sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Kenelle rakkaus kuuluu?

Tämä aihe lienee jo käyty läpi monelta kannalta, mutta tässä tulkoon yksi lisää. Sukupuolineutraali avioliittolaki sai hyväksynnän eilisessä äänestyksessä. Olen viime aikoina tosin ollut eksyksissä käsitteiden suhteen, mutta luulen että itse kukin tietää mistä on kyse, käytettiin käsitteenä sitten sukupuolineutraalia tai tasa-arvoista avioliittolakia. Vaikka olen iloinen lain astumisesta voimaan, mutta valitettavasti myönnän olevani helpottunut myös siksi, koska tämä iänikuinen "jankkaaminen" loppuu viimeinkin. Vaikka pidän tätä muutosta tärkeänä ja arvokkaana, välillä tuntuu siltä, että tämän tasoinen intensiivinen huomion keskittäminen on ollut myös pienimuotoista pakoilua muista ongelmista. Tuntuu hieman absurdilta että suuremmaksi ongelmaksi nähdään vihittävien henkilöiden sukupuoli kuin taloudelliset ongelmat, syrjäytyminen, työttömyys yms. ihan pikku juttu. Tietoni taloudesta ja politiikasta ovat siinä määrin hataralla pohjalla, että jätän tarkemmat erittelyt sikseen.


Kun lakia puoltavat ja vastustavat osapuolet esittivät mielipiteitään, mietin välillä ovatko omat mielipiteet ja ajatukset lainkaan sallittuja. Pääasiassa äänet jakautuivat puolueen profiilin mukaisesti laskematta yhtä myönteistä ääntä PS:sta. Vaikka itse kuuluin lakiehdotuksen kannattajiin, kunnioitin myös sellaisia vastustavia mielipiteitä jotka olivat hyvin perusteluja. Nyt kun ikää on kertynyt enemmän (ainakin eiliseen verrattuna?), olen alkanut arvostaa sellaisia mielipiteitä jotka ovat rakennettu hyvien perusteluiden varaan, vaikka en itse olisikaan samaa mieltä. Ajoittain ihmisten argumentit muuttuivat siinä määrin korkealentoisiksi, että mielipiteet vaikuttivat enemmänkin itsetuntokysymyksiltä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että seksuaalivähemmistöjä puolustetaan siksi koska se on "siistiä", ei ole perusteluna yhtään sen arvostettavampi kuin luonnollisuuteen vetoaminen vastustamista perusteltaessa. Mielipiteiden ei pitäisi toimia statuksen nostattajana, vaan olla aitoja sekä osa kantajansa arvomaailmaa.


Kun laki viimeinkin astuu voimaan tarvittavien käsittelyjen jälkeen, toivoisin kovasti että seksuaalivähemmistön edustajat pääsisivät taas lähemmäksi "tavallisia" ihmisiä. Syrjinnän tilalle on viime aikoina näyttänyt tulleen ylimenevä puolustaminen ja nostaminen esille. Itse olen avoimesti biseksuaali, mutta en näe tarpeelliseksi tehdä siitä suurta numeroa. Kyseinen piirre on osa minua siinä missä vasenkätisyyskin. Olen joutunut valistamaan ihmisiä näin julmasti todeten naiivien ennakkokäsitysten suhteen. Erityisesti miespuoliset ihmiset ovat halunneet tarinoita "tyttöjutuista" yksityiskohtia myöten. Yleisiä kysymyksiä ovat olleet kumpaa sananmukaisesti panisin ja eikö asia ole uhkana parisuhteessa, koska saattaisi karata naisen matkaan. Rehellisyyden nimissä mieleni tekisi hakata päätäni pöytään kuultuani näitä kysymyksiä. Anatominen varustus ei kiinnosta, vaan se ihminen joka sitä kantaa. Fiksaationsa kullakin, mutta minä ihastun ja rakastun ihmiseen, en elimiin. Jälkimmäisen kysymyksen kohdalla olen todennut itseni heteroa lojaalimmaksi (enkä yleistä tätä jokaiseen heteroon), sillä ensisijaisena on ihminen. Toki sukupuoli luo omat piirteensä niin fyysisesti kuin luonteen suhteen, mutta kaiken takana on aina ihminen. Mitä coitaaliseen valintaan tulee, olisin valmis taputtamaan kysyjää olalle ja todeta: "älä välitä, onhan sinulla kaksi kättä ja toimiva netti". Tämän sanottuani ojentaisin kysyjälle nenäliinan ja pyytäisin siivoamaan jälkensä.


Seuraavaksi coituksesta kirkkoon. Jos jotain toivon, niin etteivät ihmiset alkaisi ilkkua kirkkoa huonojen voittajien tyyliin. Se mitä media julkaisee, ei välttämättä ole koko totuus. Vaikka media antaa negatiivisen kuvan suhtautumisessa seksuaalivähemmistöihin, todellisuudessa on paljon sellaisia työntekijöitä jotka avoimesti puoltavat seksuaalivähemmistöjen oikeuksia tai/ja edustavat sellaista itsekin. On myös hyvä muistaa, että tässä kyseessä myös sukupolvien välinen ero. Ajat muuttuvat, mutta jos esimerkiksi 75-vuotias henkilö on kasvanut ja elänyt arvomaailmassa X, annettakoon hänen siinä olla. Muistuttaisin myös, että pappisvihkimys naisille mahdollistui vasta 80-luvulla. Yhteinen kysymys jokaiselle voisi olla, että mikä muuttuu? Lakiehdotusta vastustaneille voin lohdutuksena muistuttaa, että alttarille tuskin ilmestyy yhtäkään homoparia harrastamaan anaaliseksiä. (mitä yksikään heteropari ei tietenkään harjoita) Puoltajia taas muistuttaisin, että vihkiseremonia säilyy yhtä arvokkaana kuin ennenkin, sillä ensisijaisena asiana on kahden ihmisen välinen rakkaus. Mikä siis muuttuu? Se mitä ihmiset keskenään tekevät, jää heidän välisekseen asiaksi. Se mikä on julkista ja on aina ollutkin, on kahden ihmisen välinen rakkaus.


Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,
ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;
kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.
Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa.
Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista.
Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.
Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.
Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.
Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.
(Paavalin ensimmäinen kirje korinttilaisille luku 13)

lauantai 22. marraskuuta 2014

Mikä olikaan nopeusarjoitus?

"Ei itketä lauantaina, ei viitsitä murjottaa.." Tänä lauantaina tuon sanoman noudattaminen ei onnistunut. Takana on harvinaisen raskas viikko, ainakin omasta mielestäni. Kenties kymmenen vuotta sitten olisin jaksanut paremmin ja vaikka enemmänkin, mutta kai se on vain hyväksyttävä että ikä tekee tehtävänsä. Usein mietin että onko jaksamisen vähenemisen syynä ikä, kesän 2008 burn out, syömishäiriövuodet tms. Vaihtoehtoja varmaan olisi enemmänkin, mutta lienee parempi kohdistaa luovuus hieman positiivisempaan kohteeseen. Ehkä loppujen lopuksi järkevintä on vain hyväksyä nykyinen tilanne menneisyyteen sen enempiä vilkuilematta. Viime viikko meni tenttiin lukemisen, verkkokurssin tehtävien sekä vapaa-ajan harrastusten merkeissä. Nyt jälkeenpäin mietin, että lepohetket jäivät todella vähiin, etenkin kun yöunet ovat olleet vähäisiä. Stressi.. osaa se pirulainen moneen asiaan vaikuttaa. Tilanne on vain siinä mielessä hankala, että loman saaminen mahdollistuu vasta joulukuussa pidettävän latinan välikertauksen jälkeen.


Voin rehellisesti myöntää, että tämän hetkisen tilanteen suhteen voin vain katsoa peiliin. Minulta on selkeästi puuttunut realismi sen suhteen, että mitä kaikkea on mahdollista tehdä ajalla X. Jostain syystä olin saanut päähäni, että voin koulutöiden ohella harjoitella pianon -ja viulunsoittoa sekä tankotanssia ja sen ohella tarvittavaa liikuntaa. Periaatteessa tämä onkin onnistunut, mutta aina jostain pitää karsia ja tällä kertaa kohteena on ollut lepääminen ja yksinkertainen "oleminen". Varoitus: tekstin sävy voi muuttua vuodatusmaiseksi. Jossain vaiheessa energiaa tavallaan riitti, mutta samalla olin rättiväsynyt. Kun joku tehtävä oli hoidettu, keksin saman tien jotain muuta. Yleensä tekemiset vaihtelivat koulu -ja kotitöiden välillä. Liikunnan ja soittamisen teen yleensä melko samaan aikaan. Yleensä haluan välttää "itsediagnosointia", mutta toiminta muistuttaa kaksisuuntaisen mielialahäiriön kaavaa, mutta todennäköisesti lievempänä versiona. Viikolla menee useampi päivä hyvällä tempolla, tai ehkä hieman ylinopeudella. Jossain vaiheessa kroppa ilmoittaa että "nyt riittää" ja seuraava askel on pienoinen pudotus. Siinä menee kaksi tai kolme päivää vaikeasti, väsyneenä ja mieli maassa, mutta tilanne parantuu mikäli lepoa tulee riittävästi. Valitettavasti tuo ajanjakso tarkoittaa viikonloppua ja sama kaava toistuu taas. On vain oma haasteensa levähtää ilman sellaista tekemistä jossa täytyy itse olla aktiivisena. Pidän soittamisesta, mutta siihenkin liittyy oma suorittamisensa. Myös liikunnan koen parantavan mielialaa ja omalta osin myös rentouttavan, minulle on tullut huonoksi tavaksi liikkua yliväsyneenä koska luulen sen edesauttavan lepäämistä ja nukkumista. Kyllä, olin väärässä.


Kenties tällainen tilitys kuulostaa oudolta ja kiittämättömältä edellisen kirjoitukseni jälkeen. Toivon kovasti löytäväni keinoja pysähtyä ja rauhoittua. Voisin muuten opintojen kohdalla ottaa rauhallisemmin, mutta kiitos rajallisen opintotukimäärän, ei liian kevyt ote onnistu. Taidan myös olla jo siinä iässä, ettei ikuisen opiskelijan elämä enää vedä puoleensa. Jos jollain lukijoista on kokemusta vaikeuksista pysähtyä ja sen jälkeisestä romahduksesta, otan mielelläni neuvoja vastaan. Vaikka tämän päivityksen sävy kuulostikin valitusvirreltä (kas, vieläkin eksegetiikan tenttimateriaali on mielessä), olen kaiken mainitun ohella todella onnellinen siihen miten asiat ovat. Haluan vain nauttia siitä onnesta niin, ettei nykyinen meno vetäisi sumentavaa verhoa eteen.


Kaikesta huolimatta Aliisa toivottaa hyvää viikonlopun jatkoa jokaiselle! Pysähtykään välillä ja arvostakaa kykyä tehdä se. Sinä päivänä kun itse sen taidon opin, pysyköön ahterini vakaasti siinä mihin sen laskinkin.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Kyllä se kannatti!

Viikonloppu! Vaikka luentojen suhteen viikonloppuni alkaa jo torstaina, se ei vähennä kotona tehtävien koulutöiden määrää. Motivaatiota sentään löytyy enemmän kuin esimerkiksi alkusyksystä. Osasyy lienee siinä, että olen enemmän päässyt tekemisiin systemaattisen teologian kurssien kanssa. Mielipiteet ja kiinnostuksen kohteet saattavat toki muuttua ajan ja uuden saadun tiedon myötä, mutta koen pääainevalintani juuri itselleni sopivaksi. Välillä tosin tuntuu siltä, suurempi määrä pohjatietoja olisi hyväksi erityisesti filosofian suhteen. Dogmatiikan ohella minua on yhä enemmän alkanut kiinnostaa kristinuskon etiikkaan ja moraaliin liittyvät kysymykset. Jos vertaan ajatusmaailmaani esimerkiksi neljä vuotta sitten, nyt tuntuu siltä, että olen enemmän alkanut hahmottaa sen tosiasian, etteivät asiat ole yksiselitteisiä. Ehkä juuri se vetää puoleensa kristinuskon etiikassa, että ns. täydellisesti oikeita ratkaisuja löytyy vain harvoin. On ollut hieno, mutta samalla hämmentävä kokemus ymmärtää miten esimerkiksi yksittäiseen etiikan haasteeseen vaikuttavat kulttuuri, konteksti, aikakausi, näkökulma yms. Vaikka olen persoonana ehkä liiankin tarkka ja perfektionisti, jokin viehättää näissä kysymyksissä joita ei loppujen lopuksi voikaan saattaa loogiseen järjestykseen.


Viikko meni jälleen vauhdilla. Tiistaina kävin toiseen otteeseen yliopiston kuntosalilla, mikä jälleen osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Treeni piristi ja toisaalta myös rentoutti, eikä kotona tarvinnut miettiä ehtisikö kuntoilemaan. Tiistaisin ja torstaisin päivästä suurin osa on tahtonut mennä poissa kotoa ensimmäisten luentojen alkaessa aamulla ja viimeisten loppuessa neljältä. Usein kotiin ehtii vasta puoli kuuden paikkeilla. En tiedä onko tämä ajatus vain "korvien välissä", mutta salitreenistä näyttäisi olevan hyötyä muun harjoittelun ohella. Lisäksi selkäkivut ovat vähentyneet jonkin verran. Tangolla en ole ottanut varsinaisia uusia liikkeitä, mutta ayshasta olen hiljalleen yrittänyt opetella muunnelmia. Tällä hetkellä harjoitteilla on jalkojen siirtäminen attitude -tyyppiseen asentoon, eli etummainen jalka koukussa ja taaempi ojennettuna taakse. Jälleen yritin tähän lisätä kuvan, mutta en onnistunut. Haasteena kuitenkin tuossa ayshan muunnelmassa on tasapainon löytäminen. Yritän kuitenkin olla kiirehtimättä liikaa. Olen myös alkanut kiinnittää enemmän huomiota nostoihin toisinpäin. Tuskin kaikki liikkeet onnistuvat koskaan kummalla puolella tahansa, mutta jonkin verran voisi olla hyvä harjoitella "väärinpäin".


Vaikka olen viime kuukausina halunnut pitää syömishäiriön kirjoitusteni suhteen poissa, otan sen esille, mutta taistelemiseen kannustavalla mielellä. Myönnän suoraan, että edelleenkin tietyt syömiseen ja liikuntaan liittyvät asiat ovat minulle vaikeita. Vaikka keho on terve ja toimii asianmukaisesti, esimerkiksi liikunnan jättäminen pois täysin on todella hankalaa. Ruokien suhteen olen edistynyt paljon, mutta viikon aikana tulee helposti "välipäivä", jolloin syöminen on heikompaa. Onneksi parempaan syömiseen tottunut kroppani kyllä antaa ymmärtää jos laiminlyöntejä tapahtuu. Tähän asti pääseminen ei ole ollut helppoa, mutta positiivisia puolia on niin paljon enemmän kuin negatiivisia. Myönnetään, kamppailuun syömishäiriötä vastaan on liittynyt ajoittain myös ahdistusta, kyyneleitä ja pahaa oloa. Mutta loppujen lopuksi se on todella pieni hinta. Syksyllä 2013 aloitin opiskelun yliopistossa, mikä oli suuri harppaus eteenpäin ja mahdollisuus päästä toiveammattiin. Vajaa vuosi sitten tapasin miehen jota rakastan (ensimmäinen kerta peräti). Muutimme yhteen ja eilen menimme kihloihin. Onko vielä kysymyksiä miksi taistelu on kannattanut? Se mitä surullisen usein huomaan, on että liian moni hakee kumppanista ns. vakituista hoitajaa. Voin suoraan todeta etten ikinä haluaisi päätyä moiseen. Kumppani ei ole vastuuhenkilö. Hän voi oman jaksamisensa mukaan tukea, mutta sen tuen saatuaan näen jo velvollisuudeksi taistella. Niin brutaalilta kuin tämä kuulostaakin, mielestäni ihminen joka vapaaehtoisesti jää rypemään sairauteen ja itsesääliin luopuu vapaaehtoisesti myös ihmisarvostaan. Hän taantuu kaksivuotiaan lapsen tasolle. Voisin tässä kohden lainata sisareni toteamusta: joskus on vain pakko astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Jos olisin jättänyt sen askeleen väliin, todennäköisesti asuisin vieläkin pienessä yksiössä Kontulassa, olisin eristäytynyt ja elämäni rajoittuisi osaston ja sen mukamas kodin välille. Nyt asun kaksiossa kihlattuni kanssa, opiskelen ja edistyn opinnoissani ja minulla on harrastuksia. Kyllä, taistelu kannatti, sillä nyt tiedän miltä tuntuu olla onnellinen ja rakastaa jotakuta.


Tämän pienen kannustuspuheen myötä Aliisa toivottaa leppoisaa viikonloppua itse kullekin!

lauantai 8. marraskuuta 2014

Kiirettä ja kyläilyä

Viikko vierähti vauhdilla, mutta vähän suuremmalla energiamäärällä aiempaan verrattuna. Kirjallisen materiaalin lukeminen kotona tuottaa vielä vaikeuksia, mutta onneksi junamatkalla ehtii saamaan mukavan sivumäärän luettua. Erittäin positiivisena ilmiönä on tullut myös nukkumisen helpottuminen, vaikka välillä yöunet jäävät lyhyiksi. Ongelmana ei enää ole niinkään liian myöhäinen nukkumaanmenoaika, vaan liian varhainen heräämisaika. Vaikka "pakollista" herätystä ei olisi, herään usein ehkä hieman turhankin aikaisin ja täysin pirteänä. Sinänsä tämä ei haittaa, koska olen enemmän päivä -kuin ilta -ihmisiä. Muuten kaikki olisikin ihanteellista jos unimäärä olisi suurempi. Asia sitten kostautuu siten, että väsähdän keskellä päivää joksikin aikaa, tai olen loppuviikosta todella ahdistunut liian väsymyksen takia. Voimat virallisesti siis lopussa. Toisaalta voin katsoa peiliin, sillä viime aikoina minulla on ollut taipumus keksiä vähän liikaakin tekemistä. Yleensä eniten harmittaa se, jos en ehdi mielestäni tehdä riittävästi. Silloin ilmaantuvat ne surullisen kuuluista "olen huono ihminen koska en tee sitä ja sitä" -ajatukset. Olen kuitenkin toiveikas, sillä uskon että tähänkin löytyy balanssi ajan ja harjoittelemisen myötä.


Tiistaina tapahtui jotain uskomatonta: suunnitelmat testata koulun kuntosalia siirtyivät toiminnan tasolle! Ihan mukavaa vaihtelua oli liikkua keskellä päivää, etenkin kun sää ei liioin ole suosinut päivälenkkejä. Näin alkuun käyn kuitenkin salilla vain kerran viikossa, sillä en kaipaa juuri nyt ongelmia kropan kanssa. Kuntopyörän ohella yritän harjoitella niitä lihaksia, jotka tankotanssissa ovat tärkeässä asemassa; käsivarsia, selkää sekä vatsaa. Jalat jätän vähemmälle, sillä lenkkeilen paljon ja teen edelleenkin balettiliike -harjoituksia. Siinäkin mielessä kuntosali keskellä päivää hyvä ratkaisu, koska näin illalla on enemmän aikaa rauhoittua. Junassakaan ei ole niin puuduttavaa istua kun on päässyt vähän liikkeelle. Tangolla ayshan harjoittelu jatkuu yhä. Liike onnistuu, mutta siinä on epävarmuutta.


Tänä viikonloppuna tyttö saapui kyläilemään, mikä oli todella mukava asia kun edellisestä kerrasta on jo aikaa. Olen todella iloinen kun pianonsoitto kiinnostaa vieläkin. Pienenä provokaationa annoin syntymäpäivälahjaksi samaisen pianokirjan mitä itsekin soitin lapsena. Välillä joudun todella muistamaan sen tosiasian, että vasemman käden ottaminen mukaan on vaikeaa vahvasti oikeakätiselle, kun minä vasenkätinen tai oikeastaan "molempikätinen" pääsin asiasta helpolla. Kappaleiden valinnassa olen hieman puolueellinen, mutta ainakin omasta mielestäni positiivisella tavalla. Olen ollut tarkka rytmissä, sormien järjestyksessä yms., mutta en todellakaan halua laittaa tyttöä väkisin harjoittelemaan kappaleita joita itse inhosin! Toki kannustan kokeilemaan ja saattaahan hän pitää niistä enemmän kuin itse aikoinaan. Kyllä, olin..valikoivasti ahkera? Liian vakavaksi en kuitenkaan halua alkaa, sillä pitäähän soittamisesta ja musiikista nauttia! No, myönnän toki että joku päivä olisi kiva kokeilla yhteissoittoa pianolla ja viululla..*kröhöm!*


Ja paluu kyläilyreissuun..oli todella mukava pitkästä aikaa päästä vanhempia katsomaan. Kyllähän puhelimessa voi vaihtaa kuulumisia, mutta ei koskaan ole sama asia kuin jutella kasvotusten. Jostian tuntemattomasta syystä innostuin kokeilemaan myös vanhojentanssipukuani. Uskokaa tai älkää, se sopi vieläkin! Jos jonain päivänä eksyn, tai saan kutsun juhliin joissa iltapuvulle on käyttöä, sellainen on siis olemassa. On hauska kun lapsuudenkodissa on tallessa paljon muistoja sisällään pitäviä esineitä ja asioita. Mutta pitäisiköhän ne 90-luvun Suosikki -lehdet laittaa pois jonain päivänä... Toisaalta ehkä joitain asioita on hyvää pitää muistutuksena siitä tosiasiasta, että tässä ollaan itsekin oltu oman aikamme teini-ikäisiä. Olinko ajan ja sukupuoleni mukaisesti Spice Girls -fani? Kyllä. Vaikka nykyään kallistun klassisen musiikin lisäksi metallin ja rokin suuntaan, pakko kai tuokin osio lapsuudesta on myönnettävä.


Aliisa toivottaa kaikille rauhaisaa viikonloppua!

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Aikataulujen miettimistä ja pullan leipomista

Uusi periodi, uudet kujeet. Toisaalta työtä riittää siinä määrin että kujeet saattavat jäädä vähemmälle. Henkinen väsymys tahtoo olla vähän turhan usein kyläilevä vieras, mutta samalla tuntuu myös, että hitaasti mutta varmasti ollaan matkalla kohti jonkinlaista balanssia. Yhtenä haasteena on ajankäyttö ja koulun ulkopuolisten harrastusten valitseminen. Kyse voi toki olla siitäkin, että ajankäyttö ei ole riittävän tehokasta, mutta toisaalta en tiedä haluanko elää 24/7 minuuttiaikataulun ehdoilla. Viime viikolla liikunta ja soittaminen jäivät vähemmälle, mikä harmitti kovasti. Loppuviikolla tajusin, että liikunta olisi mahdollista yhdistää koulupäivään, sillä kahtena päivänä viikossa vapaata on kaksi tuntia keskellä päivää. Niin ahkera opiskelija en ole, että viitsisin aina käyttää ajan opiskeluun. Ilmeisesti aivan lähistöllä olisi yliopiston puolesta kuntosali, mitä voisin alkaa hyödyntää alkuun vaikkapa kerran viikossa. Saanko aikaiseksi viedä tämän ajatuksen toiminnan tasolle, se on jo toinen kysymys. Ajatus kuntosalilla käymisestä hieman jännittää, sillä minulla ei ole sellaisesta pahemmin kokemusta. Toisaalta keskellä päivää salilla ei välttämättä ole paljoa väkeä, ehkä siis saisin toteuttaa omaa epäsosiaalista itseäni? Ai miten niin tämä ajatus ei oikein mennyt järkevään suuntaan? Tosin jos se ihme tapahtuisi että todella alkaisin käyttää tuota kuntosalia, ei sekään hirveä ajatus olisi jos tutustuisi uusiin ihmisiin salin puolella. -Riippuen toki siitä, että miten sosiaalista toiminta siellä sitten on.




Tiistai oli mielenkiintoinen junamatkan suhteen. Olin katsonut että luento alkaa 9:15, pitkä päivä edessä siis koska toinen luento päättyy 15:45. Järvenpään jälkeen junan vauhti hidastui ja kuulutuksista mainittiin häiriöistä ohjausjärjestelmässä. Tähän lisättäköön etten ole asiantuntija junaliikenteen ohjauksen suhteen, siispä käsitteet saattoivat mennä vikaan. Keravan kohdalla juna seisahtui ja siinä pysyikin. En katsonut kelloa tarkkaan, mutta reilusti yli puoli tuntia siinä meni. No, nyt sain nauttia Keravan aseman näkymistä, joista en tosin tajunnut ottaa kaikkea irti koska tenttikirja vei suuremman huomion. Ihmisten suhtautuminen asiaan oli järkevä, sillä jokainen näytti tiedostavan ettei kiukustuminen auttaisi asiaa lainkaan. Ainoa asia mikä minua harmitti, oli se että myöhästyisin ensimmäiseltä luennolta. Kun juna viimeinkin saapui Helsinkiin, luento oli alkanut yli tunti sitten. Luotin kuitenkin siihen etten varmasti olisi ainoa jota junaliikenne pidätteli matkan päällä. Kun saavuin luokkaan, ihmettelin miksi opiskelijat olivat vasta valmistautumassa eikä luennoitsijaakaan näkynyt missään. Kun vilkaisin luokan ovessa olevaa aikataulua, selvisi että luento alkaisi vasta 10:15. Sitten huomasin kellon olevan jo kahtakymmentäviittä yli. Pian opettaja saapui paikalle pahoitellen myöhästymistään. Juna oli kuulemma seisonut Kyrölässä puolitoista tuntia. Yritäpä tässä sitten olla hymyilemättä! Tämä oli kyllä niitä todella harvoja kertoja kun huolimattomuus osoittautui hyödylliseksi, ainakin jos ajattelee lukujärjestyksen hätäistä lukemista.


Tangolla olen ehtinyt harjoittelemaan vähemmän, vaikkakin päivittäin. Ongelmana on ollut treenin vaatima pituus. Tässäkin mielessä olisi hyvä jos saisin aikaiseksi käydä päivällä salilla, koska silloin lihaskunnon harjoittaminen onnistuisi päivän aikana ja illalla voisi keskittyä liikkeiden harjoitteluun. Aysha sujuu koko ajan vähän varmemmin. Kun varmuutta on riittävästi, ajattelin ottaa tavoitteeksi taivuttaa toista jalkaa taakse. Yritin tähän liittää piirroskuvaa, mutta huonoin tuloksi. Ehkä seuraavassa tekstissä viimeinkin!


Nyt on tapahtunut jotain uskomatonta: onnistuin pullan leipomisessa! Ohjeena käytin vegaanikeittokirjan ohjetta, mutta brutaalina ihmisenä käytin voiteluun kananmunaa. En kuitenkaan tyytynyt tavallisiin pulliin, vaan korvapuusteihin. Ulkonäkö...no, ehkä 20%:n kohdalla onnistui? Jos rehellisiä ollaan, tämä yritys kannusti toiseen ja johan onnistui jo suurempi osa! Nyt oli rohkeutta jo siinä määrin, että viimeiseen "rullaan" lisäsin perinteisen ja terveellisen margariini-sokeri-kaneli -täytteen lisäksi hieman luumusosetta. Suosittelen! Paitsi jos kaunis lopputulos on tärkeää. Luumusoseella ei nimittäin sellaista saa, mutta sovitaan että kyse oli halloween -puusteista?
Tässä on käyttämäni ohje, tosin vegaanius kärsi siinäkin mielessä että käytin tavallista rasvatonta maitoa. No, ensi kerralla soija -tai kauramaidolla:


2, 5 dl maitoa
25 g hiivaa
1 dl sokeria
(2 tl kardemummaa)
0,5 tl suolaa
n. 8 dl vehnäjauhoja
75 g margariinia


Tämä oli ensimmäiselle yritykselle turvallinen määrä. Seuraavalla kerralla uskaltauduin jo kaksinkertaistaa reseptin jotta osan korvapuusteista saisi pakkaseen. Sen verran olen nirso, että jätän kardemumman pois. Päälle ja täytteeseen laitoin tavallisen sokerin sijaan ruokosokeria, mistä tuli oma vivahteensa. Nyt kun vielä muistan, ohje löytyy Jere Niemisen Vegaanin kotiruokakirjasta.


Pullaohjeen myötä Aliisa toivottaa jälleen rauhaisaa viikonloppua, mikä tosin on loppusuoralla sekin.