perjantai 29. joulukuuta 2017

Irti syömishäiriöstä: Oireet joista en ole päässyt eroon

Olen kirjoittanut paljon ”irti syömishäiriöstä” -aiheesta. Ajattelin vaihteeksi ottaa hieman rohkeamman aiheen, eli miten syömishäiriö minussa edelleenkin vaikuttaa. Koen olevan lähestulkoon parantunut, mutta jotain jälkiä tai pienimuotoisia oireita sairaus on jättänyt. Ne eivät ehkä näy ulospäin, mutta itse tunnen ne. Usein joudun myös ainakin jossain määrin tekemään työtä näiden asioiden kanssa.

Syöminen julkisesti on joskus vaikeaa
Osastolla syömisiä tarkkailtiin. Hoitajat tarkkailivat meitä, me tarkkailimme toisiamme. Syömistilanne muuttui jonkinlaiseksi vahtimishetkeksi, ja samalla suoritukseksi. Hoitajien vuoksi oli syötävä riittävän nopeasti ja ”oikeaoppisesti”, muiden takia riittävän hitaasti. En tiedä miten muilla osastolaisilla tämä vaikutti, mutta minulla syömiseen jäi jatkuva tarkkailun tunne. Siksi syön kaikkein mieluiten yksin, mutta pakotan itseni myös ns. julkisiin syömistilanteisiin.

Tietenkin tiedostan, että kaikki on vain oman pääni sisällä. Jos tarkkoja ollaan, en tiedä onko tämä oikeastaan syömishäiriön jälkimaininkeja, vai pikemmin osastojakson. Vaikka osastojaksosta oli hyötyä, en voi kieltää myös negatiivisia puolia. Osastojaksolla ruokamäärät hahmottuivat kohtuullisesti, mutta sellainen rento syöminen jäi vähemmälle huomiolle. En kuitenkaan koe ongelmaksi nykyistä suhdettani ruokaa, eli ”polttoaine -ajatusta”. Olen pystynyt syömään Unicaféssa ja muissa julkisissa tilanteissa, mutta myönnän kokevani ajoittain samaa tarkkailun tunnetta. Tiedän että tunne on korvien välissä, mutta se ei poista epämukavuutta. Asiaa on vaikea selittää, sillä en koe häpeäväni syömistäni sen enempää kuin suurehkoja annoksia. Tiettyinä hetkinä syömisestä vain tulee samanlainen suoritus, kuin osastoaikoina. Muussa tapauksessa tankkaan energiaa jotta jatkaisin.

Vältän ruokia joihin liittyy negatiivisia muistoja
Buliminen oireilu pääsee avainsanaksi. Asia on yksinkertainen: En halua syödä ruokia joita joskus oksensin. Vaikka tavallaan pidän jäätelöstä, koen sen epämiellyttäväksi ruuaksi mainitusta syystä. Tiettyjä makuja vältän juuri tästä syystä. No, onneksi jäätelö ei kuulu ns. pakollisiin ruoka-aineisiin. Pystyn toki jäätelöä syömään, mutta jokin epämiellyttävyys tahtoo aina vivahtaa. Tätä ilmiötä on itse asiassa helppo luonnehtia: Olet edellisenä iltana kaatanut kurkkuusi reippaasti alkoholijuomaa X, ja seuraavana aamuna asia kostautuu. Maistuisiko uusi annos?

Kuvahaun tulos haulle ice cream

Negatiiviset muistot voivat liittyä myös vaikeisiin ”pöytähetkiin”, eli osastolla ruokailuihin jotka eivät ole menneet parhaalla mahdollisella tavalla. Ahdistus voi jättää jälkensä, ja muistuttaa tiettyjen ruokien kautta. Toisin sanoen niiden, joita ikävinä hetkinä tuli nautittua.

Painon nouseminen on epämiellyttävää
En tykkää, sen myönnän. Käyn vaa'alla silloin tällöin, mutten koskaan päivittäin. En edes muutaman päivänä välein. Reilu viikko lienee tyypillinen väli. Käyn vaa'alla lähinnä siksi, että saan pidettyä ravinnon määrän riittävänä. Mutta jos paino hujahtaa ylöspäin selkeämmin vaikka ihan vain nesteen vuoksi, en voi sanoa pitäväni tilanteesta. Toki tiedostan asian, mutta epämämukavaa ja inhaa painonnousu on silti.

Kuvahaun tulos haulle angry scale

Tämäkin voi olla hoitojaksojen muistoja, sillä painon nouseminen ahdisti. Toisaalta nykyään esimerkiksi lihasmassan lisääntyminen voi myös lisätä painoa. Onneksi nousut ovat sen verran pieniä, että ehdin päässäni työstämään ajatusta. Osastolla painoa nostettiin kahdeksan kiloa 2,5 kuukaudessa. Siihen pääkoppani ei ehtinyt mukaan.

Saatan syödä miellyttääkseni
En tosiaan ole erityisen kiinnostunut ruuasta. Mikäli syön seurassa tai tarjottua ruokaa, ns. miellyttämissyöminen astuu ajoittain kuvioihin. En esimerkiksi pidä erityisemmin karkeista, suklaasta, kakuista tms. Onneksi läheisten keskuudessa voin rohkeasti kieltäytyä ja rehellisestä syystä: Leivokset eivät vain ”uppoa”.

Kuvahaun tulos haulle viineri Phyhh!!!

Miellyttämisyöminen on jonkinlainen jäänne syömishäiriö-ajoilta (sh). Siihen liittyy halu näyttää hyvältä ruokaillessa muiden silmissä, ja toisaalta välttää mahdolliset laihdutukseen liittyvät uumoilut. Todennäköisesti tämäkin on vain oman pääni sisällä, ja ajan myötä uskallan yhä rohkeammin kieltäytyä ruuasta jos minkäänlaista tarvetta syömiseen ei ole. Tarkoitan siis tilanteita, joissa olen todellakin syönyt hyvin, eikä nälkäkään pahemmin vaivaa. Mutta jos ruoka on laitettu valmiiksi ja selkeästi vaivaa nähden, on kieltäytyminen jo haasteellisempaa.

Joskus on vaikea syödä ns. vaadittu määrä
Vaikka ravinnon lisääminen ja ruokailuvälien lyhentäminen on suurimmaksi osaksi ajasta lisännyt näläntunnetta, ei nälkä ole jokapäiväinen vieras. Yleensä minulla on nälkä aamulla ennen aamupalaa, ja joskus ennen lounasta. Joskus näläntunne jää aamupalaa edeltävään hetkeen. Tällaisina päivinä on vaikea saada kokoon se minimimäärä ravintoa, minkä olen toistaiseksi asettanut tavoitteeksi. Tietenkin syön, ei siinä mitään. Mutta syöminen ilman näläntunnetta saa usein aikaan illuusion, jonka perusteella olisin syönyt hirveitä määriä sinä päivänä.

Kuvahaun tulos haulle big food portion Tältä se tuntuu välillä!

Osaan kyllä käsitellä näitä tuntemuksia, mutta myönnän ettei vaaditun ruokamäärän saavuttaminen mitään herkkua ole. -Kirjaimellisesti. Joku voisi kysyä miksi syödä jos ei ole nälkä. No, minulla kulutus on sen verran kova, että ruuasta ei parane tinkiä. Itse asiassa en tingi nytkään, vaikka olen päästänyt kroppani neljän päivänä joululomalle.

Näkymätön sairaus
Kaiken kaikkiaan asiat ovat paaaaljon paremmin kuin jokunen vuosi sitten. Mitään järkyttävää taistelua arki ei enää ole. Ja jos on, niin ei sh:n vuoksi. Mutta aivan ruusuilla tanssimistakaan se ei ole. Mitä olen keskustellut kanssaihmisten kanssa, todella moni ex-syömishäiriöinen kamppalee ns. jälkioireiden kanssa pitkään, ehkä lopun elämäänsä. Asia ei kuitenkaan ole mielestäni niin toivoton kuin äkkiseltään kuulostaa. Omalla kohdallani olen huomannut, että moni asia kiusaa ja häiritsee juuri niin paljon, kuin niiden antaa tehdä niin. Ajan myötä oma tahto ja kyky hallita omia ajatuksia lisääntyvät. Vaikka jokainen palanen sairaudesta ei palaisikaan poroksi, voi niitä oppia kontrolloimaan. Ne jäänteen ovat omanlaisensa näkymätön sairaus, jonka olemassaolon olen hyväksynyt. En vain halua antaa niiden vaikuttamista omaan jokapäiväiseen elämääni.

Kuvahaun tulos haulle homer simpson brave


Tsemppiä ja rohkeutta kaikille kanssaihmisille! 

2 kommenttia:

  1. Tää oli kiinnostava postaus. Toi on tärkee pointti et ajatusten kaa vaan oppii lopulta elämään koska on pakko. En usko että syömishäiriö täysin katoaa kenenkään pääkopasta varsinkin jos on sairastanut kauan.

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia :) Samaa olen itsekin miettinyt, siis ettei syömishäiriö 100%:sesti katoa. Sen sijaan uskon, että oireita oppii käsittelemään ja hallitsemaan niin, etteivät ne vaikuta elämään :)

    VastaaPoista