei itsekuria kaipaa. Vaikka liikunta ja ne nk. terveelliset elämäntavat ovat usein ihannoituja tavoitteita, voi itsekurille käyttöä olla muillakin osa-alueilla. Ehkä ihmisillä on suurempi taipumus säästää energiaa kuin käyttää sitä, mikä toisaalta myös on ainakin joskus ollut välttämättömyys lajin säilymiselle. Nykyään tilanne taitaa olla kääntynyt päälaelleen. Nyt meidän ei tarvitse olla jatkuvassa valmiustilassa mahdollisten vaarojen vuoksi, kerätä ruokaa varastoon, tai tehdä selkeästi ruumiillista työtä. Näin ollen on siis looginen suunta pitää korkea-energisestä ravinnosta ja vähemmän kuluttavista aktiviteeteista. Kai meillä ihmisillä on myös luontainen taipumus kiinnittää huomiomme eri tavalla toimiviin yksilöihin, minkä seurauksena kummastelemme meille vieraita elämäntapoja -ja tyylejä. Jos totta puhutaan, kannustaisin muita huolehtimaan terveydestään, mutta jokaisen ei tarvitse olla "ylitimmissä" kunnossa. Pääasia on, että terveydellinen puoli on kunnossa, myös henkinen. Liikunnasta pitää myös nauttia siten, ettei sen ei ajattele olevan liikuntaa, vaan tapa viettää aikaa. Toisaalta liikunnan suhteen ei tulisi olla liian ankara ja valikoiva. Itse pidän lenkkeilyä erittäin kelvollisena liikuntamuotona hyötyliikunnan ohella. Jokaisen ei tarvitse käydä erikseen kuntosaleilla tai uusimpien muotilajien kursseilla. Koskakohan saamme kuulla "hot zumbasta"? "Air zumba" voisi olla jos suorastaan eksoottinen vaihtoehto! Kenties liikunta -ja ravitsemusasiat ovat kietoutuneet vähän turhankin monimutkaisiksi yhtälöiksi. Myönnän joutuneeni kiinnittämään huomiota harjoittelun jakautumiseen tietyille päiville, ja myös ravitsemuspuoleen. Kaapistani ei löydy yhtäkään proteiinijauhepakkausta, tai muutakaan lisäravinnevalmistetta. Hyvä on, vitamiineja kyllä. Oletteko nyt tyytyväisiä?

Itsekuria tarvitaan usein uuden tavan tai tottumuksen aloittamiseen. Se miten nopeasti asian omaksuu, riippuu kaiketi omaksuttavasta asiasta ja omaksujasta. Liikunnan omaksuminen elämäntavaksi voi kuulostaa ajoittain jopa tylsältä. Hehkuttaminen ja suuremmat elämykset jäävät pois, mutta edistymiselle sentään sokeutuu harvemmin (tämän vuoksi on hyvä oppia myös kehumaan itseään ajoittain). Jos liikunnan haluaa ottaa elämäntavaksi, aivan alussa ei ehkä kannatakaan olla äärimmäisen optimistinen. Ensimmäiset kerrat ovat kömpelöitä, ja kärsivällisyys tahtoo olla koetuksella. Kun alkukankeus poistuu, alkaa itse liikuntaan liittyvä ilo löytyä. Toisaalta pakollisuus deletoi ilon jo alkuvaiheessa. Sen oman lajin löytäminen ei ole maailman helpoin projekti, mutta onneksi valikoima on laaja myös aikuisille. En osaa tämän innostavampia sanoja löytää, en ainakaan juuri nyt. Toisaalta liikunta ei ole keneltäkään pois. Aikuisena hidastavia tekijöitä tulee enemmän, mutta ei välttämättä rajoittavia. Oli se "oma juttu" sitten lenkkeily, seinäkiipeily tai vaikkapa mäkihyppy, kokeileminen voi mahdollistaa sen, että itsekuria ei tarvitse miettiä.

torstai 3. marraskuuta 2016

Haasteena hitaus

Ensilumi satoi eilen maahan. Tosin mistään leppoisasta unenomaisesta lumisateesta ei ollut kyse, vaan puuskaisesen tuulen mukana lentelevistä hiutaleista, jotka mukavasti moukaroivat ihoa. No, ehkä siinäkin on oma mukavuutensa, ainakin jos väkisin sellaista etsii. Itse en osaa suoranaisesti innostua lumesta, mutta kieltämättä näin marraskuun paikkeilla se valaisee oikein mukavasti. Ehkä osaisin iloita enemmänkin, jos innostuisin jostain talviharrastuksesta. Hiihtämisestä pidin aikoinani, ja onnistuin hiihtämään kohtuullisen mittaisia lenkkejäkin. Nyt kun hiihtoladut ovat pidemmän matkan päässä ja lumitilanne on jo useamman talven aikana ollut epävakaa, on edellisestä hiihtokerrasta ties miten pitkä aika. Ns. ulkoluistimien hankkiminen on kylläkin käynyt mielessä, pitäisi vain ensin päästä eroon yhdestä luistinparista, sillä muuten varasto alkaa olla turhan suuri. Tekojäillä voi toisaalta harjoitella "virallisillakin" luistimilla, mutta luonnonjäitä olisi lähempänä. Muuten on tullut ulkoitua melko ahkerasti, ja nykyään en voi sietää täydellisiä "sisäpäiviä".

Eilen praktikumista tulivat toivotut opintopisteet, ja samalla verkkokurssikin käynnistyi. Aihe on siinä määrin mielenkiintoinen, että verkkokurssin sujuvuus on vain ahkeruudesta kiinni. Pienenä astumisena mukavuusalueen ulkopuolelle osallistuin pitkästä aikaa iltakursille, mikä on parina iltana viikossa. Toinen periodi on siis lähiopiskelun suhteen leppoisampi, mutta itsenäistä työtä sen sijaan riittää, mutta kohtuullisesti. Ensi viikon luentoja varten luettavaa annettiin varsin mukava määrä. Ensimmäinen teksti osoittautui reilu sadan sivun mittaiseksi, ja kaksi muuta lyhyemmiksi. Onneksi lukuaikaa on maanantaihin asti, mutta yritän saada tämän urakan loppuun ennen sunnuntaita. Itsenäinen työskentely on vain siinä mielessä riskialtista, että ainakin minun kohdallani se vaatii ennalta suunnitellut työajat, toisin sanoen "lukujärjestyksen".

Tällä viikolla treeni on sujunut suhteellisen hyvin, vaikka harppauksista ei ole tietoakaan. Erityisesti jäällä olisi mukava saada kokemuksia ns. yhtäkkisistä onnistumisista, mutta ilmeisesti saan tyytyä hitaaseen, mutta tasaiseen kehittymiseen. Jostain syystä teknisten ohjeiden täydellinen noudattaminen käytännössä ei vaan tahdo millään onnistua ensimmäisellä keralla. Axelissa on tapahtunut jälleen pientä edistystä, mutta samoin kuten kaksoissalchowissa, jo ensimmäiseen hyppyyn pitäisi saada enemmän rohkeutta. No, tänään pääsen sitäkin yrittämään, itse onnistuminen ja tavoitteen muistaminen ovatkin sitten toinen juttu. Välillä sitä väkisinkin miettii, että tähänkö tulen jäämään, mutta ehkä juuri tällaisina kausina joina muutoksia tapahtuu todella vähän, sitkeys, kärsivällisyys ja yrittäminen ovat työvälineitä, jotka mahdollistavat etenemisen. Kaksoisrittiin on tullut hieman lisää pontta, mihin saattavat vaikuttaa jään ulkopuolella tehdyt hyppyharjoitukset. Vasen jalka kuitenkin tahtoo aina käväistä jäällä ja selkä mennä kumaraan. Pitää varmaankin kaivaa vanha korsetti kaapista ja hypätä se ylläni? Askeleissa varmuutta tulee lisää sopivan tasaiseen tahtiin. Twizzle tosin ei vielä onnistu kuin hitaasta vauhdista, mutta lohduttaudun sillä, että se ei askeleista kuulu enää alkeistason liikkeisiin. Rotaatiopiruettia olen yrittänyt harjoitella, mutta pienoinen motivaation puute taitaa usein vähentää toistoista pari kappaletta. Onneksi sain hyviä ohjeita erityisesti lähdön suhteen. Lentävä vaakapiruetti alkaa sujua hieman paremmin, ja muutamina harvoina kertoina toinen piruettikin pyörii. Ja asento.. vaihtakaamme aihetta.

 Myös "off-ice" -harjoittelu on viimeinkin hieman tehostunut, tosin nyt lumi saattaa haitata hyppyharjoituksia. Tuleekin olemaan pienoinen mysteeri missä niitä voi jatkaa. Laatikot ovat olleet tosiaan ahkerassa käytössä. Matalimmalla (30 cm) teen askellusharjoituksia, pikkuhyppyjä ja nousuja molemmilla jaloilla. Keskimmäisellä (50 cm) teen yleensä hyppyjä yhdellä jalalla, mutta viimeksi innostuin hyppäämään laatikon yli tasajalkahypyllä. Lisäksi keskimmäisellä (ja korkeimmalla) teen reisilihasharjoitteita, ts. toinen jalka laatikolla ja toinen vapaana. Tässä yhdistyvät yhden jalan puolikyykyt sekä tasapainoharjoittelu. Toistaiseksi määrä on molemmilla jaloilla 10x2, eli kymmenen, vaihto, kymmenen jne. Yhden jalan hyppyjä teen tavallisesti vasemmalla ensin muutaman, sitten molemmilla jaloilla yhteensä kymmenen (5+5). Vasemman jalan ylimääräiset hypyt ovat lähinnä vahvistamista varten, sillä lonkan oireillessa pahemmin varoin vasemman jalan kanssa, mikä yllättäen heikensi lihaksia. Korkeimmalla (70 cm) teen kymmenen kappaletta tasajalkahyppyjä. Vaikka korkeus saattaa kuulostaa jo katu-uskottavalta, mistään suorin vartaloin tehdystä hypystä ei sentään ole kyse, vaan tietenkin vedän jalat koukkuun. Hypyn korkeutta yritän kuitenkin parantaa pyrkimällä vähemtämään jalkojen vetämistä koukkuun. Vihdoin ja viimein myös hölkkä on tullut mukaan! Tosin määrä on vielä varovainen, eikä päivittäistä. Toistaiseksi hölkkää ja pyrähdyksiä pyrin tekemään kahdesti viikossa, mutta täytyy katsoa miten potentiaalinen talvi vaikuttaa olosuhteisiin. Tosin talvilenkkareissa tehoa ainakin pitäisi tulla enemmän. Kun tuota lepopäivää niin kovasti korostetaan, kyllä harrastan sellaisia, mutta en täysin mitään tekemättä. Lepopäivinä ei ole jääharjoittelua, hyppimistä eikä lihastreeniä. Leppoisan reipas, mutta kohtuullisen mittainen kävelylenkki (ei hölkkää tai juoksua, nilkkapainoja tai kävelysauvoja), venyttely ja itsekidutus foam rollerin kanssa sen sijaan sopivat hyvin. Eilisen jälkeen lepopäivän merkitys kieltämättä korostui, kun hivenen nesteen täyttämät reisilihakset pääsivät palautumaan, ja kummasti olokin keveni!

Mitähän merkillistä tänään? Tuon ensi viikolle tarkoitetun materiaalin lukeminen vie oman aikansa. Valitettavasti luku-urakka on tehtävä koneella, mistä en liioin pidä. Olen kuitenkin sen verran pihi, etten halua tulostaa sellaista sivumäärää, sillä jo kahden sivun liittäminen yhteen olisi paljon. Kahden kieppeillä olisi tarkoitus siirtyä yleisövuorolle treenaamaan, ja toivottavasti myös muistan olla toistamatta samoja virheitä jatkuvasti. Illemmalla voisi hieman lenkkeillä, sillä keli on mukavan kirkas. Kiitos eilisen kirjastoreissun niin yliopiston kirjastossa kuin kaupungin kirjastossa, lukemista on varattu pian lähestyvän viikonlopun varalle oikein mukavasti.