lauantai 18. huhtikuuta 2015

Tunnelmia ennen näytöksiä..

Se olisi viikonloppu jälleen, tosin lepolomaa ei ole luvassa. Hyvänä puolena menemisille täytyy tosin mainita, että pääasiassa tiedossa on ainakin osaksi hauskaa tekemistä. 15 vuoden tauon jälkeen osallistuin taitoluistelijoiden kevätnäytökseen "kyläläisenä" tarinassa "Jali ja suklaatehdas". Pienenä pilkunviilauksena täytyy todeta, että en ole koskaan käsittänyt nimen Charlie kääntämistä nimeksi Jali. Ymmärrän toki, että Jali toimii suomenkielisenä väännöksenä, mutta eikö esimerkiksi Jaakko olisi ollut parempi vaihtoehto? Miksi Jaakko? Tämä oli lähinnä ensimmäinen mieleen tuleva nimi sarjakuva -ja piirrettyhahmosta Charlie Brown, eli meille tunnettu Jaska Jokunen (Jaska -> Jaakko) No, kyseessä on taideteos, enkä luonnollisesti ymmärrä tällaisena junttina moista korkeakulttuuria. Meidän aikuisryhmäläisten ohjelma on todella helppo, oikeastaan turhauttavan helppo. Vaikka tällaisesta ei saisi valittaa tai antaa negatiivista palautetta, en ole aivan iloinen siitä, että meidät automaattisesti laitettiin huolehtimaan nuorimpien luistelijoiden menemisestä. Ovathan he herttainen näky, mutta 3-4 -vuotiaan, ei kunnolla eteenpäin pääsevän lapsen saaminen paikasta A paikkaan B ole kaikkein helpoin homma, ellei sitten koppaa lasta syliin nopeuttaakseen menemistä. Toivon hartaasti että en saa kommentteja liittyen siihen, miten hyvin pärjään lasten kanssa ja pohdintoja että minullakin pitäisi sellaisia olla. Kyllä, pärjään lasten kanssa ja ajoittain vihdynkin, mutta en 24/7.


Ohjelman helppous kääntyi pari päivää sitten eduksi, sillä polveni alkoi kenkkuilla. Nyt voin rehellisesti todeta asian olevan oma vikani, sillä spiraalivenytyksissä ja aukikiertoharjoituksissa yritin liikaa, minkä seurauksena polvi joutui kääntymään sivulle liikaa. Lääkärikäynti päättyi suureen huojennukseen. Polvi ei ole suoranaisesti ollut kipeä, vaan jäykkä ja turvonnut. Kyllä, kyseessä edelleenkin on polvi, ei jonkin muu paikka. Asia on korjattavissa kylmähoidolla ja Voltaren -geelillä. niin uskomattomalta kuin kuulostaakin, otin tästä opikseni. Jos aukikierto ja linjeeraus eivät tule sujumaan koskaan, tai sujuvat vasta myöhemmin, se ei haittaa. Mieluummin liikkeet saavat onnistua myöhemmin tai jäädä onnistumatta jos hintana on hajonnut polvi. Tämä oli tosiaan hyvä herätys, sillä pelkäsin todella että luistimet siirtyvät muistoesineeksi. Oikeastaan pelko oli toisella sijalla, sillä minun pitäisi myös kyetä kulkemaan jalan yliopistolla. Myös kesätöiden aikana kävelykyky olisi lähes välttämätön.


Tänään edessä on kaksi esitystä, joista toiseen on valmistauduttava piakoin. Kuten kerran jos toisenkin totesin, näin alkuun sivurooli on hyvä vaihtoehto, vaikka joskin turhauttava, kun pääasiassa koko homma on pelkkää istumista. Nyt melkein nolottaa, kun harmittelin ennen ohjelman harjoittelua, että taas joudun tekemään istumapiruetin, mikä on ollut ties kuinka monessa esityksessä oma "numeroni". No, nyt vaikein piruetti on "kukkopiruetti", ts. yhden jalan pirueteista helpoin. Kai tämä on oli pidemmän päälle hyvä palautus maan pinnalle ja nyt ainakin perusasioista pääsee harjoittelemaan. Toisaalta on tärkeää, että näytösohjelma on teknisesti riittävän helppo, jotta onnistuminen olisi mahdollista. Hieman jännittää miten muut hypyt ja piruetit sujuvat ensi viikolla, kun "normaalit" harjoitukset jatkuvat. Axelin kanssa joudun varmaankin aloittamaan alusta jälleen, ellei aiemmin opittu ole sitten jäänyt ns. selkäytimeen. Toisaalta jos 15 vuoden tauon jälkeen edelliset taidot palautuivat tähän asti, ehkä kahden viikon tauko ei deletoi kaikkea. On vain hyväksyttävä, että parilla ensimmäisellä kerralla voi olla vaikeuksia.


Mutta nyt lienee aika pakata viltit ja takit valmiiksi, jotta koko kroppa ei jäädy hallissa istuskellessa. Oikein mukavaa lauantaita itse kullekin, jos sää suosii, hyödyntäkää sitä toki ulkoilun merkeissä!

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Kuulumisia ja pettymyksiä pro -ana -joukolle

Pääsiäisloma tuli hieman yllättäen, sillä käytännössä katsoen unohdin sellaisen olemassaolon. Lomasta en todellakaan ole pahastunut, pikemminkin päinvastoin. Opintojen kanssa on mennyt melko tasaisesti. Ihme kyllä, olen onnistunut latinaa kertaamaan lähes päivittäin, joskin pienissä määrin. Positiivisena yllätyksenä huomasin, että aloin jopa muistaa yksittäisiä kielioppiasioita. Ihmeiden aika ei siis ole ohi! Saksan suhteen en jännitä yhtä paljoa kuin latinaa, mutta eritysesti artikkeleiden ja verbiopin kanssa on oltava huolellinen. Odotan innolla (ja osaksi kauhulla) parin kurssin arvosanoja. Opiskelun tehon suhteen olen pettynyt, sillä työmäärään nähden väsymys, turhautuminen ja keskittymisvaikeudet kiusaavat säännöllisesti. Stressillä toki voi olla osuutensa, mutta työmäärän ollessa kohtuullinen on vaikea uskoa, että kyseessä olisi väsymys. Ensi viikolla alkaa viimeinen kolmesta pakollisesta "kivijalkakurssista". Kurssin työmäärä jännittää jossain määrin, mutta yritän parhaani mukaan aloittaa annetut tehtävät samana päivänä, jolloin niitä ei tarvitse tehdä edellisenä iltana. En tiedä miksi, mutta jostain syystä esseiden kirjoittamiseen on alkanut ilmaantua epävarmuutta. Yleensä olen pitänyt kirjallisten tehtävien tekemisestä enemmän kuin kirjatenteistä. Ajatuskin ensi syksynä odottavasta kanditutkinnosta houkuttelee lähinnä ryömimään sängyn alle piiloon. Todennäköisesti kaikki tulee menemään hyvin, mutta ehkä ajattelen tulevaa liian suurena kokonaisuutena yksityiskohtien ja yksittäisten vaiheiden sijaan. Onneksi kesällä ei suoranaisesti tarvitse opiskella, vaikka työ itsessään on varmasti jatkuvaa opiskelua ja oppimista.


Luistelun kannalta tämä viikonloppu ja myös tulevat viikot tulevat olemaan hivenen turhauttavia, mutta varmasti omalla tavallaan myös mukavia. Yhtenä kolmesta aikuisluistelijasta osallistuin kevätnäytökseen. Harjoittelu vain tahtoo sisältää paljon odottamista, seisoskelua, ei niinkään teknistä harjoittelua mihin olen viime aikoina mieltynyt. Aluksi mietin, että onko "hölmöä" näin aikuisena luistella lasten kanssa, mutta ensimmäisten harjoitusten jälkeen saatoin todeta, että hauskaksi kaikki kääntyi. Luistelijoiden vaihtelevat taidot toivat omat haasteensa, mutta aikuisryhmäläisten innostus ja luovuus keksiä sisältöä ohjelmaan kompensoivat täydellisesti. Teknisesti ohjelma on helppo, mikä toisaalta on turvallinen vaihtoehto. Niin typerältä kuin ehkä kuulostaa, harmittaa hieman kun en ehtinyt oppia akselia niin hyvin, että olisin voinut ottaa sen hypyksi "numeroomme". Ihmeitä voi toki tapahtua, mutta ei näillä harjoitusmahdollisuuksilla. Tältä viikonlopulta kaikki jäävuorot oli peruttu kiekkoturnausten vuoksi. En halua moittia jääkiekkoa lajina, mutta ihmetyttää miten pitkäksi aikaa halli varataan. Jopa kilparyhmäläiset taitoluistelijoissa (jotka yleensä ovat luonnollisesti ensimmäisellä sijalla harrastelijoihin nähden) selviävät yhdellä päivällä ja muutenkin pienemmällä tuntimäärällä. Kiekkoilijoita on toisaalta enemmän ja heihin todennäköisesti liittyy myös rahallinen kannattavuus. No, ei maailma kaadu siihen, että en pääse jäälle yhtä usein kuin yleensä. Näin kauden loppusuoralla harmittaa lähinnä. On vähän samanlainen olo kuin kesäloman viimeisinä päivinä. Onneksi saamme ilmeisesti jatkoaikaa harjoituksille toukokuun puolelle asti.


Muuten arki on sujunut melko ongelmitta, mutta potentiaalinen stressi ilmenee omalla tavallaan. Luulen että osasyy on siirtymisessä kesäaikaan, mutta univaikeudet tahtovat taas nostaa päätään. Nukahtaminen sujuu usein ongelmitta, mikäli pysyn rutiineissa. Sen sijaan herään nukkumaanmenoaikaa nähden liian aikaisin ja erittäin pirteänä. Tämä kuitenkin kostautuu päivällä väsymyksenä. Toinen ongelma on ilmennyt vasta joitakin kuukausia sitten ruokahaluttomuuden muodossa. Annoskoot tahtovat pienentyä ja vain tietynlaiset ruuat "uppoavat". Asiaan ei kuitenkaan liity minkäänlaisia toiveita laihtua, vaan pikemminkin haluaisin painoni pysyvän samana. Enemmänkin koen syömisen ilman turhaksi toimenpiteeksi, joka sitä aikaa, minkä voisi käyttää muuhunkin. Tietenkin ymmärrän syömisen tärkeyden ja yritän vaikka pakolla saada jotain menemään. Ikäväkseni huomasin blogini hakusanoissa sellaisia kuin "pro ana" ja "pro ana -treeni". Teille jotka yritätte saada kirjoituksistani lisämotivaatiota puuhiinne, joudun tuottamaan pettymyksen. Helpompina aikoina (kuten nyt) herkuttelen mielelläni. Olen luopunut sokerittomuudesta ja vähintään kerran viikossa nautin jäätelöstä, jälkiruokarahkoista, tuhdeista leivoksista yms. Ja lisäpahoittelut: en oksenna, enkä kompensoi liikunnalla. No, myönnän kokevani liian herkuttelun jälkeen pientä moraalista krapulaa: vatsani ei liioin arvosta suurta määrää rasvaa ja sokeria. Seurausten selostamisen jätän väliin, sillä itse kukin varmasti ne tietää (paitsi Disneyn prinsessat). Pienenä "kettuiluna" näiden hakusanojen käyttäjille paljastan suosikkievääni ennen jääharjoittelua:
- Lidlin myslijogurtti, makuna suklaa
- Punnitse & Säästä: kuivahedelmät, jogurttibanaanit, carob -parapähkinät ja suklaat
- Domino -keksit (enemmän kuin kolme)
- Itse leivottu pulla ja kermavaahto (okei, laktoosipitoisuus rajoittaa määrää)
- Sokeripitoinen, ei vähärasvainen jälkiruokajogurtti


Suosittelen lämpimästi, näistä saa mukavasti energiaa, eikä suuhun jää pelkän maustamattoman rahkan maku!


Teille jotka etsitte täältä pro ana -treeniä, myös te olette väärässä paikassa. Liian vähäisellä energiamäärällä on turha edes haaveilla hyppyjen, piruettien tai askeleiden onnistumisesta. Lihasten vaatiman energian ohella ne vaativat myös keskittymiskykyä, mistä on paastoamalla edes turha haaveilla. Sama pätee tankotanssiin. Vaikka nykyään harjoitteluni on lähinnä ylläpitämistä, harjoittelu ilman riittävää energiamäärää voi johtaa sen sortin onnettomuuksiin, että niistä ei pelkillä mustelmilla selviä. Myönnän itsekin aikoinani etsineeni "thinspiraatiota" blogeista ja nettiyhteisöistä. Surullinen totuus taitaa kuitenkin olla, että varoitukset eivät auta, vaan kaikki on käytävä läpi kantapään kautta. Olisi upeaa kuulla heistä, jotka onnistuivat hyvissä ajoin puuttumaan asiaan. Toisaalta kuulisin mielelläni myös niistä henkilöistä, jotka ovat löytäneet liikunnan ja syömisen ilon ja todenneet, että taistelu kannatti. Vastaan myös kysymyksiin mikäli sellaisia tulee mieleen, toki kysymyksistä riippuen.


Näiden pohdintojen ja kuulumisten jakamisen myötä Aliisa toivottaa oikein rentouttavaa pääsiäistä!

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Harjoitus tekee mestarin

Jonkin aikaa sitten mieleeni tuli dokumentti "tiikeriäideistä". Pääasiassa kritisoin kunnianhimon kohdistamista lapsiin ja sitäkin enemmän särkyneiden unelmien toteuttamista lasten kautta. Kuunnellessani haastateltavan kiinalaisen äidin ajatuksia, esille nostettiin myös positiivisia puolia. Taas kerran tiedän monen ajattelevan että minun ei tulisi tällaisia kirjoittaa, sillä eihän minulla ole omia lapsia. No, otetaan riski kaikesta huolimatta.


Haastateltava äiti kritisoi länsimaiselle kulttuurille ominaista taisteluhalun puutetta. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että kahdessa vastakkaisessa kulttuurissa vastapuolen ominaisuudet saatetaan helposti nähdä mustavalkoisena ja yleisestettynä. Itsekin olen lähinnä yleisönä, mutta ajoittain olen saanut sellaisen vaikutteen, että länsimaisessa kulttuurissa lapsia suojellaan kenties astetta turhan paljon, eikä kannusteta yrittämään. Itseilmaisuun ja tunteiden tuomiseen esille panostetaan paljon, ehkä ajoittain vähän turhankin paljon. Pidän kykyä puhua tunteista ja mielipiteistä tärkeänä, mutta itse olisin lapsena karsastanut sitä itsetutkistelun ja tunteiden käsittelemisen määrää, mikä nykyään näyttää olevan varsin tavallista. Tätäkään ei voi yleistää täysin ainoastaan negatiiviseksi ilmiöksi, sillä osalle tunteiden käsittely suuremmissa määrin sopii paremmin kuin toisille. Tilanne on luonnollisesti eri, jos on tapahtunut vaikkapa jokin traumatisoiva asia. Entä sitten asenne tavoitteisiin ja työntekoon niiden puolesta? Tässä kohtaa nojaudun enemmän tiikeriäitien puolelle. Pidän erittäin hienona myös sitä, miten myös omassa kulttuurissamme jo lapsille tehdään selväksi, että heistä voi tulla mitä ikinä haluatkaan olla, realismin rajoissa tietenkin. Se mikä vain tahtoo unohtua, on työskentely, yrittäminen ja tarpeen vaatiessa taisteleminen. Tyypillinen esimerkki voisi olla vaikkapa soittoharrastus. En kannata ajatusta siitä, että jokainen taito tulisi oppia mahdollisimman aikaisin, minkä seurauksena kuusivuotias harjoittelee instrumenttinsa parissa tuntikausia vuorokauden aikana. Sen sijaan pidän tärkeänä niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla ymmärtää työnteon ja harjoittelun merkitys. Jos tuntuu siltä, että erityisesti tosi-tv -ohjelmat antavat sellaisen käsityksen, että kisailijat saavat taitonsa harjoittelematta, vaikka todellisuus on täysin toinen.


Elämän ei tarvitse mielestäni olla jatkuvaa kilpailua ja suorittamista. Minun toteamanani tässä on se kiero puoli, että itse olen sekä suorittaja että kilpailuhenkinen, mutta vain itseni kanssa. Taas oikea sosiaalisuuden perikuva? Oli kyse sitten lapsesta tai aikuisesta, näkisin pienen kunnianhimon ja tavoitteellisuuden positiivisiksi asioiksi. Jälleen mainittakoon, että kyseen ei tarvitse olla kiitettävistä arvosanoista tai muuten täydellisistä suorituksista. En aikoinani ollut kiitettävän oppilas, mutta todistukseni huonokaan ollut. Painopiste taisi olla kahdeksikoissa. Pari seiskaa mahtui joukkoon, mutta myös pari yhdeksikköä ja yksi ainoa kymppi (mahtoikohan sillä olla suuriakin paineita?). Erityisesti matematiikan kohdalta muistan, että jokaiselle vuodelle mahtui yksittäinen huonompi koenumero, millä tarkoitan seitsemää tai huonompaa. Olen edelleenkin kiitollinen vanhemmilleni siitä, miten asia käsiteltiin. Koenumerosta ei pidetty mitään erityistä saarnaa, ei itketty eikä muutenkaan setvitty asiaa liikaa. Sen sijaan seuraavaan kokeeseen panostettiin ja minua autettiin niin, että laskeminen sujui paremmin. Uskallan väittää, että jokaisella kerralla seuraava koenumero nousi vähintään kahdeksaan tai peräti yhdeksän puolelle. Näin aikuisena näen tämän keinon todella järkeväksi. Mukana on yrittämistä ja tavoitteellisuutta, mutta ei painostusta.


Monella elämän osa-alueella suosin sellaista tiikeriäitien ja vapaamman tyylin metodia. Käyttämäni käsitteet olivat hivenen epämääräisiä ja jäykkiä, mutta toivottavasti niistä sai selkoa ainakin jossain määrin. Tuntikausien työskentely ja harjoittelu sekä jatkuvat paineet eivät mielestäni kuulu lasten elämään. Aikuisilla taas pidän sellaista omana valintana. Tosin tässäkin on se haaste, että esimerkiksi kilpaurheilija tai muusikko on joutunut aloittamaan harjoittelun ja suuren työmäärän jo lapsena, jotta nykyiset taidot olisivat sitä mitä ovat. Osa lapsista saattaa myös aivan omastakin takaa pitää elämäntyylistään. Ehkä tässä kohtaa olen valmis hyväksymään asian, kunhan lapselle tehdään selväksi, että hän voi halutessaan lopettaa koska tahansa. Kuten olen aiemmin todennut, mielestäni ollakseen hyvä jossain, ei tarvitse olla huippuosaaja. En ole konservatoriotason pianisti tai viulisti, mutta kaikessa narsistisuudessani en myöskään näe itseäni huonona soittajana. Nykyisten taitojen takana on kuitenkin suuri määrä harjoittelua, vaikka ei sentään niin suurta tuntimäärää, kuin korkeamman tason osaajilla.


Koulumaailmassa ehkä liiankin usein oppilaat pääsevät helpolla lukuisten diagnoosiensa kautta. Keskittymis -ja lukiongelmat luonnollisesti vaikeuttavat oppimista ja niihin on tärkeää puuttua niin hyvin kuin mahdollista. Ehkä osalla ei todella ole mahdollista jatkaa mille alalle tahansa, mutta osalla jatkaminen olisi mahdollista, mutta suuremman työmäärän kanssa. Ihailen suuresti englanninopettajaani yläasteelta. Hän oli itse aikoinaan ollut englannissa todella huono ja joutunut tekemään todella paljon töitä. Opettajana hän oli yksi taitavimmista. Meille kaikille hän painotti työnteon merkitystä ja tasapuolista mahdollisuutta onnistua. Olen tästä erittäin samaa mieltä. Vaikka kiitettävät arvosanat olisivat valovuosien päässä heikompien valmiuksien vuoksi, ei siitä huolimatta tarvitse hyväksyä korkeintaan "armoviitosta". Valitettavasti olen kuullut myös osan vanhempien "kannustavan" lapsiaan tyyliin: "ei siitä lukiosta mitään tulisi, ei sinun sinne kannata mennä kun sinulla ei ole lukupäätä". Tällaista minun on todella vaikea käsittää. Ymmärrän kyllä sen, että muusikoksi tai ammattinäyttelijäksi pääseminen on todella vaikeaa ja vaatii sitoutumista pienestä pitäen. Muu opiskelu sen sijaan on enemmän mahdollista, kunhan on valmis tekemään töitä. Matematiikka ja kielet tuottavat monille haasteita, mutta nykyään tukiopetuksen mahdollisuus on aivan toista luokkaa kuin ennen. Itse asiassa myös minun aikanani tukikursseja ja tukiopetusta oli saatavilla. Osan kohdalla oppimisvaikeudet voivat valitettavasti olla niin merkittäviä, että työmäärä saattaa osoittautua liian korkeaksi, mutta uskon että näiden oppilaiden määrä on todella pieni.


Koska olen työelämässä ollut viime vuosina (tosin olosuhteiden vuoksi) todella vähän, saatan olla väärä henkilö kirjoittamaan tällaista mutta: mielestäni työnteon ja yrittämisen arvostus ovat asioita, joita tulisi nostaa enemmän esille positiivisessa mielessä. Toisaalta opiskelun ja vapaa-ajan harrastusten kohdalla olen oppinut yrittämään parhaani ja pienen kunnianhimon kirvoittamana kokeillut myös rajojani. Selvyyden vuoksi: arvosanani eivät ole pelkästään kiitettäviä. Riippuen kurssista ja osaamisestani, ensisijainen tavoitteeni saattaa olla yksinkertaisesti läpäistä kurssi hyväksyttävin arvosanoin. Mikäli asioiden sisäistäminen tehostuu lukemisen myötä, nostan tavoitteitani pienissä määrin.


Yhteenvetona voisi todeta, että pieni, valmiuksien mukaan turvallisissa määrä kasvava kunnianhimo on omalla tavallaan hyväkin asia, enkä näe pahana sitä, että sellaista opetetaan jo lapsille. Tavoitteita ei vain heti tarvitse nostaa kaikkein ylimmälle tasolle, vaan pikkuisen kerrallaan valmiuksien ja taitojen mukaan. Ajatus on lähinnä itsensä voittamisesta, ei kilpailusta muiden kanssa, tai vaatimuksessa olla paras. Harva meistä kuitenkaan osaa kaikkea ensimmäisellä yrityksellä. Klisee tai ei: työ tekijäänsä kiittää. Mielestäni kenenkään ei tarvitse hyväksyä taantuvansa tietylle tasolle siksi, että joku muu toteaa ettei asiasta mitään kuitenkaan tulisi. Mahdollisuus yrittää sekä saada tarpeen vaatiessa apua voisi olla peräti jokaisen ihmisen perusoikeus aina vauvasta vaariin. Jos minulta kysytään, verrattuna luontaisiin lahjakkuuksiin verrattuna paljon enemmän heitä, jotka yrittävät eivätkä pelkää nähdä vaivaa päästäkseen eteenpäin, vaikka sitten pieni askel kerrallaan.