lauantai 30. huhtikuuta 2016

Tenttimateriaalin soveltamista ja toinen ohjelmaluistelu

Se olisi sitten vapunaatto! Tosin juhlinta tulee olemaan rauhallista, kiitos väsymyksen. Toisaalta baareissa kiertely on toistaiseksi osa menneisyyttä, tosin tulevaisuudesta en tiedä. Suurella todennäköisyydellä pysyn samalla linjalla. Ei juhlimisessa mielestäni mitään pahaa ole, ikä vain tahtoo painoo (muun ohella) siinä määrin, että samanlaista riehumista ei vain jaksa. Toisaalta samanlainen meno kuin kymmenen vuotta sitten ei vain enää kiinnosta. Mieluummin riehun päivällä jäällä, lenkkipolulla tai muussa vastaavassa. Yritän myös epätoivoisesti valmistautua tiistain tenttiin, mikä on keskimääräistä haasteellisempaa. Jäin paitsi tenttikirjasta, joten kirjan sisältö on pakko selvittää muista lähteistä. Jos tentti menee läpi, onnittelen itseäni kyvystä soveltaa! Keskiviikoksi pitäisi myös yksi essee saada valmiiksi. Eiköhän tämä tästä.. jos hyvin käy, ehkä viimeinkin pääsen myös kandiesseen pariin. Vaikka alkuperäinen tavoite ei onnistunutkaan, onneksi työ on siinä määrin hyvässä vaiheessa, että voiton puolella ollaan, ainakin toivon mukaan. Syksyllä sen olisi hyvä olla valmis, sillä praktikumin oheen en mielelläni ota suuria projekteja.

Torstaina oli jälleen ohjelmaluistelu, mistä olosuhteiden vuoksi ilmoitettiin aika pienellä varoitusajalla. Nostan hattua "teiniryhmämme" jäsenille, jotka viikossa oppivat oman ohjelmansa, kun minulla taas meni itse suunnittelemaani ohjelmaan ties miten pitkään. Erittäin positiivisena yllätyksenä mukaan tuli yksi aikuisryhmäläinen, joka on luistellut vasta vuoden verran, tai itse asiassa hieman vähemmän. Hänen esityksensä oli todella kaunista katsottavaa kauniine käsiliikkeineen ja huolellisuus oli huipussaan! Lisäksi oli ihailtavaa, miten hyvin hän onnistui luistelemaan musiikkiin. Toivottavasti innostus säilyy mahdollisimman pitkään! Myös oma ohjelmani meni harvinaisen hyvin, ja varmuutta oli selkeästi enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Pisteet laskivat hieman, mikä johtui tason vaihtamisesta vaikeampaan, eli silveristä goldiin. Jälkeenpäin harmittaa kun en huomannut tarkemmin katsoa vaatimuksia, sillä jotain liikkeitä olisi voinut yrittää. Hyppyjen vaikeustaso ja monipuolisuus laski paljon, sillä minulla oli vain yksi kaksoishyppy. Axel ja kaksoisalchow eivät menneet puhtaasti, mutta paljon lähemmäksi kuin aiemmin. Se periteinen: on eri asia tehdä liike harjoituksissa kuin esitystilanteessa. Perusluistelu ja esitysvarmuus sen sijaan nousivat oikein mukavasti. Jos sarja olisi ollut silver, olisivat pisteet kuulemma olleet korkeammat. Todennäköisesti "oikeissa" kisoissa jatkan silverissä, ellei kesän aikana sitten tapahdu selkeää kehitystä hypyissä ja pirueteissa. Goldia varten pitäisi osata jalanvaihto -piruetti tai "lentävä" piruetti, ja molemmat näistä ovat vielä harjoituksen alla.

Kevätnäytöksen ja huonojen kelien vuoksi kunnonkohotus -projekti oli hieman vähäisempää, vaikka itse treeni ei vähentynyt. Eilen juoksin taas pitkästä aikaa, eikä meno ole onneksi mennyt alaspäin. Piakoin yritän pidentää matkaa hieman, mutta sen verran ettei muut osiot harjoittelusta kärsi. Ohjaajani antoi arvokkaan neuvon harjoitella hyppyjä ja kierroshyppyjä, jotta axel ja kaksoisalchow saataisiin kuntoon. Eilen lenkin yhteydessä lisäsin näiden harjoittelua, mutta tulokset tuskin näkyvät vielä tänään, tai edes ensi viikolla. Rohkeuden lisääntymistä sen sijaan voi harjoittaa vain tekemällä ja toistamalla, mutta kehittyminen tapahtuu omalla ajallaan. Kieltämättä turhauttavaa. Olisi paljon hauskempaa, jos rohkeus kehittyisi samaan tapaan kuin lihaskunto! No, ehkä liika selkeys ja ennustettavuus voisivat viedä suuren määrän pois oppimisen ja onnistumisen ilosta.

Nyt onkin aika siirtyä yleisövuoroon kokeilemaan, josko rohkeuta olisi promillen verran enemmän! Oliko käyttämäni sana vihjaus illanvietosta? Se jää nähtäväksi, mutta luulen että todennäköisyys jää pienemmäksi kuin jäällä onnistumisen suhteen. Lähiaikoina voisin taas laatia tavoitelistan, josta ehkä 20 prosenttia jopa toteutuu.

Oikein mukavaa vappua kaikille!

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Bi(ologiasta) rakkauteen: käsityskyvyn yläpuolella?

Kummastelen pitkästä aikaa jo aiemmin kummastelemaani asiaa, joskin viiveellä tätäkin. Laiskana television, tai pikemminkin tv-sarjojen katsojana olen pahasti pihalla käytännössä katsoen kaikesta. Tosi-tv -sarjojen kohdalla minulla on hivenen omahyväinen tyyli katsella. Seuraamisesta ei voida puhua, mutta muutamaksi minuutiksi saatan jättää kanavapujottelun aikana jonkin äärimmäisen typerän pitämäni sarjan. Mitä teen katsoessani sen muutaman minuutin? -Tietenkin arvostelen ja haukun ihmisiä. Mitä muutamaan voisin tehdä kohottaakseni matalahkoa itsetuntoani kuin, nauramalla minuakin säälittävimmille henkilöille? Suosittelen lämpimästi tätä keinoa, sillä oma elämä tuntuu yllättävän hohdokkaalta hyvin nopeasti! Onko tämä tervettä? No, ehkä asiaa ei kannata miettiä niin pitkälle. Kun kuulin sarjasta "Kielletty rakkaus", mietin tulisiko taas kerran yksi sarja itsetunnon kohottamista varten. Ajatus toimi siihen asti, kunnes huomasin erään suosikkiblogini henkilön osallistuneen sarjaan. Kyseessä on siis tras-ihminen, suunta naisesta mieheksi. Tämän herran tarina on vielä kesken, mutta päättymisen sijaan kääntynyt yhä parempaan suuntaan. Oman itsensä ohella hän löysi itselleen rakkaan, naispuolisen siis. Tämä rakkaus johti peräti avioliittoon asti. Vaikka en ole näitä henkilöitä koskaan tavannut, olen äärettömän onnellinen molempien puolesta! Näin lukijan näkökulmasta ihailen Alexia, joka avoimesti kertoi prosessista sekä siihen liittyvistä puolista, niin fyysisistä kuin henkisistä. Hän on varmasti ollut suuri tuki myös samassa tilanteessa oleville henkilöille.

Ei liene vaikea arvata, että tavanomaisen viiden minuutin haukkumisen ja arvostelemisen sijaan kanava ei vaihtunut, ja katselu muuttui varsin intensiiviseksi. Kaiken hyvän ja onnellisuuden ohella tuntui pahalta se kaikki, mitä tämä henkilö oli joutunut kokemaan, ja millaisia ponnisteluja sekä ennen kaikkea sietämistä pääseminen nykytilanteeseen on vaatinut. Kun pariskunta avautui siitä, miten ihmiset ovat kysyneet seksielämän "teknisestä" puolesta, minuun iski myötäraivo. Tuntui käsittömättömältä edes ajatella, miten alkeellinen ja idioottimainen asenne liian monilla ihmisillä voikaan olla. Ilmeisesti on vain liian vaikeaa ymmärtää, että kaksi ihmistä voi yksinkertaisesti rakastaa toisiaan. Se mitä makuuhuoneessa tapahtuu, sen ei pitäisi kuulua ulkopuolisille (paitsi asunnoissa joissa äänieristys on surkea). Lienee siis parempi käyttää verbiä "kiinnostaa". Oli kyse mistä seksuaalivähemmistä tahansa, joskus tuntuu siltä, että ihmisten huomio kiinnittyy ensisijaisesti "Päiväntasaajan" alapuolelle. Ymmärrän tämän reaktion pikkulapsilla, joilla ruumiiseen tutustuminen sekä sukupuolten välinen ero on vasta tutustumisen asteella, mutta en aikuisilla ihmisillä.

Kuunnellessa ns. traditionaalisten homofobikkojen ajatuksia, suurin ongelma vaikuttaisi olevan yllättäen coitaallisella alueella. Jostain kumman syystä lesboihin suhtaudutaan ilmeisesti myönteisemmin, mistä kiitos kenties kuuluu Internetin ihmeelliselle maailmalle videoineen. Taas kuitenkin ajatus pariskunnasta jää syrjään, rakkaudesta puhutamattakaan. En pidä itseäni mitenkään siveänä. Puhun ja kirjoitan seksistä avoimesti, mutta yleisellä tasolla. Tuntuu kuitenkin surulliselta, että ilmiö joka rakkautena tunnetaan, jää pimentoon aivan kuin se olisi heteroparien yksinoikeus. Jostain syystä rakkauden yhdistäminen seksuaalivähemmistöihin on edelleenkin vaikeaa. Toinen ääripää lienee yliavoimuus -ja korostaminen, mikä myöskään ei vastaa realismia. "Vain" biseksuaalina jouduin itsekin kuulemaan turhan usein kysymyksiä, jotka kohdistuivat seksielämään. Yritin tylsimyksenä selittää, että ihminen itsessään merkitsee minulle sukupuolta enemmän. Toisin sanoen rakastun ihmiseen. Vastaus oli usein kärsimätön nyökkäys, mitä seurasi pari kysymystä lisää: "Joo, mut ihan oikeesti: kumman kanssa nussit mieluummin, miehen vai naisen" sekä "ootko ollu monen naisen kanssa sillai"?. Ikäväkseni joudut toteamaan, että nämä kysymykset ovat olleet aikuisten ihmisten esittämiä.

Sanotaan että pieni pala sisäisestä lapsesta on hyvä säilyttää, mutta tämän sisäisen lapsen haluaisin vaientaa vaikka ilmastointiteipin voimin. Itse olen päässyt helpolla, mutta Alexin ja samassa tilanteessa (tai samanlaisia asioita läpikäyviä) olevien henkilöiden puolesta harmittaa todella paljon. Toivon hartaasti, että omat henkilökohtaiset seksifantasiat sekä pornografian hyvissä ajoin kierouttamat mielikuvat oikenisivat, tai että ne osattaisiin pitää edes omana tietona. Jos minun pitäisi antaa neuvoja, kehottaisin olla puuttumatta toisten seksielämään, sillä kyseessä on yhtä privaatti asia, kuin heteropareillakin.

Lyhyenä loppukehoituksena ja yhteenvetona todettakoon seuraavanlaisesti: kasvakaa aikuisiksi.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Kilpajuoksua arkeen esitysten jälkeen

Vaikka viikko on ollut yhtä kilpajuoksua ajan riittävyyden ja tekemättömien tehtävien kanssa, viikonlopusta jäi todella hyvä mieli. Alkujaan olin olettanut pystyväni keskittymään myös koulutöihin näytösprojektin ohella, mutta ilmeisesti olin väärässä. Vielä lauantaina esseen materiaalina käytettävä kirja oli mukana repussa jäähallilla. Periaatteessa aikaa olisi ollut, mutta keskittymiskykyni ei riittänyt siinä mekkalassa ja vilskeessä. Sunnuntaina voimat eivät enää riittäneet, siispä maanantaina sain kovalla kiireellä tehdä verkkokurssin tehtävää. Tiistaina luennolle meneminen oli melkein ylivoimainen tehtävä, mutta onneksi en jättänyt väliin, sillä ns. tavalliseen arkeen siirtyminen mahdollisimman nopeasti osoittautui hyväksi ideaksi kaikesta epämukavuudestaan huolimatta. Myönnän kuuluvani niihin ihmisiin, jotka helposti sortuvat jatkaamaan pinnaamista jos kerran alkuun pääsevät. Siksi on parempi mennä ja tehdä, vaikka välillä väsyttäisi, tai motivaatio olisi hukassa. Tänään väsymys on jo lähes poissa, jos ei lasketa kevään tuomaa kiinnostuksen laskemista opiskelua kohtaan. Viikonloppuna yritän saada verkkokurssin esseen valmiiksi. Onneksi olen tenttikirjaa onnistunut lukemaan junareissuilla, minkä vuoksi ei tarvitse aloittaa aivan alusta. 

Sunnuntain näytös oli tunnelmaltaan ehkä paras, toisaalta myös haikein sillä kyseessä oli viimeinen esitys. Tuntui kieltämättä nostalgiselta kun vanhemmat olivat katsomassa. Arvostan todella paljon saapumista, samoin myös puolison saapumista perjantaina! Kaksoissalchow ei kokonaan onnistunut yhdessäkään esityksessä, mutta viimeisessä rohkeus riitti ainakin kunnon ponnistukseen. No, ehkä se vielä sujuu. Ensi viikon torstaina olisi jälleen ohjelmaluistelu,eli yksi mahdollisuus lisää, mikäli jännitys ei kiusaa liikaa. Tiistain harjoituksissa liikkeet onnistuivat harvinaisen hyvin, vaikka monen päivän aikana luistelu koostui lähinnä niistä liikkeistä, jotka kuuluivat esityksiin. Kaksoisritin kanssa kärsivällisyys on hieman koetuksella, sillä en millään meinaa saada sitä yhdelle jalalle alas. Ongelma on tosiaan aivan sama kuin axelissa syksyllä. Nyt testissä on mielikuvaharjoittelu ennen hyppyä sekä harjoittelu jään ulkopuolella. Katsotaan miten käy.. Muun harjoittelun kohdalla sää ei ole ollut aivan suopea, sillä sateet ovat häiriköineet. Toivottavasti viikonloppuna olisi sen verran sateetonta, että juokseminen/hölkkääminen onnistuisi. Onneksi jäähallin lähellä oleva urheilukenttä on viimeinkin avattu, mikä mahdollistaa porrasharjoittelun! Tuossa toisella kentällä portaat (tai penkit) ovat niin pahassa kunnossa, että rohkeuteni ei riitä niistä hyppimään. 

Viikonloppuna voisi jopa yrittää hieman levähtää, mikä minun kohdallani tarkoittaa hetken vapaata velvollisuuksista. No, kouluhommat eivät hirveästi jätä rauhaan, mutta ihmeen tapahtuessa niitä voisi tehdä hyvissä ajoin alta pois. Ulkoilu olisi myös erittäin toivottavaa, tai siihen sopiva sää kuten tulikin haaveiltua. Puolison tytär on myös tulossa visiitille. Mitään merkittäviä suunnitelmia ei ole toistaiseksi. Jos totta puhutaan, viime viikonlopun jälkeen tällainen vaihtoehto voi olla mukavaa vaihtelua, sillä seuraavana viikonloppuna onkin vapun aika. 

Ja nyt aikuisryhmän harjoituksiin!

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Varhaisteinien sosiaalinen kanssakäyminen ilman puhelinta: epärealismin huippu?

Tänään ja eilen olen saanut kunnian tutustua lasten, tai oikeastaan varhaisteinien tapaan viettää rajattua vapaa-aikaa. Toistaiseksi en huomannut mitään muuta, kun puhelimen kanssa leikkimistä. Kenties "leikkiminen" voi sanavalintana kuulostaa alentavalta, mutta tähän hätään en muutakaan keksi. Tietenkin mieleen nousevat muistot ajalta kun itse olin saman ikäluokan edustaja, ja miten erilaistan ajanvietto oli silloin. Kun katson näitä nykyajan varhaisteinejä (n. 8-12 -vuotiaita), ajoittain melkein nolottaa se, miten pitkään leikin leluilla. Toisaalta älypuhelin taitaa vastata lelua? Samaan aikaan olen kuitenkin iloinen, että leikin leluilla niin pitkään. Välillä tosin kummastelen tämän ikäluokan tapaa viettää aikaa, sillä puhelin näyttää olevan välttämättömyys. No, ajat ovat muuttuneet paljon viimeisen 20 vuoden aikana, jolloin täydellinen vertaaminen ei liene kannattavaa. Itse tuossa iässä leikin leluilla ystävien kanssa, tai sitten temppuilimme pihalla kärrynpyöriä ja puolivoltteja harjoitellen. Yleensä meidät "ajettiin" ensisijaisesti ulos leikkimään, mitä olen oppinut arvostamaan vasta myöhemmällä iällä. Minä kun tykkäsi olla sisällä.

Kun epätaloudelliseen tapaan teen reissuja lähellä olevaan Prismaan, näen kerran jos toisenkin alle ylasteikäisiä lapsia pienessä porukkassa. Keskinäinen sananvaihto on vähäistä, lähinnä tilannekuvausta siitä, mitä puhelimesssa tapahtuu ja mitä kukin sanoo milloinkin. Katsekontaktia muihin ei kuitekaan oteta. No, kun ystäväni kanssa läjäytimme takaraivomme maahan, emme mekään hetkeen katsoneet toisiimme. Tai jos katsoimme, kului muutama sekunti päästä pökerryksen yli, kunnes olikin aika kokeilla uudelleen. Myös leluilla leikkiessä oli vuorovaikutus ja dialogi olennainen osa leikkiä. Jos oikein olen ymmärtänyt, puhelmiin liittyvät kommentit ovat lähinnä tilannekuvauksia.

Kuitenkaan en voi nojautua pelkän kritiikin puoleen. Toki pidän surullisena sitä, että ala-asteikäiset lapset/varhaisteinit istuvat tai seisovat keskustelleen enemmänkin puhelimiensa, kuin toistensa kanssa. Toisaalta en itsekään ole mikään sosiaalisuuden perikuva, ja vasta viime aikoina olen oppinut olemaan häpeämättä tätä piirrettä. Sosiaalisissa tilanteissa pärjään vähintäänkin kohtuullisesti ja vietän silloin tällöin aikaa ystävieni kanssa, mutta toisaalta viihdyn myös omien projektieni parissa. Pystyn spontaanisti keskustelemaan tuntemattomien kanssa ja uskallan väittää kykeneväni puhumaan useista eri aiheista. Tosin tietotasoni ei ole jokaisessa niin kattava, että syvällinen keskustelu onnistuisi.

Välillä mietin, että heikentävätkö puhelimet näiden varhaisteinien kykyä viettää aikaa sosiaalisesti ja myös siten, ette puhelin ole mukana. Jos puhelimeen on tottunut osana kaikkea toimintaa, siitä luopuminen voi toki aiheuttaa omat haasteensa. En haluaisi välittömästi demonisoida puhelimen käyttöä viihdykkeenä (siis pääasiallisena), mutta ajoittain huolestuttaa sen vaikutukset sosiaalisiin taitoihin. Tai sitten tämä: muuttuvatko puheliaat ja kontaktia ottavat ihmiset "friikeiksi", sillä he eivät hoida kommunikointia chatin kautta? Toisaalta minäkin kykenen sosiaalisen kanssakäymiseen vaikka viihdyn itsekseni. Mutta jos sosiaalinen kanssakäyminen tarkoittaa puhelimen kanssa leikkimistä ryhmässä, mitä tapahtuu jos puhelimesta pitäisikin luopua? Mielestäni nämä pohdinnat eivät ole tasoa "minä leikin aikoinani käpylehmillä -ja lampailla", vaan jotain aivan muuta. Näin sivuhuomautuksena voin todeta, että yrittäessäni rakentaa moisia elikoita, lopputuloksista ainakin ensimmäiset saattaisivat olla hivenen jalkavaivaisia. Mikä sitten olisi hyvä ratkaisu puhelimien käytön suhteen? Ei aavistustakaan. Itse kannattaisin käyttökieltoa koulussa ja kavereiden kanssa, mutta käytännön tasolla tämä tuskin onnistuisi.

En kuitenkaan haluaisi asennoitua liian negatiivisesti. Ehkä hyvä ratkaisu olisi opettaa näitä tulevaisuuden toivoja siirtämään puhelin toisen sijan alapuolella erityisesti sosiaalisissa tilantissa. Onko ajatus realistinen? Kenties joissain tilanteissa, mutta ei silloin, jos varhaisteini on liian tietoinen oikeuksistaan. Oikeudet.. tässä varmaankin näemme niiden hyödyn.

Kevätnäytökset voiton puolella!

Kevätnäytösprojekti alkaa olla voiton puolella, ainakin näytösten määrän suhteen. Perjantainan oli kaksi koululaisnäytöstä ja tänään lauantaina kaksi näytöstä. Huomenna olisikin sitten viimeisen vuoro. En muista edes lapsena viettäneeni niin pitkiä aikoja jäähallin tiloissa kuin nyt. Voi toki olla että muistan väärin, mutta kahta näytöstä ei tainnut olla saman päivän aikana. Tai ehkä oli? No, ehkä liika muistelu ei ole erityisen kannattavaa, sillä en ole varma oliko edes vuosi sitten kahta näytöstä samana päivänä. Ehkä minun tosiaan pitäisi harrastaa enemmän ulkolukua. Tänään menin hallille hieman yli yhdeksitoista. Polkupyörä on osoittautunut suuren tavaramäärän kanssa todella arvokkaaksi kulkuvälineeksi, sillä tarvikkeita ei tarvitse kantaa olalla. Urheilukassi johon luistimien lisäksi oli ahdettu viltti ja mekko oli siinä määrin suuri, että olen jokaisella reissulla pelännyt "mustekalan" kestävyyden puolesta. Ole kiltti ja kestä vielä huomiset reissut.. En osannut odottaa että tavaraa olisi niin paljon, sillä tarvittavien vaatteiden määrä ei ole suuri, mutta siihen päälle vielä luistimet, viltti, mekko ekaa kohtausta varten ja muuta kivaa, kyllähän sitä kannettavaa kertyy. Eilen olin ottanut vanhasta muistista kaksi vilttiä, sillä en aivan sisäistänyt sitä, ettei nyt tarvitsisi palella hallissa koko esityksen ajan. Sen sijaan meille ilmoitettiin koska oma esitys on tulossa, mikä mahdollisti lämmittelyn niin ulkona kuin pukuhuoneissa. Tänä vuonna tosiaan muodostelmaluistelijat ja yksinluistelijat yhdistivät "voimansa", ja se  mitä ehdin kohtauksista nähdä, täytyy myöntää että lopputulos oli näyttävä!

Kuten aiemmin menin paljastamaan, esityksen aiheena on High School Musical. Tarina tai elokuva(t) ei aiemmin ollut tuttu, kenties osittain siksi että olen ikäni suhteen ohittanut kohdeyleisön. Tätä ei varmaankaan pitäisi myöntää, mutta välillä näitä uusia teinielokuvia on varsin hauska katsoa, ainakin ohimennen. Olen näitä pääasiassa Disneyn teinielokuvia (vai varhaisteinielokuvia?) tuonut puolison tyttärelle kirjastosta viikonlopun viihdykkeeksi. Aluksi olin hivenen skeptinen sisällön suhteen, mutta se mitä olen näistä elokuvista käsittänyt, ihan kepeää katsottavaa ovat. On toki tiettyjä aihealueita joita pyrin välttämään, kuten liika pinnallisuus ja ihmisten luokittelu pelkän ulkonäön perusteella. No, High School Musical -elokuvia en ole katsonut, mutta kevätnäytöksen myötä ainakin jokunen kappale tuli tutuksi. Nostan hattua seuran kilparyhmäläisille, jotka eläytyivät soolorooleihinsa loistavasti! Ja samoin myös muodostelmaluistelijoille, joiden näyttävät esitykset hivelivät katsojien silmiä siinä missä yksinluistelijoiden hypyt ja piruetit. Itse olin mukana kolmessa kohtauksesta, joista ensimmäisessä oli peräti soolorooli! Ennen ihailua ja ihmetystä tunnustan että kesto oli alle minuutin, ja minun piti vain tehdä vaakaliuku ja piruetti.

Mikäkö olin? Juontaja! Hei, jostain pitää aloittaa! Jos totta puhutaan, en vielä ainakaan sen haasteellisempaan sooloon olisikaan kyennyt. Kuten aiemmin ohjelmaluistelun jälkeen totesin, on aivan eri asia tehdä liike harjoituksissa kuin esityksessä tai kilpailussa. Toisessa kohtauksessa "teiniryhmän" kanssa olimme koe-esiintyjiä, ja jokainen esitti vuorollaan pienen soolon. Pokkana otin kaksoissalchowin omaani, jotta harjoittelu "poikkeustilanteessa" onnistuisi. Valitettavasti yksikään hyppy ei ole mennyt onnistuneesti, mutta tänään oli ensimmäisessä jopa aika lähellä. Huomenna olisi siis viimeinen yritys. En todellakaan ota onnistumista vakavasti, vaan hyvänä harjoituksena. Hyvä on, myönnän että onnistuminen olisi todella hienoa ja toivon että rohkeus riittäisi huomenna. Mutta jos ei riitä, joskus toiste sitten. Aikuis -ja tieniryhmän yhteisesitys sen sijaan on oikein riemukas, ja moni totesi että hyvä mieli siitä jäi. Olen ehdottomasti samaa mieltä ja lisäksi olen äärimmäisen kiitollinen erityisesti aikuisille heittäytymisestä! Tässä vaiheessa on varmaankin hyvä täsmentää, että olemme "Hollywood -ihmisiä", jotka liittyvät parin päähenkilön unelmaan tähteydestä ja Hollywoodin glamour -elämästä. Siinä kummastellessani tarinan henkilöiden käsitystä Hollywood -elämästä muistin lopulta, että Disneyn ja kevyiden teinielokuvien Hollywood on kauniimpi kuin todellinnen. Toisaalta jos musikaali on suunnattu koko perheelle, kokaiini ja korruptio on varmaankin ollut pakko jättää pois.

Viikonlopun aikana energia ei ole riittänyt koulutöihin asti, mikä tarkoittaa järkyttävää puurtamista sunnuntai-iltana ja maanantaina. Yritin lukea esseen materiaalina käytettävää kirjaa pukukopissa, mutta valitettavasti keskittymiskykyni ei riittänyt tekstin ymmärtämiseen varhaisteinien pölistessä ja kummastellessa älypuhelimiensa saloja. Tänään puoliso yllätti minut mitä ihanimmilla ja huomaavaisimmalla tavalla. Kun totesin Yosan ja rusinoiden maistuvan jo puulta, sain tietää että kotona odottava soijatortillat, eikä kyseessä todellakaan ollut mikään Hesburgerin roska, vaan itse tehtyä kaikki! No, tortillaletut olivat valmiita, mutta kaikki muu itse tehtyä. Kuuden tunnin "työpäivän" jälkeen jopa minä pienivatsainen ahmaisin kaksi kappaletta tortilloja! Tortillat ovat muutenkin sellainen ruokalaji, mitä en itse ensisijaisesti tajua valmistaa vaikka itse tehtyinä niistä kovasti pidänkin.

Vaikka perjantain jälkeen olin todella uupunut esitysten jälkeen, nyt hommaan on jopa tottunut jossain määrin. Toisaalta luistelua on esitystä kohden varsin vähän, mutta se odottelu ja valmiina oleminen on harvinaisen raskasta. Onneksi sää on suosinut myös ulkoilua, mitä hyödynnettiin pienillä hyppely -ja juoksuhetkillä ulkosalla. Tämä muuten osoittautui erittäin hyväksi keksinnöksi, sillä kroppa lämpeni ennen esitystä niin, ettei jäähallin kylmyys ehtonyt kangistaa liikaa ennen esitystä. Huomiseksi on ikävä kyllä luvatta sadetta, mutta ehkä hyvällä onnella ulkoilu onnistuu silti.

Huomistä loppurutistusta odotellen toivota kaikille oikein rattoisaa viikonloppua!

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kunnonkohotusta, kevätnäytöstä ja opiskelua

Ja niin vierähti taas yksi viikonloppu! Onneksi sää on pienistä sateista huolimatta suosinut ulkoilua, ja jäävuorojen peruunnuttua tätä etua onkin tullut hyödynnettyä. Kouluhommat ovat tosin vieneet oman aikansa, ja välillä herää jokunen kysymys ajan riittävyydestä. Kandiesseen siirtyminen "odotuslistalle" harmittaa kovasti, sillä en tiedä ehdinkö saada sitä tätä menoa valmiiksi kevään aikana. Lisäksi ne materiaalit mitä lisäksi tarvitsisin, on varattava erikseen, eikä niitä saa kotilainaan. Pitää siis pari päivää saada kirjastotyöskentelyä varten, mikä tällä hetkellä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä luentokurssi vie oman aikansa myös. Mutta ehkä ne tehtävät tulevat tehdyksi, ainakin siinä vaiheessa kun tekee niitä aktiivisesti. Välillä kyllä olisi todella mukavaa, jos itse ei tarvitsisi tehdä mitään. Valitettavasti tällainen ei toistaiseksi ole mahdollista, siispä on itse hoidettava jopa omat tehtävät. Järjetöntä! Onneksi toukokuiseen tenttiin ei ole kuin yksi kirja, ja aihealue on puoliksi tuttu, toisin sanoen varhainnen dogmatiikka, tai oikeastaan pintaraapaisu sellaisesta. Aihealueena pidän pohdinnoista koskien muun muassa luomis -ja triniteettioppia sekä tietysti oppi pahasta ja pahuudesta. Yllättävää?

Kevätnäytöksen harjoittelu on päässyt kunnolla käyntiin, ja vaatekriisi on vielä jossain määrin päällä. Onneksi kirpputorilta löytyi asianmukainen paita, mitä tosin joudun pienentämään hieman. Harjoitukset eroavat paljon tavallisista jääharjoituksista, sillä mukaan mahtuu paljon odottelua, minkä vuoksi on hyvä varata lämmintä päälle. Lisäksi muun tekniikan harjoittelu jää omalle ajalle, sillä yllättäen harjoittelun kohteena ovat vain näytökseen liittyviä osiot. Olin alkujaan ajatellut kokeilla kaksoissalchowia valinnaisena hyppynä, mutta kuten arvata saattaa, muiden nähdessä jokainen yritys menee pieleen. Onnistuneet yritykset ajoittuvat luonnollisesti yleisövuoroille, missä kukaan ei ole näkemässä. Täytyy katsoa miten huomisissa harjoituksissa hyppy sujuu. Onneksi aina voi hypätä pelkän yksöishypyn, mutta pienoinen kunnianhimo lisää houkutusta yrittää kaksoishyppyä. Viimeisen muutaman viikon aikana kun säät ovat parantuneet, olen yrittänyt panostaa kunnon kohottamiseen. Pelottavaa kieltämättä, mutta nyt esimerkiksi "viivaluistelu" tuntuu vähemmän hirveältä parin ensimmäiseen kertaan verrattuna. Lisäksi yritän pienissä määrin juosta/hölkätä lähellä olevan urheilupuiston lenkkipolulla, mikä ei myöskään ole niin tuskaista kuin alussa. Tosin matka on vain 1,5 km, mutta päälle tuleva kävely paikan päälle ja pois, sekä muu harjoittelu. Kieltämättä lisääntynyt ulkoilu on tehnyt hyvää niin mielelle kuin ruumiille. Mitään erityisiä lisäyksiä en tee, paitsi korkeintaan yhtenä päivänä viikossa. Viime kesänä hommattu rasitusvamma oli siinä määrin hyvä opetus, mielelläni pyrin välttämään uusinnan. Tekniikan harjoittelu jään ulkopuolella on ehkä pienissä määrin helpottanut erityisesti hyppyjen suhteen. Kun kukaan ei ole häiriköimässä, axeli ja kaksoissalchow sujuvat paremmin, ja kaksoisritin kierrokset alkavat olla lähellä. Myös kaksoisflippiin on tullut rohkeutta lisää, vaikka itse onnistunut hyppy on kaukana. Ritissä on tullut eteen se harmillinen vaihe, kun pitäisi päästä yhdelle jalalle alas. Axelin ja kaksoissalchowin kanssa oli pitkään sama ongelma. "Kuivalla" kaksoisritti onnistuu, mutta jäällä odottavat vielä lukuisat yritykset. Myös perustekniikkaa ja askeleita olen onnistunut harjoittelemaan, mutta sulavuuteen on vielä pitkä matka..

Tässä viikonloppuna sain kunnian toimia pitkästä aikaa soitonopettajana, toisin sanoen puolison tytär oli visiitillä. Siinä pianotuokioiden lomassa kävin läpi Thompson 1:n kappaleita ja totesin, että kyseinen kaveri tykkäsi tehdä pitkiä kappaleita, joissa on runsaasti toistoa. Kaikella kunnioituksella osa kappaleista oli käytännössä katsoen tylsiä. Minulla on ollut se periaate, että jossain määrin annan vapauden valita kappaleet. Jos kappale kuulostaa heti sellaiselta mitä ei jaksa pitkään soittaa, olen suosiolla valinnut toisen, hieman hauskemman kappaleen. Soittamisen kuitenkin pitäisi mielestäni olla hauskaa, eikä väkisin väännettyä. Jos samaa asiaa (esim. jotain tiettyä asteikkoa) voi harjoitella hauskemman kappaleen parissa, en näe mitään syytä soittaa sellaista kappaletta, mihin kyllästyisi ennen kuin ehtii edes aloittaa. Kieltämättä taidan pitää enemmän Aaronin kirjoista. Teknisesti ne taitavat olla hieman helpompia, mutta kappaleet ovat jotenkin monipuolisempia ja muutenkin mukavia. Myös Suzuki -kirjat ovat hauskoja, mutta kappaleet ovat teknisesti aika haasteellisia, vaikka pari laulua olenkin niistä ottanut opeteltavaksi. Yhteenvetona voisi todeta, että vaihtelu virkistää.

Tuleva viikko tulee olemaan todennäköisesti varsin hektinen, sillä koulun ohella on aika rutistaa viimeiset harjoitukset ennen näytöstä. Viikonlopusta tulee myös mielenkiintoinen, sillä esityksiä on yhteensä viisi. Käytännössä katsoan osallistujat asuvat jäähallin tiloissa. Kieltämättä hieman jännittää, sillä en ole koskaan noin tiiviissä projektissa ollut mukana. Toisaalta uskon että hauskaa tulee olemaan, vaikka näytöksen aihe on hivenen kiusallinen ottaen huomioon ikäni: High School Musical! Toisaalta 90-luvullahan nousi se trendi, että teinileffojen näyttelijät ovat tavallisesti kolmekymppisiä. Nyt on siis aika jatkaa sitäkin perinnettä.

Oikein mukavaa piakoin alkavaa viikkoa kaikille!

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Muistamattoman pohdintoja ulkoa oppimisesta

Jonkin aikaa sitten tuli pohdittua sisareni kanssa sitä, miten ulkoa oppiminen on opetusmetodina miltei julistettu pannaan. Jos totta puhutaan, en itsekään kannata 1950-luvun tyyliä, jolloin ulkoläksyt taisivat päivittäisiä. Ulkoläksyjen laajuus oli ymmärtääkseni suuri aina kielioppisäännöistä laskukaavoihin ja valtioihin. Oma peruskouluni ajoittuu 90-luvun alusta 2000-luvun alkuun, minkä jälkeen oli aika siirtyä lukioon. Ulkoa oppiminen kuului pääasiassa englannin ja myöhemmin ruotsin sanoihin sekä kielioppisääntöihin, ja luonnollisesti myös eri maanosien valtioihin. Sanojen opettelusta pidin lukioon asti, kunnes co -alkuiset sanat menivät jatkuvasti sekaisin ja motivaationi lopahti täysin. Matematiikasta taisin jopa pitää, vaikka en siinä mikään lahjakkuus ollutkaan. Lukioaikana viivästynyt "henkinen murrosikäni" taisi myös osaltaan häiritä opiskelua. Minusta oli silti hauska oppia muun muassa geometrian kaavat, ja toisen asteen yhtälön ratkaisukaava on mielessä vieläkin. Teologian yhteydessä en jostain kumman syystä sitä tarvitse, mutta on hauska osata kaava kuin mikäkin tuttu loru. Muistini ei kuitenkaan koskaan ole ollut paras mahdollinen. Todennäköisesti kohta kolme vuotta täyttävä kummityttöni voittaisi minut kevyesti muistipelissä. Eri maanosien valtioiden ja kaupunkien opettelu oli yhtä tuskaa, mutta "loruilu" auttoi paljon. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että latelin valtioiden nimien ensimmäisestä tavusta tehtyä "muistilorua", minkä kylläkin olen unohtanut kauan sitten.

Ulkoa oppiminen näyttäisi nykyään olevan jatkuvasti kritiikin kohteena. Toki asiat tulee myös ymmärtää, eikä vain osata ulkoa. Kielioppisääntöjä ja matematiikan kaavoja tulee osata käyttää, ja näin puolueellisesti totean, että Isä meidän -rukouksen, uskontunnustuksen ja muiden vastaavien sisältö tulee ymmärtää. Sisareni otti esille ulkoa oppimisen merkityksen eräänlaisena "aivojumppana", mikä mielestäni oli erittäin hyvä huomio. Jos ulkoa oppiminen vähenee merkittävästi, herää kysymys lähimuistin kehittymisestä. Itse kuulun niihin onnettomiin (jos nyt hieman dramatisoidaan), jotka saavat kunnian pinnistellä muistaakseen yksittäisen asian myös kymmenen sekunnin kuluttua. Esimerkiksi luennolla kirjoitan uudet käsitteet ylös, tai sanon ne puoliääneen, sillä uuden käsitteen lausuminen auttaa muistamaan sen paremmin. Kielten opiskelun suhteen sanojen opettelusta tuskin voidaan luopua, sillä jo pieni lapsi oppii sanat painamalla ne muistiin. Tosin sanojen merkitys on ymmärrettävä. En tiedä onko eri maanosien valtioita pääkaupunkeineet opeteltava ulkoa nykyään. Toisaalta Googlen karttapalvelu mahdollistaa jokaisen paikan sijainnin tarkastamisen, jolloin ulkoa opettelu voidaan nähdä turhaksi. Tästä pääsemme kysymykseen tiedonhaun mahdollisesta rajoittamisesta: opetellako ulkoa, vai katsoako Googlesta? Omana peruskouluaikanani ja lukiossakin Google oli täysin tuntematon työkalu, ainakin suurelle osalle. Tieto haettiin pääasiassa kirjoista, tai ainakin minä hain. Toki Internet oli yleistynyt siinä määrin, että "sivistyneet" käyttivät sitä myös tiedonhakuun.

Ulkoa oppimista kritisoidessa moni unohtaa sen tosiasian, että ihmisen ensimmäiset oppimat asiat tapahtuvat "ulkoläksyinä", tai tarkemmin sanottuna sanan ja sen merkityksen oppimisena. Kun lapsi oppii sanan "äiti", sana kuitenkin pysyy vakiona. Peruskoulun alettua lapset opetteleva kirjaimia, mikä myös ymmärtääkseni on ulkoa oppimista. Jotta voisimme muodostaa tavuja ja niistä sanoja, meidän on tunnettava aakkoset. Opitun ymmärtämistä painotettaessa moni kuitenkin unohtaa sen, että asian runko usein vaatii ulkoa oppimista. Esimerkiksi historian tapahtumat vaativat prosessiin kulun ymmärtämistä, mutta osapuolet ja tapahtumien kulkusuunta on opittava ulkoa. Vaikka olenkin historiasta kiinnostunut, en ole siinä(kään) erityisen hyvä, mutta uskaltaudun ottamaan esimerkiksi Mainilan laukaukset. Joudumme muistamaan ulkoa osapuolet Suomi ja Neuvostoliitto, mitä seuraa ilmiö nimeltä sota. Nämä asiat muodostavat rungon tapahtumasarjalle, mikä johti talvisotaan. Jätän tarkemman selostuksen väliin, mutta asioiden tarkempi selostaminen vaatii ymmärtämisen ohella myös ulkoa oppimista. Jos hyppään ajassa taaksepäin ja historiasta uskontoon, Isä meidän -rukouksen ohella osasin Jeesuksen opetuslasten nimet. Jaakobin poikia en sen sijaan osaa tänä päivänäkään. Meidän ei suoranaisesti tarvinnut opetella opetuslasten nimiä, mutta kokeissa tällaisesta sai lisäpisteitä. En tietenkään olisi suoralta kädeltä jokaista osannut luetella, mutta seurakunnan lapsikuoron kappale "Opetuslapset" auttoi painamaan mieleen kaikki kaksitoista miestä, ja millaisista ammatteista joukko oli peräisin. Laulu oli suorastaan hauska, ja vielä hauskempaa oli osata sen kautta luetella opetuslapset. Tosin neutraalin puheen kanssa se oli vaikeampaa.

Erityisesti englantia opitaan nykyään melkein väkisin, kiitos tv:n, pelien, Youtube -videoiden ja Internetin yleensä. Toisaalta näistä lähteistä saatu sanasto ei välttämättä vastaa sitä sanastoa, mihin peruskoulun opetussuunnitelma tähtää. Sanasto kehittyy kieltä käyttäessä, mutta ulkoluvulta on vaikea välttyä. Vaikka jokaista valtiota ei osaisi täydellisesti sijoittaa oikealla paikalle, niiden sijainti suurin piirtein olisi tärkeää osata, ainakin maanosan tasolla. Vaikka Internet on erittäin kätevä lähde tiedonhaussa, sen pysyvyys ei ole itsestäänselvyys. En ole perehtynyt neurologiaan, mutta ulkoa oppimisen merkittävä vähentäminen saattaisi vaikuttaa aivojen toimintaan lähinnä taannuttavasti. Koska emme elä 1950-lukua, ulkoa oppimisen ei tarvitse olla ahdistavaa toimintaa, mikä ratkaisee pääsyn luokka-asteelta toiselle. Sen sijaan muistisäännöistä ja sellaisten kehittämisestä voi saada peräti piristävää toimintaa myös aivojen tasolla. Ajoittain tuntuu siltä, että vaivannäkö on muuttunut kynnyskysymykseksi. Jos asian X oppiminen vaatii hieman enemmän kuin asian tarkastamista Googlesta koetilanteesta, on seuraava etappi stressaantuneisuus. Kuten alussa mainitsin, en kannata ulkoa oppimisen käyttämistä hallitsevana metodina, mutta en myöskään sen jättämistä pois. Muisti on tärkeä osa ympärillä olevan maailman ymmärtämistä ja tarkastelua ihmiselämän alusta alkaen, ja näin ollen myös ulkoa oppiminen on merkittävä osa näitä prosesseja. Tästä voisi loogisesti todeta, että ulkoa oppiminen on olennainen osa kehitystä. Mikäli näin on, miksi demonisoida se peruskoulussa, minkä kuitenkin pitäisi tarjota lapsille ja nuorille jotain yleissivistykseen viittaavaa?

Näin "loppukevennyksenä" kirjoitan jotain, mihin Google ei ole ollut osallisena, ts. muisto suunnilleen vuodesta 1995: "Joukkoon mahtui Pietari ja Jaakod, Johannes, Andreas ja Filippus ja Bartolomeus. Matteus sekä Tuomas, Jaakob poika Alfeuksen, kaksi Juudasta ja Simon kiivasluonteinen."

torstai 7. huhtikuuta 2016

Sohva & perunalastut vai puolimaraton?

Ihmeen pitkään tuo fitness -muoti on jatkunut, ja ilmeisesti tulee jatkumaankin. Itse en vieläkään ole siitä innostunut, sillä olen luonteeltani pitkästyvää sorttia, enkä jaksaisi liian tarkkaa elämäntyyliä. Tässä nykyisessäkin on riittävästi tekemistä, eikä siihen näin ollen kaivata ruokamäärien ja treeniliikkeiden toiston seuraamista. Uuden oppiminen toimii minulla parempana "mittarina", enkä sitäkään viitsi liian tarkkaan seurata. No, myönnän että onnistuminen on kieltämättä aika mukavaa. Näin synnynnäisenä tarkkailijana olen ollut huomaavinani, että fitness -ihmisten ja..tavallisten (älkää toki pahastuko hetkellisestä sanavaraston heikkenemisestä) välillä pienimuotoista mittelöä. Surullisen kuuluisassa Facebookissa satuin huomaamaan minulle täysin tuntemattoman pt:n kirjoituksen siitä, miten raskauskilot ovat "paska selitys". Tähän väliin täytyy tosin todeta, että taidan tietää vain yhden pt:n, eli ei ihme jos tämä oli tuntematon. Tekstiä kommentoivat varsin aggressiiviseen sävyyn enemmän tai vähemmän tuoreet äidit, jotka sarkastisesti totesivat, että het synnytyksen jälkeen on vain lähdettävä salille ja juoksemaan yms. No, vaikka teksti oli kieliopillisesti varsin hataraa sanastosta puhumattakaan, mielestäni kirjoittajan ajatukset seurasivat tavallista maalaisjärkeä. Mistään äärisuorituksista ei puhuttu, vaan kritisoitiin lähinnä tietoista itsensä lihottamista käyttämällä raskautta verukkeena. Minulla ei ole raskaudesta kokemusta, enkä sellaista kaipaakaan, mutta tässä kohtaa uskallan olla samaa mieltä. Monipuolinen ja terveellinen ruokavalio sekä liikunta voinnin mukaan tuskin ainakaan tuovat raskauskiloja. Oli ihminen raskaana tai ei, tällaista elämäntapaa noudattavilla ihmisillä on harvemmin painon kanssa ongelmia. Loppujen lopuksi kaava on yksinkertainen: kulutus ja saatu energia balanssiin.

Vaikka itse liikun paljon, eikä liikunta ole kevyimmästä päästä, ei sellaisen tarvitse olla mikään välttämätön pakko. Terveenä ja normaalipainoisena voi varmasti pysyä ilman päivittäistä salitreeniä, spinnigiä tai muuta vastaavaa. Esimerkiksi päivittäisellä lenkkeilyllä ja vähemmän jatkuvalla istumisella päivittäinen liikunta hoituu kätevästi, ja ulkoilu piristää niin ruumista kuin mieltä. En myöskään usko siihen, että ruuan täytyisi olla ravitsemusterapeutin laatiman listan mukaista ollakseen monipuolista. Herkut pysyvät kohtuullisissa määrissä esim. "karkkipäivän" avulla, ja ns. terveellisistä herkuista voi oppia pitämään. Kysymys on loppujen lopuksi asenteesta. Anteeksi tiukkuuteni, mutta miksi tehdä asioista vaikeampia kuin ne ovat? Jos jokin nykytilanteessa ihmetyttää, niin ääripäiden välinen mittelö. Jos kerran tällainen "kultainen keskitie" on käytettävissä, miksi ihmiset sulkevat sille silmänsä?

Normaalipaino on todella laaja käsite. Vaikka pinkeän lihaksikas ja hoikka kroppa ovatkin ilmeisesti muotia, en ymmärrä miksi jokaisen pitäisi tähdä sellaiseen. Joskus BMI-taulukoita katsoessani normaalipaino taisi jakautua yli 15 kg:n alueelle, ellei laajemmallekin. Tällöin sen paljon tavoitellun rantakunnon tuskin siis tarvitsee tarkoittaa fitness -vartaloa. Ehkä tämän ääripään tavoittelu saa aikaan osalla ihmisistä jonkinlaisen vastareaktion, sillä vain yhdenlainen vartalotyyppi kelpaa. Toisaalta pidän epäilyttävänä asenteena myös kapinointia liikkumattomuuden ja nk. roskaruuan kautta. Vaikka näiden fitness -ohjelmien äkkiseltään ajattelisi motivoivan ihmisiä muuttamaan elämäntapansa terveellisempään suuntaan timmiä kroppaa tavoitellen, luulen että osalla vaikutus on ollut aivan päinvastainen nimenomaan suppeiden päämäärien vuoksi. Itse näkisin fyysisen terveyden olevan ensisijainen kaunistaja, en minimissä olevan rasvaprosentin.

Mitä tästä vastakkainasettelusta voisi osapuolille todeta? Fitness -ihmisiä haluaisin muistuttaa terveen vartalon eri muodoista, jotka eivät todellakaan rajoitu yksittäiseen ihanteeseen. Ruokavalion ei tarvitse olla milligramman tarkkuudella määritelty, ja kevyempikin liikunta on terveydelle eduksi. Toiselle ääripäälle (jolle en keksi nimikettä) voisin myös muistuttaa, että terveellinen elämäntapa ja terve ruumis ei tarkoita ainoastaan yhtä vaihtoehtoa. Toisaalta ns. perus terveellisistä elämäntavoista ei tarvitse tehdä orjuuttavia, eikä niitä tule sekoittaa fitness -elämäntapaan. Mitä minullle aikoinaan opetettiin, oli käsite nimeltä biologinen paino. Kun kulutus ja ruokavalio ovat kohdallaan, biologinen paino pysyy melko vakaana. Toki aineenvaihdunta voi muuttua, mutta harvemmin niin radikaalisti, että se vaatisi massiivisia muutoksia. Ja toisaalta, jos pitää hyvästä ruuasta ja on tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on (ja terveys on kohdallaan), miksi edes kääntää päätään kuntoiluvouhotuksen suuntaan?

Tämän tekstin olin lopettaa kehotukseen nauttia ulkoilmasta ja liikkua omaan tahtiin. Tämä ajatus jäi kuitenkin siihen tosiasiaan, että huomasin vesisateen alkaneen. Näin ollen en osaa myöskään paasata ulkoilman ihanuudesta, sillä pian joudun tarpomaan kohti jäähallia. Onneksi on sateenvarjo.. Siispä toivotan oikein mukavaa illanjatkoa kaikille! Jos olette istuneet pidemmän aikaa, nouskaa seisomaan ja istuutukaa sitten palaten Youtube -videioiden ääreen. Noin, nyt olemme olleet aktiivisia.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Stressimarkkinoiden nousukausi

Kumpi tuli ensin: muna vai kana? Kieltämättä tämä alkaa olla jo pahimman luokan klisee, mutta sopii metaforaksi uusien ongelmien ilmettyä. En tiedä onko 30-vuotias nuori. Kenties jos rinnalla otetaan 50-120-vuotiaat, mutta ei 0-29 -vuotiaiden rinnalla. Tulipas laaja jakauma! Lapsuudestani muistan, että stressi oli käsitteenä vieras, enemmänkin "aikuisten juttu", mikä määritelmänä vei kiinnostuksen toisaalle. Ehkä siksi se oli määritelmänä suosittu, kun kohteeksi tulivat alkoholi ja ehkäisyvälineet, joista kaivattiin seikkaperäistä määritelmää kaupassa, yleensä kovaäänisesti udellen. Ala-asteen viimeisillä luokilla ja yläasteen aikana tutustuin lisääntyneiden koulutehtävien ohella koulukiusaamisen kohteeksi olemiseen. Olotila ei ollut paras mahdollinen, mutta stressi oli edelleenkin vieras käsite, ja taisi pysyä sellaisena ylioppilaskirjoitusten jälkeenkin. Ehkä välivuoden jälkeen tulevat pääsykokeet antoivat pientä esimakua, mutta varsinainen tutustuminen alkoi vasta ammattikorkeassa, missä päivät saattoivat käytännön työskentelyn ja luentojen vuoksi kestää kuuteen illalla. Pidin sitä kaikkea silti pakollisena pahana, mistä pääsi eroon vain tekemällä. Ongelmat opiskelun etenemisessä eivät johtuneet stressistä, vaan mielenterveyden romahtamisesta. Nykyään stressi on jo tuttu kaveri, mutta pääosin itse aiheutettua, kiitos liian monen asian haalimisesta yhtäaikaisesti. 

Nykyään jo peruskoulun alaluokat mielletään stressaavaksi ajaksi ja ympäristöksi. Jotenkin tätä on vaikea ymmärtää, sillä koulutehtävien määrä on tuskin kasvanut vuosien mittaan. Itse asiassa niihin on tainnut tulla siinä mielessä helpotusta, sillä viikonlopuksi ei ymmärtääkseni alemmilla luokilla anneta kotitehtäviä. Voi miten unohdukseni olisivat vähäisemmät nykyään! Huonot kotiolot voivat toki lisätä stressiä ja vaikeuttaa koulutehtävien hoitamista kunnialla. Myös valvominen vaikuttaa jaksamiseen, nykyään kun Internetissä ja pelien parissa viihtyy varsin pitkään, tarvittaessa vaikka aamuyöhön koulupäivästä huolimatta. Usein kuitenkin tuntuu siltä, että julkiset tutkimukset saavat ihmiset tiedostamaan kaiken mahdollisen stressiin viittaavan vähän turhankin hyvin. Vuosi takaperin minulla oli täysi työ pitää suuni kiinni, kun yhdeksäsluokkalainen tyttö totesi pitävänsä välivuoden, sillä hän ei jaksa enää opiskella. En ole erityisen älykäs, mutta selviydyin peruskoulusta hieman yli kahdeksan keskiarvolla stressaamatta. Lukea toki piti, mutta se oli itsestäänselvyys. Kun stressi tuodaan peruskoululaisten elämään käsitteenä kaikkine oirekuvauksineen, voisiko todella olla niin, että jo "pikkukoululaiset" osaisivat rakentaa itselleen diagnoosin siinä vaiheessa, kun vähennyslaskut pitkästyttävät ja olisi kivempi päästä tekemään jotain muuta? Ehkä minulta puuttuu ymmärrystä, mutta ajoittain tuntuu siltä, että ongelman on saanut aikaan täysin ulkopuolinen henkilö, joka on tuonut stressi -käsitteen lasten ja nuorten keskuuteen. Ilmiönä tämä on harmillinen, sillä ns. oikeaa stressiä on pian todella vaikea tunnistaa laiskuuden ja motivaation puuttumisen joukosta. 

Onko stressiä ollut aina, vai onko se "keksitty" ilmiö peruskoululaisten keskuudessa? Opiskelua hankaloittavat taustatekijät voivat tuoda omat haasteensa, kuten myös perfektionismi. Jos omalta mukavuusalueelta poistuminen luetaan myös yhä useammin stressin kategoriaa, voivat peruskoulun jälkeiset opiskelupaikat jäädä varsin hiljaisiksi. Todennäköisesti näin ei käy, mutta "psyykattu" ylirasitus tulee lisääntymään mikäli pientä painetta ei ymmärretä osaksi normaalia elämää. En ole perehtynyt psyykkiseen evoluutioon, mutta ongelmien luominen mahdollistaa loistavasti heikkojen yksilöiden lisääntymisen. Ehkä tämä kuulostaa brutaalilta, onhan jokainen ihminen arvokas sellaisenaan. Silti näkisin hivenen huolestuttavaksi sen suunnan, mihin jo lapset ja nuoret ovat kääntymässä. Toki vapaa-aikaa on oltava, mutta vieraantuminen työstä voi koitua suureksi ongelmaksi aikuisiällä. Rehellisyyden nimissä tiedän kyllä, miltä työstä vieraantuminen tarkoittaa, eksyinhän itsekin siihen kun ensimmäiset laitostumisen merkit alkoivat ilmetä. Paluu työhön, opiskeluun, arkeen tai rutiineihin ylipäänsä ei ole helppoa siinä vaiheessa. Toivon hartaasti, että samainen ilmiö ei yleisty lasten ja nuorten kohdalla, sillä aikuisiällä sopeutuminen työelämään tulee olemaan todella vaikeaa. 

Vaikka olen sitä mieltä, että lapsia ja nuoria ei tule ylisuojella tosielämän karuilta ilmiöiltä, heitä ei pitäisi myöskään tieten tahtoen altistaa vapaaehtoisiksi uhreiksi. Kenties stressin tuominen esille on niitä ilmiöitä, joissa suojelun toivottu vaikutus kääntyy päälaelleen. Ehkä sen sijaan jo pienestä pitäen olisi hyvä opettaa, että työtä ei tarvitse pelätä, ja että pieni epämukavuus tuntuu jälkeenpäin jopa hyvältä. Siinä vaiheessa voi nimittäin todeta itselleen: "onnistuinpa tekemään kaiken loppuun asti". Laatu jääköön sikseen, pääasia on, että pääsee perille parista kuopasta ja mutkasta huolimatta. 


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Viikon kuulumisia ja kunnonkohotusyrityksiä

Aprillia! Ai niin, jokin pila olisi varmaankin pitänyt keksiä ensin. Tällä kertaa mielikuvitukseni ei riittänyt kepposten keksimiseen, tai sitten otin opikseni joitakin vuosia sitten tekemästäni kepposesta Facebookissa. Kuten olen aiemminkin ottanut esille, en ole lapsi-ihmisiä, eikä vauvakuume liioin vaivaa. Toki lasten kanssa on mukava viettää aikaa, mutta rajatusti. Taidan olla liian meluherkkä ja tarvitsen oman reviirini. No, taisin kirjoittaa julkaisuuni jotain tyyliin "Nyt on talo Ryttylästä löydetty valmiina esikoisen syntymää varten!". En tiedä miten on mahdollista, mutta moni ei ymmärtänyt tuota aprillipilaksi. Lopputuloksena osa sukulaisista sai kuulla "ilouutisen", ja oli siinä ja siinä ettei mahdollisista vauvakutsuista kyselty. Siihen loppuivat aprillipilat, ainakin FB:n kautta tehdyt.. Kieltämättä tämä pila antoi pienen kolauksenkin. Silloin ymmärsin, että perheenlisäys ja häät ovat ainoita arvostettavia saavutuksia. Toisaalta jos satun jostain syystä saamaan esimerkiksi Nobel -palkinnon (en tiedä mistä hyvästä tai pahasta), saan ainakin juhlia rauhassa. Tämä puolestaan ei ole aprillipila: tänään onnistuin aloittamaan verkkokurssin tehtävän hyvissä ajoin, ja toivottavasti jatkan työskentelyä niin, että saan sen myös valmiiksi ajoissa. Eilen olin repiä hiukset päästäni yhden toisen tehtävän kanssa, kun pääsin perukirjojen sisältämien kirjojen identifioinnin pariin. Tässä jos missä kärsivällisyyteni tulee olemaan koetuksella. Kandityötä varten pitää vielä yksi opus etsiä, mutta ehkä sen jälkeen alkaa loppuvaiheet olla käsillä. Ehkä tämä tästä? Näin verkkokurssien ja yhden toisen kurssin ohella esseen tekeminen on vaikeaa, mutta yritän silti parhaani mukaan saada sen alta pois, etenkin ennen syksyä. 

Viikolla innostuin pitkästä aikaa kokeilemaan kankaan maalaamista, eli käytännössä paidan koristelua kangasväreillä. Vaikka harjoiteltavaa on vielä paljon, lopputulos oli harvinaisen onnistunut siihen nähden, että edellisestä projektista on ties miten monta vuotta. Sellaisenaan en oikein viihdy pinkissä, mutta pienellä lisäkoristelulla vaate muuttui "näköisekseni", ainakin jossain määrin. 
Itse asiassa innostuin eilen jatkamaan kuviointoa myös toiselle sivulle. 

Operaatio kunnonkohottaminen sai jatkoa, eikä siis pysähtynyt itse suunnitelmiin. Koska projekti on vielä alkuvaiheessa, yritän pitää harjoittelun varovaisena. Nyt kun kevätnäytös on käytännössä katsoen ainoa harjoiteltava asia (ehkä siksi koska esitys on parin viikon kuluttua?), yleisövuorot ovat ainoa mahdollisuus harjoitella jotain muuta. Torstaisin en pääse aamujäälle vähään aikaan luennon vuoksi, mutta keskiviikkoisin käyn aamujäällä. Kisaohjelman ja elementtien harjoittelun jälkeen tein yhden sarjan "viivaluistelua", missä jo ensimmäisen viivan kohdalla reisilihakset olivat kuin tulessa. Enemmän tai vähemmän urhoollisesti tein harjoituksen loppuun asti, ja luistelin lopuksi vielä yhden kierroksen täysillä kenttää ympäri, ja toisen ojennusten sekä viimeisen valssihypyn kera. Näin alkuvaiheessa mitään erityisiä tuloksia ei tietenkään ole ilmennyt, mutta kieltämättä näiden rääkkiharjoitusten jälkeen sitä uskaltaa olla jopa ylpeä itsestään. Viikonloppuna voisi jotain harjoitteita taas kokeilla, mikäli mahdollisuuksia tulee. Jäällä olen pyrkinyt harjoittelemaan enemmän kaaria, askeleita ja perusluistelua. Taakse-sisään -kaaret sujuvat ehkä hieman paremmin, mutta tuntuvat hankalilta. Rittiaskeleita uskallan mennä jo kovemmasta vauhdista. Seuraavaksi pitäisi harjoitella tekemään niitä molempiin suuntiin vuorotellen. Käänne ei tälläkään kertaa ottanut sujuakseen, eikä myöskään käännös-kantakäännös -askel toisinpäin. Jostain syystä kroppani ei vain hyväksy tätä liikettä, ainakaan toisinpäin. Keskiviikkona kaksoissalchow meni muutaman kerran keskimääräistä paremmin, ja kopauskin jäi pois. Eilen harjoituksissa tuo ihme ei kuitenkaan toistunut. Axel kehittyy hiljakseen, mutta "kunnolliseen" hyppyyn on vielä matkaa. Ehkä suurin haaste on löytää rohkeutta riittävän korkeuden saavuttamiseen, mikä on itse asiassa myös salchowissa ongelmana. Kaksoisritti alkaa olla lähellä, mutta alastulo pitäisi saada selkeästi yhdelle jalalle kierrosten täydentämisen ohella. Onneksi oikean hyppytekniikan löytäminen (siis riittävän korkealle vievän) menee nykyään nopeammin, jolloin voimia riittää enemmän pidemmälle vieviin yrityksiin. Myös tulppi olen pienissä määrin harjoitellut kaksoishyppynä jos intoa riittää. Pirueteissa olen "kiusannut" itseäni mm. lentävän vaakapiruetin ja jalanvaihtojen kanssa. Jostain syystä kroppani ei tahdo näitäkään hyväksyä, mutta ihan mielenkiinnosta kokeilen mitä riittävän monta yritystä saa aikaan. 

Mitähän tänään.. yritän vielä päivällä jatkaa verkkokurssin tehtävää niin, että se tulisi viikonlopun aikana valmiiksi. Tänään on myös yksi viikon kohokohta, eli saunavuoro. Pientä rentoutumista siis tiedossa. Huominen jäävuoro on peruttu, minkä vuoksi ulkoilu olisi mukavaa vaihtelua. Mutta nyt lienee aika sulkea kone, jotta saisin jotain aikaiseksikin. 

Oikein mukavaa perjantaita kaikille!