torstai 31. joulukuuta 2015

Kaipuu musiikin sisälle

Vuosi 2015.. mitähän siitäkin voi todeta? Itse asiassa vaikka mitä. Vuosi oli täynnä haasteita, mutta uskallan väittää ylittäneeni onnistuneesti. Toki perfektionismiin pyrkivä luonteeni löytää jatkuvasti asioita, joita olisi voinut tehdä paremmin, mutta se inhimillinen puoli, joka kuluneen vuoden aikana on kehittynyt, käskee perfektionista puolta pitämään turpansa kiinni. Ehkä yksi suurimmista oivalluksista kuluneen vuoden aikana on ollut se, että neuroottinen suorittaminen on turhaa. Edelleenkin koen paineita myös arkisten asioiden parissa, mutta kykenen olemaan itselleni paljon armollisempi kuin aiemmin. Jos en suorita juuri niin montaa kurssia kuin suunnittelin, tai tee niin montaa kotityötä ruuanlaiton lisäksi kuin aamulla päätin, en ehkä olekaan täysi surkimus. Myönnettäköön että aina tämä ei onnistu, mutta paljon useammin kuin aiemmin. Olen hyväksynyt sen, että minulle lisääntynyt välimatka kodin ja koulun välillä vaikuttaa opiskeluun ja jaksamiseen. Nyt aineopintoja ja kieliä opiskellessani huomasin myös sen, että eri aihealueet ja erilaiset kurssit vaativat eri määrän työskentelyä. Latina vaati paljon jo onnistuakseen ensimmäisellä kerralla. Muutenkin aineopintojen kurssit ovat työläämpiä, ja vaativat siksi enemmän aikaa ja energiaa. Ihannemäärä olisi kolme viiden opintopisteen kurssia periodia kohden, mutta etenkin näin kandiesseen parissa työskennellessä voin ilman omantunnon tuskia tyytyä kahteen. Saksan jatkokurssi olisi ollut kiva ottaa mukaan, mutta haluan priorisoida kandityön ja aineopinnot. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että työskentyä voi vähentää, mutta on hyvä silti jatkaa. Jos jotain tekee, mahdollisuudet päästä perille ovat suuremmat verrattuna siihen, että jättäisi kaiken tekemättä. Loppuvuodesta työskentely on ollut vaikeaa monesta syystä. Joululomalla olen hissukseen antanut kandityön hautua ja tehnyt välillä toista esseetä.

Taitoluistelun aloittaminen uudelleen toi mukanaan suuren muutoksen. Kyse ei ollut pelkästään luistelusta, vaan myös lapsuuden ajan ystävän löytämisestä uudelleen. Tilanne oli.. ei sitä voi edes sanoin kuvata. Lapsuuden lapsellisuudet hauskuuksineen ja myös kinoineen (taisimme parin vuoden ikäerosta huolimatta olla vahvoja persoonia) olivat jääneet taakseen, mutta se kauan sitten rakentunut ystäväsyys oli jäänyt. Huumori oli toki osaksi muuttunut iän myötä, mutta monet "inside -jutut" olivat vielä vahvasti mielessä, ja naurattivat vähintään yhtä paljon kuin lapsena! Meillä molemmilla oli vuosien mittaan ollut omat haasteemme, ja tuntui helpottavalta niin jakaa, kuin kuunnella sekä mahdollisuuksien mukaan tukea. Ystäväni aloitti luistelun vuotta tai kahta aiemmin kuin minä. Joukossa oli vielä kolmas tyttö, jonka vanhemmista tuli myöhemmin kummivanhempiani. Äitini mukaan oli ihme, että suostuin mukaan taitoluisteluun, sillä en ollut erityisen innokas aloittamaan uutta harrastusta. Kummivanhempieni tytär taisi lopettaa ensimmäisen yhteisen luisteluvuoden jälkeen. Ystäväni kanssa jatkoimme todella pitkään. Jossain vaiheessa hän siirtyi Lontooseen joksikin aikaa asumaan. Vaikka muistikuvat 2000-luvun alusta ovat hatarat, muistan että treeneissä oli yksinäistä. Kaipasin yhteisiä automatkoja kotiin, joissa joko mökötettiin huonojen harjoitusten jäljiltä, tai iloittiin onnistumisten jälkeen. Ikäväkseni joudun myöntämään, että taisin mököttää jos en itse kuulunut onnistujiin. Noin 15 vuotta myöhemmin sain selville, että ystäväni asuu käytännössä katsoen naapurissa. Uskaltauduin laittamaan hänelle viestiä, päädyimme paikallisen seuran aikuisryhmään. Yllättävän nopeasti ruumis muisti kaiken sen, mikä 15 vuotta oli ollut tauolla! Toisaalta oli mielenkiintoista huomata, että vahvuudet pysyivät samoina. Ystäväni oli edelleenkin askelissa todella taidokas. Lisäksi hän yllätti upealla lentävällä vaakapiruetilla, minkä oppiminen tapahtui erittäin lyhyessä ajassa! Minä taas.. no, kyseinen liike onnistuu puoliksi vasta nyt. En ymmärrä miten vaakapiruetin takaperin saa pyörimään ??! Itse olen askeleissa ollut aina kömpelö. Hypyt sen sijaan ovat olleet suosikkejani ja osa pirueteista. En tiedä miksi, mutta vaaka -ja taivutuspiruetti ovat olleet hankalia. Istumapiruetti sen sijaan on onnistunut, ja nyt aikuisryhmän parissa variaatioiden kokeileminen on ollut hauskaa. Muun muassa broken leg, canon ball ja hiljattain aloitettu hyppy-istuma ovat olleet mielenkiintoisia. Nuo olivat täysin vieraita kun lapsena ja teini-ikäisenä luistelin.

Mitä sitten toivon ja millaisia tavoitteita asetan tulevalle vuodelle? Yleisellä tasolla toivon saavani lisää itsevarmuutta ja rohkeutta. Kuten jokaisena kesänä tähänkin asti, toivon myös saavani työpaikan. Haluaisin saada kandiesseeni tulevan kevään aikana valmiiksi niin, että syksyllä ja keväällä praktikumit olisivat ainoa haasteeni. Mutta jos asiat eivät mene näin, voin hyvin hidastaa tahtia. Toivon pystyväni jatkamaan luistelua, sillä se on tasapainottava tekijä opiskelun ohella. Vaikka jäälle en aseta tavoitteita, toivoisin saavani varmuutta (ja täydet kierrokset) axeliin sekä kaksoissalchowiin. Jos jotain uutta toivoisin oppivani, niin se olisi kaksoisritti. Pirueteista taivutuspiruetti olisi kiva oppia kunnolla, ja liu'uissa polvivaa'an toivon saavani lähelle spagaattia. Askeleet taas.. no, jos edes vauhtia ja sulavuutta? Soittaminen ei tällä hetkellä ole erityisen tavoitteellista, enkä sellaista haluakaan. Korkeintaan toivon, että onnistuisin säännöllisesti harjoittelemaan ilman pitkiä taukoja. Oli kyse sitten pianosta, viulusta tai laulusta, kaipaan sitä tunnetta, kun musiikki vie mukanaan. Olen toki päässyt siihen myöhemminkin, mutta sellainen heittäytyminen on ollut harvinaisempaa viime aikoina. Sen sijaan liikkuessa tai "tanssiessa" olen tempautunut mukaan todella voimakkaasti. Välillä mietin nykyistä tilannetta ja siihen liittyvää vaikeuksia ja uupumusta. Tänään muistin sen uupumuksen alkaneen silloin, kun muutin Helsinkiin. Olin sitä ennen palannut pianonsoiton pariin. Pianosta luopuminen oli raskasta. Vaikka en ole koskaan ollut erityisen hyvä soittaja, raskainta oli tunteen häviäminen soittamisesta. Musiikki on aina ollut tärkeä osa minua, mutta tiedostin sen vastan teini-iässä. Erilaiset melodiat vaikuttivat minuun voimakkaasti jo alle kouluikäisenä. Myöhemmin saatoin maata sängylläni miltei transsitilassa kuunnellessani olotilaan sopivaa musiikkia. Muistan pitäneeni myös klassisesta musiikista, mutta en päässyt liioin siihen tutustumaan. Sen kuitenkin muistan, miten erään lastenohjelman "tunnarin" kohdalla isäni vakavoitui todeten, että "tämä on upea kappele" minäkin syvennyin kuuntelemaan. Ohjelma oli "Olipa kerran ihminen" ja kappale Bachin Toccata ja Fugue. Klisee tai ei, mielestäni se on upea kappale. Barokkimusiikki vetää vieläkin puoleensa. Bachin Toccatan kestän, mutta myöhemmin löydetty Corellin La Folia tuo kyyneleen silmiin.

Entä metallimusiikki? Se oli joskus suuri osa niin arkea kuin pyhää! Ei se suoranaisesti mihinkään ole kadonnut. Metalli kun tuntuu siirtyvän yhä raskaampaan suuntaan, minkä vuoksi en tiedä, voinko puhua metallista. Siispä vaihdan rokkiin. Meatloafia kuuntelen mielelläni ja Alice Cooperia. Nuorempana fanitin muun muassa Stratovariusta, Nightwishia ja Sonata Arcticaa. Nightwishin kohdalla aika vain taisi olla olla täysi, mutta vieläkin pidän vanhemmasta tuotannosta. Sama pätee myös muihin yhtyeisiin. Kiitos puolisoni, tykkään myös katsella rock -ja metalli -aiheisia dokumentteja. Minusta erityisen hauska on huomata melodisia yhtäläisyyksiä esimerkiksi barokkimusiikin sävelkuvioiden kanssa, mitä metallissa ilmenee. Mutta ne tunteen ja mahdollisuudet ilmaista tunteita joita musiikki voi antaa.. niitä todella kaipaan! Ehkä kaiken suorittamisen ja järkevyyden ohella toivon, että onnistun taas heittäymään musiikkiin. Oli kyse sitten luistelusta,tanssista tai soitosta, samapa tuo. Siihen en usko olevani liian vanha.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Joulusta palautumista ja arvoituksellisia hyppyjä

Jouluaatto tuli ja meni! Alkuperäisenä tavoitteena olisi kai ollut muun muassa nukkua yli yhdeksään, mutta tällä nykyisellä päivärytmillä tavoite sai jäädä sikseen. Sää oli mitä mainioin, ja siksi päätimme puolison kanssa mennä kävelylle ennen joulusaunaa. Ensimmäisen kerran elämässäni kävin hautausmaalla jouluaattona. Monille tämä on ilmeisesti perinne. Kenties se olisi ollut omallakin perheelläni, mutta sukulaisten viimeinen leposija on sen verran pitkän matkan päässä, että matka olisi ollut käytännössä hieman hankala (ainakin kahden, lahjoja innokkaasti odottavan lapsen kanssa). Oli melkein outoa nähdä hautausmaalla niin paljon ihmisiä, sillä ns. tavallisina päivinä (eläviä) ihmisiä on vain muutamia. Pidän tästä paikallisesta hautausmaasta, ja usein siellä kierrellessä vierähtääkin helposti pari tuntia. Vaikka tämä vertaus on hivenen ristiriitainen, hautausmaalla luetun historia herää omalla tavallaan henkiin. Nyt en tarkoita mitään yliluonnollista toimintaa, mutta olisi mielenkiintoista joskus saada keskustella esimerkiksi ennen sota-aikaa eläneiden henkilöiden kanssa. Välillä mietin, että kirjoitetut tarinat ja dokumentit romantisoivat todellista elämää. Kun palasimme kotiin, laittelin hieman valmiiksi ruokapuolta, jotta saunan jälkeen tekemistä olisi mahdollisimman vähän. Valmisteluista huolimatta nälkä ehti saunassa aikamoiseksi, mutta onneksi hyvä ruoka hoiti tehtävänsä täydellisesti: vatsa oli pitkään täynnä! Pöydästä löytyi jokunen perinteinen ruokalaji, kuten mm. rosollia, suolakurkkuja, kinkku (mitä en yllättäen syönyt), graavilohta yms. Itse pidän joululaatikoista, mutta menekki olisi ollut niin pieni, että testasimme bataattivuokaa. Tykkäsin! Loppuilta meni rentoillen ja hauskanpidon merkeissä. Tosin nautittu viini ja terästetty glögi sekä valvominen eivät tehneet hyvää yöunille, mutta onneksi asia korjaantui seuraavana yönä.

Toistimme myös viime joulun perinnettä, ts. puoliso sairastui. Poikkesin siis vanhempieni luona itsekseni. Paikalla olikin väkeä eri sukupolvilta. Vanhempieni sekä sisareni ja hänen puolisonsa ohella kummityttö oli oikein mukava tavata. Siinäpä sitten tuli ongittua erilaisia kaloja magneettiongilla, soitettua "pikkuista pianoa" ja ajettua mopolla. Minä tosin jätin jälkimmäisen väliin, sillä sininen muovimopo olisi todennäköisesti päätynyt useampaan osaan. Mikäli perinne jatkuu täydellisesti, minä hoidan sairastelun uutena vuotena. Tällä kertaa toivoisin, että perinne ei toteutuisi. Aatonaatto alkoi oikein mukavasti, sillä ystäväni on saapunut Itävallasta Suomeen viettämään joulua. Kuinkas muutenkaan tapasimmekaan, kuin aamujään merkeissä. Nyt lomien aikaan väkeä hieman enemmän, mutta oli mielettömän mukava luistella taas hyvässä seurassa! Nyt toivon tautien pysyvän poissa, jotta ensi viikolla "yhteisharjoittelu" onnistuisi. Siispä C-vitamiinia kroppaan ja positiivinen vaihde päälle! Jäällä on viime aikoina tullut jossain määrin varmuutta. Itse asiassa se joulunäytöksen järkyttävässä vauhdissa tehty pieni askelsarja olikin todella hyvä asia, sillä nyt rohkeutta on selvästi enemmän. Käännös-kantakäännös tuottaa tosin ongelmia, sillä kömpelön kroppani kanssa olen kompastua tuossa mokomassa. Piruetteihin on myös tullut hieman paremmin vauhtia, mutta jostain syystä sählään vaakapiruetin kanssa lähes jokaisella yrityksellä. Ns. sisäänpäin tehdyt piruetit sen sijaan eivät tahdo onnistua millään! Jotenkin tuntuu siltä, että kroppa pyrkii välttämään koko asentoa. Toivottavasti 300 yrityksen jälkeen onnistuu hieman paremmin.. Axelissa on tapahtunut tasapuolisesti edistymistä ja taaksepäin menemistä. Nykyään hyppy onnistuu pienestä vauhdista ja alastulo on napakka, mutta tällä kertaa rotaatio jää vajaaksi. Aarg!!! Joskus tuntuu siltä, että minun ja tuon hypyn välillä on jokin todella kiero suhde. Kaksoissalchowin suhteen on tullut hieman kysymysmerkkejä. Ilmeisesti kierrokset tulevat täyteen ja alastulo suurimmaksi osaksi onnistuu, mutta päädyn aina etuperin alas. Jos kaksi kierrosta onnistuu, en keksi muuta syytä tälle, kuin käännöksen ennen ponnistamista. Siispä kysymys kuuluu: päästä alas takaperin.. Ritin ja flipin suhteen edistyminen on todella pientä, mutta rohkeus näyttää lisääntyneen. Kevään aikana olisi hienoa saada kummassakin kaksi kierrosta täyteen, mutta onnistuminen tulkoon kun sen aika on. Maanantaina uutta yritystä..

Tänään keskittymiskykyni riitti ainakin pienimuotoiseen esseen rakentamiseen. Jotenkin aivot eivät vain pelaa, mutta yritän tehdä töitä pieniä aikoja kerrallaan siinä toivossa, että jatkossa homma sujuisi tehokkaammin. Onneksi lähiopetuksen alkamiseen on vielä sen verran aikaa, että ehdin "lämmittelemään" ja kehittämään päivittäisiä rutiineja niin, että opiskelu onnistuisi ja tuloksia tulisi. Usein toivoisin kovasti, että minulle riittäisi tekeminen ihan vain tekemisen ilosta. Joissain asioissa näin onkin, kuten esimerkiksi lenkkeilyssä ja vaikkapa ruuanlaitossa. Minusta ei tarvitse tulla huippukokkia, satun vain pitämään ruuanlaistosta (ainakin useimmiten). Jossain asioissa taas into oppia uutta korkea. No, opiskelussa on hivenen pakko edetä, ja jokaisen läpäistyn tentin ja työn saaminen päätökseen sekä kunnialla läpi on hieno asia. Yritän tosin pitää rimaa kohtuullisella korkeudella, sillä lisäpaineita ei kaivata. Soittamista olen huono harjoittelemaan säännöllisesti pitkiä aikoja. Välillä tulee parinkin viikon tauko, mutta sitten taas tulee harjoiteltua päivittäin. Minulla ei ole mitään "tasovaatimuksia", mutta harjoittelen mielelläni uusia kappaleita. Toki haastetta on kiva lisätä pienissä määrin, mutta mitään määränpäätä en ole asettanut. Luistelussa asenne on varsin sama, tosin harjoittelen säännöllisesti. Haluan oppia uutta, mutta asian kerrallaan. Tosin oli kyse opiskelusta, soitosta tai luistelusta, toivoisin oppivani hallitsemaan jännitystä niin, että pystyisin toteuttamaan opittua myös harjoittelun ulkopuolella. Iän myötä olen alkanut jännittää enemmän ns. todellista tilannetta, kuten tenttejä, esityksiä ja soittamista niin, että joku kuulee. Toisaalta olen oppinut myös sen, että kokemus tuo varmuutta.

Oikein leppoisia pyhiä kaikille! Toivottavasti joulu on sujunut kaikilla rauhaisasti!

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Joulunäytös pulkassa!

Olo on kuin uudella ihmisellä kunnon yöunien jälkeen! Tavallisesti olen lauantaisin pitänyt "blogihetken" ilman koulutehtävien vilkaisuakaan. Eilen olin kuitenkin niin väsynyt, että menin suosiolla nukkumaan. Iltarutiinit ovat minulle tärkeitä nukahtamisen kannalta, ja usein niihin menee reilusti yli tunti. Käytännössä tämä tarkoittaa iltapalaa kirjan ääressä, ja yleensä lukeminen jatkuu vielä hetkisen aikaa sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna nukuin peräti puoli yhdeksään asti, mikä nykyään on varsin myöhään. Yleensä nousen kahdeksan kieppeillä, joko hieman ennen tai vähän jälkeen. Ennen kahdeksaa oleva herätys vaatii jo herätyskelloa, tai tarkemmin sanottuna puhelimen herätystä.

Taitoluistelun joulunäytös on viimeinkin turvallisesti ohi! Vaikka kyseessä onkin pelkkä harrastus, minua jostain syystä jännitti aika tavalla! Kaikki meni oikein mukavasti, vaikka pieniä kommelluksiakin sattui. Nuorimmat luistelijat ihastuttivat voimakkaalla eläytymisellään ja innollaan, kilpailijat taas taidoillaan. Toisen kilparyhmän edustajat tosin näyttivät unohtavat valoisuuden ja hyväntuullisuuden, minkä näen olennaiseksi osaksi esitystä. No, sattuihan siinä muutamia kaatumisia, mikä oletettavasti ketutti. Ilmeisesti nuo teini-ikäiset luistelijat olivat vain niin tosissaan, että huonon tuulen yli ei enää ollut pääsemistä. Nuorempien ryhmän kanssa tehtävä esitys oli oikeastaan huvittava kokemus. Suurena haasteena oli luistelijoiden taitotason erot, sillä nuorempien harrastajien ryhmän luistelijoilla oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Toisaalta jo esitystilanne on oma haasteensa, sillä tuttujen vaatteiden sijaan päällä on esitysasu, kasvoilla hieman meikkiä ja tukka laitettu. Musiikkina oli vauhdikas jazz -versio kappaleesta "Jingle Bells". Nuoremmat harrastajat tekivät alkuun oman osuutensa, sitten me kaksi aikuista ja teiniryhmä aloitimme oman osuutemme. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes nuorempien luistelijoiden "pujotellessa" ohitsemme yksi heistä kaatui jalkojeni juureen. Tietenkin oli varmistettava että tyttö pääsee ylös ja ettei häneen sattunut. Samassa oli jo mentävä tekemään valinnainen hyppy, mikä oli kaksoissalchow. Kykyni koota keskittymiseni ei ole paras mahdollinen, joten hyppy meni pieleen. Pysyin kyllä pystyssä, mutta alastulo meni kahdelle jalalla ja rotaatioasento oli epämääräinen. Ehkä pari sekuntia harmittelin tapahtunutta, kunnes se alkoi vain naurattaa. Aikuisryhmän esitys taas tehtiin kappaleen "We Wish You a Merry Christmas", mikä oli samaisesta jazz -kokoelmasta. Esitys meni koko ryhmän osalta todella hyvin, ja vaikka lopussa tehtävän "myllyn" jälkeinen loppuosa meni hieman sekaisin, porukka onnistui improvisoimaan hienosti, ja loppuasentoonkin päästiin napakasti. Epäonnistunut/ilmapalloksi jäänyt mukamas kaksoisritti harmitti hieman, mutta esitys meni niin hyväntuulisesti, että hyppyä en viitsinyt enempiä murehtia. Muutenkin aikuisryhmän porukka on ollut mukavaa ja tunnelma rento. Odotan innolla kevätkauden alkamista!

Tänään ajattelin ottaa pääasiassa rennosti. Tosin päivällä yritän hieman saada esseetä eteenpäin, toisin sanoen pari lausetta lisää. Tunnin kuluttua tarkoitus olisi lähteä hallille vapaajäälle harjoittelemaan. Ennen lähtöä ajattelin kokeilla ties minkä joulumakeisten tekemistä. Yhdistän raakaversion ja "tavallisen" suklaan. Eilen illalla laitoin leivontaan tarkoitettuja taateleita likoamaan, minkä vuoksi nyt näyttää siltä, että jääkaappiimme on eksynyt jotain, mikä ei sinne todellakaan kuuluisi. Yritän tehtä taateleista "taikinan" soseuttamalla, mikä olisi tarkoitus maustaa piparkakkumausteella. Taikinaan laitan varmaankin hieman kaurahiutaleita tai auringonkukansiemeniä. Jos kaikki onnistuu, taikinasta olisi tarkoitus valmistaa pallosia, mitkä sitten päällystetään tummalla suklaalla. Saa siis nähdä miten käy..

Oikein leppoisaa sunnuntaita kaikille, me etelämmässä asustelevat yritämme olla kadehtimatta teitä, jotka saatte nauttia lumesta. Ehkä laitamme pulkkiemme pohjaan pyörät.


torstai 17. joulukuuta 2015

Jouluaskareita ja onnistumisia

Ihme on tapahtunut, tosin ilmeisesti vain väliaikaisesti. Olen jo parin talvena irvaillut ilmastonmuutoksen aiheuttamalle lumettomuudelle (tai muuten säälittävälle lumitilanteelle) kiinnittämällä ikkunalle paperista tehtyjä lumihiutaleita. Taisin innostua sellaisten askartelusta yläasteella, kun kuvaamataitoa opettava, mielialaltaan hivenen ailahteleva opettajamme lisäsi saksien ohelle paperiveitsen työvälineeksi. Ainoa ongelma on vain se, että en koskaan muista ostaa silkkipaperia, joten käytän tulostus -tai piirustuspaperia. Paperi on sen verran hankala materiaalina, että käsieni nivelet luopuvat yhteistyökyvystä viimeistään toisen lumihiutaleen jälkeen. No, tänään lumisade kehtasi irvailla vastaan. Sääennusteiden perusteella minä kuitenkin tulen jäämään irvailussa voitolle. Toisaalta jos rehellisiä ollaan, kaipaan suurempaa lumimäärää, en vain valoisuuden vuoksi, vaan koska kaipaan hiihtämistä. En edes muista montako vuotta edellisestä kerrasta on. Viime vuonna kausi jäi niin lyhyeksi, että harva pääsi suksiaan näin etelässä kokeilemaan.

Viime torstaina tein tosiaan tämän vuoden osalta viimeisen reissun Helsinkiin. Yritän parhaani mukaan saada uutta esseetä eteenpäin, mutta muut tekemiset sekä lähestyvän joulun aiheuttava motivaation laskusuunta hidastavat työskentelyä. Lisäksi nyt alkoi taas se vuosittainen inferno, toisin sanoen kesätöiden etsintä. Jotenkin tuntuu siltä, että kyseinen projekti on joka vuosi vaikeampaa ja epätoivoisempaa. Jos tälle kesälle ei työpaikkoja löydy, lienee ainoa vaihtoehto yrittää suorittaa opintoja kesällä. Pessimistisestä asenteesta huolimatta en luovuta helpolla. Laitan hakemuksia niin moneen kohteeseen kuin mahdollista. Ongelma lienee se perinteinen. Lähes jokaiseen paikkaan toivotaan henkilöitä, joilla on jo entuudestaan työkokemusta. Harva sen sijaan on valmis tarjoamaan työkokemusta.

Eilen, eli keskiviikkona oli luisteluseuran joulunäytöksen kenraaliharjoitukset. Kieltämättä olo on todella epävarma joutuessa jäälle kirjaimellisestä kylmiltään. Myönnän valinneeni turhan haastavat liikkeet erityisesti hyppyjen suhteen, mutta toisaalta lienee hyvää harjoitusta yrittää vaikeampaa liikettä silloin, kun mahdollisuuksia yrittää on vain yksi. Lisäksi kyse on näytöksestä, ei kilpailuista. Ja vaikka kyse ei olisi kilpailuista, onneksi olen vain harrastelija. Pienoista kehitystä on onneksi tapahtunut. Taivutuspiruetissa uskallan ajoittain (kun muistan) taivuttaa myös päätäni. Lentävää vaakapiruettia en voi sanoa osaavani, mutta nykyään uskallan peräti tehdä hypyn. Hypyn jälkeinen piruetti sen sijaan... no, sitä ei voi sanoa piruetiksi ja asento on vaa'asta aika kaukana. Uutena yrityksenä innostuin kokeilemaan hyppy-istumaa, mutta näin alkuun vain pienimuotoisesti. Viime viikolla axeli onnistui viimeinkin, mutta ilman vauhtia. Aluksi kierrosmäärä jäi vajaaksi, mutta tänään hyppy onnistui. Seuraavaksi tavoitteena olisikin sitten saada alastulo onnistumaan pienestä vauhdista. Mukavana yllätyksenä kaksoissalcow onnistui myös, mutta alastulo on hivenen hypähteleväinen ja usein mukaan tulee "kumarrus". Pikku hiljaa.. Kaksoisritti menee nykyään hieman lähemmäksi, mutta kierrosmäärä on parhaimmillaankin neljännestä vaille vajaa ja usein alastulo menee kahdelle jalalle. Kiitos ohjaajani, selkeää edistystä on kuitenkin tullut! Tässähän alkaa olla siis toivoa!

Jouluvalmistelut etenevät hiljalleen. Yksi lahja odottaa paketointia, mutta muuten se puoli alkaa olla hoidettu. Viikon alussa olisi tarkoitus hankkia vielä ne jouluruuat, joita ei aikaisemmin voinut säilyvyyden vuoksi ostaa. Tavoitteena olisi stressata mahdollisimman vähän ja ottaa muutenkin rauhallisesti, mutta minun luonteellani onnistuminen tavoitteessa on hivenen kyseenlaista.

Oikein leppoisaa loppuviikkoa kaikille!


lauantai 12. joulukuuta 2015

Polyamoria: trendikkäämpää kuin sitoutumiskammo?

Taas vaihteeksi sisäinen konservatiivi heräsi. Kun kyseessä ovat seksuaalisuus ja seksuaaliset orientaatiot, uskallan pitää itseäni varsin liberaalina. Rajani kulkevat siinä missä monen muunkin, toisin sanoen pedofiliaa, eläimiin sekaantumista tai raiskaamista en hyväksy. Myös henkistä seksuaalista väkivaltaa kritisoin syvästi. Oikeastaan mainitut asiat ovat siinä määrin vakavia, että sen ohella etten hyväksy niitä, tuomitsen ne ja toivon tuomioiden koventamista ilman helpotuksia. Raiskaaja häpäisee uhrinsa ihmisarvon niin suurissa määrin, etten näe raiskaajan tekevän ihmisarvolla mitään. Kuten aiemmista teksteistäni on käynyt ilmi, seksuaalivähemmistöjen kohdalla en koe edes tarvetta miettiä asiaa. Bi -ja homoseksuaalisuus ovat yhtä luonnollisia asioita kuin heteroseksuaalisuus. Myös luovuus makuuhuoneessa (ja sen ulkopuolella) on lisääntynyt, tosin osa mukamas uusista keksinnöistä osoittautuu ajoittain ikivanhoiksi. Niistä ei vain puhuttu aiemmin. Toki on asioita, jotka periaatteessa hyväksyn kyllä, mutta en voi lakata kummastelematta. Jos nyt jokin selkeä esimerkki on otettava, yksi lienee peniksen halkaiseminen. No, ehkä omistaja kokee varustuksensa käytännöllisemmäksi, mutta ei vain saavuta ymmärrystäni. Jos mr. Halkaisija on tyytyväinen lopputulokseen, lienee asia hyväksyttävissä.

Rakkauden ja ihmisten välisen liiton käsite on vaihdellut historian saatossa paljon, ja vaihtelee edelleenkin eri kulttuurien välillä. Länsimaalaisessa kulttuurissa olemme tottuneet tietynlaiseen käsitykseen rakkaudesta. En ole aiheeseen perehtynyt (omaa kokemusta laskematta) täydellisesti, mutta ymmärtääkseni näemme rakkauden erityiseksi yhteydeksi kahden ihmisen välillä. Rakkaus vaatii ajoittain joustavuutta ja uhrauksia. Tunne on molemminpuoleinen ja tekee rakastetusta ihmisestä erityisen. Kulttuurissamme meillä on vapaus valita puolisomme, vaikka ajoittain ympäristö saattaa asettaa omat paineensa. Kiinassa puolestaan järjestetyt avioliitot ovat yksi tapa löytää kumppani. Toki täysin vapaasti solmittuja liittoja on varmasti myös. Jos olen oikein ymmärtänyt, perhe ei pakota jälkikasvuaan avioliittoon, vaan tuo esille sopivia "ehdokkaita". Taustalla ovat lähinnä taloudelliset syyt ja tulevaisuuden turvaaminen. Pariskunta opettelee elämään yhdessä ja sitä kautta ystävystyy, kenties rakastuu myös. Erilaisten heimojen keskuudessa useampi vaimo oli itsestäänselvyys. Tämäkin on siinä mielessä ymmärrettävissä, että olosuhteet saattoivat olla haasteelliset ja useampi vaimo mahdollisti suvun jatkamisen tehokkaammin.

Ja sitten tulisi jälleen polyamoria, ilmiö, jonka kohdalla konservatiivinen puoleni ponnahtaa esille. Ylioppilaslehdessä joku neitokainen oli artikkelissaan todennut löytävän polyamoriasta sittenkin jotain itua. Hänen tapaamansa mies oli ilmoittanut jo ennen suhteen alkamista olevansa polyamoristi. Itse näen tämän ahneutena ja sitoutumiskammoisuutena. Hyväksyn sen, että jokainen ei halua sitoutua yhteen ihmiseen. Jos henkilö itse hyväksyy asian, en pidä sitoutumiskammoa kirosanana. Mielestäni on hyväksyttävää harrastaa seksiä useamman henkilön kanssa ja olla kumppaneiden kanssa myös ystävä, mutta jokaisen osapuolen tulee olla tietoinen asiasta ja hyväksyä pelisäännöt. Itse en kykenisi jakamaan kumppaniani, enkä myöskään kykenisi olemaan jaettavana, mutta se on henkilökohtainen tuntemukseni. Jos joku pystyy ja haluaa, se hänelle sallittakoon. Ystäviä voi rakastaa omalla tavallaan, mutta en osaa yhdistää kahden ihmisen välistä rakkautta useampaan henkilöön. Ehkä en vain ymmärrä, mutta ajoittain vaikuttaisi siltä, että polyamoria on lähinnä kaunis ja trendikäs nimi henkilölle, joka ei jaksa olla saman ihmisen kanssa, vaan tarvitsee säännöllisesti "vierasta pesää". Vertauksesta huolimatta viittaan sekä miehiin että naisiin. Jotenkin vaikuttaisi myös siltä, että nk. polyamoristi hyväksyy vain omat pelisääntönsä, joihin muiden tulee automaattisesti mukautua. Onko tällöin kysee rakkaudesta, vai enemmänkin polygamiasta? Ainakin fiktiivisessä elämässä yksi ihminen voi olla rakastunut kahteen, mikä johtaa kolmiodraamaan. Sen sijaan kolmen tai useamman ihmisen tasapuolinen rakkaus toisiaan kohtaan vain tuntuu mahdottomalta. Jos jotkut niin kokevat, se heille sallittakoon. Valitettavasti näen kuitenkin suuren riskin tulla hyväksikäytetyksi. Mikäli nk. polyamoria tuntuu omalta ratkaisulta, se olkoon henkilön oma valinta. Jos taas polyamoristin kanssa suhteeseen alkava tuntee pientäkin epävarmuutta, näkisin enemmän itseään kunnioittavaksi vaihtoehdoksi jättää henkilö haalimaan uusia rakkauden kohteita. Kenenkään ei pitäisi jäädä ensisijaista kumppania alemmaksi, ellei hän itse ole asiasta varma.

Tekemistä riittää!

Viime viikko menisi jälleen vauhdilla, eikä tekemistä puuttunut. Onneksi sain opiskelujuttuja hieman eteenpäin, mikä käytännössä tarkoittaa oppimispäiväkirjan/portfolofion saamista valmiiksi ja parin kirjan saamista uutta esseetä varten. Jos kaikki menee käsikirjoituksen mukaan, saan esseen alkuun tänä viikonloppuna. Torstaina onnistuin jopa poikkeamaan sen verran Helsingissä, että tutkailin pappeinkokouksen pöytäkirjoja kandiesseen korjaamista varten. Hieman huolestuttaa se, että suuri osa työstä on tehtävä uudestaan. Onneksi aivan alusta ei tarvitse aloittaa, lähinnä poistaa jotain ja laajentaa jo valmiiksi olevaa. Ehkä se siitä vielä.. ainakin toivon niin. 

Ensi viikko tulee olemaan varsin mielenkiintoinen, tai ainakin kiireinen. Luistelun joulunäytöksen harjoituksia riittää useammalle päivälle, ja parempi niin. Pientä jännitystä alkaa kieltämättä olla ilmassa, sillä maanantaina aikuisryhmä esiintyy ensimmäisen kerran paikallisen muodostelmaluistijoiden seuran joulunäytöksessä. Viikon päästä lauantai on taas yksinluistelijoiden seuran joulunäytös, jossa esityksiä on kaksi. Toinen aikuisryhmän ja toinen "teiniryhmän" kanssa. Jälkimmäisessä huolestuttaa hieman lyhyt, mutta minulle nopeassa vauhdissa tehtävä askelsarja. Onneksi varmuutta on tullut lisää ja kompastumisen todennäköisyys kenties vähentynyt. Näin näytösten aikaan tekniikkaa ei ehdi harjoitella paljoa, mutta yleisövuoroilla on ainakin aiemmin opitun ylläpito onnistunut. En voi kehua onnistumisilla, mutta axelissa alkaa olla varmuutta ja korkeutta, vain se mokoma alastulo on ongelma, tai rotaatioasento ylipäänsä. Nyt olen jostain syystä innostunut kaksoisritin harjoittelemisesta, mutta jalat tahtovat ilmassa aina karata väärään asentoon. Myönnetäköön että kierrokset jäävät vielä vajaiksi, mutta katsotaa mikä tilanne on.. 573:n yrityksen jälkeen. Tosin en pysy laskuissa mukana, joten tyydyn vain yrittämään uudestaan. Askelissa harjoittelun alla on käännös-kantakäännös, mikä toisin perin onnistuu kömpelösti. Jostain syystä kroppani ei käännyt kunnolla sivulta toiselle, mikä vuoksi jo kantakäännökset näyttävät "ankkakävelyltä". Kyllä, elementeistä olen aina hallinnut askeleet huonoimmin. 

Vaikka sään suhteen ei erityisen jouluista ole, yritän pikku hiljaa saada aikaan jouluvalmisteluita. Aaton ruokia on ostettu vähän kerrallaan ja lahjaostokset alkavat olla hoidettu. Olen laiska koristelemaan, mutta keittiön ikkunalle olen laittanut pari tekemään lumihiutaletta ja olohuoneen ikkuna olisi seuraava kohde. Jotenkin vime viikot ovat olleet siinä määrin kiireisiä, että koristelu yms. sellainen on vain unohtunut. Kieltämättä hieman harmittaa se, että askarteluun ei enää tahdo aika ja jaksaminen riittää millään. Olen lapsesta asti pitänyt jouluaskartelusta, mutta sekin olisi mukava tehdä ajan kanssa, ei aina jossain välissä kun hieman ehtii. Toisaalta ehkä joku vuosi aikaa on enemmän ja opin hoitamaan asiat hyvissä ajoin. Ihmeitä voi tapahtua? 

Seuraavaksi edessä on yllättäen siirtyminen jäähallille. Hyödynnän hetken aikaa yleisövuoroa ja siirryn sitten poikkeuksellisesti tänään järjestettäviin harjoituksiin aikuisryhmän kanssa. Varsin reipas aloitus päivälle siis! Kotona olen "onneksi" sen verran väsähtänyt, että maltan perehtyä soittamiseen. Löysin eilen kirjastosta pianosovitukset Pähkinänsärkijä -baletin musiikeista. Nyt siis Venäläinen tanssi soi entistä enemmän päässäni.. 

lauantai 5. joulukuuta 2015

Lauantai alkaa luistellen

Hard days night.. kyseinen kappale ei tosin soi taustalla, ja käsitteellä hard viittaisin enemmänkin päivään, mikä oli täynnä tekemistä. Kenties ahkera olisi lähimmäksi osunut ilmaisu. Päivä alkoi tosiaan hyvissä ajoin. Jäällä oli aika tavalla porukkaa, mutta kyllä siellä jossain määrin pystyi harjoittelemaan. Jotenkin aika kuluu niin oudosti. Kun palaa jäältä kotiin, tuntuu kuin olisi jo iltapäivä, vaikka todellisuudessa kello ei edes yhtätoista. Muiden päivien järjestyksestä tämää eroaa paljon, mutta nykyään pidän siitä, että päivä alkaa hyvissä ajoin.

Puolison tytär oli tänä viikonloppuna visiitillä ja onnistuin (kyllä, nyt kehun itseäni) järjestämään hänet mukaan taitoluistelukouluun. Valitettavasti säännöllinen käynti ei välimatkan vuoksi onnistu, mutta onneksi tämäkin onnistuu. Kiireellä lähdin yleisövuorosta, jotta ehtisin nähdä loppuosan harjoituksista. Luistimet kiireellä jalasta pois ja juoksujalkaa toiseen jäähalliin. Minun ei tosin olisi tarvinnut juosta, jos viimeinkin olisin oppinut uuden hallin uloskäynnit. Nyt sain kunnian kiertää rakennuksen päästäkseni vanhan hallin sisäänkäynnille. Niin, ehkä tämän seikan olisi voinut jättää kirjoittamatta? Vaikka en ole mikään lapsi-ihminen (en myöskään vihaaja), oli hauska katsoa menoa. Nuorin oli arvioilta 3-vuotias mutta meni oikein reippaasti. Oli vaikea olla hymyilemättä kun pikkuinen innostui luistelemaan ympäri hallia. Muutenkin oli todella mukavaa keksiä tytölle jotain, missä saisi myös olla paikkakunnan lasten kanssa. Samalla sain itsekn hyviä ideoita niille kerroille, kun pääsemme tytön kanssa taas harjoittelemaan. Tavallaan olen "opettajana" kohtuullisen hyvä, mutta luistelun alkeistaso on minulle niin vieras alue, etten oikein tiedä kuinka opettaa, ja mitä opettaa. Muistikuvani luistelun aloittamisesta ovat aika hajanaiset. Ymmärtääkseni osasin luistella, mutta potkin piikeillä ja luistelu takaperin oli aika takkuista. Kuljimme lapsuudenkotini paikkakunnalta jäähallille siten, että meidän kolmen tytön vanhemmat kuljettivat meitä vuorotellen. Kaksi muuta tyttöä oli luistellut ennen minua vuoden verran. Käytännön syistä menimme samaan ryhmään, mikä minulle oli pienoinen haaste, sillä en ollut harrastanut luistelua aiemmin. Olin huono kuunteleman ohjeita ja otin mallia luistelijoista, jotka tekivät liikkeen väärin. Ohjaajaahan ei tullut kuunnella? Alku oli sellaista räveltämistä, mutta valssihypyn jälkeen muutkin hypyt alkoivat sujua. Muistan että yhden jalan piruetti tuotti ongelmia ja opin sen vasta muutaman vuoden kuluttua. Myös sirklaus oli vaikeaa, en vain tajunnut hahmottanut tekniikkaa! Vieläkin on mysteeri missä ennen taitoluistelua saatu luistlutaito tuli. Muistan harjoitelleeni kukkoliukua ja ihailin liikunnanopettajaani, joka osasi tehdä varsahypyn (olin tuolloin toisella luokalla). Muistan käyneeni luistelemassa, mutta oliko se vain liikuntatunneilla, kavereiden, sisareni vai vanhempieni kanssa, ei tietoa. Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen "kotipuolelle", sillä pääsimme säännöllisesti mm. uimaan ja hiihtämään. Voisi siis todeta, että kotoa käsin sain myös hyvän liikuntakasvatuksen!

Tulipas taas muisteltua! Huomenna olisi sitten itsenäisyyspäivän vuoro. Päivän saapuminen näin pian tuli pienoisena yllätyksenä. Ajatuksia itsenäisyydesta on runsaasti, ja kiitos Enni Mustosen tarinoiden, lisäperspektiiviä tahtoo tulla jatkuvasti. Kun ajattelen itsenäisyyspäivää ja isänmaata, kallistun edelleenkin kansallisromantiikan tuotosten kaltaisiin mielikuviin. En osaa ajatella maahanmuuttoa (työperäistä) uhkana itsenäisyydelle. Mielestäni maahanmuuttajalla on oikeus olla suomalainen, jos hän itse kokee itsensä suomalaiseksi. Sen verran olen tylsä ja ilkeä konservatiivi, että en osaa katsoa hyvällä elämäntapatyöttömyyttä, sosiaalituen hyväksikäyttöä tai välinpitämättömyyttä ylipäänsä. Toki ymmärrän, että työn saaminen ei ole itsestäänselvyys, mutta kenties lukija ymmärtää, millaista väestöä (ihonväriin katsomatta) kritisoin. Ajoittain poden huonoa omaatuntoa, sillä tunnen itseni laiskaksi, mutta yritän deletoida ne ajatukset. Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti ilman esteitä kieltäytyvät työnteosta, sillä itse jännitän ja pelkään mm. kesätöiden puolesta. Ei siis liene yllätys, että näiden nykypäivän anarkistien toiminta saa minut näkemään punaista. Rehellisyyden nimissä en tunne minkäänlaista myötätuntoa heitä kohtaan, jotka tulevat häiriköimään ja sabotoimaan itsenäisyyspäivän soihtukulkuetta sen perusteella, että kyseessä olisi fasistinen liike. En tunne itseäni "über -isänmaalliseksi", mutta siinä vaiheessa kun kulkueeseen osallistuu myös lapsia ja vanhuksiä, on äärimmäisen häpeällinen teko saapua paikalla riehumaan ja rähisemään. Kun joku osoittaa näille anarkisteiksi itseään kutsuville ressukoille vastarintaa, poliiseja itketään auttamaan, vaikka juuri tuli haukuttua Suomea poliisivaltioksi. Pahoittelen, myötätuntoa ei heru. Ilmaston lämpenemisestä huolimatta keskityn sen sijaan visualisoimaan niitä maisemia ja kuuntelemaan Sibeliusta. Pidemmän päälle taidan olla pelkuri. Mikäs minun tässä ollessa ja arvostellessa, kun asun leppoisalla paikkakunnalla ja voin seurata mellakoita sosiaalisen median kautta..

Miten minä sitten juhlin itsenäisyyspäivää? Isänmaallisuus on ehkä löydettävissä, ainakin taitavan runontulkinnan kautta. Linnanjuhlia en varmaankaan jaksa seurata, mutta kenties kurkistan välillä jos muistan avata television. Päivällä käyn yllättäen jäällä, nyt vain toivon että vuoroa ei ole peruttu. Kotona yritän hieman lukea. Onneksi oppimispäiväkirjan tekeminen on edennyt hieman, eikä valmiiksi saamisen kanssa tule ongelmia. Ensi viikolla yritän poiketa yliopiston kirjastossa, jos vaikka pieni työskentely onnistuisi ja saisin toisen tarvittavan kirjan. Vaikka arvostan ahkeraa ja intensiivistä työntekoa, ajattelin loppuvuoden jatkaa hieman rennommin ja vaihtaa ahkeruusvaihteen päälle kolmannessa periodissa.

Oikein leppoisaa viikonloppua kaikille!




Aamuisia pohdinta ja hurskaita tonttuja

Se olisi jälleen aikainen lauantainen aamu. Kenties osalle herääminen ennen seitsemää on osa luonnollista päivärytmiä, mutta itse en kuulu heihin. Toisaalta viime päivinä on tullut noustua siinä määrin hyvissä ajoin, että luonnollisuus ei ole aivan kaukanakaan. Opiskelun suhteen on paljon epävarmuutta, mutta yritän edetä varovasti, mutta pysähtymättä. Jotenkin hävettää, kun viime viikkoina jokainen aikaansaannos tuntui koko ajan vaikeammalta saavuttaa, saati sitten aloittaa. Ehkä väsymys ei ole poistunut täysin, tai sitten tilalle on tullut kyllästyminen. En tarkalleen osaa sanoa mistä on kyse, mutta viime aikoina on tuntunut siltä, että mikään ei tahdo onnistua. Lisäksi olen tehnyt naurettavia virheitä liittyen huolellisuuteen. Ehkä tämä olisi järkevää jättää julkaisematta, mutta olin katsonut tenttikirjat väärin, minkä vuoksi luku-urakka meni hukkaan. Onneksi lukemistossa oli myös mielenkiintoisia osioita ja oikeastaan hyvääkin informaatiota. Erityisesti toista teosta oli mielenkiintoista lukea, sillä se kertoi miespuolisesta opettajasta, joka uskaltautui kritisoida ns. perineisiä ja "soveliaita" kristillisiä arvoja sekä ajatusmaailmaa. Torstaina sain käsiini toisen varsinaisista kirjoista ja toisen yritän napata ensi viikolla. Onneksi olen lukenut nuo kirjat kesällä, täytyy vain taas ahkeroida englanninkielisen tekstin parissa. Toisaalta tässäkin virheliikkeessä on puolensa. Toisella lukemisella teksti voi avautua hieman paremmin. Kandityön eteneminen nyt vain huolestuttaa. Ehkä etäisyys kirjastosta ja yliopistossa on vain tekosyy, mutta näinä hetkinä harmittelen asuinpaikkani sijaintia, vaikka muuten olen siihen tyytyväinen monella tapaa.

Luistelussa joulutunnelma tiivistyy, sillä esityksiä harjoitellaan oikein olan takaa. Hyvä näin,sillä ensimmäiseen esitykseen on enää reilu viikko. Kieltämättä hieman hirvittää, että miten tulee käymään. Erityisesti tuon "teiniryhmän" esityksen askelsarja tehdään kovasta vauhdista, eivätkä piikkiaskeleet kuulu bravuureihini. Yritän parhaani mukaan harjoitella, jotta varmuus hieman lisääntyisi. Liian vakavasti en toki aio suhtautua, mutta parempi ainakin yrittää, sillä samalla siinä itsekin saa mahdollisuuden kehittyä. On kyllä ollut niin mukavaa harjoitella, kun kipua ei enää tarvitse pelätä! Tosin varovaisuutta on oltava, sillä pari kertaa olen ikäväkseni huomannut, että liika innostuminen kyllä saa lihaksen kipetymään, "Kuntoutussuunnitelmani" on pitänyt melko hyvin ja osoittautunut toimivaksi. Hyppiminen sukkasilteen jostain syystä tekee hieman kipeää, samoin myös sellaisten hyppyjen alastulot, joissa nilkka kääntyy sisäänpäin. Ojennuksen aikana kuuluva rutina ja napina hieman huolestuttaa, mutta minulla on heikot nilkat omasta takaa. Ajan ja parantumisen kanssa yritän tehdä vahvistavia liikkeitä.

Pienimuotoisesti olen jotain jouluvalmisteluita alkanut tehdä. Eilen puolison tytärtäkin hymyilytti laittaessani pari tonttua ikkunalaudalle. Siinä laittaessani niitä julistin: "Kun nämä ovat ikkunalaudalla, joudumme kaikki olemaan kiltisti." Välillä tosin mietin, että eikö tontuilla ja joulupukilla ole lainkaan paheita? Käyttäytyvätkö he todella aina kiltisti? Toisaalta kysymys on varsin laaja, sillä aluksi tulisi määritellä "kilttinä oleminen". Olin jo toteamassa, että ihmisiähän tässä kaikki olemme, mutta kyseessähän ovat tontut ja joulupukki. Mokomat..ilmeisesti he tosiaan käyttäytyvät meihin ihmisiin nähden niin hyvin, että heillä tosiaan on varaa kasvattaa meitä erehtyväisiä ja temperamenttisiä ihmisiä aasi-porkkana -metodilla.

Kuten pohdinnoista on pääteltävissä, päivä on vasta alussa. Nyt jäälle heräämään!