lauantai 28. syyskuuta 2013

Askel lähemmäksi opiskelijan arkea

Kirjoittamisesta onkin ollut hieman taukoa, ja syy lienee helposti arvattavissa: opiskelua ja siihen totuttelemista. Jos jonkinlainen yhteenveto on vedettävä viimeisestä parista viikosta, kaikki on mennyt hyvin, ehkä jopa paremmin kuin odotinkaan. Viime keskiviikkona selvisin monen muutaman vuoden tauon jälkeen täydestä, eli kahdeksan tunnin päivästä. Asiaa helpotti kylläkin se, että päivään ei kuulunut kuin yksi "kuunteluluento". Muu oli pääasiassa aktiivista tekemistä. Viestinnän kurssin esitelmää jännitin hieman aiheen arkuuden suhteen, mutta loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Hieman pelkäsin sitä, että kuulijat olettaisivat minun haluavan provosoida, sillä aihe itsessään kiinnosti minua. Olin valinnut aiheeksi arkaluontoisten asioiden lausumisen suoraan. Esimerkkinä käytin kirjallisuutta eri aikakausilta, ja vertailin tällaisten asioiden kuvaustavan muutoksia ajan kuluessa. Häpeä on aiheena mielenkiintoinen siinäkin mielessä, kun se tunteena taitaa ollan "sisäänrakennettu" ilmiö. Mary Douglasiin nojautuen voisin itsekin todeta, että kyse on tarpeesta vetää rajoja. Asiat jotka menevät rajojen ulkopuolelle, saavat aikaan erilaisia reaktioita, joista häpeä lienee yksi. Se mitä en kertonut, oli ajatus siitä, että syömishäiriöstä toipuminen sisältää lähes jatkuvasti häpeän kohtaamista. Häpeää omasta ruumiista, syömistavoista julkisesti, rajoituksista, ruuan määrästä, oksentamisesta yms. Niistä ei vain "saisi" puhua. Itse esitelmässä pohdin mm. sitä, miten Decameronessa Bocaccio (kirjoitinkohan oikein?) oli onnistunut kuvaamaan jo rikoksen tasolla olevaa asiaa leikkisästi. Kyseessä oli tarina, jossa erakko opetti nuorta tyttöä joka halusi palvella Jumalaa ajamaan pirua helvettiin. Tyttö oli iältään n. 14-vuotias. Toisena esimerkkinä käytin Elina Tiilikan kirjaa Punainen mekko. Sen kohdalla oli pakko myöntää, ettei ollut aivan helppo juttu ilme peruslukemilla lukea ääneen kohtaa, jossa päähenkilö kuvasi asiakkaansa heiluvia kiveksiä. Ilmeisesti minussakin asuu pieni määrä häveliäisyyttä..

Torstaina tapahtui jotain aivan uskomatonta. Pidin lupaukseni fuksiaisiin osallistumisen suhteen. Tapahtuma alkoi messulla, mikä kokemuksena sai aikaan voimakkaita tuntemuksia, etenkin ehtoolliseen osallistuminen. Uskoon liittyvistä asioista avautuminen on jostain syystä minulle vaikeaa, siispä jääköön tarkastalu tähän. Messun jälkeen siirryimme toiseen paikkaan, jossa oli tarjolla ruokaa ja kahvia ja mikä parasta: tuutorit olivat järjestäneet aivan loistavaa ohjelmaa. Vastoin tottumuksiani olin harvinaisen sosiaalinen. Mutta mikä epäilyttävintä, osallistuin myös jatkoille. Minä, kaavoihin jumittunut ja rajoista kiinnipitävä naisihminen menin keskellä viikkoa baariin, enkä tosiaankaan pysynyt vesilinjalla. Ellei omenasiideri sitten ollut alkujaan vettä, mistäs sitä tietää mitä ympärillä tapahtuu, kun joukko teologian fukseja pääsee paikan päälle.. Oli todella vapauttavaa ja mielettömän hauskaa jutella muiden opiskelijoiden kanssa hieman erilaisissa olosuhteissa. Kelloa jouduin valitettavasti katsoa, sillä joukkoliikenne kulkee arkena eri tahtiin viikonloppuun verrattuna. Kieltämättä on hieman koomista miten asiat voivat kääntyä päälaelleen. Joskus kymmenen vuotta sitten minua oltaisiin toppuuteltu ja varoiteltu että juhlimisen kanssa tulisi olla maltillinen. Nyt sain läheisiltäni kehuja koska menin keskellä viikkoa baariin rellestämään. Tai mitä rellestämistä se enää on, istun, juon ja puhun. Niin, ja toivon ettei kukaan menetä hermojaan jälkimmäisen aktiviteetin vuoksi. Vitsinä totesinkin lopuksi, että pitäisi kai useammin harrastaa tuota baarissa käymistä keskellä viikkoa, jos sillä kerran on näin vapauttava vaikutus.

Seuraava haaste lienee fakta lähestyvistä tenteistä. Vaikka avoimen yliopiston kautta onkin jonkin verran kokemusta tuon tason tenteistä vaatimuksineen, nyt tuntuu kuin menisi jonnekin aivan tuntemattomalle alueelle. Olen kuitenkin pokkana päättänyt tähdätä ensisijaisesti siihen, että tentti menee läpi, ja korottaa arvosanoja myöhemmin. Jos heti tähtään kiitettäviin arvosanoihin, tiedän kokemuksen kautta, että itseruoskinta pääsee viimeisen päälle valloilleen, mikäli kaikki ei menekään tavoitteiden mukaisesti.

Aliisa toivottaa kaikille valoisaa syksyä, joskin vain mielentilan suhteen, koska valoisuus ja etenevä syksy eivät ole aivan realistinen yhdistelmä.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Ensimmäisen viikon jälkeen

Nyt on orientaatioviikko takana ja ensi viikolla olisi tarkoitus ensimmäisille luennoille mennä. Tämä tuskin on opiskelun joskus aloittaneille mikään uusi juttu, mutta voi jestas sitä sekasortoa mikä ensimmäisinä päivinä oli päällä! Kun aloitin, oletin että avoimessa yliopistossa suoritetut opinnot auttaisivat ja selkeyttäisivät, mutta toisin kävi. Jo tiistaina olin melkein valmis olla välittämättä aiemmista suorituksista. Mutta hiljalleen selkeyttä alkoi tulla mukaan, ja ymmärsin mitä kursseja pitäisi ottaa. Hämmentävää oli, että perusopintoja piti täydentää muutamilla kursseilla. Minähän olin siis iloisena olettanut, että asia oli sillä selvä. Jos jokin suoraan sanottuna hävetti oli se, että minusta tuntui, kuin olisin tajunnut asioita pienoisella viiveellä muihin verrattuna. Kun miltei hermoni menettäneenä ihmettelin kursseja ja niiden suorittamista, toinen ystävällinen opiskelija näytti paperista kohtia jotka olin onnistunut hyppäämään yli. Suureksi onnekseni tämä ihminen ei katsonut minua kuin idioottia, vaikka aihetta todellakin olisi ollut. Loppujen lopuksi asiat menivät hyvin, ja jonkin sortin lukujärjestys on myös koottuna.

Parhaaksi kokemukseksi ensimmäiseltä viikolta ovat jääneet ne ihmiset, joita olen tavannut. Olen vuosikausia ollut pelokas opiskeluporukan kanssa. En nyt halua haukkua ketään, mutta amk -ajoilta muistan lähinnä sen, miten hankalaa oli olla muiden kanssa. Toki minussakin oli vikani, mutta tuntui pahalta, kun ihmiset avoimesti kutsuivat oudoksi (siis negatiivisessa mielessä) ja naureskelivat. Muistan myös miten erityisesti minua tykättiin arvostella ja analysoida. No, jääköön ne muistot sikseen, sillä katkeruuden voimaa ei pidä väheksyä. Siispä palaan tähän aikaan: minut on otettu vastaan lämpimästi, otettu kontaktia, avoimen luennoilta tutut henkilöt ovat yhtä avoimesti tervehtineet ja jutelleet hymyillen. Se mikä siinä hymyssä on ollut erityistä lienee se, että se on ollut aitoa. Jo parin päivän kuluttua meitä "liittoutui" yhteen oma porukka. Mitään sisäpääri-ilmiötä porukan syntymiseen ei liene muuten kuin että olemme kaikki samassa tuutoriryhmässä. Lisäksi olen ollut niin helpottunut kun opiskelijoiden ikäjakauma on todella laaja. En siis ole vanhin kaikista, vaan ehkä jossain keskivaiheilla.

Syömisen suhteen olen "skarpannut" viikon aikana, ja toivon että sama linja pysyy. Maanantaina pakenin vielä kotiin lounaalle turvaruokien (rahkan sekä itse tehtyjen rieskojen joissa on enemmän kuitua kuin imeytyvää tavaraa) ääreen. Tiistaina vain lähdin toisen opiskelijan kanssa Unicafén puolelle. Hieman ahdisti, kun kalorimäärä oli merkitty, mikä puolestaan johti siihen, että valitsin kevyimmän vaihtoehdon. Mutta näin jälkeen mietin, että oli todella suuri saavutus mennä sinne syömään. Verrattuna viime vuoteen HEO:ssa (pahoittelen paikan julkaisua), lounastaminen oli miellyttävää, sillä paikassa ei ollut niin hirveää meteliä. Olen kai tullut vanhaksi, mutta en tykkää jos ruokalassa äänenvoimakkuus kasvaa liian suureksi. Sen tiistain jälkeen olen joka päivä syönyt muiden kanssa. Perjantaina tuli pieni ahdistuskohtaus, ja tapani mukaan kävelin vailla päämäärää, hyvä kun en ympyrää. Kuitenkin se olo meni ohi, ja jatkoin päivää tavalliseen tapaan. -Vailla suurempaa dramatiikkaa.

Perjantaina sain sen "ahaa-elämyksen", mitä olisin kaivannut jo kymmenen vuotta sitten. Kun työelämän edustajat pitivät puheitaan, minusta ensimmäisen kerran tuntui siltä, että olen oikealla alalla. Voisin olla katkera, mutta yritän olla tuhlaamatta voimia moiseen. Onhan teologia aineen kiinnostanut jo lukioaikana, mutta jotenkin ajattelin sen vaativan voimakasta kutsumusta. Ei sillä ettei kutsumusta alalle olisi, mutta ajattelin sen olevan kutsumusta vain siihen tietynlaiseen muottiin. Kai ne kuluneet vuodet ovat sen verran jotain opettaneet, että huomasin vaihtoehtoja olevan useita. Parasta oli kuitenkin myös tajuta, ettei kaikkien tarvitse kulkea samaa reittiä samanlaisin askelin. Minulla on "kohteita", joiden hyväksi haluan tulevaisuudessa työskennellä.

Yhden huolestuttavan ilmiön olen kuitenkin havainnut. Matkan varrelle on avattu uusi Punnitse ja Säästä -kauppa. Koska valikoima on erittäin laaja, pitäisi kai kutsua kauppaa nimellä Punnitse ja (mukamas) Säästä. Miten lompakkona tuosta houkutuksesta selviää, on oma haasteensa. Ja tottakai Silvopleekin on kävelymatkan päässä. Voi minua.. juuri kun kaiken piti olla kunnossa, ilmaantui uusia haasteita!