sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Syömishäiriö, tyttöjen ja naisten ”etuoikeus”?

Laihduttava nainen on kuin miinakenttä. On tarkkailtava miten pitkälle on edetty, onko edetty riittävän nopeasti, ja onko maali epähuomiossa ylitetty ja jatkettu matkaa alueelle jossa vihollinen vaanii. Pasifistisesta yleisasenteestani huolimatta valitsi tämän hivenen militaristishenkisen esimerkin, sillä mielestäni se kuvaa tilannetta hyvin: kun jalka osuu miinan kohdalle, räjähtävät kyseiselle miinalle ominaiset kysymykset, moitteet tai varoitukset. Jos riittävää etenemistä ei tapahdu, kysyjät haluavat tietää huijaatko. Jos etenet liian hitaasti, kysytään voisiko asiaa nopeuttaa hieman. Jos maali ylittyy ja matka jatkuu vähänkin eteenpäin, heräävät kysymykset syömishäiriön suhteen (harmillisen usein aiheellisesti) ja koko projekti uhkaa kääntyä päälaelleen. Kuvitellessa mielessä tällaisen laihduttajan missä pisteessä tahansa, kumpaa sukupuolta mielikuvan hahmo todennäköisimmin on? Uskallan väittää, että valtaosa näkee tämän naisena.

Entä pojat ja miehet? Miespuolisia syömishäiriöisiä on tilastojen mukaan selvästi vähemmän. Lisäksi heidän ilmenemisensä sosiaalisessa mediassa on lähes olematonta verrattuna naispuolisiin. Hyvä esimerkiksi tästä lienee ”uutinen” milloin kenenkin tunnetun naispuolisen henkilön syömishäiriöstä. ”Viralliset” kriteerit täyttävä anoreksia nervosa sekä muut syömishäiriön muodot ovat miehillä naisiin verrattuna harvinaisempia, mutta lienemme sulkeneet silmämme parilta, lähes kaikkialla nähtävissä olevalta ilmiöltä. Jo (surullisen) pitkään ollut ”karppausinto” näyttää tarttuneen erityisesti miespuolisiin. Lieneekö syynä sen profiili oikotienä sekä se, että siinä jos missä pihvi lautasen sisältönä on taattu. Vaikka söisin lihaa, en silti ymmärtäisi karppausta. Olen sitä itsekin kokeillut ja mielestäni siinä jos missä ei saa syödä mitään herkullista. Kun kysyin mikä tässä ruokavaliossa viehättää, vastaus oli lupa syödä kaikkea rasvaista. Koskaan ei selvinnyt mikä siinä puolestaan viehättää. Tosin minulla on tähän laihdutustyyliin negatiivinen asenne osaksi omien kokemusten vuoksi. Miesten kohdalla näyttäisi olevan täysin normaalia, että karppaaminen ei lopu tavoitepainon saavuttamisesta huolimatta, käydään kuntosalilla kasvattamassa lihaksia ja käytetään projektia jouduttamaan erilaisia proteiinivalmisteita.

Kuvitelkaamme mielessämme nainen, joka karppaa jatkuvasti ja käy useita kertoja viikossa kuntosalilla. Kun tavoitepaino on saavutettu ja projekti silti näyttäisi jatkuvan, onko läheisten ja tuttavien reaktio luonnollisesti ”hälytyskellojen” soiminen kyseisen naisen toiminnan suhteen? Saatan kuulostaa yleistävältä, mutta uskon lukijoiden ymmärtävän mitä ajan takaa. Itse näkisin kyseisen reaktion loogisena seurauksena, ja ennen kaikkea hyödyllisenä ja merkkinä välittämisestä. Toki turha valvominen on pidemmän päälle rasittavaa, mutta sopivissa määrin siitä tuskin on haittaa. Mutta kuinka monelle tulisi vastaavanlaisen miespuolisen kohdalla toimia samoin? Miehen elimistö ei anna yhtä selkeitä merkkejä puutostilasta, paitsi seksin kohdalla merkit saattavat olla turhankin selkeitä. Naisilla puolestaan kuukautisten loppuminen merkki siitä, ettei kaikki ole kunnossa, minkä seurauksena tällaiset asiat eivät jää niin helposti pimentoon.

Niin kärjistetty ilmaisu kuin tämä onkin, niin erityisesti miesten karppausinnostus yhdistettynä raskaaseen liikuntaan on lähempänä ortorektista toimintaa kuin tervettä elämäntapaa. Ortoreksiassa ruokavalion sisältö supistuu jatkuvasti subjektiivisella tasolla määritettyä terveellisyyttä kohti. Lopulta sosiaalinen elämä rajoittuu, ja vain omat eväät ovat sallittuja. Kuinka moni näistä karppaajista voi totuuden mukaisesti sanoa, koska projekti loppuu? Vielä korostaisin etten halua yleistää tätä jokaisen miehen kohdalle, mutta luulen että tällaista ns. luvallista syömishäiriöistä toimintaa on enemmän kuin moni uskoisi. En myöskään lähesty tätä minkäänlaisena feministisenä kannanottona, vaan huolestuttavana ilmiönä.