tiistai 27. syyskuuta 2016

Kodin laittelua ja totuttelua

Arki uudessa paikassa on alkanut askel kerrallaan, joskaan ei kommelluksitta. Ns. "laittamistyöt" ovat vielä kesken, vaikka yritän ahkerasti laitella tavaroita paikoilleen. Säilytystiloja on asunnon suuremmasta koosta vähemmän, tai pikemminkin eri tavalla, kun kaappitilaa ei ole samaan malliin. Kai tämä järjesteleminen vie aikansa, ja jokunen muovilaatikko on hommattava miltei säännöllisesti. Eilen matkakorttia ladatessa ilmeni absurdi ongelma, mikä ei juuri sillä hetkellä kylläkään naurattanut. Osoitteemme on ilmeisesti hankalasti hahmotettavissa, minkä vuoksi tietojeni käsitteleminen väestörekisterissä on vienyt enemmän aikaa. Olisi toki ollut mukava jos olisivat ilmoittaneet asiasta. Onneksi asia hoitui, vaikka äänensävyni lipsahti leppoisuuden ulkopuolelle. No, ehkäpä asiakaspalvelun henkilökunta on tottunut hieman kireämpään asiointiin, ja kohteliaisuus sentää säilyi. Asia hoitui, mutta myöhästyin luennolta. Onneksi lisätehtäviä ei ilmennyt. En vain pidä myöhästymisesti sen enempää itseni kuin muidenkaan kohdalla. Vahinkoja sattuu, mutta opiskelun yhteydessä en halua saada räikeää tapamyöhästyjän leimaa. Itse hyväksyn 1-5 minuutin viiveet, tosin ilmoittaminen on aina kohteliasta. Alueen opettelu on vielä vaiheessa, ja aloittelen nyt yksinkertaisten reittien toistamisesta. Pikku hiljaa paikka alkaa hahmottua, ja voin laajentaa liikkuma-aluetta. Olen erittäin toiveikas sen suhteen, että selkä tulisi hieman parempaan kuntoon kun istuminen vähentyy, ainakin matkustamisen suhteen.

Liikunta on ollut pääasiassa työperäistä ja hyötyliikuntaa. Tosin piakoin yritän uskaltautua kokeilemaan yleisöluisteluvuoroja lähialueilla. Vielä tällä viikolla en aloita uudessa seurassa, mutta ensi viikon perjantaina sitten. Pyörän käyttäminen voi siirtyä keväälle, elleivät kelit sitten suosi. Tiet näyttäisivät rullaluistelua ajatellen sopivilta, mutta sopivien reittien hahmottaminen vie aikansa. Asia kerrallaan.. Jäälle pääsyä odotan innolla ja samalla pieni rimakauhu on iskenyt. No, ihmekös tuo kun on harjoitellut yhdessä ja samassa paikassa. Lisäksi tuo lonkka/lonkankoukistaja/selkä arveluttaa, mutta varovaisesti eteenpäin. Harmikseni Unisportin kuntosali on pois käytössä remontin takia, mutta ehkä sopivia paikkoja löytyy, jos vaikka kerran kuussa onnistuisi käymään. Vaikka liikkuminen ei muutu mahdottomaksi, olosuhteiden ja paikan muuttuminen vaikuttaa tavoitteiden sisältöön. Toisaalta harjoittelu ei välttämättä tule kärsimään, pitää vain osata soveltaa. Entisen keskimäärin neljän jääharjoittelukerran (kolme yleisövuoroilla) olisi sopiva tavoite määrällisesti, mutta näin alkuun sellaisen toteuttaminen voi olla oma haasteensa. Lisäksi yleisövuorojen tulee ajoittua niin, että pääsen yliopistolta käymään niissä. Taitorullaluistelun jatkuvuus on täysin kysymysmerkin alla, mutta sitäkin olisi hauska kokeilla pitkästä aikaa. 

Tällä viikolla olen päässyt ihan mukavasti vauhtiin niin asunnon järjestelyn kuin muidenkin tekemisten suhteen. Tanko on vielä asentamatta, mutta toivottavasti se saadaan tällä viikolla paikoilleen. Opiskelu takkuilee hieman, mutta mitään ei ole jäänyt tekemättä. Olen tässä vaiheessa itselleni armollinen, sillä samaan aikaan hoidettava useita asioita. Tosin sitä armollisuutta on hyvä vähentää säännöllisesti, sillä muuten riski päästää itsensä helpolla kasvaa. Viikonloppuna tosiaan pääsemme hieman juhlimaan, tällä kertaa vähän pienempää ihmistä. Kodin laittelun ja koulutöiden ohella yritän aktivoitua harrastusten suhteen sekä erityisesti siinä, että poistun asunnosta. Ehkä ensi viikolla pääsee vähän ihmisiäkin tapaamaan. Luulen että asettuminen sekä arjen ja muun elämän löytäminen uudessa paikassa etenee mukavasti, välillä nopeastikin ja välillä hieman hitaammin. Koti on tärkeä paikka, mutta sieltä on tärkeää poistua säännöllisesti ja pysyä aktiivisena. 

Oikein mukavaa viikkoa kaikille!

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Muutto, muutoksia, ja sitä tärkeintä

Nyt jos koska ei pitäisi kirjoittaa, mutta otan riskin. Ensin lienee hyvä antaa hieman taustatietoja siltä varalta, mikäli tekstin sisältö kulkeutuu erittäin epämääräiseen suuntaan, oikeinkirjoituksesta puhumattakaan. Tänään oli se kauan odotettu, ja toisaalta pelätty muuttopäivä. Tätä ennen päivät olivat varsin intensiivisia: ylös klo: 04:30-05:00 välillä muutamana päivänä peräkkäin, junaan, koululle tai käytännön harjoitteluun, junaan, kotiin, nopeasti tehtävien pariin ja loppuilta pakkaamistaä. Säälin kerääminen ei siis ole tarkoitukseni, vaan perustelu sille, että aivotoimintani ei ehkä ole parhaimmillaan. No, milloin se sitten onkaan normaalia..

Jäältä olen joutunut pitämään taukoa keskiviikon jälkeen, sillä lonkan kipuile ylitti kärsivällisyyteni. Yritän ensi viikolla saada itseni asiantuntijalle asti (lääkärille oletettavasti?). Tilanne tietenkin harmittaa, mutta "muutamien" virheiden myötä olen oppinut, että varominen ei ole huono vaihtoehto etenkään siinä vaiheessa, kun kipu jatkuu pidempään kuin pari päivää. Lonkka on siinä mielessä haasteellinen alue, kun vika voi itse lonkan lisäksi olla selässä. No, jääköön arviointi asiasta enemmän tietävälle. Luistelu jäi kuitenkin siinä vaiheessa toiselle sijalle, kun selvisi että kantaminen tekee kipeää. Kiukunpuuska teki jo tuloaan, kun ajattelen etten ehkä voisi hoitaa muuttoa asianmukaisesti. Onneksi torstaina keksin kokeilla selkätukea, tosin halpaa versiota. Kipu onneksi helpotti, ja asennon korjaaminen auttoi myös. Tänään sain kanniskeltua oikein mukavan määrän tavaraa, enkä pelkkiä kevyitä muovikasseja! Huomenna selkälihakset saattavat tosin ilmoittaa olemassaolostaan.. Muutto itsessään sujui melkein pelottavan hyvin! Kiitos apujoukkojen, ennätysajassa saimme tavarat kannettua oven lähettyville ja muuttoautoon. Sama vauhti pysyi itse määränpäässä, ja sitten saikin jo ilman kiirettä laittaa tavaroita paikoilleen. Vastoin kuten edellisessä muutossa, en saanut kaikkia tavaroita purettua yhden illan aikana. Onneksi seuraavalle päivälle ei jää paljoa järjesteltävää, kunhan vain säilytyspaikat saa keksittyä.

 Olen äärimmäisen kiitollinen jokaiselle joka jaksoi auttaa, mutta erityisesti teille muutamille, jotka autoitte myös itse määränpäässä! Kiitollinen olen myös puolisolleni erityisesti siitä, miten hän osoitti sen, että olemme kuin kaksi palapelin palasta, jotka sopivat yhteen ja muodostavat toimivan kokonaisuuden. "Toimiva" voi kuulostaa hieman kylmältä adjektiivilta, mutta tässä kontekstissa se lienee kuvaavin. Puolisoni osaa organisoida ja toteuttaa suurempia kokonaisuuksia käytännön järjestelyissä. Lisäksi hänellä on loistava avaruudellinen hahmotuskyky, mitä minulla ei ole lainkaan. Minä taas hallitsen "hienosäädön" ja tarkkuutta vaativat tehtävät, mikä muuttoprojektissa tarkoittaa mm. astioiden turvallista pakkaamista (eli käärimistä sanomalehteen ja asettaminen laatikkoon niin, ettei kaikki särkyisi). Olen myös tehokas tavaroiden paikoilleen laittamisessa ja siistimisessä. Sisustusosuus on myös mukava, vaikka en ole siinä erityisen taitava. Ehkä roolit jakautuvat stereotyyppisen kaavan mukaan, mutta entä sitten? Jos kaikki toimii, lienee turhaa takertua tasa-arvo -kysymyksiin. Miten tämä kokonaisuus toimi käytännössä? Puoliso tekee vuorotyötä ja opiskelee parina iltana viikossa, ja minä ole  kokopäiväinen opiskelija. Ennen lähiopetuksen alkamista pakkasin laatikoihin ja Ikean kasseihin kaiken mitä ei tarvita jatkuvasti, ja lähempänä muuttoa sellaiset tavarat, joita ilman pärjää ajan X. Tein myös jatkuvia siistimisprojekteja, jotta loppusiivous kävisi kivuttomasti. Viimeisellä viikolla kun minulla opiskelua oli enemmän ja puolisilla enemmän vapaa-aikaa, hän teki "purkuhommat" kunnon aggressiolla, eli kerralla ja kunnolla. No, kun viideltä tai aiemmin heränneenä saavuin väsyneenä ja kiukkuisena kotiin, asunnon kaaos ei herättänyt kiitollisuuden tunnetta. Muuttopäivänä kuitenkin viimeistään avautui se, miten hyvin tämä järjestely toimi. Lähes kaikki tavarat oli pakattu muuttopäivän aattoon mennessä, vain pieni määrä juuri silloin tarvittavia tavaroita oli jäljellä, ei siis paljoa. Nousimme kumpikin ennen herätyskelloa, söimme aamupalaa ja kävimme töihin. Ensimmäiset apujoukot saapuivat kun olimme aloittaneet, ja melkein kaikki muuttoautoon menevä oli kannettu oven luokse jo ennen auton saapumista. Saimme kaikki pienen hengähdystauon, ja jaksoimme taas jatkaa. Ja lämmin kiitos autokyydistä (kaiken muun avun lisäksi) perille!!! Vaikka jokainen auttava käsi täällä ja muualla oli korvaamaton, en usko että ilman tällaista yhteensopivuutta kaikki olisi mennyt näin hyvin!

Mitä seuraavaksi? Jos totta puhutaan, tulevat päivät tuntuvat kaikkea muuta kuin selkeiltä. Tekemistä tulee olemaan paljon sopeutumisen ohella. Tämä alue on minulle vieras, minkä vuoksi joudun opettelemaan reittejä ja tutustumaan seutuun. Koomiselta kuitenkin tuntuu se tosiasia, että minun on opeteltava bussireitti kotiin. Suuntavaistottomana toimivimmaksi taktiikaksi on osoittautunut pysäkkien tarkkailu. Katson Reittioppaasta bussin pysäkit, ja muutaman viimeisen kohdalla terästäydyn. Toiseksi viimeisen pysäkin kohdalla painan Stop -nappia, vaikka seuraavalle pysäkille olisikin pidempi matka. Suosittelen tätä keinoa teille, joille maamerkkien löytäminen on hankalaa! Samaan aikaan pitäisi kyetä hoitaman koulujutut asiallisesti, mutta eiköhän tämä tästä. Ensi viikolla haluaisin kyllä käydä myös jäällä, mutta paikasta en vielä tiedä. Vielä ensi viikolla en aloita uudessa seurassa, mutta seuraavalla sitten. Tekemistä ja totuttelua riittää, mutta ajan ja työstämisen kautta edistyminen lienee mahdollista.

Jospa astuisin hieman etäämmälle negatiivisuudesta tällä kertaa. Viime viikot ovat olleet raskaita henkisesti ja fyysisesti. Päätin silti repiä niistä vaikka väkisin jotain positiivista. Suuri työmäärä, intensiivinen työtahti ja vähäinen lepo eivät olleet helpoin mahdollinen yhdistelmä. Silti niistä selvisi. Tämä oli saavutuksena äärimmäisen hieno ja kohotti itsetuntoa. Erityisesti kesätöiden aikana minulla tahtoo usein olla "ramppikuume" sen suhteen, että selviänkö työn määrästä. Luulen että todellisuudesta selviän, mutta jatkuva epävarmuus itsessään tekee väsyneeksi. Loppujen lopuksi kykenenkin tekemään paljon, mutta aloittaminen vaikeaa epävarmuuden vuoksi. Voisi tietenkin luvata, että jatkossa jätänä Youtube -videot ja "tärkeät" sivustot katsomatta, ja sen sijaan käyn heti kiinni koulutehtäviin. Valitettavasti tällaisessa päätöksessä onnistuminen liukuu etäälle realismin raameista. Siksi lienee parempi, että päätän aloittaa työskentelyn esimerkiksi viiden minuutin kuluttua. Uskomatonta mutta totta, tämä on toiminut! Tuo aika on siis tavallisesti 3-5 minuuttia, ei esimerkiksi muutaman tunnin jakso. Toinen positiiviseksi kääntynyt auttava piirre on paha sisuni. Olen yrittänyt pitää sen syvällä, sillä onnistun sen kautta helposti loukkaamaan muita ihmisiä ja toimimaan typerästi. Työskennellessä minkä tahansa parissa se sisu, tai pikemminkin jääräpäisyys on suureksi avuksi. Sen avulla tekemistä ja yritysiä tulee paljon enemmän, kuin tasaisemmassa mielentilassa tulisi. Oli kyseessä sitten koulutehtävä tai luistelu, jääräpäisyys saa tekemään uudelleen ja pidempään.

Kieltämättä olisin kaivannut muutaman päivän lomaa muuton jälkeen, mutta yksittäinen muutto ei liene riittävä kriteeri muuttamaan teologisen tiedekunnan opintojen sisällön suunnitelmaa. Miten näin voikaan olla??!! Koska teologisen tiedekunnan johtohenkilöt eivät ymmärrä priorisoida tilannettani, joudun kiltisti hoitamaan tehtäväni kuten muutkin. Toisaalta brutaali siirtyminen arkee voi sopeutumisen kannalta olla hyvä ratkaisu, vaikkei palautumisaikaa olekaan. En haluaisi tätä myöntää, mutta järkevällä ajanhallinnalla lepoaikaakin voi kertyä ihmeen paljon. Ehkä ensisijaisesti toivon, että asiat loksahtavat paikoilleen mahdollimman nopeasti, mikä minun kohdallani tarkoittaa rutiinien löytämistä. Kun välimatkat yliopistolle pienenevät, lähiopiskelu helpottuu, samoin myös työskentely yliopiston kirjastossa. Opintojen suhteen toivon pian pääseväni käsiksi kandiesseesseen. 2. periodin kursseja en ole edes ehtinyt miettimään. Jos kandiessee syksyn aikana onnistuisi, voisin keväällä siirtyä eteenpäin. Jos ei, maailma ei kaadu siihen. Toivon myös pääseväni jäälle pian, muttaa selkää/lonkkaa varoen. Ja sitten se surullisen kuuluisa sosiaalinen elämä.. haluan yrittää parhaani mukaan olla enemmän tekemisessä täällä suunnilla asuvien läheisten ja ystävien parissa. On itse asiassa todella mukavaa, kun sisareni ja hänen perheensä luoke ei ole niin pitkään matkaa. Toivon kovasti että tapaamiset onnistuvat vähän useammin! Itse ensi viikonloppuna useat perheet pääsevät kokoontumaan. Kokonaisuutta voisi määritellä sekalaiseksi seurakunnaksi, kun puoliso sekä hänen tyttärensä ja minä menemmän juhlistamaan sisareni tyttären pikkuveljeä. Hajanaista ehkä, mutta samalla kokonaisuus, ehkä omalla tavallaan perhe? Puolison tytär täyttää pian kymmenen, ja sisareni tytär täytti kolme vuotta viime keväänä, iso tyttä siis! On mukava nähdä, miten kolmevuotias kummityttöni tykkää kovasti serkustaan, ja kymmenvuotias neitokainen jaksaa hienosti mennä mukana kolmevuotiaan vilkkaassa toiminnassa, mutta seuraavana hetkenä istahtaa rauhallisesti ja pitää sylissään poikavauvaa vähän jännittynyt ilme kasvoillaan. Tätä kaikkea on ilo katsella, ja ennen kaikkea olla mukana. Meitä on vähän joka suunnasta, mutta olemme yhtä. Edellisen ryhmän saarnaa kuunnellessa minäkin "sorruin" miettimää rakkautta ilmiönä ja käsitteenä. Luulen että rakkaus ilmenee monessa muodossa, mutta se on valmiiksi täällä, meidän ympärillämme. Me vain tarvitsemme jonkun, jonkin tai jotain ilmentämään sitä.



lauantai 17. syyskuuta 2016

Raskas viikko, mutta valoa näkyvissä!

Huojennus lienee ollut kuluneen vuorokauden aikana ensisijainen tunnetila. Viime viikko oli varsin raskas niin henkisesti kuin työmäärän suhteen. Fyysisesti raskasta oli lähinnä suuri määrä istumista, ainakin selälleni ja takapuolelleni. Puoli viiden herätyksiä (siis aamulla) viikkoon mahtui kaksi kappaletta, mikä minun makuuni on jo turhan aikainen kellonaika. Toisaalta ihminen on harvinaisen sopeutuvainen laji, ainakin jos asenne on kohdallaan. Toki kroonisista univaikeuksista kärsivillä tilanne on toinen, mutta minulle, osa-aikaisesti unettomalle sopeutuminen erilaisiin päivärytmeihin ei ole ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tosin ei ole montaakaan vuotta siitä, kun päivärytmini oli aika tavalla vinksallaan. Käytännössä katsoen saatoin käydä nukkumaan niihin aikoihin, joina nyt aikaisintaan olen saanut kunnian nousta ylös. Oikeastaan herääminen ei ole ongelma, siitä herätyskello (siis puhelin) pitää huolta. Nukkumaanmeno ajoissa sen sijaan on haastellisempaa. Olen onnistunut sammuttamaan valot hieman yhdeksän jälkeen, mutta en esimerkiksi kahdeksan jälkeen, mitä tuo ennen viittä oleva herätys vaatisi. Onneksi junassa voi torkkua, mikä auttaa hieman. Tosin vino nukkuma-asento on ennätysajassa tuhonnut ryhtini ja lantion asennon. No, asioilla tosiaan on hyvät ja huonot puolensa. 

Kuten aiemmin totesin, minulla on nykyään(kin) taipumus kuluttaa liikaa aikaa murehtimiseen kuin itse tehtävään. Kun kyse on koulutöistä, säästäisin paljon aikaa ja energiaa jos vain onnistuisi käymään töihin. Viime viikolla aikaansaamiskyky parani hieman, etenkin kun työskentelyn rutiiniin alkaa taas tottua. Pikku hiljaa eteenpäin siis. Tuo praktikum on siinä mielessä haasteellinen, kun osioita on kolme kappaletta, ja jokaiseen liittyy omat tehtävänsä. Yritän kuitenkin parhaani mukaan aloittaa hyvissä ajoin ja jättää murehtimisen ja panikoimisen vähemmälle. Minulla on se huono tapa, että oletan epäonnistuvani ennen kuin edes vilkaisen tehtävänantoa. Erittäin hyvä lähtökohta. Perjantaina tilanne muuttui selvästi, ja toivon mukaan pysyvästi. Oli ensimmäisen "virallisen" messun aika, ja vapaaehtoisesti ilmoittauduin saarnavuoroon. Vasta paria päivää ennen tajusin, että nyt on tosi kyseessä. Itse saarnan valmistaminen ei tuntunut vaikealta. Toki korjauksia oli tehtävä, ja paljon opittavaa on edessä. Toisaalta ehkäpä jokainen virassa pitkään ollut pastori jatkaa myös kehittymistään aina eläkepäiviin asti, ja varmasti niiden jälkeenkin. Perjantai koitti, ja pienoinen paniikinpoikanen kipitteli vierellä. Sitten olikin jo aika pukea alba ylle, ja armonaika oli virallisesti kulunut umpeen. Jos totta puhutaan, en jännittänyt puhumistä läheskään niin paljoa, kun mukana pysymistä kaikissa osioissa. Onneksi kaikki oli merkitty tarkkaan paperille, ja liturgina toiminut opiskelija selvisi tehtävästään ihailtavan luontevasti. Itse kammoksun vielä liturgin roolia, mutta kaikki aikanaan. Kun saarnan hetki koitti, muutama virsi ja vuoropuhelaulu olivat saaneet ääneni hyvin auki. Ensimmäisen lukukappaleen alussa meitä ohjaava pappi kehotti kuiskaten puhumaan kovempaa, mistä olen hänelle todella kiitollinen! Evankeliumin lukeminen, saarna ja uskontunnustus sujuivat tunteella ja onnistuneesti. Jälkeenpäin palautteessa äänenkäyttö ja puhumisen elävyys saivat kehuja. Tietenkin parannettavaa on vielä, mutta tästä on hyvä aloittaa. Varoitus: luvassa on uskonnollista tekstiä. Minusta todella tuntui siltä, että Jumala oli vierelläni koko ajan. Perjantain messu oli suuri askel myös henkisellä tasolla. Taas kerran minusta tuntui siltä, että tätä haluan tehdä työksenikin. Samalla opiskelun suhteen iski kipinä. Junassa tutkin melkein koko matkan ajan ensi viikolla palautettavan tehtävän materiaaleja, ja kotona kävin esseen kimppuun. Olen ilmeisesti sen verran peruslaiska ja samalla jääräpää, että viestin ryhtyä töihin on tultava suoraan ylhäältä. 

Mitähän muuta näin hermolepotauon aikaan? Pientä pilkunviilauspohdintaa tähän väliin: onko hermolepotauossa kyse tauosta johon liittyy hermolepoa, vai onko kyseessä tauko hermolevosta? No, itse viittaan kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon. Jäällä kävin viikon aikana vain tiistaina ja keskiviikkona, sillä maanantaina lonkkaa aristi siinä määrin, etten uskaltanut mennä. Toki askeleita, liukuja ja piruetteja voi tehdä, mutta minun kohdallani hyppyjen jättäminen pois on vaikeaa. Parin päivän tauon ja jumpan seurauksena tämän päivän jää meni melko kivuttomasti. Flippiä en harjoitellut kuin pari kertaa, sillä yritän vähän rajoittaa hyppyjen määrää. Tämä aika on tosiaan taitojen ylläpitoaikaa, mikä onneksi on onnistunut. Ritissä tapahtui tosin "puolittaista" edistymistä. Rotaatio jäi puoli kierrosta vajaaksi, mutta viimei aikoina alastulo yhdelle jalalle on onnistunut. Nyt siis pitäisi saada täydennettyä rotaatiota kahteen kierrokseen asti. Toissa päivänä kävelyllä huomasin ikävän ilmiön katsoessani kuvajaistani ikkunalasista. Ryhtini on parin viikon aikana tosiaan mennyt aivan järkyttävään kuntoon. Notkoselkä on pahentunut, ja pisteenä i:n päälle olen alkanut kävellä etukumarassa. Yläselkä ja niska eivät sentään mene köyryyn, mutta muuten asento on mennyt pahasti etukenoon. Ei siis ihme jos lonkan kanssa ongelmia ja piruetit eivät tahto pysyä paikoillaan. Kun oikaisin selkäni suorempaan asentoon, tuntui kuin olisin jatkuvasti takakumarassa asennossa. Keho ja aivot näköjään tottuvat nopeasti virheasentoihin! Nyt siis yritän epätoivoisesti oikaista ryhtiäni niin lenkkeilyn yhteydessä kuin tehostetun keskivartalotreenin avulla. Ja minä kun niin tykkään paasata hyvän ryhdin tärkeydestä..

Tänään ehdin viimeinkin harjoittelemaan myös viulunsoittoa. Todennäköisesti kuluneen viikon aikana olisi ollut aikaa, mutta yllättäen en saanut aikaiseksi. Pianoa en ole soittanut lainkaan. Toivon kyllä hartaasti, että jatkossa oppisin hyödyntämään vapaahetkiä paremmin, sillä pidän soittamisesta siinä missä laulamisestakin. No, viulu kanssa ei onneksi ole tapahtunut laskusuuntaa. Muuton jälkeen voisi jopa vähän etsiskellä uusia nuotteja. Kappaleiden taso on varsin vastakohtainen. Olen harjoitellut etydeitä tason 1. kirjasta, mutta samalla harjoittelen kappaleita Suzukin 6. kirjasta. Vibrato olisi hauska oppia tekemään rennommin, mutta en tiedä onko sellainen mahdollista oppia, kun aloitusikä oli 18-19 vuotta neljän sijaan. Jos vain taloudellisesti tulee olemaan mahdollista, haluaisin viedä viuluni huoltoon äänen parantamiseksi. Niin, vikahan on soittimessa eikä soittajassa? Todennäköisesti soittaja voisi kehittyä, mutta silloin tällöin myös soittimen huolto ei olisi pahitteeksi. 

Ensi viikolla reissuja koulun suunnille on onneksi vain kolme kappaletta, eikä puoli viiden herätyksiä ole kuin kerran. Autuus! Tehtäviä toki on mukava määrä ja radikaalimpi pakkaaminen alkaa. Onneksi osa tavaroista on pakattu, vaikka tekemistä on paljon jäljellä. Ns. käytännön asiat ovat voiton puolella. Eiköhän tästä kaikesta siis selvitä vielä enemmän tai vähemmän kunnialla. Jos totta puhutaan, tuleva viikko ei liioin pelota, sillä viime viikko oli käytännössä katsoen raskain. Aika kuluu siihen malliin, että pian tulevaisuutta ei voi enää suunnitella tyyliin "ennen muuttoa". Vaikka moni asia vaatii totuttelua, tuntuu huojentavalta kun välimatka yliopistolle pienenee, mikä taas helpottaa työskentelyä. Riippuen miten aika ja taloudellinen tilanne sallivat, yritän olla avoin myös harrastusten suhteen. Musiikkia olisi mukava harrastaa enemmänkin, ja hieman sosiaalisemmalla tasolla nykyiseen verrattuna. Aika on kuitenkin rajallista, mutta oppiessa käyttämään sitä järkevästi, voi käytettävissä olevan ajan määrä lisääntyä kummasti. 

Oikein leppoisaa viikonloppua kaikille! Kenties ensi viikolla tekstini syntyy muuttolaatikossa. Tosin tämä vaatii sen, että itsekin kömmin muuttolaatikkoon. Tätä ei kaiketi pitäisi paljastaa, mutta pystyn kyseiseen temppuun. Miksi olen moista kokeillut? -Ei aavistustakaan. 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Kiireisin viikko on käynnistynyt, tosin lähinnä opiskelun suhteen. Ensi viikolla alkaa "brutaalimpi" pakkaaminen, joten kotipuolessa alkaa kunnon "show". Olisi niin paljon helpompaa jos pakkaamisen voisi aloittaa saman tien, siis kaiken mahdollisen. Valitettavasti laatikoita ei oikein voi säilyttää näin pienessä asunnossa ainakaan ilman käytännön ongelmia. Onneksi suuri osa "näpertämistä" vaativista tavaroista on pakattu. Tällä viikolla reissuja yliopistolle ja Espoon alueelle tulee tehtyä päivittäin. Tänään herätys oli mukavasti puoli viideltä, mikä kumma kyllä sujui varsin kivuttomasti. Perjantaina samainen herätys toistuu. Praktikum on siis virallisesti alkanut, ja kieltämättä hieman hirvittää. Joudumme aika nopeasti "tositoimiin", mutta surullinen fakta lienee se, että vain käytännön tekemisellä oppii. Kandiesseen korjailun siirtyminen muuton jälkeiselle ajalle tuntuu turhauttavalta, mutta onneksi turhautumiselle ei liioin ole aikaa. Koen tämän viikon omalla tavallaan näytön paikkana, sillä selviydyttyäni tästä olen todellakin ylittänyt itseni. Minulla on huono tapa verrata itseäni muihin opiskelijoihin, ja erityisesti hidasta etenemistahtini hävettää usein. Vaikka olen ajat sitten hyväksynyt hieman vajaan työkykyni, ilmeisesti "normaalit" ihmiset suoritukseen käyvät itsetuntoni päälle. Toisaalta yritän lohduttautua sillä, että suorituskykyni on lisääntynyt tasaiseen tahtiin. Kai minäkin voisin pyhittää koko elämäni opiskelulle, mutta tarvitsen sitä toistakin elämää, toisin sanoen aikaa puolisoni, ystävien ja harrastusten parissa. Ilman näitä elämä ja arki tuntuisi ontolta.

Treenin suhteen olen joutunut edelleenkin varomaan tuon lonkan takia. Hermokipu lonkan etuosassa on helpottanut ja lähestulkoon poissa, mutta sivuosassa kipu tahtoo palata takaisin erityisesti yhden jalan varassa olevien liikkeiden seurauksena (hyppyjen alastulot, juoksu, kävely asfaltilla). Olen huono diagnosoimaan, eikä muutamien vaihtoehtojen oireet aivan vastaa omiani. Esimerkiksi bursiitissa portaiden nouseminen ylöspäin tuottaisi kipua, mutta näin ei ole. En myöskään osaa täysin paikantaa onko kipu lonkkalihaksessa vai nivelessä. Yritä tässä sitten navigoida oikeaan suuntaan.. Hyppimistä olen joutunut vähentämään, mutta onneksi tämä ei ole tehnyt taitoihin laskusuuntaa. Tänään pääsin ensimmäistä kertaa harjoittelemaan kaksoistulppia ohjauksen kera, tästä lämmin kiitos ohjaajalle! Korkeuden saaminen hyppyyn on hankalaa, mutta kenties harjoittelemalla tilanne helpottuu. Taas kerran sain kokea, miten paljon merkitsee ohjeiden ja palautteen saaminen. Itsenäisessä harjoittelussa virheitä on hankala havaita, ja sitä kautta hankalaa myös korjata. Eilen lonkkaa aristi siinä määrin, että päädyin jättämään yleisövuoron väliin. Sen sijaan innostuin pitkästä aikaa harjoittelemaan tangolla! Harvinaisen hyvin voimat olivat tallella, mutta iho on tauon aikana herkistynyt siinä määrin, että "supermies" oli hivenen kivulias liike, ja yksi kerta näin ollen riitti. Mikäli onnistun harjoittelemaan tangolla vähän säännöllisemmin, otan tavoitteeksi harjoitella erityisesti inverttejä myös "huonommalla" puolella.

Soittaminen on valitettavasti jäänyt todella vähälle taas, mikä harmittaa kovasti. Toivon että viimeistään muuton jälkeen aikaa harjoitteluun löytyy hieman enemmän. Tosin kiitos opintojen, laulua tulee sentään harjoiteltua. Pitää kai vain hyväksyä, että tämän ja ensi viikon aikana aikaa muuhun kuin opiskeluun ja pakkaamiseen ei riitä yhtä paljoa kuin tavallisesti, tai itse asiassa moni asia jää hetkeksi tauolle. Vaikka tilanne on väliaikainen, sellainen ennakkoväsymys tahtoo iskeä helposti. Minulla on tämä ns. huonona tapana, ja luulen että taustalla on hieman pelkoa ja epävarmuutta selviytymisestä. Luulen että joskus koettu burn out jälkineen tuottaa paljon häpeää, ja pelkään sen toistumista. Pitäisi kai vain oppia tekemään asiat ilman tarvetta tai pakkoa suorittaa, eikä miettiä liikaa lopputulosta. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta asian tiedostaminen helpottaa kummasti sen työstämistä.

Oikein mukavaa viikkoa kaikille, muistakaamme nauttia hyvistä ulkoilukeleistä!

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Jotain vanhaa, jotain uutta

Tällä hetkellä tulevaisuutta koskevat suunnitelmani taitavat rajoittua selkeimmin aikaan ennen muuttoa, ja muutamaan päivään muuton jälkeen. Muuten muuton jälkeinen aika hämärän peitossa, muutamaa tavoitetta laskematta. Näin ollen voin siis vapaasti sortua muistelemaan menneitä, ja vertaamaan nykyaikaan. Vaikka en opetusalalle päätynytkään, opetus, peruskoulu ja suomalaisen koulun historia on jo pitkään kiehtonut minua. Satunnaisesti vilkaisen opetusssuunnitelmia, mutta koska olen tekemisessä koulumaailman kanssa vain harvoin, monet ajatukseni perustuvat olettamuksiin ja johtopäätöksiin, jotka ajoittain saattavat olla turhankin hätiköiden tehtyjä. Toisaalta ehkä en aivan jokaisessa asiassa ole väärässäkään, mikäli siis tällä aihealueella on vääriä tai oikeita vastauksia. 

En tainnut kuulua uudistumisen haluisiin oppilaisiin, tai saati sitten vaihtoehtoisten opetustapojen ihannoijaksi. Itse asiassa en taida vieläkään edustaa kumpaakaan näistä tyypeistä. Pidin eniten ns. tylsän tavallisista tunneista, joihin ei liittynyt ryhmätöitä, tai muitakaan erilaisia projekteja, ellei kyse ollut kuvaamataidosta tai käsitöistä. Nykyään (nyt jo 31-vuotiaana) asenteeni ryhmätöitä kohtaan on lämmennyt. Ainoa haaste vain on se, että vajaa kymmenen vuotta samassa vaiheessa olevia opiskelijoita vanhempana minussa tahtoo herätä pienoinen ikäkriisi, mitä onneksi kompensoi opiskelijoiden laaja ikäskaala. Lapsena ja teini-ikäisenä koin ryhmätyöt lähinnä omaa rauhaa häiritseväksi työtavaksi. Asiaan saattoi osaksi vaikuttaa sekin, että kykenin vain ääripäihin: joko olin täysin passiivinen, tai sitten puhuin muidenkin puolesta. Miksi näin? Ei aavistustakaan, ehkä minulla kesti jonkin aikaa kasvaa henkisesti, ja näin ollen löytää klisee nimeltä kultainen keskitie. Tietokoneiden tai Internetin käyttö eivät innostaneet lainkaan, sillä pidin enemmän kirjoista, joista edelleenkin pidän enemmän lähdemateriaalina. Nykyään syynä on lähinnä lähteen luotettavuuden tarkistamiseen liittyvät haasteet lähdemerkinnöistä puhumattakaan. Uudessa opetusssuunnitelmassa ilmeisesti nimenomaan suositaan monipuolisia työskentelytapoja. Tässä lienee etunsa, sillä hyvällä onnella yhtä rajoittuneet oppilaan kuin itse aikoinaan olin, tottuvat jos alusta pitäen monipuolisuuteen. Samalla kuitenkin mietin, että johtaako tällainen uudistu ns. perinteisen oppitunnin boikotointiin ja demonisoimiseen? Toisin sanoen: tuleeko tavallisuudesta tabu? Realismin rajoissa on turhaa odottaa, että jokaisella sopivaa yhteistä opetustapaa tulisi koskaan löytymään. Mutta mikäli kynään ja paperiin tykästyneitä oppilaita vielä on olemassa, he joutuvat mahdollisesti vaihtamaan kynänsä tablettiin tai muuhun oppimisvälineeseen. Jos joku joskus innostuu tekemään tutkimusta lasten ja nuorten mieltymyksistä käsin kirjoittamiseen ja katoavaan kaunokirjoitukseen, lukisin mielelläni. Joskus mietin, että kaunokirjoitus (alias tyyppikirjoitus ja käsiala) ei ehkä olisi muuttunut niin suureksi kritiikin kohteeksi, jos sen pakollisuutta ei oltaisi kyseenalaistettu. Tietenkin tässä on varsin puolueellinen asenne taustalla, sillä itse pidin kaunokirjoituksesta, ja käytän sitä edelleenkin. Tosin omana aikanani nimi oli epäesteettinen "tyyppikirjoitus". 

Oppilaita pyritään myös ilmaisemaan enemmän omia mielipiteitään, ja käymään keskusteluja. Tässä kohden opettajia käy sääliksi. Toki kannustan niin nuoria kuin mahdollista ilmaisemaan ajatuksiaan ja pohdintojaan, mutta käytännön haasteet saattavat tulla vastaan. Erityisesti nuorimpien koululaisten kohdalla mietin, että mihin väliin aika pohdinnoille ja keskusteluille saadaan. No, ehkä opetushallitus on ratkaissut tämänkin dilemman. Toisaalta kun muistelen omia kouluvuosiani, en kokenut ns. sananvapautta koskaan rajoittavaksi. Myönnän etteivät mielipiteiden ilmaisemiset kiinnostaneet ainakaan ensimmäisellä ja toisella luokalla, mutta oma arvomaailman rakentuessa en muista koskaan saaneeni rajoitteita. Etiikka ja moraali sisältyivät osaksi uskonnonopetusta, missä käsitykset oikeasta ja väärästä kehittyivät. Muistan että ajatus empatiasta rakentui vankasti "miltä sinusta tuntuisi" -pohdinnan pohjalle. Hetkinä joina joku ole tehnyt jotain väärää, oppilaat saivat jakaa omia vastaavanlaisia kokemuksiaan vääristä teoista, jolloin he samalla ilmaisivat mielipiteensä. "Mun veljen kaveri varasti veljeltä rahaa ja valehteli ettei koskaan ottanut mitään, vaikka ne kaksi markkaa hävisi heti tän tyypin lähdettyä." Tämä lause oli tosin kuvitteellinen, mutta näin oppilas sai kerrottua teosta, jota hän selkeästi kritisoi. Toki mahdolllisuudet tällaisiin ajatusten jakamisiin eivät ehkä olleet mahdollisia kaikkialla, mutta omassa koulussani oli. 

En tiedä millaisia koulumuistoja itse kullakin on, ja varmasti menettelytavat vaihtelivat koulun mukaan. Vaikka en osannut arvostaa monipuolista työskentelyä, sellainen ei ollut harvinaisuus. Saimme kertoa mielipiteemme, enkä muista yhtäkään "kiellettyä" aihetta. Tietenkin moni asia on muuttunut, ja erityisesti tänä päivänä moni asia herättää voimakkattaita tunteita, ja kotoa opitut asenteet voivat olla hyvinkin tiukkoja, etenkin kyseen ollessa eri vähemmistöryhmiä koskevista aiheista. Toisaalta taisin olla myös hieman kuplassa kasvanut, sillä sainhan kuusi vuotta nauttia taajama-alueen pienehköstä koulusta. Luokkakoot eivät kylläkään olleet aivan pieniä (meitä oli enimmillään 33 oppilasta samalla luokalla), mutta ympäristö oli oletettavasti erilainen verrattuna suurempiin paikkakuntiin. Silti ajoittain mietin, että yritetäänkö ongelmia keksiä väkisin? Kenties joku muu samoihin aikoihin peruskoulunsa käynyt on kokenyt opiskelunsa kahlitsevaksi. Teknologian kehittyessä tahtomattanikin hyväksyn ja ymmärrän esimerkiksi ATK-taitojen harjoittamisen tarpeen hyvissä ajoin. Siitä huolimatta toivon, että kynä ja paperi eivät joutuisi täydelliseen boikottiin, sillä "varataitojen" hallitseminen on hyvä olla hallussa. Ja mitä vaikeaselkoisiin käsialoihin tulee, silmä kyllä harjaantuu tulkitsemaan niitä. Hyvällä onnella myös käsiala paranee harjoittelun myötä. 

Jotain vanhaa, jotain uutta. Yritän hyväksyä aikojen muuttumisen, mutta toisaalta toivon, ettei toimivia keinoja hylättäisi vain sen perusteella, että ne ovat olleet pitkään käytössä. 

lauantai 10. syyskuuta 2016

Osiosta 1/3 selvitty!

Kuten arvata saattaa, loma (tai miten sen nyt määrittelisi?) ja arki alkoi. Onneksi olin jo alkujaan tietoinen siitä, että tuleva kolme viikkoa tulisivat olemaan todella raskaaat, ja nukkuminen voi "hieman" jäädä vähemmälle. Ensimmäinen viikko oli kuitenkin pehmeä lasku tulevaan, sillä lähiopetusta oli vain kolmena päivänä. Ensi viikosta sen sijaan tulee raskas, sillä reissuja riittää maanantaista perjantaihin, joista kahtena on lähdettävä kuuden kieppeillä aamulla. Onneksi junassa voi ainakin torkkua! Yritän samalla parhaani mukaan selviytyä tehtävistä ja viimeistään muuton jälkeen työstää kandiesseetä. Todennäköisesti se projekti siirtyykin muuton jälkeiselle ajalle. Ehkä tästä kaikesta jotenkin selviää, vaikka usein olen hivenen skeptinen sen suhteen, että riittävätkö voimavarat tulevaan kaksiviikkoiseen. Toisaalta kyseessä on kaksi viikkoa, ja sitten tilanne helpottaa. Melkein naurattaa miten ajatukset muuttuvat lähes päinvastaisiksi. Kesän aikana toivoin hartaasti ettei muutto olisi vielä elokuun puolella. Nyt toivon että muutto olisi hoidettu alta pois nimenomaan elokuun puolella. Sitä saa mitä tilaa.. Minulla ei tosin ole varaa valittaa, sillä itsepä halusin juuri syksyn praktikum -ryhmään, joten turha kitinä sikseen.

Aikataulujen täyttyminen on johtanut luonnollisesti siihen, että treeni on jäänyt vähemmälle. Ajallisesti eroa ei taida pahemmin olla, mutta tavoitteellisuus ja keskittyminen ovat matalammalla tasolla verrattuna helpompiin olosuhteisiin. Nyt keskityn lähinnä opitun ylläpitämiseen, jotta muuton jälkeen voi taas keskittyä kehittymisen tavoittelemiseen. Lonkan alue kenkkuilee edelleenkin, eli helpottava diagnoosini ei ehkä sittenkään osunut oikeaan. Kipu vaikuttaisi enemmänkin hermokivulta, mutta alueellisesti se ei täsmää iskiaksen kanssa. Kokeilen nyt vielä ahkerampaa venyttelyä lonkankoukistajien, etureisien ja alaselän alueella. Valitettavasti hyppimistä on pitänyt vähentää niin jäällä kuin maalla, mutta parempi höllätä hieman kuin joutua pidemmälle tauolle. Axelissa on tapahtunut pientä kehitystä. Osa hypyistä onnistuu hyvällä lähdöllä, mutta virheellisiä versioita mahtuu mukaan turhankin paljon. Kaksoissalchow on jostain syystä mennyt alaspäin, ehkä osittain liian laiskan ponnistuksen vuoksi. Ritti ja flippi ovat samalla mallilla, eli onnistunutta alastuloa tavoitellaan vieläkin. Erityisesti ritissä tuo lonkka/lonkankoukistaja vain tahtoo kipeytyä nopeasti, mikä vaikuttaa toistojen määrään. Nyt siis voin vain toivoa, että vaiva helpottaa pian hyppyjen vähentämisellä ja venyttelyllä. Askeleissa ja pirueteissa sen sijaan on tapahtunut hieman edistystä. Taivutuspiruetti alkaa olla hieman kelvollisempi, mutta esimerkiksi kisaohjelmaan en sitä laittaisi. Lentävässä vaakapiruetissa toinen piruetti pyörii aika huonosti, mutta kaatumiset ovat vähentyneet. Uutena tuttavana viime tiistaina tulivat vastakolmoset. Tämä askel kai kuuluu peruskuvioihin, mutta jostain syystä se on jäänyt väliin jo lapsena ja teininä. Tulevina viikkoina yritän päästä jäälle muutaman kerran viikossa ainakin, jotta taitojen ylläpitäminen onnistuisi. Junamatkat ja niihin liittyvä istuminen eivät liioin kasvata kuntoa, eikä selkäni niistä tykkää myöskään. Vaikka opiskelu on etusijalla tärkeysjärjestyksessä, toivon ettei tulevalla kaksiviikkoisella ole aivan rappeuttavaa vaikutusta.

Ensi viikolla "virallinen" pakkaaminen jatkuu jälleen, ja yritän löytää aikaa tehdä pieniä siivousprojekteja kuten kaappien pyyhkimistä ja muuta vastaavaa. Yritän ajatella tulevaa kaksiviikkoista viikko kerrallaan, tai tarpeen vaatiessa päivä kerrallaan. Opiskelun ohella käytännön asioita on paljon, eikä niistä pahemmin voi tinkiä. Mutta yritän vaikka väkisin ottaa "minä pystyn" -asenteen, ehkä osittain siksikin koska vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Jotain surkuhupaisaa tässä on.. Voimia on antanut onneksi muuton jälkeisen ajan ajattelu, mistä on tullut eräänlainen määränpää. Ajatus kulkemisen helpottumisesti tuntuu huojentavalta, siltä aikatauluihin tulee hieman joustavuutta. Kyllä tämä tästä, kyllä tämä tästä....

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Suhteeni soittoon ja musiikkiin

Liikunta-aiheisten sekä värikkäiden mielipidekirjoitusten (joissa olen luonnollisesti ainoastaan oikeassa) ajattelin vaihteeksi kirjoittaa jostain muusta, nimittäin pitkäaikaisesta musiikkiharrastuksesta. Monikkomuoto lienee tosin osuvampi? Kirjoitan musiikista vähän, sillä moni ajatus on spontaani ja luonteeltaan katoavainen. Kiinnostukseni musiikkiin ylipäänsä taisi alkaa jo varhaislapsuudessa. Muistan reagoineeni erilaisiin musiikkeihin ajoittain varsin voimakkaasti, ja tunneskaala on vaihdellu leijailevan euforian ja kyynelten vuodattamisen välillä. Myös ärtymys on ollut osa tuota tunneskaalaa. Ajoittain harmittelen sitä, kun en päässyt käsiksi esimerkiksi metalliin ja klassiseen musiikkiin laaja-alaisemmin. Tosin näiden vähemmälle jäämisen takana ei ole selkeää syytä, toisaalta voi olla etten olisi ollut edes kiinnostunut moisista. Muistan pitäneeni klassisesta musiikista, mutta pääsin kuuntelemaan sellaista lähinnä ohimennen. Kenties jos älykkyysosamääräni ja aloitekykyni olisivat riittäneet pyytämään sellaista musiikkia kuunneltavaksi, olisi sellaista todennäköisesti saanutkin. Mutta kiitos väärin ajoitettujen hiljaisuus -ja puhekohtausta, näin ei käynyt.

 Musiikkikokemukseni liittyivät usein johonkin muuhun, toisin sanoen lasten televisio-ohjelmiin. Kyllä, saa nauraa! En tiedä miksi en myöskään kiinnostunut pop-musiikista kuin vasta myöhemmin, siis reilusti kouluiän puolella. Pidin toisaalta monista lastenlauluista, joita oli nauhoitettu ilmeisesti radiosta c-kasetille. Tämän paljastamista mietin pitkään... pidin Tenavatähti -kokoelmien kappaleista. Ennen kuin siirryn pöydän alle häpeämään, paljastettakoon vielä suosikkikappaleet, jotka kelpasivat kylläkin yhtä hyvin "aikuisten laulamina": Lazzarella, Pidä kii, Varrella virran, Saamen neito (yritin aikuisiällä oppia sanat ulkoa), ja ehdottomana suosikkina Vanha holvikirkko. Jälkimmäisestä pidin melodian ohella lyriikoiden vuoksi, jotka visualisoin jo lapsena. Olin tosin hieman kateellinen laulun henkilölle, sillä olisin itsekin tahtonut hiippailla kirkkoon yöllä soittamaan urkuja. Kateuteni ei ole saanut päätöstä, sillä en vieläkään ole päässyt kokeilemaan urkuja. Olenko itse tehnyt asian eteen mitään? Vaihtakaamme aihetta kiireesti. Myöhemmät vuodet menköön pikakelauksena. Suunnilleen kolmannesta luokasta eteenpäin musiikkimieltymykset menivät sankarillisesti massan mukana, vaikka toisaalta pidin todella Spice Girlsistä, Aquasta ja E-roticista. Jälkimmäisen kappaleita en saanut laulaa esimerkiksi sukulaisten luona kyläilemässä. Tietenkin nämä yhtyeet tuntuvat jälkeenpäin miltei kiusallisilta, mutta ne olivat oman vaiheensa "juttu". Lisäksi musiikki oli merkittävä sosiaalinen tekijä. 2000-luvulla koin pop-musiikin "lässähtäneen", ja löysin uuden suosikkini vuosien takaa: ABBA:n. Kiinnostus metallimusiikista alkoi myös hiljalleen, ja kulminoitui amk-aikoihin. Nykyään kuuntelen metallia vähemmän, mutta en ole sitä hylännytkään. Pitäisi vain tehdä hieman laajempiaa tutkimusta, jotta saisin palautettua mieleeni unohdettuja yhtyeitä ja artisteja. 

Muistan hämärästi sen ajan, kun perheemme sai uuden jäsenen: pianon. Olin alle kouluikäinen, mutta en osaa määritellä ikää. Ehkä viisi -tai kuusivuotias? Sisareni aloitti pianotunnit, ja kadehdin hänen soittotaitoaan! Kuuntelin ihaillen Aaronin ensimäisen kirjan Keinu -kappaletta, ja toivoin jonain päivänä osaavani sen itsekin. Minäkin soitin mielelläni, mutta nuotteja en osannut. Itse asiassa nuottien osaaminen siirtyi useita vuosia eteenpäin, peräti teini-iän loppuvuosiin. Vaikka itse sanonkin, minulla ilmeisesti oli suhteellisen tarkka sävelkorva (tämän tiedon korjaaminen ja oikaiseminen ovat täysin sallittu toimenpide). Vasemman käden säestystä en osannut lisätä, mutta pystyin soittamaan esimerkiksi "Päivänsäde ja menninkäinen" oikealla kädellä. Vaikka olen vasenkätinen, vasemman käden käyttöön suhtauduin kauhistellen olettaen sen olevan äärimmäisen vaikeaa. Kenties ajatus liittyi ihailuun sisareni soittoa kohtaan. Hän käytti vasenta kättä, minä en siis voinut osata moista upeutta! Ensimmäisellä luokalla minäkin pääsin pianotunneille. Valitettavasti kemiat opettajan kanssa eivät vain menneet yksiin. Olisin halunnut heti oppia "Keinun" kaltaisia kappaleita, enkä Thompsonin alkeiskirjan tylsiä alkeiskappeleita. Oli siellä toki jokunen mistä pidin, kuten esimerkiksi "Vuorilla". Olin kuitenkin liian lapsellinen ja kehittymätön, siis käytöksen, rauhallisuuden ja itsehillinnän suhteen. Kansalaisopiston soittotunnit kestivät 15 minuuttia, ja kaikki lapset saivat odottaa luokassa jossa "tunnit" pidettiin. Tietenkin riehaannuin muista lapsista enkä keskittynyt soittoon. En päässyt koskaan Thompsonin alkeiskirjan loppuun tämän opettajan tunneilla. Minulla on myös joitain muistikuvia siitä, miten poikkihuilu soittimena lumosi minut. Muistan jonkun vanhemman tytön tulleen luokkaan esittelemään huilunsoittoa, ja saimme kokeilla puhaltamista. Innokkaasti kipitin luokan eteen, ja sain aikaiseksi sellaisen äänen, että migreenipotilas olisi saanut välittömästi kohtauksena. Sain myös kokeilla musiikkiopistoon pyrkimistä, mutta ylsin vain toisella varasijalle. Jälkeenpäin mietin, että minun olisi ehkä pitänyt kuunnella hieman tarkemmin taputussarjoja jotka ystävällinen täti näytti toistettavaksi.. 

Kului jonkin aikaa, en tiedä oliko se alle vuosi vai yli vuoden mittainen tauko. Saimme uuden opettajan, joka saapui kotiin opettamaan. Pidin hänestä paljon, ja myös kappaleista joita hän soitatti. Pian "Keinu" sujui hyvin, ja ikään kuin menneen paikkaamisena halusin opetella Thompsonin alkeiskirjan viimeiset kappeleet. Minusta oli hienoa soittaa tunnettuja kappaleita. Erityisesti mieleeni ovat jääneet Für Elise ja Griegin "Aamutunnelma". Nuottien osaaminen oli vain huteralla tasolla. Kyllä, minä huijasin! Osasin ns. helpoimmat nuotit, mutta opettaja soitti kappaleen malliksi, minkä kautta opettelin uuden kappaleen. Tämä toimikin aika pitkään, mutta Aaronin ja Thompsonin kolmannessa kirjassa pääasiassa korvakuulolta soittaminen alkoi käydä vaikeaksi. Muistan toisaalta Händelin kappaleessa "Fantasia" heränneen suuri halu oppia kappale loppuun, vaikka opettajan kanssa emme olleet sitä käyneet läpi. Muistan soittohetken. Melodia kosketti minua paljon, ja minulle syntyi pakottava tarve saada tietää miten kappale päättyisi. Sinä hetkenä osasin jokaisen nuotin. Myöhemmin ilmeni haaste nimeltä teini-ikä, tai siihen liittyviä piirteitä. Vaikka fyysinen ja "henkinen" teini-ikä tulivat viiveellä, laiskuus ilmeni ajallaan. Ehkä 13-vuoden koittaessa laiskistuin. En harjoitellut soittoa, tai jos harjoittelin, kukaan ei saanut olla kuulemassa. Soittotunnit lopetettiin, mikä ratkaisuna oli täysin ymmärrettävä, enkä liioin itkenyt niiden perään. Kuitenkin olin altis esikuville. Yläasteella yksi oppilas, äärimmäisen lahjakas pianonsoitossa inspiroi minua suuresti. Taisin olla hänelle varsin kateellinen monella tapaa. Siitä huolimatta olen hänelle kiitollinen, sillä hänen ansiostaan aloin harjoitella itsenäisesti soittoa, siis myös nuotteja. Soitto -ja nuotinlukutaidon ohella minulle kehittyi uusi taito tai ehkä enemmänkin ominaisuus: itsekuri. Siitä oli suuri hyöty erityisesti n. 18-vuotiaana päästessäni aloittamaan musiikkiopiston avoimessa opetuksessa viulunsoiton. 

Viulunsoitto avasi minulle uuden puolen musiikista. En kykene sitä täydellisesti kuvailemaan, mutta en koe menettäneeni mitään. Opettajani oli pedantti, mutta inspiroima. En ole missään ollut erityisen lahjakas, tai tuskin missään. Toisaalta saatuani kipinän olen ollut valmis tekemään todella paljon työtä saavuttaakseni haluamani, myös epämukavuusalueen uhalla. Tietenkin viulusta lähtevä ääni oli aluksi hirveä, ja olen äärimmäisen kiitollinen jokaiselle perheenjäsenelle, joka päänsäryn uhalla on sitä kestänyt kuunnella. Harjoittelu ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Puolentoista vuotta kestäneen opetuksen aikana selvisin Vivaldin a-molli -konsertosta (siis siitä helpommasta). Jos jonain päivänä mahdollisuus tulee, haluaisin jatkaa soittotunteja. Nyt aloittamisesta on kymmenen vuotta. Olen itsenäisesti jatkanut soittoa ja yrittänyt opetella uutta. Tietenkin opittuja virheitä on varmaankin kertynyt runsain määrin, erityiseesti jousikäden kanssa. Toisaalta pidän soittamisesta, ja minusta on mukava oppia uusia kappaleita. 

Vaikka satunnaisesti esiinnyn pienissä tilaisuuksissa, soittaminen ja laulaminen ovat usein ns. privaatteja aktiviteetteja. En tiedä miksi. Soittaessa pianoa tai viulua jännitän kuulijoiden ollessa läsnä, mutta jostain syystä laulu ei ole tuottanut ongelmia. Vaikka tässä iässä ei kai pitäisi moisia ajatella, mutta minulla on paljon haaveita musiikin suhteen. Haluaisin kokeilla, ja ehkä oppia soittamaan selloa jonain päivänä. Ehkä 80-vuotiaana se on mahdollista mikäli sormeni eivät ole käyttökelvottomassa kunnossa? Haluaisin myös tanssia, ensisijaisesti balettia. On monia kappaleita, joita haluaisin käyttää luistelussa esimerkiksi kisaohjelmissa. Voi olla ettei tämä kaikki tule koskaan toteutumaan, mutta silti on hienoa huomata, kuinka paljon musiikki voi antaa aina tunnepitoisista muistoista unelmiin. Vaikka monessa asiassa olen vaihtanyt mielipidettäni, musiikin suhteen yhdessä ajatuksessa olen pysynyt: musiikin yläpuolelle ei koskaan tule yrittää astua, sillä on kyllin suuri työ oppia hyödyntämään, ja toisaalta nauttimaan siitä. Musiikista nauttiminen ja siinä eläminen vaatii balanssia. On kyettävä itsekuriin, mutta toisaalta myös heittäytymään ja ottamaan vastaan kaikki, mitä musiikki tarjoaa. Tämä on vain oma henkilökohtainen kokemukseni ja ajatukseni, mutta uskallan olettaa ainakin muutamien ihmisten olevan kanssani samaa mieltä. "Haluan riittää musiikille, en ihmisille". -Paula- (Hämeen-Anttila). Siteeraus ei ole aivan suora, mutta yhdyn samaiseen ajatukseen. 

perjantai 2. syyskuuta 2016

"Loman" ehtoopuoli kera kaikenlaisten pohdintojen

"Loman" viimeiset päivät ovat käsillä, mikä sinänsä ei ole ainakaan äärimmäisen negatiivinen asia. Asenteeni olisi varmasti optimistisempi ja motivoituneempi, jos olosuhteet olisivat hieman helpommat. Tai sitten keksisin muita syitä valittaa? No, tällä kertaa lipsun armollisuuden puolelle. Muuttoprojekti etenee hiljalleen, mutta tämä odotteluvaihe tahtoo koetella kärsivällisyyttäni. Massiivisempi pakkaaminen kannattaa aloittaa vasta parin viikon kuluttua, sillä pahvilaatikot ja vahingossa pakatut tarpeelliset tavarat hankaloittaisivat arkea. Ensi viikolla alkavat ensimmäiset luennot liittyen praktikumiin. Erityisesti kahdesta muuttoa edeltävästä viikosta tulee raskaita, mutta kenties niistä jotenkin selviää. Praktikum olisi muuten yksinkertaisempi, mutta oppiminen ja opiskelu eivät rajoitu vain vierailuihin, vaan myös tehtäviin. Toisaalta hyvällä onnella kirjalliset tehtävät ovat helposti laaditavissa, ja työllistävät loppujen lopuksi kohtuullisissa määrissä. Tällaisen ihannekuvan todennäköisyyttä lisää oletettavasti tehtävien aloittaminen ja valmiiksi saaminen ajoissa.

Parin kuluneen viikon aikana minussa on tainnut tapahtua asenteellinen herääminen. Ei toki samaan tapaan kuin nuorena (siis teini-ikäisenä ja kahdenkymmenen alkuvuosina). Silloin "totuus" löytyi ideologioista, puolueista ja muusta vastaavasta. Nyt huomioni kiinnittyy enemmänkin itse toimintaan ja tekoihin, ei toimijan puolue -tai ideologiseen taustaan. Parina kertana olen melkein ollut jopa huvittunut reaktioni voimakkuudesta. Kuten arvata saattaa, reaktio on ilmennyt raivon tai pettymyksen muodossa. En vielä kuitenkaan heitä kirvestä kaivoon, sillä hyvällä onnella myös positiivisia ratkaisuja saatetaan tehdä. Veronkevennys eläkkeistä oli kieltämättä huojentava uutinen, ja sitä lieneekin parempi tarkastella yksittäisenä asiana, sillä kokonaiskuva muuttuisi masentavaksi. Jospa vielä avaudun hieman pettymystä aiheuttavista asioista. Ensimmäisenä kohteena olivat Särkänniemen delfiini surkeine kohtaloineen. Pettymykseni ei kohdistunut Särkänniemen henkilökuntaan, vaan Animaliaan joska ystävällisesti ei tehnyt mitään konkreettista vaikuttaakseen sijoituspaikan sijaintiin tai valintaan. Protesteja kyllä riitti, mutta toiminta jäi sikseen. Uskomatonta mutta totta, minustakin löytyy eläinrakas puoli. Toisena harmittelin kirkon päätöstä "homoparien" vihkimisen suhteen. Kiitos Fingerporille ja sanomalehtien kömmähtelevälle kielelle, mieleni tekisi kysyä koskeeko päätös myös lesbopareja. Mikäli näin olisi, voi sitä miehestä naiseksi siirtyneiden määrää, mitä alttarille astelisi. Mikäli joku mainittujen tahojen edustaja pahoitti mielensä tästä sanaleikistä, pahoittelen. Muitakin raivostuttavia uutisia on ilmennyt, mutta tekstini muuttuisi päättymättömäksi tarinaksi jos ottaisen kaiken esille. Kai asioista on löydettävä positiivinen puoli vaikka väkisin. Kas tässä yksi: makeisveroa koskeva päätös tulee olemaan suuri etu muun muassa yksityisille hammaslääkäreille, personal trainereille, ravitsemusterapeuteille (yksityisille) sekä laihdutusvalmisteita myyville yhtiöille. Ainoa mitä itse toivon, on sokerittomien tuotteiden hintojen pysyminen vähintäänkin ennallaan, sillä itse en kuulu sokerin suurkuluttajiin. Tai ehkä kuulun, söinhän palan erittäin tummaa suklaata kolme päivää sitten?

Treenin suhteen on muuten mennyt mennyt mukavasti, mutta lonkka aiheutti päänvaivaa. Realismin lakeja kunnioittaen uumoilin jo nivelen hajoamista ja tekonivelen mahdollisuutta (tai riskiä). Ilmeisesti ongelma olikin ärtyneessä lonkankoukistajassa. Miten onnistuin eksymään näin hienosti? Helppoa! Kipu säteili sivusuuntaan siinä määrin, että oletin vian olevan lonkassa. Kipu tuntui myös omituisesti melko syvällä, miksi ilmeisesti eksyin epäilemään niveltä. Hyvä on, en ole mestari navigoimaan urheiluvammojen kanssa! Nyt yritän hieman vähentää hyppyjä ja venytellä lonkankoukistajaa ahkerasti. Jos totta puhutaan, olen laiminlyönyt kyseisen alueen pahasti. Nyt saa nauraa (itse menen punastuneena nurkkaan häpeämään), mutta jostain syystä oletin spagaattivenytysten purevan lonkankoukistajiin. Näin ei yllättäen ollutkaan. Toisaalta erilaisilla urheiluvammoilla on jollain kierolla tapaa hyväkin puoli. En todellakaan kannusta ketään sellaisia hankkimaan, mutta itselleni eri ongelmat ovat niin ikään tutustuttaneet kroppaan ja sen epäkohtiin, joihin on kiinnitettävä oma erityinen huomionsa. Näin kävi vuosi takaperin myös säären kanssa. Tietenkin kannustan jokaista tutustumaan kroppaansa hieman järkevämmin, mutta itse kuulun kantapään kautta oppiviin. Virheistä ja vahingoista voi kuitenkin oppia. Kukaan ei ole täydellinen, ja jokaisella on heikot kohtansa. Mitä nopeammin ne oppii tuntemaan, sitä parempi. Lajin vaatimusten mukaisesti näitä kohtia voi harjoittaa, ja näin ollen ehkäistä uusia ongelman toistumista, ja hyvällä onnella myös uusia ongelmia.

Oikein mukavaa viikonloppua kaikille!