torstai 5. huhtikuuta 2018

Irti syömishäiriöstä: Välitila


Jonkin aikaa sitten Helsingin Sanomien yleisöosastolle oli kirjoitettu mielipideteksti, jossa kritisoitiin painon julkistamista uutisissa, joissa aiheena on syömishäiriöön sairastunut henkilö. Kirjoittaja muistutti siitä, ettei paino kerro syömishäiriön vakavuudesta. Lisäksi kirjoittaja totesi, että painolukemien julkistaminen rohkaisee monia syömishäiriöisiä tavoittelemaan aina vain alhaisempaa painoa.

En voinut kuin nyökytellä. Muistan hyvin miten osastolla käytiin puolisalaa kilpailua alhaisimmasta BMI:stä. Vaikka sitä touhua ei suoranaisesti kilpailuksi julistettu, oli ilmiselvää, että matalimman BMI:n omaavat olivat ”parhaita”, muut laiskoja vailla itsekuria. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jos joukkoon mahtui henkilöitä BMI -lukemilla 15,16, 14 ja 12,7, se jonka BMI oli 16, oli käytännössä katsoen punkero. Kyseessä on siis merkittävä alipaino. En tiedä mikä tilanne on nykyään, mutta todennäköisesti tuota kilpailua käydään edelleenkin. Hoidossa kävi myös normaalipainoisia, mutta henkisesti todella huonossa kunnossa olevia henkilöitä. Ulkoisesti he eivät näyttäneet syömishäiriöisiltä, mutta pään sisällä sh oireili todella tuskaisen voimakkaasti. Suuri osa heistä oli nk. välitilassa.

Mikä välitila?
Ehkä joku muukin on jo keksinyt käsitteen tässä kontekstissa, mutta tämä tuli mieleeni. Kun kyse on syömishäiriöstä toipumisesta, välitilassa henkilö kamppailee sairautta vastaan, mutta toisaalta kaipaa elämää sairauden puolella. Miten tällainen on mahdollista? Omalta kohdaltani voin todeta, että elämä sh:n kanssa oli varsin yksinkertaista ja mikä parasta, vastuuvapaata. Jos ajatellaan vaikkapa sairaslomalla olemista. Ns. avohoidossa arki on varsin vapaata, tosin joinakin päivinä on raahauduttava milloin hoitajan puheille ja milloin mahdollisiin terapiaryhmiin. Itselläni näitä ei itseni määrittelemiä menoja oli viikossa keskimäärin kahdesti. Jos mielenterveyden oireilu unohdetaan, muu aika meni leppoisasti tehden mitä huvitti. Toki ruokavalion tarkkailu, buliminen oireilu, ahdistuskohtaukset, alkoholin satunnainen överikäyttö yms. hieman jarruttivat.

Entä sitten osastolla? No, vaikken asiasta perustanutkaan, itse siellä ei pahemmin tarvinnut ajatella. Kaupassa ei tarvinnut käydä, ei siivota (paitsi omat jälkensä) eikä tehdä muutakaan ns. normaalin aikuisen arkeen liittyvää. Pyykit tosin oli pestävä itse, mikä ei tuntunut ongelmalta. Mutta kun itsenäisyyttä lisätään, voi kaipuu sairauteen palata vaikka miten olisi sisäistänyt sen elämäntyylin tyhjyyden. Vaikka tämä kuulostaa brutaalilta väitteeltä, syömishäiriöt varsinaisen sairauden puolella johtavat herkästi taantumiseen, ehkä jopa uusavuttomuuteen. Syömishäiriöt muistuttavat mielestäni todella paljon päihderiippuvuutta ja huumeaddiktiutta: Elämään on ilmestynyt jotain, minkä tavoittelu sulkee kaiken muun ulkopuolle. Vastuun, läheiset ja elämän ylipäänsä.


Kuvahaun tulos haulle scale

Elämä addiktion ympärillä on yksinkertaista. Henkilöt jotka kykenevät siirtymään kohti toipumista, joutuvat tekemään valintoa, myös ikäviä sellaisia. He joutuvat luopumaan turvatusta elämästä sekä etsimään uutta identiteettiä ilman sairautta. Syömishäiriö tahtoo vallata sen verran suuren alan ihmisestä ja hänen elämästään, että hän todellakin joutuu miettimään mikä ja kuka hän on, ja mitä hän sitten tekee ilman sairautta. Ehkä siksi moni kaipaa takaisin sairauden puolelle vaikka tietääkin, että todellinen elämä odottaa sairauden ulkopuolella. Hän on välitilassa.

Kaikkea muuta kuin terve
Välitilassa henkilö ei välttämättä näytä ulkoisesti syömishäiriöiseltä. Hän voi olla ulkoisesti terve, mutta äärimmäisen ahdistunut. Hän joutuu päivittäin kamppailemaan syömishäiriön oireiluun liittyviä ajatusmalleja vastaan päästäkseen ”kuiville”. Jos minulta kysytään, mielestäni tuossa välitilassa oleminen oli henkisesti jopa raskaampaa kuin varsinaisen sairauden puolella. Joskus mietin, että taisin olla henkisesti huonommassa kunnossa kuin silloin, kun BMI:ni oli alhaisimmillaan. Toisaalta keskittymiskykyni oli paljon huonompi kuin nyt, mikä on johtanut siihen, että tarkkoja muistikuvia syksystä 2010 minulla ei ole.

Kuvahaun tulos haulle scale


Luulen että monilla mielenterveys on eniten koetuksella juuri tuossa välitilassa. On totuteltava vastuun kantamiseen, aikuisen ihmisen elämään ja toisaalta hyväksyttävä se, että normaalipainossa tullaan pysymään. Vaikka osastohoito oli tärkeä osa toipumistani, kritisoin hieman edelleenkin sitä nopeutta, mikä painon nostamiseen liittyi. No, mielestäni kahdeksan kiloa 2,5 kuukaudessa ei ole aivan luonnollinen nopeus. Suurin ongelma oli se, että pääkoppani ei ehtinyt tottumaan ns. uuteen kehoon. Ja minulla, 158-senttisellä tuo kahdeksan kiloa oikeasti näkyy.

Henkisen kunnon ohella moni välitilassa oleva voi todellisuudessa olla myös fyysisesti todella huonossa kunnossa. Aineenvaihdunta on mukavasti sekaisin jatkuvasta alipainosta, ja kroppa vasta palautumasta. Surullista ehkä, mutta laihdutusyritykset tai/ja voimakas buliminen oireilu ovat johtaneet jopa kuolemaan. Vaikka kehon massa ei pienenisi, sydän voi olla heikko aiemman oireilun jäljiltä, eikä näin ollen kestä esimerkiksi neste-elektrolyyttitasapainon suuria heilahduksia.

Tuen tarve suuri
Usein minua surettaa se, miten harvoin välitila otetaan vakavasti. Kuitenkin juuri nämä henkilöt tarvitset tukea todella paljon päästäkseen takaisiin itse elämän puolelle. Kun ns. tavalliseen aikuisen ihmiseen elämään vastuineen totutellaan uudelleen, syntyy väkisinkin suuria pelkoja. Mutta vaikka sympatiani on suuri näitä ihmisiä kohtaan, pidän tärkeänä myös henkilön omaa panostusta paranemisprosessiin puolesta. Myös hänen on opeteltava kantamaan vastuuta, sillä jos hän antaa samaan tapaan muiden tehdä asioita puolestaan, on turha toivo edes kuvitella pääsevänsä takaisin normaaliin elämään. Toisaalta pidän tärkeänä myös sitä, että näitä välitilassa olevia henkilöitä tuetaan ja kannustetaan itsenäiseen elämään, mutta oltaisiin aina tavattavissa tarpeen vaatiessa.


Kuvahaun tulos haulle hand in hand


Vaikka säännöllinen hoito ja tuki päättyisivät, tulisi jokaisella olla mahdollisuus hoitokontaktiin mahdollisten kriisitilanteiden varalta. Vaikka oireilu ja elämä sujuisivat, esimerkiksi jokin henkilöstä itsestään riippumaton dramaattinen tapahtuma voi johtaa oireiden palaamiseen. Monille siirtyminen itsenäiseen elämään voi tuntua pelottavalta myös siksi, että he olettavat vaistomaisesti jäävänsä yksin hoitojen päätyttyä. Tästä syystä pitäisin tärkeänä, että henkilölle tehtäisiin selväksi, että hän voi ottaa yhteyttä milloin vain. Pelko yksinjäämisestä voi kuitenkin hidastaa paranemis- ja itsenäistymisprosessia, sillä ero sairausajan suojatun elämän ja normaalin elämän välillä on todella suuri.

Pohdintaa..
Vaikka suhtaudunkin yleensä todella tiukasti syömishäiriön hoitoon ja henkilön omaan vastuuseen, pidän tärkeänä mahdollisuutta saada tukea. Mutta kun tukea saadaan, tuleva projekti tapahtuu yhteistyönä. Jos henkilö olettaa, että kaikki tehdään hänen puolestaan ja asiat vain tapahtuvat, hän on väärässä paikassa. Hänen on itse tehtävä se varsinainen työ, mutta hänellä tulee olla mahdollisuus saada tukea. Hoitohenkilökunta eivät kuitenkaan ole sitä varten, että tekisivät asiat tämän henkilön puolesta.


Kuvahaun tulos haulle indepency


Kun sairaus alkaa siirtyä taaemmaksi, on elämä mietittävä uudelleen. Käytännössä katsoen on kysyttävä itseltään: Mitähän minä sitten teen elämälläni? Mikäli ajatus elämästä ilman sairautta vie voiton, harva on tuossa vaiheessa terve. Syömishäiriön aikana oireilu on yksinkertaisempaa, sillä luonnollisesti valinta osuu oireilun mukaiseen toimintaan. Välitilassa on taisteltava oireiden mukaisen toiminnan valitsemista vastaan ehkä jopa päivittäin. Tästä syystä tukea tarvitaan paljon, sillä mahdollisuudet siirtyä sairauden ulkopuolelle ovat jo suuremmat. Henkilö on astunut ulos syömishäiriön turvamaailmasta, ja maailma sen ulkopuolella voi todellakin pelottaa. Toisaalta mikä ei estä häntä sopeutumasta ns. normaaliin elämään, ei ainakaan jos vain rohkeus ja henkiset voimat riittävät. Toisaalta hänen on myös ymmärrettävä oma vastuunsa. Ulkoinen tuki on tässä vaiheessa tärkeä osa paranemis/sopeutumisprosessia, sillä sitä kautta on mahdollista askel askeleelta ryhtyä elämään omaa elämäänsä itsenäisenä ja itsestään huolehtivana aikuisena.

1 kommentti:

  1. Tässä oli hyviä pointteja! Kiitos kun kirjoitit aiheesta.

    VastaaPoista