lauantai 31. tammikuuta 2015

Ihannekumppani haussa, mutta täyttyvätkö vaatimukset?

Myönnän kritisoivani varsin ahkerasti ulkonäköön, lifestyle -aiheisiin ja parisuhteisiin liittyviä artikkeleita sekä jo niiden klikkaamista auki. Jostain mystisestä syystä luettelen artikkelin sisällön lähes sanatarkasti läpi. Voinko siis myöntää lukeneeni näitä? Ehkä juuri ja juuri, mutta ohessa täytyy olla riittävä määrä selityksiä miksi moisia menin lukemaan. Missään nimessä en lue näitä säännöllisesti, mutta silti olen harvinaisen hyvin perillä vähintään joka toisesta "uutisesta". Onneksi voin pelkurimaisesti kätkeytyä kannettavan tietokoneeni näytön suojaan sen sijaan, että joutuisin katsomaan kysyjää silmiin.


"Deittailua" ja parisuhdetta käsittelevissä artikkeleissa (jos niitä sellaiseksi voi kutsua?) olen jo jonkin aikaa kummastellut naisten käsitystä omasta itsestään sekä sitä, että mitä kumppaniltaan toivoisi. Toiveiden sijaan käsite vaatimus lienee kuvaavampi. Näen hyvän ja terveen itsetunnon erittäin positiivisena piirteenä, mutta mennessään kieroon suuntaan positiivisuus kääntyy helposti laskusuuntaan. Erilaisissa deittailua ja parisuhtetta koskevissa ohjeissa nainen näytetään nostavan erityiseen statukseen ja kumppani sellaiseksi, jota tulee käsitellä tietyllä tavalla. Vaikka naisena minun pitäisi ilmeisesti taas puolustaa muita sukupuoleni edustajia, tällainen kannustaminen kumppanin esineellistämiseen kuulostaa jo peräti dominoivalta toiminnalta. Voimme siis ilman omantunnon tuskia ja tunnetta moraalin pettämisestä saada tahtomme läpi niiden 5-8 keinon kautta, joita mainitussa artikkelissa hehkutetaan. Ilmeisesti olen tullut vanhaksi, sillä olen aina luullut keskustelun ja kompromissien olevan niin toimiva kuin tasapuolinen keino. No, ehkä erehdyin? Keinomäärän X kautta voimme myös saada kumppanimme irti ärsyttävistä tavoista. Itsellämme ei tietenkään ole lainkaan tapoja, jotka kumppania saattaa ärsyttää.


Jos väittäisin että minulla on hyvä ja terve itsetuntoa, osoittautuisin jälleen surkeaksi valehtelijaksi. Ruumiinkuvani on usein vääristynyt (onneksi hyviä päiviä on nykyään enemmän), pidän itseäni muita huonompana, eikä asiaa liioin auta kilpailuhenkisyys ja vertailen itseäni jatkuvasti muihin keskittyen juuri niihin asioihin mitä minulla ei ole. Kas siinä loistava vuodatus. Niin tuttujen kuin ei-tuttujen kautta kuulen/luen ajoittain pohdintoja sen "oikean" etsimisestä ja toivottavasti myös löytämisestä. Millainen se oikea on, siitä kertojalla on erittäin selkeä käsitys. Omista ominaisuuksista kertoja ei erityisemmin avaudu, mutta odotukset ihannekumppanista alkavat jo muistuttaa työpaikkailmoitusta. Kumppanilla tulee olla muun muassa joko meneillään oleva ja hyvin edistyvä korkea koulutus tai jo riittävän edustava sekä hyväpalkkainen työ, muotitietoisuus, täydelliseksi muokattu vartalo, edustava asunto sijaintia myöten, hänen tulee yllättää kumppani viikonloppuisin hemmotteluhoidolla kauneushoitolassa tai kylpylässä, ostaa arvokkaita koruja ja näiden lisäksi tietenkin olla kohtelias ja ennen kaikkea salonkikelpoinen herrasmies (tai nainen). Valmiina on siis erittäin tarkkaan laadittu vaatimuslista. Millainen sitten on tämä ihannekumppania etsivä naisihminen? Hänellä on useita kiloja ylipainoa, jonka taustalla ei ole fyysinen rajoite, vaan elämäntavat, alkoholin turvottamat ja vanhentaneet kasvot, joita on yritetty sensuroida suurella määrällä meikkiä. Hän on työtön, eikä opiskele, sillä hän pitää sapattivuotta minkä aikana on tarkoitus miettiä mitä hän elämältään haluaa. Tosin tuo sapattivuosi on venähtänyt kuuteen vuoteen ja ainoa löydös on ollut uusi ja kaikkein trendikkäin biletyspaikka. Vaatteet ovat lähinnä merkkivaatteita, mutta jostain syystä rahat ovat lähes aina lopussa. Itsetunto sen sijaan on huippulukemissa ja sen mukaisesti myös kumppanilta vaaditaan ainoastaan parasta. Itse kannatan sitä feminismin suuntausta, joka kannustaa naisia todistamaan, että he pystyvät samaan kuin miehet. Jos tällainen itsensä kaikkien muiden yläpuolelle korottava prinsessa -asenne kuuluu johonkin feminismin alalajiin, jätän kannatukseni odottamaan toista kohdetta.


Eikö kuka tahansa sitten ansaitse olla onnellinen ja kokea miltä tuntuu molemminpuoleinen rakkaus? Kyllä, se oikeus kuuluu mielestäni jokaiselle. Kysymys onkin tuosta molemminpuoleisuudesta. Kyse ei ole siitä oikeasta minulle, vaan kahdesta ihmisestä, jotka ovat toisilleen juuri ne oikeat. En näkisi erityisen realistisena sitä, että osat menisivät kerralla yhteen kuin elokuvissa. Vaatimuslistat on parempi polttaa välittömästi ja ottaa toinen vastaan juuri sellaisena kuin hän on. Tämänkin voi halutessaan tulkita ääripäästä toiseen. Jos kumppani osoittautuu väkivaltaiseksi, pettää tai toimii muuten tavalla mikä ei parisuhteeseen (kummankin osapuolen mielestä) kuulu, lienee järjen käyttäminen sallittua. Itsesuojeluvaisto toki tulee olla mukana, mutta kumppani ei pyyhi pöytää juuri kuten pitäisi tai ylipäänsä toimi kuten se fiktiivinen kiiltokuvahenkilö josta lapsena haaveili, entä sitten? Vaikka siirtyisi tylsältä kuulostavan realismin puolelle, se ei sulje pois sitä faktaa molemminpuoleisen rakkauden pysymisestä mukana joka päivä. Joskus tuntuu siltä, että arki on todella monelle vaikea kohdata. Tässä kohden voisin siteerata yhden kesätyöpaikan kollegan sanoja: "Jopa Leonardo DiCaprio joutuu käymään paskalla". Olen itse sitä ikäluokkaa jolle kyseinen näyttelijä Titanic -elokuvan aikaan oli suuri juttu. Hivenen myöhään kehittyneenä en osannut kyseistä näyttelijää arvostaa yhtä intensiivisesti kuin muut tytöt.


"Helppohan sinun on sanoa kun olet onnellisesti suhteessa!" Kenties, mutta näin hieman päälle vuoden jälkeen muistan kyllä nekin ajat, kun en ollut onnellisesti suhteessa. Se mikä tämän päivän deittailussa tuntuu inhalta, on nimenomaan kumppanin esineellistäminen ja oman itsensä nostaminen vähän turhankin korkealle. Vaikka kritiikkini on paljolti kohdistunut naisiin, samaisia piirteitä on havaittavissa myös miehissä. Pahoittelen ruotsalaiset, tähän hätään en keksi sukupuolineutraalia käsitettä. Kumppanin esineellistämisen ohella erittäin surullinen ilmiö on minä -keskeisyys. Jos kyse on kahden ihmisen välisestä suhteesta, kuinka minä  voin olla aina tärkeimmän roolin paikalla? Ehkä voisi viimeinkin olla aika katsoa ensin peiliin ja vasta sitten miettiä vaatimuslistan sisältöä. Vielä parempana vaihtoehtona lienee hävittää vaatimuslista ja tutustua ihmisiin hieman avoimemmin mielin. Pahoittelen, mutta erityisesti me suomalaiset naiset emme ole prinsessoja. Jos syytteitä on tarve jakaa, syyttäkäämme vaikka historiaa; elämme monarkia sijaan tasavallassa. Voi miten hirveää.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Tammikuun haasteena rohkeuden lisääntyminen

Levon merkitystä painotetaan usein, mutta viime viikko osoitti, ettei fyysinen lepo ole välttämättä aina se ainoa oikea ratkaisu. Rajansa toki kaikella, ei kehoa toki aivan loppuun kannata kuluttaa mikäli haluaa myös selvitä opiskelun kanssa. Loppuviikko meni tosiaan aika tavalla liikkumisen merkeissä, pääasiassa luistelun. Torstaina oli aika lääkärille kenkkuilevan selän  takia. Onneksi mitään dramaattista ei löytynyt, lähinnä yliliikkuvat nivelet saattavat olla säryn ja jumituksen todennäköisin aiheuttaja. Mitään jumppaliikkeitä lääkäri ei katsonut tarpeelliseksi antaa, sillä liikun omasta takaa monipuolisesti. Lisäksi sain myös hyväksyvän nyökkäyksen kerrottuani sen, että yritän nyt hieman korjata alaselän lihasten toispuoleisuutta. Tämä ilmiö on luistelun myötä kärjistynyt, sillä hyppyjen alastulot tehdään aina samalle puolelle. Lanneranka kuvataan kuitenkin varmuuden vuoksi. Jos rehellisiä ollaan, olen äärimmäisen huojentunut myös siitä, että ylipaino ei ole lisäriesana. En totea tätä ilkkuakseni, mutta kieltämättä pääsen jatkoa ajatellen helpommalla verrattuna siihen, jos en olisi tottunut liikkumaan jo lapsesta lähtien. Voisin tässä kohtaa laina eilen kuultua järkevää toteamusta siitä, että näin kolmekymppisenä monet elämäntavat ovat tulleet jäädäkseen ellei niihin nyt puutu. No, onhan omissanikin elämäntavoissa parantamisen varaa, mutta osalla tapojen muuttamiseen näyttäisi liittyvän jonkinlainen kapinointi. Lapsena palautetta antoivat vanhemmat tai jokin muu auktoriteetti. Nyt kun palautetta antaa (tai aikoinaan nalkutti) korkeintaan lääkäri tai media, ei ole ketään jolle kapinoida vastaan ja kenen kanssa kinastella. Ainoa vaihtoehto on siis todeta itselleen: "en tee!". Ongelmana tässä on vain se, että kinastellessaan näkymättömän nalkuttajan kanssa harva pääsee voitolle. Vaikka mieli tekisi syödä roskaruokaa, kukaan ei pakota aikuista ihmistä laittamaan sitä suuhunsa. Kukaan ei myöskään pakota jäämään tv:n ääreen. Pahoittelen jos joku kokee nämä sanat syyllistäviksi, mutta hieman päinvastaisessa tilanteessa osastohoidossa opin saman. Läheiset ja ammattilaiset voivat tukea, mutta itse se varsinainen työ on tehtävä. Suurin "ahaa-elämys" kuitenkin oli tämä kysymys: kuka estää minua onnistumasta? Nykyään joudun olemaan ravinnon saamisen suhteen todella tarkkana, sillä lisääntynyt kulutus on kompensoitava riittävällä energiamäärällä. Pari kertaa olen kuullut kadehtivia huokaisuja, mutta kun en ole erityisesti makean tai roskaruuan perään, olisi surkea valhe väittää tätä helpoksi.


Torstaina sorruin jättämään päivän viimeisen luennon pois. Vaiensin omantunnon soimaukset sillä tosiasialla, että kyseessä oli jo aiemmin luettu ja tentitty aihe. Kyseinen luentosarja kuuluu kurssiin jonka tentin, luin ja kirjoitin myös laajan oppimisesseen jo pari vuotta sitten. Luennot kuitenkin kuuluvat kokonaisuuteen, siispä siellä on vaadittava määrä istuttava. En kuitenkaan terveyskeskuksen jälkeen jäänyt kotiin, vaan menin Helsinkiin. Tarkoituksena ei tällä kertaa ollut ahkerana opiskella (paitsi junassa ja metrossa). Sen sijaan menin pitkästä aikaa Itäkeskukseen hoitamaan jo pitkään suunniteltuja ostoksia. Mukaan tarttui vähän korkeavartisemmat maiharit sekä toppi. Nyt kun viimeinkin suostuin käyttämään "jegginsejä", osoittautuvat maiharit toimiviksi kengiksi. Olen ilmeisesti tehnyt täyden käännöksen housujen suhteen, sillä ajattelin ostaa toisetkin, kenties hieman enemmän rock -tyyliset housut. Siispä kiitos kehonkuvaan liittyvän kritiikin vähentymiselle, en näyttänytkään suurella ahterilla varustetulta norsulta! Toisena uutena tuttavuutena oli Myllypuron jäähalli. Siellä sitten taistelin Axel -hypyn kanssa. Samainen taistelu jatkui perjantaista sunnuntaihin. Vaikka käytän hieman negatiivissävytteistä sanaa, haluan todella oppia tuon hypyn uudestaan. Nyt kun ensimmäisten muutaman viikon (siis 3-5 luistelukerran) aikana tapahtunut nopea edistys, eli aiempien taitojen löytyminen on loppusuoralla, vaatii uuden oppiminen paljon enemmän työtä ja sitäkin enemmän kärsivällisyyttä. Vaikka tälläkään viikolla Axel -hyppy ei onnistunut, koko ajan mennään lähemmäksi. Ongelmana on lähinnä se, että en uskalla "polkaista" vapaata jalkaa riittävästi ylös, minkä seurauksena hyppy jää tasajalkahypyksi. Sunnuntaina harjoitusten loppusuoralla tuo polkaisu onnistui hieman paremmin, mikä näkyi välittömästi hypyn parantumisena. Ensi viikolla ilmeisesti olisi tarkoitus alkaa harjoitella kaksoissalchowia. Muistaakseni juuri ennen luistelun lopettamista hyppyyn tutustuttiin hyvin pienissä määrin, eli nyt alkaa "virallisesti" uuden oppiminen.


Kotitreenissä olen sattuneesta syystä joutunut keskittymään jalkojen lihasten vahvistamiseen. Koska tilaa ei ole paljoa, hyppyjen harjoittelu on vaikeaa. Eilen uskaltauduin ottamaan harjoitteluun mukaan jännehypyt. Muistan miten nämä olivat jo lapsena jotain hyvin raivostuttavaa. Puolisolta sain toisaalta hyviä vinkkejä harjoittelun monipuolistamisen kannalta. Illalla onnistuin muutaman kerran tekemään yhdistelmän punnerrus-jännehyppy. Eihän tätä jaksanut neljää toistoa enempää tehdä, tein liikkeet viimeisenä muun harjoittelun jälkeen. Tai sitten lihaskunto ei näin alkuun ole parhaimmillaan? Varpailleen nousemiset, balettiliikkeet sekä hyppimiset yhdellä jalalla ovat sen sijaan tuottaneet tulosta. Nilkoissa ei tunnut enää "muljahdusta". Myös jäällä ritin alastulo ei tunnu nilkassa lainkaan. Tammikuun teema liikunnassa on selvästi ollut pelkojen voittaminen. Tangolla innostuin palaamaan laskeutumiseen lattialle jalkojen varassa. "Krusifiksiin" verrattuna ero on siinä, että selkä on tankoa vasten. Pelko on peräisin varsin kiusallisesta tapahtumasta nimeltä putoaminen.

Taas kerran minulla oli vaikeuksia löytää suomenkielistä nimeä vastaava englanninkielinen nimi, mutta pikkukuvan (lähteenä Jasmin Grase Online Pole Studio) mukainen liike on tauon jälkeen harjoitteilla. Kantapään (tai pääkopan) kautta opin, että paino ei missään nimessä saa olla käsillä, vaan ote tapahtuu reisillä. Gripin tarve tässä liikkeessä riippuu siitä, miten hyvin kroppa on lämmennyt. Itse olen huomannut jo tangon sekä reisien pyyhkimisen kostealla pyyhkeellä auttavan. Suurin apu kuitenkin lienee laadukkaassa tangossa. Edellinen sopi aloittamiseen ja lihaskunnon harjoittamiseen, mutta kromattu pinta soveltuu paljon paremmin liikkeisiin joissa pitoa tarvitaan enemmän.
        Myös notkeusharjoittelussa on tullut vastaan jonkinlainen rajakohta. Edistystä tapahtuu, mutta hyvin hitaasti. Aluksi mietin, että onko kyseessä ikään liittyvä hidaste, mutta sitten muistin, että samoin kävi myös lapsena. Oli kyse liikunnasta, soittamisesta, matematiikasta, käsitöistä tai mistä tahansa, aina jossain vaiheessa oli tehtävä enemmän töitä kuin yleensä. Edistyminen on hidasta, mutta kärsivällisyyden ja harjoittelun myötä voi lopulta onnistua. Yhteistä aihealueesta riippumatta on ollut se, että onnistuminen tapahtuu yllättäen. Ehkä kyseessä on ns. hyvä päivä, mutta ehkä myös aivot ja ruumis ovat vain saaneet valmistautua riittävästi. Tällä tavalla opin muun muassa kutomaan nurjan silmukan, kellon tulkitsemisen, sanalliset matematiikan tehtävät, axelin 15-16 vuotta sitten ja spagaattikin onnistui yllättäen tankotanssitunnin yhteydessä. Siispä harjoittelemaan! Millaisia asioita tai taitoja olette oppineet tällaisen ns. pitkän harjoittelun tuloksena?


Aliisa toivottaa kaikille reipasta alkavaa viikkoa! Tänään päivän suunnitelmiin kuuluu itsenäistä opiskelua parin tenttikirjan parissa, sillä päivän luento oli peruttu opettajan sairastumisen vuoksi. No, ikäväähän se on jos sairastuu, mutta pakko myöntää etteikö tällainen olisi tervetullutta vaihtelua arkeen!









lauantai 24. tammikuuta 2015

Ensisijaisena päiväni prinsessana

Ensimmäisen hää -aiheisen tv-ohjelman muistan hämärästi lapsuudesta. Viime vuosien aikana häät ovat olleet aiheena yhä useammin niin televisiossa kuin muussakin mediassa. Käsitykseni häistä oli lapsena varsin yksinkertainen. Asiaan kuuluvat muun muassa sulhasesta ja morsiamesta koostuva hääpari, jonka vihkii pappi. Morsiamella on valkoinen mekko ja huntu, sulhasella juhlapuku. Puku saattoi olla musta tai valkoinen. Jälkimmäinen tuntui aina hivenen epämiehekkäältä vaihtoehdolta, mutta ilmeisesti sellainen kävi päinsä, koska Barbien partnerilla Kenillä oli valkoinen asu. Tosin mainittakoon että Ken ei ole koskaan tainnut olla mielestäni mikään maskuliinisuuden perikuva. Melko pian sain tietää, että kirkkohäiden ohella vaihtoehtona on siviilivihkiminen. Morsiuspukua pidin aina kauniina mallista riippumatta. Nykyään malleja ja värejä on lukuisia, eikä huntukaan ole pakollinen. En tiedä miten pitkään nämä motivoituneet morsiamet käyttävät aikaa asukokonaisuutensa valmisteluun, mutta todennäköisesti paljon. Myönnän että voisin hieman enemmän kiinnittää itsekin huomiota ulkonäkööni, mutta laiskuus tahtoo tulla vastaan. No, hääohjelmat eivät välttämättä vastaa koko kansan tapoja. Muutama vuosi sitten lakkasin seuraamasta sellaisia, ehkä lähinnä siksi, että ne toistivat itseään.


Ohjelmaa Ensitreffit alttarilla en siis ole seurannut, mutta siihen liittyviä kommentteja kyllä. Mikäli oikein ymmärsin, pariskunta tapaa ensimmäisen kerran ohjelman nimen mukaisesti alttarilla, minkä jälkeen heidät vihitään. Monet kommentit kyseistä ohjelmaa kohtaan ovat koskeneet avioliiton häpäisyä. Tulevaisuuden haaveistani huolimatta pidän tätä ohjelmaa lähinnä yhtenä tosi -tv -sarjana muiden joukossa, eikä fiksuimmasta päästä. Avioliitto häpäistään siis esimerkiksi menemällä naimisiin tuntemattoman henkilön kanssa? Jos mielipidettäni kysytään, on tuo aikamoinen riski otettavaksi ja sen ottajista saa hivenen epätoivoisen käsityksen, oli parisuhdetausta millainen tahansa. Ennen kuin avioliiton häpäisemisestä langetetaan raskaan sarjan syytteet, olisi hyvä muistaa, ettei länsimainen käsityksemme avioliitosta ole ainoa maailmassa, eikä siis välttämättä se ainoa oikea. Loppujen lopuksi ei tarvitse palata ajassa kuin hieman päälle sata vuotta taaksepäin (kenties vähemmänkin), kun avioliitto oli täälläkin monelle ihmiselle käytännön ratkaisu. Puolisoiden oli hyvä edustaa myös samaa säätyä, sillä liian radikaali eroavaisuus olisi aiheuttanut skandaalin. Tämä ei toki sulje pois sitä mahdollisuutta, etteikö ainakin osa avioliitoista olisi solmittu rakkaudessa. Kun siirrymme ajassa eteenpäin tähän päivään, edelleenkin avioliitto saattaa olla käytännön ratkaisu. On kulttuureja, joissa vanhemmilla on suuri vaikutusvalta lastensa tulevan puolison valinnan suhteen. Kun pariskunta on vihitty, heidän tavoitteenaan on toimi niin ikään tiiminä ja toisaalta myös ystävinä. Me saatamme pitää tällaista paheksuttavana, mutta käsitys rakkaudesta ei liene samanlainen kaikkialla, jolloin lienee turha tuomita jotain käsitystä vääräksi omamme rinnalla.


En ehkä käyttäisi niin vahvaa termiä kuin häpäisy, mutta näin jatkuvasti lisääntyvän pinnallisuuden ja materialismin kritisoijana näin nk. prinsessahäät jossain määrin irvikuvana siitä, mitä astuminen avioliittoon merkitsee. Oli kyseessä sitten siviilivihkiminen tai kirkkohäät, pidän ensimmäisenä merkittävänä asiana sitä, että kyse on kahden ihmisen välisestä liitosta ja näin ollen kahden ihmisen tärkeästä päivästä. Ei siis ole enää vain minä, vaan me. Kun puvun merkki, malli ja hinta, sormukset, hääsuunnittelijan työ, tasokkuus ja muu sellainen menee kaiken ohi, tuntuu tuon päivän alkuperäinen merkitys unohtuvan. En tarkoita tällä sitä, että kaiken pitäisi mennä niin askeettisesti kuin mahdollista, mutta jos yksikön ensimmäinen persoona esiintyy useammin kuin me -muoto, jokin siinä särähtää korvaan. Mikä lopulta merkitsee enemmän? Katsella 25 vuoden kuluttua kuvia tuon yhden päivän glamourista, vai muistella niitä 25 vuotta, jotka se yksi päivä laittoi alulle? Oma käsitykseni on, että häiden tulisi olla iloinen juhla ilman turhia paineita. Jos jokin ei mene suunnitelmien mukaan, entä sitten? Loppujen lopuksi väki ja päivänsankarit juhlivat sitä iloa, että kaksi ihmistä ovat löytäneet toisensa ja haluavat viettää yhdessä lopun elämäänsä, ei se, että kenen suunnittelemia asut ovat, keitä julkisuuden henkilöitä samassa paikassa on vihitty tms. Siinä vaiheessa kun ulkoasu, lavasteet ja muu sellainen nousevat kaiken muun edelle, on vaikea olla miettimättä mihin suunniteltu avioliitto perustuu. Mikäli kyseessä kummankin osapuolen sopimuksesta on käytännön järjestely ja kaikki ovat tyytyväisiä, mikäs siinä. Mutta jos toinen alkaa nostaa itseään toisen yläpuolelle päästäkseen parrasvaloihin, kyse ei enää ole meistä, vaan minusta. Lisäksi katoaa ajatus iloisesta juhlasta, kun se kaikki aiheeseen liittyvä ilo hautautuu jatkuvan stressaamisen alle. No, stressittömiä häitä tuskin onkaan olemassa, mutta hieman vähempi määrä pätemistä ja suorittamista saattaisivat hyvällä onnella muistuttaa siitä, miksi alun perin olikaan tarkoitus pitää häät.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Hyppäys arkeen ja muutaman kerran peffalleenkin

Ensimmäinen kouluviikko alkoi ja jatkuikin harvinaisen tehokkaasti. Mitään erityisiä lupauksia en alkaneen vuoden kunniaksi etukäteen, mutta viime viikon aikana kehittyi muutamia tavoitteita. Paluu opiskelun pariin maanantaina alkoi hieman jäykästi, vaikka sinä päivänä oli vain yhden luonnon verran latinaa. Ilmeisesti tunnilla seuraaminen oli hivenen huteraa, sillä keskiviikkona huomasin etten taivuttanut annettua verbiä. Kieltämättä tämä oli hivenen noloa, koska muita tehtäviä ei annettu. Toisaalta onnistuin hieman kertaamaan sanastoa sekä kielioppia. Tiistaina oli ensimmäinen luento saksaa. Aluksi hieman kauhistuin opettajan puhuessa lähinnä saksaa ja englantia (kurssilla on myös vaihto-opiskelijoita), mutta vielä enemmän kauhistuin huomatessani että ymmärsin opettajan puheesta lähes kaiken. No, sisältö oli lähinnä ohjeistusta, ei mitään sen syvällisempää. Vaikka aikoinaan lukiossa lopetin saksan kesken osaksi motivaation puuttumisen ja osaksi laiskuuden vuoksi, luennon jälkeen pieni kipinä opiskelun suhteen oli palannut kuukausien tauon jälkeen. Lisäksi onnistuin kotimatkalla tekemään annetut tehtävät. Tämän luennon vaikutus jatkui myös seuraavan päivän latinan luennolla. Kun päivä oli ohi ja kotimatka edessä, tein jälleen tehtävät. Juuri tähän olin epätoivoisesti yrittänyt pyrkiä jo syksyllä: tehtävien tekeminen niin pian kuin mahdollista. Samaisena keskiviikkona päivän viimeisellä luennolla aiheena oli sukupuolen merkitys kristinuskon historiassa. Pahaksi onnekseni jouduin samaan keskusteluryhmään aggressiivisten feministien kanssa. Aiheena oli suhtautuminen naisiin annetussa Raamatun tekstissä. Itsekin kannatan sukupuolista tasa-arvoa, mutta näe tarvetta lyödä miehiä maan tasalle, sillä kyse ei olisi enää tasa-arvosta. No, kun yritin keskustelussa välillä vedota ajalliseen kontekstiin ja tekstin aikakauden yhteiskuntaan, yksi keskustelun naisista katsoi minua niin vihaisesti, että toivoin hartaasti ettei hänellä ole käsiasetta mukanaan. Totta kai  itsekin kauhistelen naisiin kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta, mutta kyseen ollessa tutkimuksesta pieni objektiivisuus tuskin on pahitteeksi.


Treenin suhteen oli taas hieman mietittävä ajankäyttöä, koska nyt opiskelu vie jälleen oman aikansa. Tässä periodissa huonona puolena tosiaan ovat pitkät päivät, jolloin päivän liikunnan ajoittamista on mietittävä hieman tarkemmin. Tiistaisin ja torstaisin minulla on keskellä päivää kaksi tuntia vapaata. Tiistaina tein kävelylenkin, mutta selkä antoi vastaukseksi sen verran rankkaa kritiikkiä, että en torstaina toistanut samaa. Sen sijaan kävin pitkästä aikaa yliopiston kuntosalilla. Aika kului nopeasti ja onnistuin jopa keksimään tapoja tehdä spagaatti -venytyksiä. Kotona olen tehnyt tankotreeniä jaksamisen mukaan. Tällä hetkellä olen hieman turhautunut, kun spagaatti invertissä ei tahdo sujua millään. Vaikka spagaatti sujuu esimerkiksi lattiaa vasten, se ei mene "itsestään". Siispä lisää over split -harjoitteita edessä. Spiraalissa yritän vastan päästä lattiaa vasten, mutta spagaatissa asetan etujalan jollekin tasolle, missä se on taaempaa jalkaa korkeammalla. Sohva on toistaiseksi ollut kätevin apuväline ja salilla puolapuut. Mikäli harrastatte myös notkeuden kehittämistä, millaisia liikkeitä ja harjoituksia teette ja millaisia tavoitteita teillä on?


Perjantaista sunnuntaihin on ohjelmassa harjoittelua jäällä. Eilen yleisövuorossa axelin tapahtui suuri harppaus eteenpäin. Oikeastaan hieman hymyilyttää, kun kaikki olikin kiinni käsien liikkeestä. Viime sunnuntaina ohjaaja neuvoi valssihypyn kohdalla asettamaan kädet ensin eteen ja sitten taakse ennen ponnistamista. Kas kummaa, sama näytti toimivan axelin kohdalla! Onnistumista vielä odotellaan, sillä alastulo kolahti kahdelle jalalle. Tänään aamujäällä oli kenties vähän huonompi päivä, mutta kuka ties vaikka huomenna päästäisiin taas vähän lähemmäksi onnistumista. Mainittakoon nyt vielä, että jos axelin suhteen ei tapahtunut täydellistä onnistumista, niin kaatuminen ainakin sujui sitäkin hienommin. Jo oli aikakin..


Ensi viikolla luvassa on jälleen opiskelua ja liikkumista, toivottavasti myös vähän rentoutumistakin. Torstai hieman jännittää, sillä luvassa on selän näyttäminen lääkärille. Voin saman tein tunnustaa, että tuo aika olisi pitänyt varata kuukausia sitten. Eli mikä "tuomio" ikinä tuleekaan olemaan, voin vain katsoa peiliin. Kieltämättä kyllä toivon, ettei tarvitsi liikuntaa lopettaa, mutta näin kolmenkympin paikkeilla on kai hyväksyttävä, että "koneisto" voi hieman reistailla. Mutta ehkä on parempi siirtää asian murehtiminen siihen hetkeen kun kuulee lääkärin arvion.


Aliisa toivottaa oikein leppoisaa viikonloppua!

lauantai 10. tammikuuta 2015

Hypätäkö vai ei?

Aliisan joululoma alkaa lähestyä loppuaan. Tuleva periodi hieman jännittää, sillä latinan ohella alkaa saksa. Hieman harmitti päivien iltapäiväpainotteisuus, sillä olen vuosien mittaan muuttunut aamuihmiseksi. Mieluummin istuisin luennoilla päivän alussa, sillä pidentyneet kotimatkan vuoksi esimerkiksi jo neljältä loppuvat päivät tarkoittavat sitä, että olen kotona vasta kuuden aikoihin. Toki voisin olla niitä ahkeria opiskelijoita, jotka viettävät käytännössä katsoen koko päivän yliopistolla. Tähän kategoriaan en kuitenkaan kuulu, sillä kaikessa laiskuudessani pidän myös omaa aikaa tärkeänä. Nyt todella elän siinä toivossa, että tuleva kevät ei olisi niin rankka kuin syksy. Toisaalta uskon että omalla asennoitumisella on suuri vaikutus siihen, miten korkealle stressin taso nousee. Liika suorittaminen jääköön siis vähemmälle.


Nyt kun aikaa on ollut paremmin, olen viihtynyt hyvin niin jäällä kuin tangolla. Tosin jäävuoroja on rajoitettu määrä, joten niin paljoa en pääse luistelemaan kuin ehkä haluaisin. Ikävä tunnustaa, mutta lapsuus ja teini-ikä taitoluistelussa teki minusta hieman vaativan. Luistelen mieluummin jäähallissa tai tekojäällä kuin luisteluradalla, sillä jäähallin jää on yksinkertaisesti parempi luistella. Lisäksi "tavallinen" jää tahtoo kuluttaa teriä, minkä vuoksi sinne on varattu erikseen omat, vähemmän laadukkaat luistimet. Toisaalta jos säätilat sallivat oikean jään pysymisen, voisi sitäkin olla hyvä kokeilla silloin tällöin. Viime sunnuntaina kävin ensimmäisissä aikuisryhmän harjoituksissa, mutta ohjaajaa ei ollut. Uskaltautuminen kuitenkin kannatti, sillä paikalla luistelu pari aikuisryhmäläistä, joista toinen oli tuttu. Pikku hiljaa taidot ovat kohentuneet, mutta ei todellakaan samalle tasolle kuin 15 vuotta sitten. Esimerkiksi axelin kohdalla pelko on edelleenkin jarruttava tekijä, mutta joka kerta uskallusta on riittänyt hieman pidemmälle. Tankotanssi on ollut rinnakkaislajina todella toimiva, sillä siinä jos missä keskivartalon lihakset saavat harjoitusta. Tangolla olen viimeinkin uskaltanut taas tehdä laskeutumisen alas niin, että selkä on tankoa kohti ja tanko reisien välissä. Myönnän että tämä kuulosti hivenen irstaalta kuvaukselta. Flunssan jälkeen lihasvoimaa piti hieman hakea, mutta nyt tilanne on jo paljon parempi. Ayshassa olen viimeinkin alkanut onnistumaan jalkojen asennon vaihtamisessa, mutta puhtaudessa ei voi vielä puhuakaan.


Niin luistelussa kuin tankoilussa kevään tavoitteena taitojen lisäämisen ohella voisi olla voiman sekä notkeuden lisääminen. Spagaatti onnistuu kyllä lattialla kummallakin jalalla. Seuraava tavoite olisi saada asentoa laajennettua niin, että spagaatti onnistuisi myös invertissä. Spiraalin hyötyjä en osaa perustella, mutta haluan silti päästä sen jossain vaiheessa. Pienenä itsekehuna voin todeta, että pientä kehitystä on tapahtunut! Kovin pitkään en tuossa asennossa kuitenkaan viihdy, sillä lonkat alkavat informoida pienistä vastalauseista.


Kun tajusin miten lyhyt luistelukausi loppujen lopuksi on, myönnän harmistuneeni. Valitettavasti meille aikuisille näyttää olevan hyvin minimaalliset mahdollisuudet harrastaa kyseistä lajia, ellei sitten kesällä ole treenejä. Hetken mietittyäni pohdin josko tankotanssista saisi kevääksi ja kesäksi lajin johon panostaa hieman enemmän. On toki eri asia saanko aikaiseksi mennä tunneille, sillä edelleenkin asia on jäänyt suunnitelmien tasolle. Myönnän olevani melko saamaton, oli kyse sitten asioiden aloittamisesta, shoppailusta, lääkäriajan varaamisesta tai mistä tahansa mikä ei liity arkisiin rutiineihin. Mikäli ei ole liian myöhäistä, tässä voisi olla hyvä tavoite tulevalle vuodelle: siirtyä suunnitelmista niiden toteuttamiseen.


Aliisa toivottaa oikein rentoa viikonloppua itse kullekin, muistakaa nauttia hyvistä ulkoilukeleistä!

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Liikunta ja selfie -villitys

Uusi on alkanut. Itse kukin lienee luvannut liikkua enemmän, syödä terveellisemmin, jättää alkoholin pois tammikuun ajaksi, ahkeroida ja mitä ikinä voikaan luvata. Olen vuosien mittaan ollut huono keksimään lupauksia. Liikun sen verran paljon, että jos liikkuisin lisää, minulla ei olisi elämää. Syön karkkia ja roskaruokaa harvoin, sillä en pidä niistä. Okei, on minullakin heikkouteni, mutta jos paljastaisin ne, jännitys poistuisi? Liikunnan suhteen tammikuu tuo mukanaan lisää liikkumisen iloa, sillä pian alkavat kerran viikossa pidettävät harjoituksen luistelun aikuisryhmässä. Huomenna olisi jo harjoitusvuoro, mutta ilman ohjaajaa. Olen vielä kahden vaiheilla menemisen suhteen, sillä minä, lähes 30-vuotias aikuinen ihminen pelkään mennä paikalle koska samaan aikaan jäällä harjoittelee show-ryhmä. Mikä onkaan pelottavampaa, kuin minua, lähes veteraania paremmin luistelevaa korkeintaan 19-vuotiasta nuorta neitokaista?? Toisaalta jos pokkana menen paikalle unohtuneet (eikä koskaan erityisen pitkälle ulottuneet) taitoni hyväksyen, voisi olla hyvä mahdollisuus ylittää itsensä.


Vaikka nykyään enimmäkseen hyväksyn kehoni sellaisena kuin se on, ajoittain vaikeuksia ilmenee. Onneksi kuitenkin tiedostan, että se keho mikä ihanteissani ajoittain kehtaa vilahtaa, kuuluu korkeintaan 13-vuotiaalle. Julkaisen itsestäni kuvia Facebookissa melko harvoin, eli keskimäärin muutamia kertoja vuodessa. Periaatteessa voisin julkaista enemmänkin esimerkiksi tankoiluun tai muuhun liikuntaan liittyvää kuvamateriaalia, mutta en rehellisesti sanottuna viitsi. Itse liikkuminen ja harjoittelu on ensimmäisellä sijalla, ei kuvallinen raportointi. Siksi minun on todella vaikea ymmärtää tätä jo jonkin aikaa jatkunutta "selfie -kulttuuria". Siinä vaiheessa jos opin jonkun uuden liikkeen riittävän huolitellusti, voin yrittää saada siitä kuvan, mutta jatkuvasti en jaksaisi keskittyä kuvien ottamiseen. Samalla ajatus tuntuu hivenen ahdistavalta, koska jossain vaiheessa kuvista kai toivoisi näkyvän selkeä edistyminen. Usein kummastelen myös sitä, että ihmiset julkaisevat itsestään kuvia kalliissa merkkivaatteissa, juuri hankittujen välineiden sekä lisäravinteiden kanssa. No, jostain toki täytyy aloittaa, mutta miksi kaikki tuo, jos itse toiminta ei ole edes alkanut? Kumpi siis on tässä selfie -maailmassa tärkeämpää: ulkoinen vaikutelma vai itse tekeminen? Toinen mitä en ole ymmärtänyt, on jatkuva poseeraus kameralle kun kuntoilut tulokset alkavat näkyä. Olen varmaankin taas pudonnut kehityksen kärryiltä, mutta en ymmärrä miksi omaa vartaloaan pitäisi jatkuvasti esitellä. Käsitteellä "jatkuvasti" tarkoitan vähintään joka viikkoa julkaistavaa materiaalia. Joskus tuntuu siltä, että ihmiset eivät enää liiku itsensä takia, vaan saadakseen kaipaamaansa huomiota. Nyt lienee aikaa päästää sisäinen narsisti valloilleen. Olen kiinteässä kunnossa, oikeastaan vähän turhankin kiinteässä. En kuitenkaan tunne minkäänlaista tarvetta laittaa itsestäni minkäänlaisia poseerauskuvia, korkeintaan sellaisia joissa ulkonäkö jää toiselle sijalle.


Nyt saatan loukata niitä jotka tätä selfie -kulttuuria harjoittavat, mutta jatkuva kuvallinen raportointi antaa mielestäni sellaisen vaikutelman, että julkaisijalla on itsetunnossa jotain vialla. Vaikka liikunta on valtaosin julkista toimintaa (paitsi kotiloissa?), näkisin sen samaan aikaan myös yksityiseksi toiminnaksi. Kuntosalillakin jokaisen tulisi keskittyä omaan suoritukseensa, miksi siis pitäisi raportoida sille vähintään sadan henkilön yleisölle? Kyse ei ole häveliäisyydestä, vaan pikemminkin mahdollisuudesta keskittyä itseensä. Kenties olen hieman eri maailmasta, sillä en ole koskaan pitänyt sellaisesta liikunnasta mihin ei liity temppuilua. Teen lihastreeniä siinä missä moni muukin, mutta siksi koska se auttaa vahvistamaan juuri niitä lihaksia, joita liike X vaatii. Reisiä, pohkeita tai nilkkoja treenatessa minua ei kiinnosta kiinteytyminen, vaan se että pystyisin hyppäämään jäällä korkeammalle kuin viisi senttimetriä. Sama pätee vartalon ja käsivarsien lihasten kohdalla. Haluan jonain päivänä onnistua pääsemään ayshasta spagaattiin.


Se että kritisoin selfie -kulttuuria tuskin tekee minusta sen enempää parempaa kuin pahempaa ihmistä. Liikunta on vain viime vuosien aikana näyttänyt muuttuvan yhä enemmän ulkonäkö -tai tulospainotteisemmaksi. Täyttä suorittamista siis. Kun kuvamateriaalin säännöllinen ylläpitäminen on näin suuressa suosiossa, herää kysymys: onko liikkumisen ilo täysin kadonnut ilmiö? Brutaali totuus kuitenkin on, että jos järkevästä ruokavaliosta ja säännöllisesti liikunnasta otetaan irti käsite "pakko", tuloksen näkyvät suurella todennäköisyydellä itsestään. Se ihan tavallinen kotiruokakin voi olla hyvää ja sillä voi hemmotella itseään jopa enemmän kuin hampurilaisaterialla. Iltalenkki töiden tai koulun jälkeen voi olla pakollisen suorituksen sijaan hermolepoa raskaan päivän jälkeen. Mikä näiden selfie -kuvien tarkoitus loppujen lopuksi on? Jostain syystä niitä näkee vähemmän lenkkipolulta kuin parhaat arvostelut saaduilta kuntosaleilta. Kohotetaanko tässä vaiheessa fyysistä kuntoa vai itsetuntoa? En ole mikään älykkyyden tai loogisen ajattelun kulminoituma, mutta jos osa treeniajasta menee kuvaamiseen, kuinka tehokasta harjoittelu on?


Liikunta voi siis olla sosiaalista, mutta pidemmän päälle henkilökohtainen tapa viettää aikaa, ei siis välttämättä edes suoritus. Siispä heitän lukijoille pienen haasteen: ensi kerralla kun menette salille, lenkille tai mikä laji onkaan kyseessä, jättäkään puhelimenne kotiin tai asettakaa "käyttölakko" liikkumisen ajaksi. Siinä vaiheessa kun liikkumisen ilo löytyy, liikkujalla on kaikki oikeudet nauttia siitä itse, eikä muille tarvitse asiasta erikseen raportoida.