lauantai 28. maaliskuuta 2015

Lapsinerot vs. oppivat aikuiset

Oli kyse sitten musiikista, luistelu -tai tankotanssiliikkeistä, Youtube on oivallinen lähde videomateriaalien etsimiseen ja hyvällä onnella myös löytämiseen. Yhä yleisemmäksi löydöksi näyttävät osoittautuvan sellaiset videot, joissa esiintyy ns. "ihmelapsi". Mitä nuorempi ja mitä paremmin videon lapsi soittaa, voimistelee, luistelee tms., sitä parempi. No, onhan kolmevuotiaassa huippupianistissa tai voimistelijassa jotain sympaattista ja kenties ihailtavaakin, mutta yleensä ajatus kolikon kääntöpuolesta saa mielen surulliseksi. Jos totta puhutaan, kummastelen esimerkiksi reaktioita, joita esimerkiksi Facebookissa jaetut videot eri osa-alueiden lapsineroista herättävät. Lapsen nuorta ikää ihmetellään, taitoja ihaillaan jne. Se mitä videolla näkyy, ei kuitenkaan välttämättä kerro todellisuuden karua puolta. Esimerkiksi tyttö, joka nuoresta iästään huolimatta kykeni laulamaan uskomattoman upeasti klassiseen tyyliin sai kokea ikävän kohtalon. Klassista laulua ei tulisi aloittaa liian nuorena, sillä äänihuulet eivät ole kehittyneet. Lopputuloksena tytön äänihuulet vaurioituivat. Nähtäväksi jää, että jäikö tästä pysyviä vaurioita.


Kun alle viisivuotias erityisen lahjakas voimistelija tekee voltteja moninkertaisilla kierteillä, yleisö huokaisee ihastuksesta. Samoin todennäköisesti reagoi myös henkilö, joka ihailee lapsen suoritusta kotikoneelta. Se miten lapsen taidot ovat niin nopeasti kasvaneet, ei ilmeisesti herätä kysymyksiä. Lapsi on yksinkertaisesti syntynyt voimistelijaksi ilman harjoittelua. Todellisuudessa samainen viisivuotias lapsi saattaa joutua käyttämään useita tunteja harjoitteluun ja vanhemmat kannustavat sävyllä, joka mystisesti muistuttaa enemmänkin painostusta. Toki muutama täysin itse itseään motivoinut lapsi saattaa löytyä, mutta kaikessa kyynisyydessäni uskon, että suurempi motivaatio löytyy vanhemmilta. Vaikka itsekin harrastan notkeusharjoittelua, usein huolestuttaa näiden pikkulasten nivelten kunto hieman vanhempana. Myöskään videot joissa pieni lapsi soittaa hämmästyttävän hyvin instrumenttiaan, soittaminen usein muistuttaa enemmänkin pakollista suoritusta kuin sellaisen asian tekemistä, josta todella pitää. Tässä kohden mainittakoon, että en yleistä tätä vaikutelmaa jokaiseen lapsineroon, mutta harmillisen suureen osaan kyllä.


Ilmeisesti jokainen taito on saavutettava niin varhain kuin mahdollista, sillä tietyn iän jälkeen kaikki on ohi. Onko näin? No, taitoluistelussa en voinut menestyä, sillä olin jo kolmasluokkalainen kun aloitin. Harrastelijatasolla uuden oppiminen on väkisinkin hitaampaa kuin kilpatasolla, sillä harjoitusmäärä on pienempi ja näin myös jääaikaa luonnollisesti vähemmän. Nyt 15 vuotta myöhemmin olen suunnilleen samalla tasolla kuin lopettaessani, tosin nyt harjoittelen ensimmäistä kaksoishyppyä axelin ohella. Viulunsoiton aloitin 18-vuotiaana. Parin vuoden opetuksen jälkeen soitin muun muassa Vivaldin konserton a-mollissa. En koe itseäni erityisen lahjakkaaksi, mutta kovalla harjoittelulla kehittyminen mahdollistui. Toki ääni ei ole yhtä puhdas kuin niillä soittajilla, jotka ovat kasvaneet instrumenttinsa kanssa. Minua tämä ei haittaa, sillä kykenen soittamaan sen verran puhtaasti, ettei se haittaa omaa korvaani. Ympäristöstä en tiedä..


Jos olisin kymmenvuotias, olettaisin elämän olevan ohi ainakin oppimisen kannalta tässä vaiheessa. Erityisesti liikunnassa aikuisille tarjotaan sellaisia lajeja, joissa uutta ei tarvitse liioin opetella. Tankotanssin suosio tosin on noussut, mitä pidän varsin positiivisena ilmiönä. Valitettavasti siihenkin tahdotaan helposti liittää ulkonäköpainotteisia houkutteita, joilla materialismin aikaa elävät ja unelmavartalosta haaveilevat shoppailijat saataisiin innostumaan. Sen sijaan akrobatia, sirkus, voimistelu (erityisesti rytminen) sekä taitoluistelu näyttävät sijaitsevan monille aikuisille jonkinlaisen korkean esteen toisella puolella. Kyllä, on totta ettei aikuisena aloitettuna näissä voi edetä olympiatasolle, mutta siitä huolimatta voi oppia paljon. Lopputulos voi olla peräti näyttävä. Ajoittain vaikuttaa siltä, että osa aikuisista kokee nämä lajit ns. menetettyinä lapsuuden unelmina. "Jos olisin jo lapsena harjoitellut, ehkä sitten. Mutta en enää tässä iässä voi." Aloitus tosiaan on aina enemmän tai vähemmän takkuinen, mutta ahkeran ja säännöllisen harjoittelun myötä oppiminen on varsin yleinen sivuvaikutus. Samoin soittamisen aloittaminen aikuisena on mahdollista myös muilla instrumenteilla kuin pianolla tai kitaralla (näitä kahta lainkaan väheksymättä). Ihailuni taitaa mennä hieman toisinpäin, kuin lapsinerovideoita seuraavilla henkilöillä. Minusta on äärimmäisen hienoa, jos aikuisena on rohkeutta aloittaa sellainen harrastus, mikä tavallisesti mielletään sellaiseksi, mikä tulisi aloittaa lähes hedelmöittymisen jälkeen. Omista kokemuksistani voin todeta, että aikuisena (18:ta vuodesta nykyiseen 29:een vuoteen) oppiminen on ollut nopeampaa erityisesti liikunnan suhteen. Soittamisessa olen hieman laiskistunut uuden opettelemisen kohdalla, siinäkin uskon riittävän harjoittelun olevan askel kohti onnistumista. Toki tavoitteita asettaessa on tärkeää pitää realismi mukana. Itse pidän sellaisesta "askel kerrallaan" -ajatuksesta. Mitään suoranaista päämäärää harrastuksissa minulla ei ole, mutta yhden asian opittuani siirryn uuteen, ehkä jopa hieman haastavampaan kohteeseen.


Miten suurelle osalle näistä Youtube -videoiden pikkulapsista käykään? Totuus saattaa olla todella karu. Liian varhain käyttöön otetut baletin kärkitossut saattavat vaurioittaa jalan luita ja niveliä todella pahasti ja vanhempien sekä valmentajien jatkuva henkinen piiskaus saada aikaan inhon kyseistä lajia kohtaan pienoisia traumoja unohtamatta. Kyllä, näissä tilanteissa elämä todella saattaa päättyä kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä. Sen sijaan nykyään muidenkin kuin "massalajien" tarjonta on kasvanut, mutta osallistujamäärä silti pieni. Viisastuminen iän myötä on omalla kohdallani ollut erittäin vähäistä, mutta sijaan päinvastaisella suunnalla olen edennyt hienosti. Sen kuitenkin olen oppinut erityisesti tankotanssin ja taitoluistelun kohdalla, että lajissa voi olla taitava vaikka ei edustaisikaan olympia-ainesta. Vasta tässä vaiheessa olen ymmärtänyt, miten vaikeita pelkät yksöishypyt teknisesti ovat, samoin myös askeleet, piruetit ja liu'ut. Tangolla jo invertin oppiminen vaatii voimaa ja myös rohkeutta. Se että mainittuun kategoriaan kuuluva laji tai muun taidon opettelu ei alkanut jo varhaislapsuudessa, ei tarkoita etteikö sitä voisi aloittaa aikuisena. Jos vain rohkeutta ja ahkeruutta riittää, uskallan väittää, että oppimisen ilo tekee kaikesta työstä kannattavaa. No, kokemuksesta voin myös todeta, että liiallisella harjoittelulla ei ehkä pääse samalla tasolle kuin Yuotube -videoiden lapset, mutta samat vammat ovat kyllä mahdollista hankkia. Ehkä turhan usein harjoittelun hyvää mieltä saattaa latistaa ajatus "olisinpa aloittanut tämän jo lapsena". Tästä jossittelusta lienee kuitenkin hyvä hankkiutua eroon. Sen sijaan suosittelen keskittymään siihen, että juuri nyt saa tehdä jotain mistä todella pitää.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Tentin ja treenin jälkeisiä tunnelmia

Kuluneen viikon aikana tuli vaihteeksi kokeiltua keskimääräistä ahkerampaa opiskelua. Joku muu saattaa olla kanssani eri mieltä, mutta mielestäni en ole ollut opintojeni kanssa laiskana. No, en kuulu niihin jotka opiskelevat kymmenen tuntia päivän aikana. Voisin opiskella ajallisesti enemmänkin, mutta mieluummin katson tehdyn työn määrää, kuin siihen käytettyjä tunteja. Viime marraskuussa haalin liikaa tekemistä opiskelun suhteen. Lopputuloksena yksi tentti meni pieleen, mutta onneksi vain kahden kirjan suhteen. Tänään kävin tenttimässä nuo kaksi, minulle erittäin vaikeaselkoista kirjaa. Välillä tuntuu siltä, että minulla on ajoittain vaikeuksia ymmärtää lukemaani tekstiä. No, toiseen kysymyksistä osasin vastata (ainakin luulisin niin?), mutta toisen kanssa saa nähdä miten käy. Enemmän tai vähemmän huonona vitsinä saatoin todeta, että hoidan kyseisen tentin kirja kerrallaan. Mikäli tämäkin täytyy uusia, jäljellä on enää yksi kirja. Hyvinhän tämä menee, sillä alun perin kirjoja oli neljä kappaletta!


Viime sunnuntain jääharjoituksissa ohjaaja antoi loistavia ohjeita axelin suhteen. Lopputuloksena sain kierrokset täyteen! Mikään täydellinen suoritus kyseessä ei todellakaan ollut. Yhden kerran uskaltauduin alastulossa ottamaan "loppuliu'un", mikä johti kaatumiseen. Valitettavasti mitä pidemmällä onnistuminen hypyissä on, kaatuminen yleistyy. Vaikka olen todella iloinen tästä edistyksestä, vielä löytyy harjoiteltavaa. Vaikka rotaatioasento on parantunut, jalat eivät vieläkään ole asianmukaisesti ristissä. Jos hyvin käy, kotona harjoiteltavat kierroshypyt avittavat hieman, sillä olen niissä pyrkinyt asettamaan jalat oikein. Mukavana lisähaasteena saimme harjoitella choctaw -käännöksiä. Tällä hetkellä yritykseni näyttävät todella..koomisilta? Mutta yksi asia on todettava: Selätin, olet saanut kovan haastajan! Iloisena yllätyksenä selvisi, että ryhmämme tulee mahdollisesti saamaan toisen harjoituskerran viikossa yhden sijaan! Jos hyvin käy, voin keskittää harjoittelun yleisövuoroja hyödyntäen täysin "kotihallille". Tosin olen pitänyt Myllypuron jäähallista siinä määrin, että saatan sinne jatkossakin eksyä. Joskus mietin luistelun kuvaamista, mutta rohkeus pettää. Aivan aloittelija en ole, mutta hitaus, liikkeiden kömpelyys ja hyppyjen säälittävä korkeus ovat asioita, joita en halua julkaista. Mutta mikäli edistystä tapahtuu siinä määrin että olen itsekin tyytyväinen, kenties rohkaistun. -Ja mikäli löytyy joku, joka hoitaa kuvaamisen.


Huomenna olisi tarkoitus siirtyä jäälle jo aamusta. Mikäli ahkeruutta riittää ja olosuhteiden pakosta saisi riittääkin, latinaa olisi hyvä kerrata. Onneksi tenttiin on vielä aikaa, mutta sitä suuremmalla syyllä on parempi hyödyntää käytettävissä oleva aika. Positiivisena yllätyksenä (lähinnä itselleni) olen onnistunut koneella ollessani käymään läpi edellisten luentojen dioja. Miksi en aiemmin tajunnut asian hyötyä.. jos olisin alusta alkaen kerrannut edellisen luennon diat, voisi osaaminen olla hivenen vankemmalla pohjalla. Jossittelua siis..


Tällä kertaa mitään suurempia filosofia pohdintoja ei syntynyt, mutta ehkä se on sallittua tentin jälkeen. Jos kertoisin ajatuksistani tarkemmin, todennäköisesti hokisin lausetta: "apina soittaa lautasia, apina soittaa lautasia." Jos hyvin käy, ehkä jostain kaukaisuudesta saapuu jokunen enemmän tai vähemmän järkevä ajatus pääkoppaani. Sitä hetkeä odotellessa toivotan itse kullekin oikein rentouttavaa viikonloppua!

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Akilleen kantapääni: sosiaaliset taidot ja ryhmätyöskentely

Uskoakseni valkoisten valheiden heittäminen on monille tuttua. Toivottavasti tämä paljastus ei kostaudu jatkossa, mutta itsekin harrastan sellaisia erityisesti työhakemuksissa. Tavallisin kuvaus itsestäni on luokkaa "Olen luonteeltani valoisa ja sosiaalinen." Valoisuutta löytyy ajoittain, mutta mielestäni jatkuva valoisuus kuulostaisi jo huolestuttavalta. Siinä vaiheessa miettisin, että onko lääkitys kohdallaan, tai olisiko sellainen tarpeen. Sosiaalisuus sen sijaan on taito, mikä on lapsesta asti tuottanut ongelmia. Tapaan mielelläni kyllä ystäviä ja tuttavia, mutta uusien tuttavuuksien solmiminen on minulle vaikeaa. En ole ujo tai hiljainen, päinvastoin. Ongelmat sosiaalisissa taidoissani ilmenevät eniten opiskelussa ja yhteistyössä vähemmän tuttujen ihmisten kanssa.


Latinan ja saksan opiskeluun liittyy paljon ryhmätyöskentelyä. Jos totta puhutaan, en pidä ryhmätyöskentelystä lainkaan. Valitettavasti en myöskään osaa peittää sitä v**utusta ilmeessäni, kun opettaja kehottaa pienessä ryhmässä käymään lauseita tai sanoja läpi. Tiistaina onnistuin täydelliseen pohjanoteeraukseen saksantunnilla. Kun vastapäätä istuva (ei aiemmin saksaa opiskellut) naishenkilö alkoi kysellä minulta sanojen merkitystä (itselläni sanavarastoa on kertynyt jonkin verran jo lukioajoilta), kuulin itseni töksäyttävän: "En tiedä, ei ole sanakirjaa mukana." Kun kuulin nämä sanat ja niihin liitetyn äänensävyn, olisin voinut vajota maan alle. Minulta kysyttiin kohteliaasti sanoja, sillä kyseinen henkilö oli huomannut osaamiseni ja näin asiallisesti onnistuin reagoimaan. Kun lauseita käsitellään ryhmässä, onnistun puhumaan vain erittäin vastahakoisesti. Tehtävän lähestyessä loppuaan muutun sosiaalisemmaksi. Alan ääneen pohtia esimerkiksi latinan sanojen liittymistä muihin kieliin sekä mahdollisia kielioppisääntöjen samankaltaisuuksia. Kyllä, käytökseni on kaikkea muuta kuin aikuismaista. Haluaisin oppia opiskelemaan ryhmässä, mutta jostain syystä asioiden sisäistäminen hieman paremmin onnistuu omassa rauhassa. Rakennan itselleni näkymättömän reviirin, minkä ilmeisesti moni huomaa: minun lähistölläni istuu harvoin muita opiskelijoita. Vain pari riittävän tuttua opiskelijaa (uskaltaa?) ottaa kontaktia, kysellä kuulumisia jne. Ilmeisesti viestitän erittäin onnistuneesti muille tarpeeni omaan rauhaan. Periaatteessa olen iloinen, että sopiva opiskelutapa on löytynyt, mutta tulevaisuutta ja muiden ihmisten ottamista huomioon ajatellen haluaisin kehittyä sosiaalisissa taidoissa. Usein mietin, että onko kyse epävarmuudesta, mutta en usko.


Muilla tavoin huonot sosiaaliset taitoni näkyvät harrastusten valitsemisessa. Myös liikunta on hyvä esimerkki. Jo peruskoulussa ja lukiossa muistan aina inhonneeni joukkuepelejä. Osasyynä tosin oli koulukiusaaminen ja lukiossa oppilaiden arvojärjestys. Paikkakunnalla jalkapallo oli suosittu harrastus ja luonnollisesti sitä harrastaneet pärjäsivät loistavasti. Minä taas olen aina ollut kiinnostuneempi yksilölajeista. Sählystä jostain syystä pidin, ehkä sisäinen aggressioni pääsi siinä valloilleen. Kaikkein eniten pidin kuntopiiristä, voimistelusta (tai mitä lie temppuilua?), aerobicista, uinnista ja kas kummaa, luistelusta. Jälkimmäisessä kaikki oli hyvin, kunhan ei tarvinnut jääkiekkoa pelata. Koulussa joukkuepeleissä kylläkin korostuu oppilaiden status ja kaikkein selvimmin se, että ketkä ovat "luusereita", ts. kiusaamisen kohteita. Ennen kuin diagnoosiksi asetetaan huonot kokemukset ja koulukiusaaminen, sählystä tosiaan pidin ja onnistuin peräti maaleja tekemään. No, erittäin harvoin kylläkin.


Luistelussa joulu -ja kevätnäytökset esitettiin aina ryhmien omina esityksinä. En muista että mitään suoranaisia ongelmia olisi ollut. Luistelun loppuvuosina aloin havitella yksittäisrooleja. Rehellisyyden nimissä myönnän, että yksittäisroolit tuntuivat "cooleilta" ryhmiin verrattuna. Varsinaiset pääroolit annettiin luonnollisesti kilparyhmäläisille, mikä oli edustavuudenkin kannalta ymmärrettävä ratkaisu. Yksittäisrooleihin kuitenkin liittyi oikeastaan haasteellisempaa ryhmätyöskentelyä, sillä oli ikään kuin kommunikoitava muiden roolihahmojen kanssa. Ryhmässä saattoi unohtaessaan katsoa muita ja tehdä sitten perässä. Nyt tulevassa kevätnäytöksessä olen oikeastaan iloinen erittäin sivulla olevasta sivuroolista, sillä 15 vuoden tauon jälkeen ei mielellään hyppää aivan esiin. No, lisäksi taitoni ovat sen verran matalat, että tuskin yksittäisrooleja kannattaa enää haikaillakaan.


Toisena lajina yksinluistelun rinnalla olisi ollut muodostelmaluistelu. Aikuisluistelijoilla siinä olisi paljon enemmän mahdollisuuksia niin harjoittelun kuin kilpailemisenkin suhteen. Ihailen tätä lajia ja iloinen, että sen suosio on lisääntynyt niin lasten, kuin aikuistenkin keskuudessa. Valitettavasti sosiaaliset taitoni nousevat tässä lajissa esteeksi. No, lisäksi toivon oppivani edes yhden kaksoishypyn, haasteellisempia piruetteja, liukuja ja askeleita. Muodostelmaluisteluun liittyy kyllä yksinluistelun elementtejä, mutta laji on enemmän askelpainotteinen. Vaikka liikkeet olisivat teknisesti helpompia, vaikeustaso nousee hurjasti siinä kohtaa, kun liikkeet pitäisi osata tehdä samanaikaisesti muiden luistelijoiden kanssa. Lisäksi erilaisten kuvioiden kuten "myllyn" tai rivien pitäminen kuosissa vaativat jokaiselta luistelijalta loistavaa kykyä toimia ryhmänä. Tämä taito minulta puuttuu täysin. Olin joskus lapsena yhden talven myös muodostelmaluisteluryhmässä, mutta jotenkin se ei vain innostanut. Ystäväni ilmaisi asian melko hyvin todetessaan, että "se oli sellaista rävellystä kun porukat taidot olivat niin eri tasolla". Lisäksi voin myöntää sen, minkä jokainen lienee arvannut: olen pääasiassa sooloilija. En ole kiinnostunut olemaan paras, mikä on jo realismin sääntöjen perusteella hyvä asia. Haluan kehittyä siinä mitä itse teen, mutta en jaksa verrata itseäni muihin. Muiden suorituksista voi oppia, mutta kehityn mieluummin itseäni varten. Vaikka harjoituksissa keskitytään ensisijaisesti omaan työskentelyyn, minusta mukavinta harjoitella ystävien ja tuttujen kanssa. Tällöin on mahdollista tukea toisia, heittää keventäviä lauseita, huumoria sekä saada neuvoja muilta. Yksi loistava tapa on tähän mennessä ollut se, että toinen pyytää katsomaan miten liike X sujuu ja toinen arvioi. Tällainen vertaisopetus on minua ainakin auttanut paljon, sillä ohjattuja harjoituksia on vain kerran viikossa.


Ryhmätyöskentely.. osaksi se sujuu, mutta opittavaa on vielä paljon. Toisaalta hyväksyn myös sen, että jokaisella on oma tapansa oppia asioita, oli alue mikä tahansa. Kuitenkin erityisesti omalla kohdallani haluaisin oppia suhtautumaan erityisesti opiskelussa ryhmätyöskentelyyn vähemmän negatiivisesti, tai ainakin niin, ettei asenteeni näkyisi ulospäin. Ehkä kärsivällisyys on yksi piirre, missä olisi myös parantamisen varaa. Jos asiat eivät suju ryhmässä riittävän nopeasti, sorrun ottamaan johtajan roolin. Ajoittain tämä on hyvä asia, sillä välillä ryhmä koostuu joukosta passiivisia ihmisiä joiden ainoa lause on: "en mä tiedä, mitä te aattelette?" Kun tämä lause kuuluu jokaisen suusta, tuntuu epärealistiselta uskoa homman etenevän mihinkään suuntaan ilman ohjausta. Tässä kuitenkin on se huono puoli, että sillä hankkii helposti diktaattorin leiman otsaansa. No, pari muutosta asenteisiin ja edes yritys saada "painukaa helvettiin" -ilme pois kasvoilta lienee hyvä aloitus. Lisäksi voisin yrittää astua hieman ulos mukavuusalueeltani siinä mielessä, että yrittäisin päästää lähelleni myös muita, kuin "luottamusihmisiä". Askel kerrallaan, jospa maanantaina (latinan luento on hyvä tilaisuus?) yritän ottaa hieman vähemmän pelottavan ilmeen ja olemuksen. Erakoitumiseen taipuvainen luonteeni tuskin kärsii tästä pienestä uhrauksesta, mutta työ -ja muussakin elämässä moni asia voi helpottua.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Peruskoulu: mahdollisuudesta pakkolaitokseksi

Ilmeisesti olen tulossa vanhaksi, sillä nykyisen peruskoulun toiminnan muutokset tuntuvat siirtyvän aina vain epäilyttävämpään suuntaan. Vanhuuden merkkinä tätä voisi pitää siksi, sillä reaktiotani voisi luonnehtia toteamuksella "ennen kaikki oli paremmin". No, on toki tapahtunut sellaisiakin muutoksia, joista olen iloinen. Esimerkiksi kouluun liitetyn kerhotoiminnan lisääntyminen on hieno asia, lisäksi myös oppilaiden mahdollisuus pohtia asioita teoreettisen tiedon ohella myös itse. Suoranaisia kerhoja ei omana aikanani ollut ala-asteella (eli -92-98), mutta ollessani kolmannella luokalla joka toiselle viikolle otettiin "paja -toiminta", mikä vastasi valinnaisainetta. Itse taisin olla kuvamaataidossa. Muita mahdollisuuksia olivat liikunta, musiikki ja käsityökin saattoi olla myös. Keskustelujen yms. muistan tulleen mukaan vasta yläasteella, tai sitten olin sen verran omissa maailmoissani aina tilaisuuden tullen, että mahdollisuudessa osallistua keskusteluihin jäi käyttämättä.


Peruskouluun liittyvä jatkuva sääntöjen joustaminen ja menetelmien muuttaminen "höllemmiksi" sen sijaan tuntuvat hivenen huolestuttavalta muutokselta. Muistan kerran sijaisena toimiessani oppilaiden käyvän kauppaa kanssani. Jos he käyttäytyisivät tunnin ajan asiallisesti, minun tulisi antaa jotain vastineeksi. Toisin sanoen homma hoidetaan lahjomalla läpi. Jos kyseessä olisi jokin erityisen onnistunut ja työtä vaatinut projekti, voisin suostuakin. Mutta kyseen ollessa tavallisesti oppitunnista, asiallinen käytös ja työskentely ovat minun näkökulmastani itsestäänselvyys. Jos tällaista menetelmää jatkaa riittävän pitkään, ikävä kyllä oppilaat tottuvat sellaiseen. Todellinen elämä voi tällöin tuntua karulta. Tänään siirtyessäni luennolle en ole aikeissa paiskata lähikaupan hyllyltä tavaroita alas, mutta palkitaanko minut siitä hyvästä? Toistaiseksi palkintoa ei ole kuulunut. Sen sijaan pienoinen sanktio siitä voisi seurata, jos päättäisinkin sabotoida kauppaa. Peruskoulussa pidin suurena palkintona hyvästä työstä kohtuullista, tai parhaassa tapauksessa kiitettävää koenumeroa. En ollut kympin oppilas (olisin tosin halunnut). Olin keskiverto käytännössä katsoen kaikessa, aivan kuten nytkin. Hyvä on, myönnän että hyvästä koenumerosta sai "kympin", mikä tosin silloin saatiin markkoina. Mutta rehellisyyden nimissä itse koetulos oli paras palkinto.


Oli opettajia, joiden tapa kohdella erityisesti tiettyjä oppilaita ei aina ollut mukavin mahdollinen. Yksi sääntö kuitenkin oli: vanhempien tuli pysyä asiasta ulkopuolella! Tämä ei ollut koulun, vaan oppilaiden sääntö. Vanhemmat eivät saaneet laittaa opettajalle viestiä paitsi ilmoittaessaan oppilaan olevan sairaana, eikä heitä haluttu valvojiksi retkille tai discoihin. Syy oli yksinkertainen: vanhempien läsnäolo oli äärettömän noloa. -Siis ala -ja yläasteiässä. Nyt pysyttelen mielelläni opettajan töistä kaukana, sillä pelkään enemmän vanhempia kuin häirikkö -oppilaita. En todellakaan leimaa nyt jokaista vanhempaa, mutta osan kohdalla näyttäisi olevan lähellä opettajan haastaminen oikeuteen. Taustalla voi olla kieltämättä painavia syitä: 7-luokkalaista Jereä käskettiin olemaan hiljaa opettajan selittäessä matematiikan kaavoja, Niinan oli poistuttava luokasta lyötyään vieressä istuvaa Lindaa ja Eero sai peräti jälki-istuntoa jäätyään kiinni jatkuvasta lintsaamisesta. Pahimman virheen teki kuitenkin se opettaja, joka ärähti Lissulle, että tämä tulee siivota jälkensä ruokalassa samaan tapaan kuin muidenkin.


Kouluaamujen siirtäminen tuntia myöhemmäksi herätti myös ajatuksia. Ymmärrän toki sen, että syrjäisemmillä paikkakunnilla koulumatka voi viedä todella pitkään, jolloin aamuherätys saattaa olla todella aikainen. Suurella osalla ongelmana kuitenkin taitavat olla nukkumaanmenoajat, joita hankaloittavat tv, tietokoneet, pelit ja puhelimet. Jos näiden kanssa pelaillaan kahteentoista asti, ei ihme jos aamulla väsyttää. Aikaisempaa nukkumaanmenoa ei kuitenkaan voida harkita. Unensaanti voi olla vaikeaa, ei se minullakaan aina onnistunut. Olen kuitenkin sen verran kyyninen, että elämään kuuluvat huonosti nukutut yöt silloin tällöin, joillain ihmisillä valitettavasti enemmän. Olen istunut jo lapsena "silmät ristissä" aamutunneilla, tosin erittäin harvoin. Vanhemmiten sellaiset aamut ovat lisääntyneet. En vain koskaan katsonut sen olevan aihe mistä valittaa, sillä joskus nukkuminen ei onnistu. Kun koulupäivä on ohi, kotona voi ottaa pienet nokoset. Brutaalia, mutta asiaankuuluvaa. Toivon kuitenkin, ettei koulu joustaisi jatkuvasti, sillä tulevaisuudessa aikuisiksi kasvaneet lapset saattaisivat olla vaikeuksissa. Työelämässä joustovaraa on paljon vähemmän, tai ei lainkaan. Peruskoulu on kuitenkin loistava mahdollisuus oppia pienestä pitäen huolellisuutta, itsekuria sopivissa määrin, sääntöjen noudattamista, täsmällisyyttä ja auktoriteettien kunnioittamista.


Alun perin koulu oli suuri mahdollisuus suomalaisille lapsille. Se mahdollisti luku -ja laskutaidon, jolloin lapsella oli myöhemmin mahdollisuus saada pari vaihtoehtoa lisää tulevaisuuteensa. Myöhemmin oppikoulu oli monille jotain, mistä saattoi olla kiitollinen. Se ei ollut jokaisen lapsen mahdollisuus jo rahankin takia. Nyt erityisesti peruskoulu tuntuu pakkolaitokselta, jonka on joustettava joka vuosi enemmän. No, en minäkään joka hetki osaa iloita mahdollisuudestani opiskella, mutta kyllä se kiitollisuus säännöllisesti muistuttaa itsestään. Itse näkisin jo peruskouluun liittyvien rajojen ja niiden noudattamisen olevan vapaus kahleen sijaan. Niiden rajojen kautta yksilö oppii toimimaan myös muilla, kuin omilla ehdoillaan ja lopulta pitämään huolen itsesään. Lähes kaikkiin ammatteihin liittyy oma vastuunsa, jonka oppiminen paikan päällä olisi vaikeaa. Peruskoulu kuitenkin mahdollistaa vankan pohjan vastuun oppimiselle muiden tietojen ja taitojen ohella. Jos pysymme lahjomis -taktiikassa, koulun joustaessa oppilaat voisivat puolestaan yrittää mukautua.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Aamukirjoitus ennen jäätä

Lauantai -aamusta huolimatta herätyskello soi perinteiseen tapaan seitsemän maissa. Tosin yhä useammin olen noussut juuri sopivasti hieman ennen kuin kello soi. Tai kännykkä tarkemmin ottaen, herätyskellot taitavat olla pian harvinaisuuksia. Seuraavaksi edessä olisi aamujää yleisöluistelun muodossa. Jälleen toivon ettei väkeä olisi paljon, etenkään pikkulapsia. Kyllä, olen muuttunut todella itsekkääksi. Sama pätee uimahalleihin. Jos uin, samalla radalla ei saa olla muita uimareita lisäkseni, sillä minähän luonnollisesti omistan koko alueen. Mitähän se "yleisövuoro" tarkoittikaan? Vaikka itse paasaankin aina siitä, että muut ihmiset tulisi ottaa huomioon, tässä kontekstissa ilmenee erittäin räikeä poikkeus. Tai sitten sosiaalisissa taidoissani olisi paljon varaa parantaa?


Viikon alkupuolella päätin hieman höllentää opiskelun kanssa. Peruin yhden viiden opintopisteen laajuisen kurssin, sillä yksi yhtä laaja on jo edessä. Kahden kielen ohella tuntuu realistisemmalta, ettei esseitä tarvitse kirjoittaa kuin yhden kurssin osalta. Jos öisin ei tarvitsisi nukkua, olisin valmis suurempaankin työmäärään. Aivan laiskana en kuitenkaan ajatellut olla, sillä tarkoitus olisi jälleen hoitaa pari tenttiä alta pois. Jotenkin olen myös kaivannut itseopiskelua jo pidemmän aikaa. Luen erityisesti junamatkoilla, kotona vähemmän. Kotona joudun usein ottamaan itseäni "niskasta kiinni", jotta saisin kirjan avattua. Viime aikoina on onneksi mennyt hieman paremmin, mutta pienen lukutuokion haluaisin saada lisättyä iltapäivään.


Ongelmat kesätöiden suhteen näyttävät poistuneen parhaimmalla mahdollisella tavalla. Viime viikolla tuli puhelu seurakunnasta ja minulle tarjottiin päiväriparin opettajan paikkaa pariksi viikoksi. Hyvä etten pudonnut takamuksilleni, tämähän oli juuri sitä, mitä olin kaivannutkin! Työsuhde ei ole pitkä, mutta vihdoinkin saan CV:heni merkinnän liian pitkän tauon jälkeen. Kieltämättä jännittää hieman miten auktoriteettini riittää kyseisen ikäluokan kohdalla, mutta olen toiveikas. Muun opiskelun ohella pitännee kuitenkin perehtyä opetuksen sisältöön, sillä 15 vuoden aikana ne unohtuvat merkillisen helposti vaikka miten olisi alan opiskelija.


Jäällä on viimeinkin tapahtunut pientä edistymistä. Axel -hypystä puuttuu enää neljäsosa ja kaksoissalchowissa alkaa olla kaksoishypyn tuntua. Valitettavasti pelko estää saamasta kahta kierrosta täyteen, mutta rohkeus on selkeästi kasvanut viime aikoina. Biellman -piruetti on alkanut pyöriä paremmin, mutta ajoittain tukijalka siirtyy sisäterälle. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen että näkyvät lihakset eivät ole merkki voimakkuudesta. Erityisesti rotaatioasennon saaminen ja vielä pitäminen vaativat todella paljon voimaa keskivartalosta. Tässä jälleen esimerkki, että "sikspäkki" voi olla todella hyödytön. Motivaatio on korkealla ja toivon, että tulevana syksynä olisi mahdollisuus päästä harjoittelemaan useammin ohjatusti kuin kerran viikossa. Olisi kyllä niin hienoa, jos yleisövuoroja ei tarvitsisi enää etsiä useista eri jäähallista, vaan kaikki onnistuisi samassa paikassa. Vaikka tangolla en ole ehtinyt viime aikoina harjoittelemaan niin paljon että uuden oppiminen olisi onnistunut, olen ylläpitänyt aiempia taitoja. Samalla kertaa myös lihaskunnon harjoittaminen erityisesti keskivartalossa on hoitunut. Lähemmäs kesää mentäessä tankoharjoittelu todennäköisesti lisääntyy kun jääaika vähenee.


Jotta ei tulisi kiire, nyt on aika lopetella tältä erää. Oikein mukavaa lauantaita itse kullekin!

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Punamustalla tukalla kohti uutta periodia!

Kulunut viikko meni viimeinkin vähemmän lähiopiskelun merkeissä, mutta esseen ja luentomateriaalien tenttimisen ansiosta en ole ehtinyt pitkästymään. Todellisuudessa en suhtautunut ainakaan tenttiin niin positiivisesti, kuin lauseen sävy antoi ymmärtää. Vaikka kyseessä oli vain luentomateriaalien tenttiminen, itse tentti oli yhtä raskas kuin tentit yleensä. Olen varmaankin tottunut työskentelemään pienissä erissä. Siksi tentin vaatima parin tunnin keskittyminen vie voimat varsin tehokkaasti. Vastapainoksi opiskelulle innostuin pitkän tauon jälkeen panostamaan hieman ulkonäkööni. Reilu viikko sitten värjäsin hiukseni punaiseksi. Oli kieltämättä suuri yllätys kun väri jopa tarttui omaan väriini! Kun joskus vuosia sitten yritin punaista väriä laittaa ruskeaan tukkaani, lopputulos oli lähinnä punertavan ruskea. Musta kestoväri sai lähinnä punaisen vivahteen, mutta tämä kaksivärisyys näyttää jopa hyvältä. Torstaina poikkesin tentin jälkeen Itäkeskuksessa (Myllypuron jäähallissa) luistelemassa. Samalla reissulla onnistuin löytämään kevättakin. Hieman mietitytti, että olenko liian vanha käyttämään Onlyn vaatteita. Päätin antaa itselleni lisäaikaa.


Olkapäiden kivun takia olen joutunut jättämään tankotreeniä vähemmälle. Kipu ei tosin ole liittynyt treenaamiseen, vaan nukkumiseen. Asentoni nukkuessa ovat muuttuneet sen verran epä -ergonomisiksi, että joka aamu saan nauttia jumittuneesta selästä. Onneksi kipuileva olkapää on lakannut oireilemasta. Kömpelyyttä ja ryhtiä korjaamaan olen sen sijaan tehnyt enemmän balettiharjoitteita. Sisareni vinkkiä käyttäen olen yhdistellyt muutamia liikkeitä sarjoiksi. Tosin muistini ei ole paras mahdollinen, joten muistilappu on ollut käytössä. Jalkojen aukikierto on parantunut hieman ja jäällä linjeerauskin onnistuu jossain määrin, tosin sisäkaarella edelleenkin. Muun muassa vaaka -liu'un parantamiseksi olen tehnyt pieniä lisäyksiä selkälihasten harjoittamiseen. Käytännössä liikettä voisi kuvailla jalannostona -tai heittona, mutta liike suoritetaan vatsallaan maaten. Liikaa taivuttamista yritän varoa, mutta haluaisin saada selkälihasten toispuoleisuutta tasattua.


Ensi viikolla joudun luopumaan torstain jääajasta, sillä samaan aikaan on luento. Periaatteessa ehtisin jäälle, mutta korkeintaan puoleksi tunniksi. Itse matkaan menee kuitenkin siinä määrin aikaa, että en uskalla ottaa riskiä. Vaikka mieleni tekisi liikkua, opiskelu on etusijalla, sillä haluan jonain päivänä päästä yliopistosta myös pois. Viikonlopun "aivottomana" projektina tulee olemaan ompeleminen. Pitkän tauon jälkeen kokeilen taitojani tulkita ohjeita. Jos hyvin menee, lopputuloksena on jumppashortsit. Jos ei, lienee lopputulos lähellä kolmiulotteista kubistista taideteosta.


Tähän loppuun lisättäköön vielä enemmän tai vähemmän turha paljastus. Olen jo jonkin aikaa tykännyt aamupalan yhteydessä syödä jotain makeaa. Kun mitään ei ollut, huomasin ettei aamiainen ollut aamiainen. Siispä oli aika leipoa pullaa. Käytin jälleen vegaanista ohjetta (tosin voitelin kananmunalla) mutta lisäsin taikinaan hieman porkkanaraastetta ja kanelia mausteeksi. Hyvää tuli!