maanantai 24. maaliskuuta 2014

Haalareiden metsästystä ja leipomista

Oli kyseessä sitten blogiteksti tai sähköposti, aloitusrepliikki lienee aina sama: kylläpä aika on taas mennyt nopeasti! Toisaalta tämä ei totuudesta mene todellakaan kauas, sillä aika todella tuntuu menevän vähän turhankin nopeasti. Ilmeisesti minusta on tullut traditionaalinen opiskelija, sillä maanantait tuottavat vaikeuksia. Käytännössä tämä ilmenee niinkin edustavasti, että olen kuin viisivuotias kiukutteleva lapsi enkä haluaisi keskustella kenenkään kanssa. Paitsi korkeintaan yhden henkilön, joka valitettavasti juuri maanantaisin ei pääse samaan paikkaan, tai vaihtoehtoisesti asian voisi ilmaista niinkin, että minä en pääse hänen kanssaan samaan paikkaan maanantaisin.


Lukuvuosi alkaa yliopistolla olla loppusuoralla, ja suhteellisen kunnialla siitä on selvitty, mutta parempi olla toistaiseksi juhlimatta liikaa, sillä kreikan lopputentti on vielä edessä. Kesätöiden suhteen tilanne näyttää todella masentavalta. Jotenkin tuntuu siltä, että joka vuosi töiden löytäminen on vaikeampaa, vaikka etsimisen ja kysymisen aloittaisi jo ennen joulua. Mutta parempi olla luovuttamatta toistaiseksi. Onneksi kesälle on hieman varasuunnitelmia. Mikäli töitä ei löydy, yritän vauhdittaa opintojani suorittamalla heprean pakollisen kurssin kesällä, jos suinkin onnistun pääsemään kyseiselle kurssille. Jos sekään ei onnistu, onneksi kesätenteistä pitäisi löytyä jotain mitä suorittaa. CV:hen olisi toki mukava liian pitkän tauon jälkeen saada hieman lisäystä, mutta kenties senkin aika vielä tulee, ainakin toivon mukaan.


Viikonloppu meni todella mukavissa merkeissä. Torstaina saapui yksi pitkään odotettu vieras, ja perjantaina kaksi lisää. Tästäpä siis sain hyvän tekosyyn leipoa, ja jo toisen kerran viikon tauon jälkeen! Viikko takaperin tuli ensimmäisen kerran kokeiltua "mudcakea" eli kotoisasti mutakakkua vegaaniseen tyyliin. Koska päätös mokkapalojen ja mutakakun välillä oli liian vaikea suorittaa, päädyin kompromissiin, eli mudcake kera mokkapalojen kuorrutteen. Ankara raatini taisi antaa suhteellisen hyvät pisteet. Viime perjantaiksi innostuin vuosien tauon jälkeen kokeilemaan keksien tekemistä, eikä liene yllätys että ne olivat jälleen vegaanisia ja makuna suklaa. Hei, olen nainen. Nyt siteeraan miestä, se on minulla geeneissä! Cookie -tyylisten keksien väliin laitoin cashew -pähkinöistä, taateleista ja pikakahvijauheesta tehdyn täytteen. Lisään keksien ohjeen seuraavaan tekstiin. Valitettavasti kuvamateriaali jäi ottamatta, koska tekijä ei malttanut tuhlata aikaa moiseen maistelun ohella.


Vegaaninen mudcake-mokkapala -kombinaatio


2 dl vehnäjauhoja
1 1/2 dl sokeria (laitoin hieman vähemmän, ja käytin ruokosokeria)
1 tl ruokasoodaa
1 dl öljyä
2 dl soijamaitoa
75 g suklaata (näin oli alkuperäisessä, mutta heitin surutta 100 g. Pistäkää paremmaksi, laittakaa enemmän!)
1-2 rkl etikkaa


Aluksi kuivat aineet sekaisin ja sekaan sulatettu suklaa, öljy sekä soijamaito. Taisin lisätä teelusikallisen tummaa kaakaojauhetta myös. Valmis taikina kaadetaan leivinpaperilla vuorattuun kakkuvuokaan ja paistetaan 20-25 minuuttia 175 asteessa.
Kun kakku oli valmis ja riittävästi jäähtynyt, kuorrutin sen vielä mokkapaloille tarkoitetulla kuorrutteella (ohje löytyy googlettamalla mokkapalojen ohjeen). Kuorrutetta kannattaa tehdä reilusti, jotta se riittää myös kakun reunoille, ja kyseen ollessa myös mokkapaloista, yleensä ne kohdat katoavat ensin, joissa kuorrutetta on eniten.


Viikonloppu meni varsin leppoisasti. Muutamien sattumien myötä aikaa tulee vietettyä seudulla jossa vietin yläaste-ja lukioajan. Aluksi moni paikka oli osaksi unohtunut, mutta hiljalleen vanhat reitit ja alueet ovat palanneet mieleen. Toki viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut muutoksia, mutta on ollut ilahduttavaa huomata miten jotkut hyviä muistoja herättävät paikat ovat vieläkin tallella. Yksi tällaisista on leipomo, josta lukiossa ystävien kanssa haimme syötävää tuntien välillä. Kaikki suunnitelmat eivät tosin menneet aivan nappiin. Lauantaina tarkoitus oli mennä uimaan tuttuun uimahalliin esseen kirjoittamisen jälkeen. Mutta mokomat uppopallon pelaajat pitivät juuri silloin ottelua, ja jouduin peruuttamaan aikeeni. Uppopallo on varmasti hieno laji, mutta juuri sinä hetkenä en osannut ajatella asiaa niin positiivisesti. Onneksi sää suosi lenkkeilyä, ja lopun turhautumisen purin kostamalla täysin viattomalle osapuolelle laittamalla ruokaa. Hyi minua!


Tuleville päiville ei liene suurempia suunnitelmia (jos kauan, eli muutaman päivän odotetun henkilön saapumista ei lasketa), paitsi keskiviikkona yritän viimeinkin saada käsiini haalarit. En virallisella haalariviikokolla ehtinyt/jaksanut niitä noutaa muiden kiireiden ohella. Olisi pitänyt, sillä nyt sopivan tilaisuuden löytäminen todella haastavaa. Täytyy toivoa että keskiviikkona viimeinkin onnistaisi..

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Seurustelu vs. syömishäiriö =?

Edellisestä kirjoituskerrasta onkin vierähtänyt jonkin aikaa. Outoa kyllä, itsestäni ei siltä tunnu, sillä aika juokseen vähän turhankin nopeasti nykyään. Koulun ohella seurustelu lienee merkittävä tekijä, minkä vuoksi, tai enemmänkin ansiosta kiinnostus viettää aikaa koneella on laskenut. Jonkin aikaa sitten en voinut olla kummastelematta, miten paljon asiat ovat muuttuneet verrattuna viime vuoteen. Yksi erittäin positiivinen muutos on oireilun vähentyminen niin syömishäiriön kuin epilepsian suhteen. Ensin mainittuun viitaten mieleen nousi myös pohdinta sen suhteen, että miten syömishäiriö ja seurustelu toimivat yhdessä. Jo nyt haluan tarkentaa, etten aio kirjoittaa yleispäteviä sääntöjä, vaan kertoa omista kokemuksista. Se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi kaikille.

Kun oireilu oli voimakkaampaa ja ilmeni muun muassa tarkan ruokavalion, pakkoliikunnan ja oksentamisen merkeissä, muistan usein toivoneeni että löytäisin jonkun jonka kanssa seurustella vakavasti. No, vierähti muutama vuosi ennen kuin näin uskomattoman hyvä tuuri kävi. En kuitenkaan ole pahoillani siitä ajasta mitä "jouduin" odottamaan. Valitettavasti kokemusta ehti aikoinaan tulla erittäin huonosti toimivastai "kolmen kimpasta", toisin sanoen kolmantena osapuolena oli voimakkaasti oireileva syömishäiriö. Joidenkin kohdalla parisuhde voi varmasti toimia paranemista tukevana tekijänä, mutta itselläni se ei toiminut, sillä syömishäiriö nousi ensimmäiselle sijalle ja motivaatio paranemisen suhteen oli todella matalaa tasoa. Seuraavan muutaman vuoden ajan jouduin todella käymään läpi pohdintaa sen suhteen, että valitsenko kumppaniksi syömishäiriön vai sellaisen elämän mihin se ei liity. Valinta ei ollut helppo, sillä sairaus itsessään sumensi muut vaihtoehdot. Jos sairautta ei ole, mitä jää? Onneksi yksi osastojakso kokopäiväisellä puolella riitti, vaikka päiväosastolla jouduinkin, tai itse asiassa pääsin ns. kertausharjoituksiin. Hoito toimi kuitenkin vain väliaikaisesti ja pian palasin pinttyneisiin tapoihini. Niin narsistiselta kuin tämä kuulostaakin, se vartalo mitä inhosin ja ehkä ajoittain inhoan vieläkin, oli ilmeisesti enemmän tai vähemmän siinä määrin "timmissä" kunnossa, että se vetosi vastakkaiseen sukupuoleen. Mutta tämä jäikin päällimmäiseksi tekijäksi, eikä liene vaikea arvata mikä loppujen lopuksi oli perimmäinen tavoite. Ehkä joku pitää minua huomionhakuisena diivana, mutta jos totta puhutaan, kun tällainen asenne kohdistuu omaan ruumiiseen toistuu riittävän usein, sitä alkaa itsekin esineellistää itseään. Ehkä tämä ilmaisu kuulostaa hivenen dramaattiselta, mutta en osaa nähdä itseäni uhrina.

Kun opiskelu ensin HEO:ssa ja sitten yliopistossa alkoi, ruokailutottumuksia oli muutettava. Lisäksi olin kyllästynyt siihen erityistapauksen rooliin minkä olin omaksunut. Joskus ennen joulua tapahtui jotain mitä ei kuulunut tapahtua. Tapasin ihmisen jonka kanssa kaikki vain loksahti kohdilleen. Olin avoin sairauden suhteen. Siinä vaiheessa kun sain tietää sen onnellisen uutisen etten ollut ainoa joka haluaisi olla vakavissaan suhteessa, tajusin että jos en vaikka sitten hammasta purren yrittäisi muuttaa ruokailutottumuksiani ja poiketa sairauden asettamista rajoista ja maneereista, minulla olisi vain hävittävää. Koska hoitojaksot, terapia ja opiskelu olivat antaneet jonkinlaisen pohjan, en joutunut harppaamaan kovinkaan pitkälle. Omalla kohdallani siis toimi se, että ensin hoidetaan sairauteen liittyvä oireilu ja muut häiritsevät tekijät minimiin. Muu tulee sen jälkeen. Ja se mitä sairauden hoitamisen jälkeen tulee, on ELÄMÄÄ. Edelleenkin olen muutamien asioiden suhteen varovainen. En esimerkiksi halua jättää mitään "riskiruokaa" asunnolle oksentamisen pelossa. Toki myönnän että minulla on käynyt mielettömän hyvä tuuri, sillä kerran asian sanottuani kumppani ymmärsi täysin, eikä asia paisunut sen enempää. Toisaalta tällainen suhtautuminen ei ehkä onnistuisi, jos luottamus paranemismotivaation suhteen olisi riittävä. Kuten aiemmin totesin, haluan irrottautua kaikesta sellaisesta syömishäiriöön liittyvästi mikä vähänkin rajoittaa muuta elämää, sillä nyt hävittävää olisi liian paljon.

On toki tapauksia joissa kumppani toimii tukena, mutta voin suoraan myöntää että minä kuulun niihin, jotka vain imisivät toisesta viimeisetkin energian rippeet ruokkiakseni sairautta. Typerää ja epäreilua? Voi kyllä! Ei sitä tosiasiaa voi millään kompensoida, muuta kuin toteamalla, että jossain vaiheessa sairaus ponnahtaa niin suureksi osaksi kantajaansa, ettei paluuta ole ennen kuin on käynyt riittävän pohjalla. Tietenkin olisin voinut heti oireiden aletettua puuttua niihin ja lopettaa ne heti alkuun, mutta ääretön naiivi itsepäisyyteni töni kohti sairautta. Toivon hartaasti että minua fiksumpia olisi mahdollisimman paljon. Jos jotain haluan todeta, niin sen että kumppanin käyttäminen sairauden pönkittäjänä ei satuta vain itse sitä joka sairastaa, vaan myös kumppania. Tästä syystä itse haluan olla täysillä matkalla poispäin kaikesta siitä, mikä ei todellakaan anna mitään, mutta ottaa sitäkin enemmän.