lauantai 30. elokuuta 2014

Kuukauden päästä kotiin!

Esimmäisen kerran nekin päivät ovat menneet varsin vauhdilla jotka olen viettänyt pian tulevan entisen asuntoni suunnilla. Toki opiskelun suhteen on alkanut vaihteeksi löytyä uutta motivaatiota, kenties siksikin koska heprea on loppusuoralla ja aineopinnot pääsevät alkuun. Vaikka nuo laajat kieliopinnot ovatkin ajoittain hieman puuduttavia, päätin ottaa latinan pakollisen kurssin nyt, jottei sitä tarvitisi myöhemmin miettiä. Toisin sanoen: hoidetaan nämä hankalat kurssit heti pois alta, mutta sen verran positiivisella asenteella että niistä voisi vaikka nauttiakin. Jostain syystä kielet ovat olleet minulle vaikea alue sitten lukioaikojen, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että päätin olla "surkea oppilas". Usein olen skeptinen näiden "ajattele positiivisesti ja onnistu" -metodien suhteen, mutta tässä kohtaa joudun myöntämään olleeni väärässä. Asenteella on tosiaan ollut suuri merkitys. Eilen tuli myös pitkään toivottu vastaus sähköpostiini. Jos hieman kärsivällisyyttä vaativien yhteenottamisyritysten jälkeen jälkeen sain vastauksen seurakunnan vapaaehtoistyöstä vastaavalta henkilöltä. Vaikka opinnot vievät oman aikansa ja energiansa, haluan kuitenkin yrittää luoda kontakteja paikalliseen seurakuntaan, jos vaikka jonain päivänä olisi mahdollisuus päästä sinne jopa töihin.

Myönnän toki, että kymmenisen vuotta sitten miltei vannoin etten palaa tänne enää. Vuodet kuitenkin kasvattivat minua omaan suuntaan (ei huonompaan eikä parempaan, vain omaan). Kaikki se mitä yläasteen koulukiusaamisesta oli ollut, on nyt pyyhkiytynyt pois. Vain muistoja lapsuudesta ja lähinnä hyviä muistoja teinivuosilta on jäljellä. Samaan aikaan on riittävästi tilaa aloittaa uusi elämä täällä. No..jos kumppani ei olisi tänne päätynyt ja minä siinä ohella, en olisi tänne omasta takaa keksinyt siirtyä. Kai se koti kuitenkin on siellä, missä kaikki rakkaat ihmiset ja tärkeät asiat ovat. Kaikkea harvoin saa yhteen paikkaan, mutta eiköhän tässä ole niin paljon, että voin hyvillä mielin kutsua tätä kodiksi.

Muutto on muuttunut osaksi todellisuutta, mikä tosin ei harmita lainkaan. Ajatus siitä miten pian loppuu reissaaminen kahden asuinpaikan välillä piristää vaikeitakin päiviä. Jos joku kysyisi, että eikö minulla tule Helsinkiä ikävä, voisin vastata että ei, siellähän edelleenkin käyn päivittäin opiskelun merkeissä. Ja mikä estää käymässä samoissa paikoissa kuin ennenkin, ja tapaamassa ystäviä? Toistaiseksi en ole löytänyt yhtäkään syytä miksi ei. Enemmänkin mietin sitä, että kuinka helposti joku haluaa tulla kyläilemään tulevaan asuinpaikkaani. Junalla tänne pääsee suoraan Helsingistä ilman vaihtoja ja asunto on maksimissaan viiden minuutin kävelymatkan päässä asemalta (mihin tietenkin saapuisin vastaan). Silti osalle saattaa pienenä haasteena olla se, että paikka ei ole edes Vantaan tai Espoon alueella, vaikka matkat veisivät ajallisesti saman määrän. Toisaalta.. kun kerran mainitsin positiivisesta asenteesta, pitää sitä kai tähänkin soveltaa. Muutama on udellut miten olen tottunut tähän eräänlaisen uusioperheen jäsenen rooliin. Omasta mielestäni erittäin hyvin, ja voin rehellisesti todeta olevani onnellinen. Toki uuden asiat jännittivät, mutta kaikkeen tottuu kun tutustuu ja kokeilee. Ehkä saattaisinkin hermoilla ja ongelmia tulisi enemmänkin jos miettisin ja analysoisin asioita enemmän. Vaikka olenkin päätynyt pääaineen suhteen systemaattiseen teologiaan, tosielämässä olen huomannut, että liika miettiminen, asioiden kääntäminen useaan suuntaan yms. tekee niistä vain vaikeampia. Jos taas ottaa asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat ja ajan kanssa tutustuu niihin, ehtii jopa nauttia niistä. Olen toki tottunut lapsiin jo kymmenen vuotta sitten toimiessani koulunkäyntiavustajana ja sen jälkeen sijaisuuksia tehden. Nyt erityisesti pidään siitä, että voin rauhassa keskittyä yhteen lapseen kahdenkymmenenviiden sijaan.

Muuttoon on nyt suunnilleen kuukausi aikaa, mutta yritän tuoda pienen määrän tavaraa aina kun Helsingistä saavun tänne. Tänään teimme tytön kanssa pienen "tyttöjen jutun", eli ostimme läheiseltä kioskilta jäätelöt ja menimme katsomaan uutta asuntoa (johon avaimet on saatu). Mukaan olimme ottaneet pyyhkeen jonka päällä istuimme jäätelöä syöden. Kun kesällä picnicit olivat jääneet väliin, saatiin näin pientä kompensaatiota. Oli mukava katsella vielä tyhjää asuntoa tämän tarmokkaan ja ideoita täynnä olevan tokaluokkalaisen kanssa, ja vieläpä muisti että tankokin pitää laittaa. Uuden tangon ajattelin kuitenkin hankkia, sillä uuteen asuntoon en viitisisi purkaa ja koota tätä viisi vuotta vanhaa tankoa. Tosin ikäänsä nähdä tämä nykyinenkin on melko hyvässä kunnossa, joten toivottavasti saan sen jollekin menemään. Suurta hintaa en kyseisestä rakkineesta en kehtaa pyytää, sillä ikää on jo aika lailla.

Tällä kertaa Aliisan kuulumiset ovat hivenen monotoniset, paitsi että pitkästä aikaa pääsin kokeilemaan marsujen hoitamista. Omista marsuvuosista tavat ovat hieman muuttuneet, mutta edelleenkin oli hauska katsoa miten pallerot puputtivat porkkanaraastetta. Mieleen nousi muistot miten oma Nana -marsu kuikutti jo kun haistoi kurkun. Nyt lemmikit eivät ajankohtainen asia, mutta onneksi näitä lempieläimiä pääsee tällä tavoin katsomaan.

Aliisa toivottaa itse kullekin mukavaa viikonloppua! Ei sen enempää, mutta ei myöskään vähempää ;)


lauantai 23. elokuuta 2014

Suuria muutoksia edessä..

Taas yksi viikko on saavuttanut loppupuolen. Vaikka päivät ovat tavalliseen tapaan menneet heprean ja muun tekemisen merkeissä, paljon uutta on saapunut piristämään, ja toisaalta tuomaan uusia haasteita arkeen. Viime vuonna näihin aikoihin alkoi monen vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen uusi elämä, ja vaikka kyse on "vain" opiskelupaikasta, tasaisen ja pidemmän päälle apaattisen syömishäiriön täyttämän elämän tilalle se oli suuri muutos. Syksy meni eteenpäin, joulu lähestyi ja alkanut seurustelu toi elämälle vieläkin enemmän sisältöä. No, kesäopiskelun jälkeen oletin lähinnä aloittavani ns. varsinaisen opiskelun, mutta reilu viikko sitten eräs uutinen muutti kaiken, siis yhä parempaan suuntaan: kumppanini kanssa saimme asunnon! Kun yli puoli vuotta yhteinen oleskelu on tapahtunut yksiössä välillä kolmistaankin lapsen ollessa kyläilemässä, nähtyäni tulevan asunnon en ollut uskoa silmiäni. Kaksi huonetta enemmän kuin nyt! Tieto asunnosta oli samaan aikaan suuri huojennus, mutta myös iloisin uutinen aikoihin. Tuntuu melkein käsittämättömältä ajatella, että pian loppuu reissaaminen kahden asunnon välillä, eikä tarvitse enää katsella nykyisen asuinpaikan menoa. Myönnettäköön että hieman jännitän miten pidentyneitä koulumatkoja jaksaa, mutta sitten tajusin, että lähes sama aika menee osalla vaikka lähempänä Helsinkiä asuisi. Onneksi olen tottunut lukemaan julkisissa kulkuvälineissä, joten osan opiskelusta voi hoitaa matkojen aikana. Ja eiköhän kauan kaivattu elämä saman katon alla kompensoi moninkertaisesti.

Kun tieto muutosta tuli, innostuin välittömästä tekemään inventaariota tavaroiden suhteen. Taas poistui paljon vaatteita UFF:lle. Ja yllättäen 90% vaatteista oli sellaisia, jotka jossain vaiheessa muuttuisivat "tavoitevaatteiksi". Samalla saa lähteä kaikki muukin, mikä vähänkin muistuttaa tai peräti kannustaa syömishäiriön suhteen. Tosin nykyistä tilannetta ajatellen olen kahden vaiheilla sen suhteen, että säästääkö vanhat ateriasuunnitelmat vai ei. Mikäli vain saan asenteeni ja ajatukset mahdollisimman terveelle puolelle, ateriasuunnitelma voi toimia erittäin hyvänä ohjeena saada kokoon riittävä määrä ravintoa. Jos vaikka ensisijaisesti tähtäisi tähän jälkimmäiseen vaihtoehtoon? Jääköön kysymysmerkki sikseen, nyt voisi vaikka päättää että ateriasuunnitelma TOIMII HYVÄNÄ OHJEENA.

Nyt joudun toteamaan että vegaanisten mokkapalojen ohje viivästyy hieman, mutta yritän muistaa koota ainekset paperille ja tänne blogiin asti. Teille jotka soijasuikaleista tykkäätte valmistaa ruokaa, suosittelen lämpimästi niitä soijakermakastikkeen kera! Uskomatonta mutta totta, minä joka olen ties miten monta vuotta laskenut kaloreita, tykkään tehdä ja myös syödä ruokia joissa rasvaa ja vehnäjauhoja ei säästellä. Viime viikonlopun "saavutus" taisi olla soijamaitoon tehty pinaattikastike, mikä kelpasi myös nuorimalle "testaajalle". Seuraava askel voisikin olla feta-pinaatti-lasagne..


torstai 14. elokuuta 2014

Pinnallista (pakko)liikuntaa

Mainokset kesäkilojen karistamisesta ja kesällä kadonneen huippukunnon metsästyksestä ovat jälleen saapuneet. Olen ilmeisesti hieman huonosti pysynyt mukana, sillä luulin ettei ns. kesäkunnon tavoittelemisesta olisi ollut montaakaan kuukautta. Jonnekin se kesäkunto tai rantakunto katosi, sillä nyt alkaa taistelu kesäkiloja vastaan. Hieman harmistuneena sain todeta, että yliopiston liikuntakurssit ovat lähinnä keskellä päivää, toisin sanoen luentojen aikaan. Viime aikoina erilaisia liikuntaa tarjoavien palveluiden mainoksia katseltuani mieleen heräsi kysymys: onko liikunnan ulkonäkötavoitteisuus tullut ilmiönä jäädäkseen? Rehellisyyden nimissä olen surullinen erittäin suuren joukon puolesta, sillä pakkoliikunta näyttää siirtyvän koko ajan lähemmäksi ns. normaaleiden asioiden kategoriaa. Vaikka hankalimmat vuodet anoreksian kanssa ovat muuttuneet yhtenäiseksi "puuroksi" josta yksityiskohtia on vaikea muistaa, pakkoliikuntaa on vaikea unohtaa. Joka päivä oli käveltävä tietyn mittainen lenkki ja tehtävä tietty lihastreeni. Mitä enemmän vähimmäismäärän yli jaksoi mennä sillä huikealla ehkä maksimissaan n. 600 kcal:n energiamäärällä, sitä parempi. Jos liikuntaa ei jostain syystä saanut suoritettua asianmukaisesti, seurasi infernaalinen ahdistus sekä mukavat pikku oireet. 

On vaikea sanoa mikä on harmittavin osa tämän päivän "liikuntatrendeissä", kenties kärkisijan saavat ne valokuvat, joilla eri kuntoilupaikat mainostavat. Kuvissa niin mies -kuin naispuolisilla naisilla on ns. pyykkilautavatsa, hauikset ja näkyvyydestä riippuen hyvin erottuvat reisilihakset. Mutta jotain kuvasta puuttuu: se terveelle ihmiselle kuuluvat rasvakerros, mikä pitää yllä hormonitoimintaa. Pitäisi kai ajatella positiivisesti kun sairaalloinen laihuus on poissa, mutta lieneekö tuokaan vartalo sellaisesta kaukana? Toisaalta sairaalloinen laihuus saapuu kuvioihin jossain vaiheessa, sillä keho joutuu käyttämään lihasmassaa ravinnoksi. Kiitos karppauksen jatkuvan suosion, hiilihydraattien määrä taitaa edelleenkin olla tarkkaan säännösteltyä.

Vaikka sairaus alkaa olla vahvasti menneisyyden puolella, myönnän että itsellenikin on vaikea hyväksyä tuo tarvittava kehon rasvamäärä. Oman vartalon kohdalla hyväksymisprojekti on vielä kesken, mutta menossa hyvää vauhtia eteenpäin. Jos jostain olen jopa iloinen, sellaiset fitness -vartalot herättävät lähinnä kauhistusta ajatellen kuvan henkilön terveydentilaa. Ja pieni määrä pinnallisuutta: näky ei ole kaunis. 

Yksittäinen ihminen ei liikuntatrendeille liioin mahda mitään, mutta toivon todella, että jonain päivänä liikunnasta katoaisi liika tavoitteellisuus ja ulkonäkökeskeisyys. Tähän loppuun seuratkoon hieman narsistinen toteamus: kuluneen kesän aikana olen lähes hullaantunut lähellä olevan liikuntapuiston tarjontaan. Olen hölkännyt sen verran kun olen jaksanut tai on huvittanut (kävelläkin voi, kukaan ei pakota juoksemaan!) ja kuntoilupisteen laitteilla on osaksi päässyt leikkimään: puomilla olen hoipperoinut kuin mikäkin wannabe -voimistelija. Mutta ehdoton lempikohteeni ovat renkaat! Jo pikkulapsena pidin renkaissa kieppumisesta. Hetki siinä tosin meni, että voimat riittivät tekemään samanlaisia kiepautuksia, mutta nyt homma sujuu yhtä hienosti kuin...viisivuotiaana? Todennäköisesti näky on koominen, mutta väliäkö sillä, koska se on hauskaa, ja toimii sivuharjoituksena tankoilulle. 

Kritiikkitekstin päätteeksi Aliisa toivottaa itse kullekin rattoisaa pian alkavaa viikonloppua! Riippuen mitä tuleva viikonloppu tuo tullessaan, seuraavaan kirjoitukseen saattaa tulla hieman uutta. Jos ei, laitettakoon sitten vegaanisen suklaapiirakan ohje. Alunperin kyseessä piti olla mokkapalat, mutta kun olen hivenen perso suklaalle, kaakaojauhoja tuli lisättyä siinä määrin ettei kahvin makua enää erottanut. Tekevälle sattuu, jos tämä siis oli virhe..