sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Täyttä kreikkaa..

Taas hujahti viikko ennätysvauhtia loppua kohden. Niin nurinkuriselta kuin kuulostaakin, olin todella iloinen kun torstaina oli kirkkohistorian esseeryhmän tapaaminen. Yleensä luentoja on vain maanantaisin ja keskiviikkoisin, mutta kurssit ovat sitä luokkaa, ettei ole varaa jättää vapaapäiviä täysin vapaiksi. Ne pakolliset lähiopetuksessa tapahtuvat luennot ovat englanti ja kreikka. Jälkimmäinen on yllättäen haasteellisin, mutta toisaalta sitäkin antoisampi. Tosin tällä Raamatun kreikalla lienee turha yrittää tilata drinkkejä Rodoksella, tai jos yrittää, kenties katsoisivat hieman kummastuneina. Tässä esimerkkinä voisi toimia Agricolan laatiman aapisen teksti. Jos yrität lukea sitä ekaluokkalaisille, reaktio tulisi kummastuneiden katseiden muodossa. Kieltämättä välillä hymyilyttää ja kenties nolottaa, kun minulle motivoiva tekijä kielen oppimiseen ei ole niinkään taito lukea alkuperäisiä tekstejä, vaan huomata eri sanojen polveutuvan juuri kyseisestä kielestä. Etymologia siis. Mutta mainittakoon tähän, että en todellakaan olen näin innostunut 24/7. Tällä hetkellä kielioppi tuottaa pienoista päänvaivaa, mutta no, ei auta muu kuin käydä sääntöjä läpi. Jos jotain olen vuosien mittaan oppinut niin sen, että valittamalla ja voivottelemalla saa paljon vähemmän aikaan verrattuna siihen, että käy töihin.

Valittamiseen liittyen..ehkä olen epäempaattinen, mutta yhä useammin minua on joissain ihmisissä rassannut se, että heillä on tarve selittää millainen työmäärä heillä on harteillaan ja miten vaikea on saada kaikki valmiiksi. Onhan se ikävää, kun töitä on enemmän kuin aikaa ja voimia. Mutta silti herää pohdinta: jos valittaa ja voivottelee tunnin yhteen putkeen, olisiko siitä ajasta jo puoletkin voinut käyttää itse tekemiseen? Tämän pohdinnan jälkeen suorastaan toivon, että joku muistuttaisi minulle samasta asiasta erityisesti silloin, kun katson tarpeellisemmaksi valittaa tekemisen sijaan.

Ja sitten valittamisesta omaan valitukseen: että tämä uuden kropan hyväksyminen käy voimien päälle! Egosentrisenä toimintana olen toki selvittänyt, että kyse on lihaksista, mutta kasvanut koko riitää laskemaan itsetuntoa ja nostamaan itseinhoa. Viime aikoina olen yhä vähemmän sietänyt käyttää housuja, koska hameen kanssa pystyn peittämään "kriittiset" alueet. On vaikea hyväksyä olla normaalipainossa, mutta onneksi muu elämä on antanut siinä määrin paljon, että kenties kehonkuva tulee myös lahjotuksi. Ja tämä on sen suunna korruptiota, että olen valmis hyväksymään sen. Vielä kun vatsani suostuisi hyväksymään ns. normaalin ruuan.. Ruokaan liittyen vielä, tänään tuli tehtyä todellinen irtiotto: uskaltauduin syömään lasagnea! Tosin puuroihin yms. tottunut vatsani oli hieman shokissa, mutta se selviää pienellä terapialla ja riittävillä toistoilla.



sunnuntai 6. lokakuuta 2013

"Koulun ruokalan annokset? -Yök!"

Viime aikoina yhtenä varsin pinnalla keskustelun aiheena on ollut kouluruoka. Itse kävin peruskoulua ennen vuosituhannen vaihtumista ja sen jälkeenkin. Ala-asteella ruoka taisi tulla osaksi puolivalmiina, ja osaksi niin, että keittäjät valmistivat kaiken itse. Olin vasta ensimmäisellä luokalla, mutta ajanjakso taisi vastavat enemmän tai vähemmän lama-aikaa, mikä myös vaikuttu ruuan tasoon. Jokunen vaikea ruokalaji joukkoon toki mahtui, kuten maksalaatikko ja lihakastike. Maksalaatikosta en koskaan ole liioin pitänyt, ja lihakastikkeessa laatu oli hivenen..matala? No, jos siitä nk. lihanpalasta alle kolmasosa on lihaa ja loput "läskiä" ja jänteitä, ei makuelämys ole mikään suurin. Mutta ruokalajeja oli siinä määrin montaa erilaista, etteivät nuo kaksi mitään suurempia traumoja saaneet aikaan. Kun siirryin yläasteelle, ruoka tuli keskuskeittiöstä, ja valmistettiin ilmeisesti puolivalmiina. Vaihtoehdot laajenivat, ja osa ruokalajeista parani laadullisesti. Toki aina pari inhokkiruokaa mahtuu joukkoon, mutta mitään suurempaa ongelmaa ei ollut.

Nyt valituksia tulee laadun ohella kasvisten määrästä ja mausteiden käytöstä. Ymmärtäisin asian muuten, mutta salaatit ym. kasvikset ovat yleensä erikseen ja itse otettavissa, eli oppilaat voivat itse katsoa miten kasviksia syövät. Ja koska kotona ei kaikilla ravitsemuksesta erityisemmin luennoida, koulun opetussuunnitelmaan kuuluu (olettaakseni) kaikkialla oppilaiden informoiminen ravitsemuksesta. Ja mitä mausteisiin tulee, harvassa koulussa ei ole ruokalassa jossain nurkassa pöytää, josta löytyy suolat, pippurit, ketsupit yms. Vaikka kyseessä onkin lapset ja teinit, he eivät ole enää niin pieniä, etteivätkö itse kykenisi vaikuttamaan siihen, mitä lautaselleen keräävät.

Jos vertaamme aikaan muutama kymmenen vuotta taaksepäin, koulun ruokalan valikoima ei vastannut puoltakaan siitä, mitä se on nyt. Välillä mietityttää, että millaista gourmet -tarjontaa ruokalalta oikein odotetaan? Otettaessa huomioon budjetin jonka voimin joudutaan kokoamaan kelvollinen ateria, minusta ruokalan tarjonnat ylittävät monet odotukset. Mutta ei, aina jotain valittamista löytyy. Vaikka henkilökohtaisesti kannata ilmaista ruokalaimahdollisuutta, välillä tekee mieli antaa lasten ja heidän vanhempiensa testata sitä, mitä tarkoittaa käytännössä kun oppilaiden ruokailu on huolehdittava erikseen. On totta ettei oppilaille tarjota kaviaaria lounaalla.

Myönnän että tämän kirjoituksen sävy oli täynnän valittamista, mutta toisaalta toivoisin kovasti, että poruka ymmärtäisi millainen etu mahdollisuus ilmaiseen ruokaan on. Tai eihän mikään ole ilmaista, veronmaksajat sitäkin pitävät yllä. Harmi vain, että se nk. tavallinen kotiruoka taitaa olla menettänyt merkityksensä, kun maksullinen McDonald'sin rasvassa uitetut ranskanperunat ja hampurilaiset vievät voiton. Jos rehellisiä ollaan, en usko että koulun ruoka on huonoa, mutta sitäkin huonompi on asenne sitä kohtaan. Jos oppilaalle tarjottaisiin eri annoksia samasta ruokalajista, kuten esimerkiksi lohta ja perunamuusia eineksenä, koulun ruokana sekä ravintola-annoksena huomaisiko hän silmät sidottuna eroa kahden viimeisen välillä?

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

(Eko)paastoiluyrityksiä

Tarkkaa aloittamisajankohtaa en osaa sanoa, mutta joitakin viikkoja olen ekopaastoa kokeillut, se ”perinteinen” pääsiäistä edeltävä paasto kun ei liene minulle paras vaihtoehto. Ekopaastoon olisi voinut ns. ilmoittautua, mutta jätin sen väliin. Vaikkei ilmoittautuminen nimettömänä ja klikkaamalla olekaan täysin vakavasti otettavaa (ainakaan minun mielestäni), en halunnut edes sillä tasolla sitoutua koska en osannut ennustaa missä määrin tulisin ja onnistuisin. Luettuani vinkkejä ekopaaston toteuttamiseen mietin aluksi missä voisin tehdä muutoksia niin, ettei se liikaa kevennä lompakkoani eikä ravinnosta saadun energian määrää. Ja kuten ehkä moni muukin, turhia valoja on asunnossa ollut kerran jos toisenkin päällä.

Aluksi huomasin turhaa lieden käyttöä päivän aikana, sillä valmistin ruokaa siinä sekä aamulla että päivällä. En tiedä miten tällaiseen olen päätynyt, ehkä se johtuu osaksi siitä että syön lounaan koulussa. Siispä pyrin tekemään kattilallisen keittoa tms. niin, että vähintään toinen kerta lieden käytöstä poistuisi. Tämä tavoite on onnistunut melko hyvin, vaikkei etenkään niinä päivinä, kuin mikrossa lämmitettävä ruokasatsi ehtii loppua. Välillä menee päivä pari että saan aikaiseksi uuden erän valmistamisen.

Toiseksi tavoitteekseni asetin sellaisten ruoka-aineiden suosimisen, joiden valmistus ei ole kulkenut monen prosessin kautta. Toisin sanoen pyrin lisäämään sellaisten raaka-aineiden osuutta, jotka ovat mahdollisimman ”alkuperäisessä” muodossa. Käytännössä tämä tarkoittaa mm. palkokasvien käyttöä proteiinin lähteenä, leipien tai minun kohdallani rieskojen tekemistä itse sekä karkkien vaihtamista kuivahedelmiin. Tosin en aina ole huomannut valita lähellä tuotettua ruokaa, mutta pieniä muutoksia onnistumisia on sentään tullut. Tosin joidenkin ruoka-aineiden kohdalla en valitse sitä fiksuinta vaihtoehtoa lähinnä käytännön syistä, sillä esim. yksittäispakattuja ruokia ostan niissä tilanteissa, joina suurempi määrä saattaisi vanhentua.

Vaikka muutettavia tapoja olisi vielä, olen katsonut paremmaksi tehdä tällaisia pieniä yksittäisiä muutoksia radikaalin käännöksen sijaan, koska jo kokemuksesta tiedän että sellaista seuraisi ennemmin tai myöhemmin täyskäännös lähtöpisteeseen, oli kyseessä mikä asia tahansa.

Äkkiseltään ei ehkä uskoisi, mutta paranemisprosessiin tämä ekopaastoilu on vaikuttanut positiivisesti. Esimerkiksi tehtyäni rieskoja itse, minun on ollut helpompi syödä niitä koska en tiedä tarkkaa energiamäärää. Ja kaikessa narsistisuudessani pakko myöntää: maku on ollut myös parempi kaupan leipiin verrattuna. Mutta lieneekö se yllätys yhdellekään joka itse on esim. sämpylöitä leiponut. Minulla sämpylöiden tekemisessä tulee usein vastaan laiskuus sekä se, että näin talvella käteni iho on siinä kunnossa, ettei alustaminen innosta. Tosin jos joku muu on leiponut, silloin maistan mielelläni! Kuivahedelmien ottaminen karkkien tilalle (tosin joskus sorrun) kuulostaa varmasti aluksi laihtumistavoitteiselta toiminnalta, mutta en menisi vannomaan: koulumatkani varrella on kuin kiusakseni Punnitse & Säästä –kauppa, mihin jostain kumman syystä ”eksyn” todellakin useammin kuin kerran viikossa. Kiitos näiden eksymisten, olen yhä useammin ostanut välipalaksi mm. viikunoita kun aterioiden väli tahtoo venyä liian pitkäksi.

Vaikkei tämä ekopaastoilu muuttaisikaan mitään, jää siihen liittyvistä onnistumisista hyvä mieli ja mahdollisuus oppia uutta. Jos jostain olen ylpeä niin siitä, että jo pidemmän aikaa sitten heitin syrjään ”ei yhden ihmisen teoilla ole mitään merkitystä” –ajattelusta. Oli tai ei, onko sillä välillä jos edes itse voi tehdä pari järkevää valintaa enemmän ja ehkä jopa toimia hyvänä esimerkkinä? Loppujen lopuksi jo pienistäkin muutoksista voi tulla yllättävän hyvä mieli, ja omalla kohdallani kroppakin on osoittanut ilahtumisen merkkejä mielen ohella.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Syömishäiriö, tyttöjen ja naisten ”etuoikeus”?

Laihduttava nainen on kuin miinakenttä. On tarkkailtava miten pitkälle on edetty, onko edetty riittävän nopeasti, ja onko maali epähuomiossa ylitetty ja jatkettu matkaa alueelle jossa vihollinen vaanii. Pasifistisesta yleisasenteestani huolimatta valitsi tämän hivenen militaristishenkisen esimerkin, sillä mielestäni se kuvaa tilannetta hyvin: kun jalka osuu miinan kohdalle, räjähtävät kyseiselle miinalle ominaiset kysymykset, moitteet tai varoitukset. Jos riittävää etenemistä ei tapahdu, kysyjät haluavat tietää huijaatko. Jos etenet liian hitaasti, kysytään voisiko asiaa nopeuttaa hieman. Jos maali ylittyy ja matka jatkuu vähänkin eteenpäin, heräävät kysymykset syömishäiriön suhteen (harmillisen usein aiheellisesti) ja koko projekti uhkaa kääntyä päälaelleen. Kuvitellessa mielessä tällaisen laihduttajan missä pisteessä tahansa, kumpaa sukupuolta mielikuvan hahmo todennäköisimmin on? Uskallan väittää, että valtaosa näkee tämän naisena.

Entä pojat ja miehet? Miespuolisia syömishäiriöisiä on tilastojen mukaan selvästi vähemmän. Lisäksi heidän ilmenemisensä sosiaalisessa mediassa on lähes olematonta verrattuna naispuolisiin. Hyvä esimerkiksi tästä lienee ”uutinen” milloin kenenkin tunnetun naispuolisen henkilön syömishäiriöstä. ”Viralliset” kriteerit täyttävä anoreksia nervosa sekä muut syömishäiriön muodot ovat miehillä naisiin verrattuna harvinaisempia, mutta lienemme sulkeneet silmämme parilta, lähes kaikkialla nähtävissä olevalta ilmiöltä. Jo (surullisen) pitkään ollut ”karppausinto” näyttää tarttuneen erityisesti miespuolisiin. Lieneekö syynä sen profiili oikotienä sekä se, että siinä jos missä pihvi lautasen sisältönä on taattu. Vaikka söisin lihaa, en silti ymmärtäisi karppausta. Olen sitä itsekin kokeillut ja mielestäni siinä jos missä ei saa syödä mitään herkullista. Kun kysyin mikä tässä ruokavaliossa viehättää, vastaus oli lupa syödä kaikkea rasvaista. Koskaan ei selvinnyt mikä siinä puolestaan viehättää. Tosin minulla on tähän laihdutustyyliin negatiivinen asenne osaksi omien kokemusten vuoksi. Miesten kohdalla näyttäisi olevan täysin normaalia, että karppaaminen ei lopu tavoitepainon saavuttamisesta huolimatta, käydään kuntosalilla kasvattamassa lihaksia ja käytetään projektia jouduttamaan erilaisia proteiinivalmisteita.

Kuvitelkaamme mielessämme nainen, joka karppaa jatkuvasti ja käy useita kertoja viikossa kuntosalilla. Kun tavoitepaino on saavutettu ja projekti silti näyttäisi jatkuvan, onko läheisten ja tuttavien reaktio luonnollisesti ”hälytyskellojen” soiminen kyseisen naisen toiminnan suhteen? Saatan kuulostaa yleistävältä, mutta uskon lukijoiden ymmärtävän mitä ajan takaa. Itse näkisin kyseisen reaktion loogisena seurauksena, ja ennen kaikkea hyödyllisenä ja merkkinä välittämisestä. Toki turha valvominen on pidemmän päälle rasittavaa, mutta sopivissa määrin siitä tuskin on haittaa. Mutta kuinka monelle tulisi vastaavanlaisen miespuolisen kohdalla toimia samoin? Miehen elimistö ei anna yhtä selkeitä merkkejä puutostilasta, paitsi seksin kohdalla merkit saattavat olla turhankin selkeitä. Naisilla puolestaan kuukautisten loppuminen merkki siitä, ettei kaikki ole kunnossa, minkä seurauksena tällaiset asiat eivät jää niin helposti pimentoon.

Niin kärjistetty ilmaisu kuin tämä onkin, niin erityisesti miesten karppausinnostus yhdistettynä raskaaseen liikuntaan on lähempänä ortorektista toimintaa kuin tervettä elämäntapaa. Ortoreksiassa ruokavalion sisältö supistuu jatkuvasti subjektiivisella tasolla määritettyä terveellisyyttä kohti. Lopulta sosiaalinen elämä rajoittuu, ja vain omat eväät ovat sallittuja. Kuinka moni näistä karppaajista voi totuuden mukaisesti sanoa, koska projekti loppuu? Vielä korostaisin etten halua yleistää tätä jokaisen miehen kohdalle, mutta luulen että tällaista ns. luvallista syömishäiriöistä toimintaa on enemmän kuin moni uskoisi. En myöskään lähesty tätä minkäänlaisena feministisenä kannanottona, vaan huolestuttavana ilmiönä.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Raakajuustotestailu

Koulu alkoi taas ja olen enemmän tai vähemmän epätoivoisesti yrittänyt päästä rytmiin mukaan. Itse asiassa epätoivoisuuden osuus on toistaiseksi pienenpi kuin odotin, mutta koputtakaamme puuta. En tosiaan tehnyt suoranaisia uuden vuoden lupauksia, mutta tavoitteita sen sijaan. Lupaus kun tuntuu niin sinetöidyltä ja siksi ahdistavalta. Tavoitteessa on sen sijaan varaa mennä pieleen, mutta riittävä tavoitteellisuus antaa voimaa taistella. Tavoitteita varmasti syntyy koko kuluvan vuoden aikana, mutta näin alkuun asetin itselleni tavoitteeksi mm. ulkoilla enemmän ja viettää vähemmän aikaa koneen ääressä, siis muussa mielessä kuin koulutöiden suhteen. Jälkimäisen kohdalla en ole varmuuden vuoksi asettanut tavoitetta erityisen korkealle..

Käsiini sattui joskus Mea Salon kirja "Hellaton kokki", ja sieltä ajattelin napata yhden reseptin ja testata, eli auringonkukansiemenistä valmistettu "aurinkojuusto". Tapani mukaan kirja tietenkin oli hieman väärässä paikassa kun aloin tekemään, eli kirjastossa. Siispä piti hieman improvisoida. Toki ainekset muistin suurin piirtein, mutta muuten piti turvautua luovuuteen, eli ei siihen luotettavimpaan apulaiseen. "Juuston" maku oli erittäin hyvä ja jostain syystä tuo juusto katosi muutamassa päivässä. Minullahan ei ole mitään osuutta... Nestettä kannattaa alkuun laittaa niukasti ja lisätä sitten. Itse hoidin soseutuksen sauvasekoittimella. Aurinkokuivatut tomaatit olivat Punnitse ja säästä -liikkeestä, ja valkosipuli tosiaan jauheena. Kirjassa puolestaan neuvottiin käyttämään 1-2 valkosipulinkynttä.

n. 2 dl auringonkukansiemeniä
n. 0,75 dl vettä
4-7 aurinkokuivattua tomaattia liotettuna
n. teelusikan kärjellinen valkosipulijauhetta/1-2 valkosipulinkynttä
n. 0,5 tl suolaa (tai enemmän maun mukaan)
sitruunamehua n. puoli dl, tai kunnes seokseen tulee tuorejuustomainen happamuus

Sekoita aineet yhteen blenderillä tai sauvasekoittimella. Kun massa on valmis, aseta se sopivaan astiaan ja anna seistä huoneenlämmössä 24 tuntia.

Minulla tämä resepti on vielä kokeilun ja etsimisen alla, mutta ainakin maku miellytti ja paljon!